Part 5
Silloin kävi pisto Mirdjan rinnassa pakottavaksi kuin halvaus. Hän ei voinut kieltää eikä myöntää, ja hän vastasi:
-- Sinä tiedät, että minä itse vihaan sääliä yhtä paljon kuin sinä.
-- Kiitos Mirdja, sinä olet opettanut minut kunnioittamaan naista, sanoi Selinä.
Mutta omantunnon puristuksiin jäi Mirdja, hautomaan hirveitä ajatuksia. Ei, itselleen ei hän rakastanut Selinää... ja kuitenkin tahtoi hän hänet säilyttää. Mitä tahtoi hän tästä miehestä? Miksi uhrautui hän hänen tähtensä? Eikö se ollut sittenkin pelkkää yleistä ihmisrakkautta, sääliä? Surkuteltavia olivat sekä säälijä että säälittävä. Miksi ei hän ollut voinut kulkea ohi nähtyään, mikä tuo kalpea mies oli? Miksi ei hän ollut voinut mennä kylmänä tiehensä, miksi oli sydän sulanut, mieli heltynyt, hänen, egoistin, elämän vaahdoilla herkuttelijan, miksi, miksi? Kirottu naisen fatalistinen taipumus uhrautua ihmisille, joita hänen itsekäs rakkautensa ei kuitenkaan tunnusta...! Millainen olisikaan se mies, jota Mirdja rakkauden huumassa itselleen pyytäisi? Aina sama uni hänestä: korkea, voimakas, valtia, ja hänen kaksoishenkensä olisi Mirdja, heikompi kaksoishenkensä. Ja sentään olisi hän sille miehelle kaikki: sytyttäjä ja runotar, ystävä ja toveri, nostaja ja langettaja, kuten elämä itse. Eikä vain palasia, kuten tähän asti: milloin toveri, milloin ystävä, milloin laupeuden sisar, milloin kiehtova aisti-eläin, milloin käsitteellinen äly, milloin... murusia, sirpaleita. Miten elämän-rohkeaa, korkeaotsaista ja riemuitsevaa olisi heidän lempensä!... Mutta tämä, tämä ainainen kuolemanvarjon alla riutuminen, tämä kalvava kannatus, tämä salainen yksin-painiskelu... oh, miten sietämätöntä! Pois tästä hivuttavasta elämästä, tästä ainaisesta sairauden tuoksusta, pois, pois! Mutta miten? --
Mirdja oli tehnyt paljon laskuvirheitä. Hän oli päättänyt ensin parantaa sairaan ja siihen asiaan oli hän lainannut rakkautensa varjon. Sitten, niin oli hän ajatellut, pitäisi terveen miehen kyllä pystyssä työnhimo ja kunnianhimo ja hän, Mirdja, voisi siirtyä pois... Mutta tällä miehellä ei tulisi koskaan olemaan terveyttä, ei työnhimoa, ei kunnianhimoa ilman rakkautta, ilman Mirdjaa, sen tiesi hän nyt. Ja Mirdja ei rakastanut. Oliko hän edes ystävä! Miksi oli hän sitten hänet pettänyt, miksi vain lainannut itsensä, syöttänyt valhetta kuolevalle kuten lääkäri?... Hänen täytyi kuitenkin lopuksi repäistä itsensä pois. Minkä hirveän leikin hän olikaan leikkinyt! Parantanut ja vaalinut itselleen sielun, voidakseen sen sitten tuhatverroin varmemmin ja kiduttavammin tappaa, antanut sille kaiken voidakseen sitten taas kaikki ryöstämällä sen siihen paikkaan nujertaa. Ja loppu lähestyi hirvittävällä varmuudella. Kauheat valintamahdollisuudet: pelastaa Selinä pitkittämällä rakkauden valhetta koko elämän-ijän tai sanoa totuus ja tappaa hänet paikalleen.
Mirdjan sielu voihki ja vaikeroi ajatusten lahjomattoman, julman pakon alla, ja hänen tuskansa kävi päivä päivältä yhä hirvittävämmäksi ja sietämättömämmäksi. Mutta se hänelle selvisi, ettei tätä suhdetta enää voisi jatkua. Se oli mahdoton. Hänen täytyi tunnustaa totuus. Hänen voimassaan ei ollut parantaa ystävää.
* * * * *
Tänä iltana piti Selinän tulla Mirdjan luo. Heillä oli tapana pitää pieniä laulu-iltoja keskenään. Ja nyt sen suuren, sen kauhean, sen oikean piti tapahtua.
Selinä tuli jotenkin myöhään. Mirdja oli odottanut tuskallisella jännityksellä.
-- Miten sinä olet kaunis ja kalpea tänä iltana, sanoi Selinä Mirdjalle. Mutta sinussa on samalla jotakin peljättävää ja suurta kuin suru, kuin meri tuolla ikkunan edessä...
He lauloivat Griegiä. Pohjoismainen raju synkkyys, koko hänen vuorenpeikko-mystiikkansa suli ihmeellisesti yhteen hämärtyvän illan ja meren kanssa. Kuin uusi ijankaikkinen sielu siitä syntyi.
Meri kimalteli ja kohisi. Painui aurinko, lankesi hämärä.
Ja aina he vielä lauloivat.
Meri oli ihana ja suuri.
-- Griegin musiikissa on paljon itsekkyyttä, sanoi Mirdja pannen Griegin sivulle.
-- Kuten kaikessa kauniissa täytyy olla, sanoi Selinä. Suuret tähdet syttyivät lämpöiselle syystaivaalle. Ja yhä he vielä lauloivat.
Selinä lauloi Mirdjalle:
"Fylgia, Fylgia, pois älä käy, kun mun murtavi halpuus maan, sa arka, sa ylhäinen, lähellä näy, kun aattein alhaisin tummennan hahmosi sun, min kauneus loi tähtivalkeain haaveissa vaeltamaan..."
Yhä ihanampana, läpihohtoisempana värisi sävel. Selinä oli enemmän sielua kuin itse musiikki. Uskonsa ja rakkautensa kirkastamana hän paloi, hän, epäilystä, vihasta ja vilusta noussut, pyhänä hän paloi.
Ah, kaiken kauneuden katkeraa valheellisuutta!
Mirdja puhkesi rajuun itkuun. Nyt sen täytyi tapahtua, sen hirveän!
Hän sulki silmänsä, tukki käsillään korvansa, ettei hän näkisi, ei kuulisi mitään... ja ponnisti kurkustaan esille kovan, kamalan huudon, joka soi kuin parahdus.
-- Minä en rakasta sinua! Voitko antaa minulle anteeksi...?
Selinä jäykistyi, tukehtuvansa luuli.
He vaikenivat kauheata kohtalokasta vaikenemista.
Vihdoin sanoi Selinä käheästi:
-- Ja tämä kaikki, mitä on se ollut? Valhetta? Sääliäkö, sano, sääliäkö?
-- Ei, ei, ystävyyttä.
-- Voiko ystävä pettää ystävän? Mutta sinähän oletkin nainen, sinä vähämielinen, joka luulet voivasi ostaa ihmissielun kourallisella sääliä ha-ha-ha!
-- Oi Jumala, älä naura, älä halveksi minua, ymmärrä minut! sinä olet minulle kallis, rakas kuin rakkain ystävä!
-- Ystävä, sehän kuuluu olevan naisen valtti, jonka hän heittää esille, kun hän jo on tarpeekseen asti pettänyt rakastajaansa ja taas on lentovalmis. Mutta että sinä Mirdja, sinä Mirdja!... Sinunhan piti olla sukupuolesi ulkopuolella... Ja minä hullu, joka jo kyllä tunsin naisen... Mirdja raukka! -- Niin meidänhän piti laulaa, se on totta. Siis jatkan... luvallanne, neiti --
"Ootko ihminen? Et, vaan Pajazzo..." -- -- -- -- -- "Ah, naura Pajazzo, tee temppusi parhain, onneni murtunut leikiksi lyö!"...
Yliluonnollinen voima ja katkeruus kuin kuoleman edellä väreili Selinän äänessä. Siinä soi koko hänen elämänsä aikainen pettymys ja tuska uudistettuna tuhatkertaisin väkivoimin, uudistettuna niin, ettei enää mitään ollut pelastettavissa.
Se oli kuin parantumattoman kuolinparahdus.
Mutta Mirdja oli lyyhistynyt kokoon... Liikkumattomana, yhteenpuristetuin huulin hän istui tuntien ikäänkuin viimeisen tuomion kulkevan ylitsensä... Tuo oli hänen työtänsä tuo... hänen, jonka oli pitänyt uhrata hyvin töiden alttarilla.
Kirottu, kirottu kaikki muu paitsi itsekohtaisin itsekkyys!
* * * * *
Patsaana istui Mirdja paikallaan. Tuskin oli hän huomannut Selinän poistumista. Mustaa ja hiljaista kaikki...
Ainoastaan toukka naksutti vanhassa seinässä. Se oli kuin ijankaikkisuuden kellon lyönnit.
Äkkiä säpsähti Mirdja. Hän hypähti ylös. Oli vähintäin jo puoliyö. Etehisestä kuului outoa kolinaa ja samassa aukeni ovi. Se oli Selinä ja niin päissään, että tuskin pystyssä pysyi. Sellaisena ei Mirdja ollut häntä vielä milloinkaan nähnyt.
-- Minä tulen vähän sopimattomaan aikaan, mutta entä sitten! Ei rakkauskaan kysy aikaa, milloin tulee ja menee -- eikä kuolema; ne ovat suuria herroja ne; minulla on ylhäistä seuraa... Katso, minulta jäi äsken vastaamatta, minä olin hajamielinen. Sinä pyysit minulta anteeksi. -- Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi sitä, ettet voinut minua pelastaa ja parantaa ja hissata ylös... Katso, ei se sinun syysi ollut, sinä näit tosiaan siitä paljon vaivaa... Ai, ai, se on raskasta olla laupeuden sisar. Ei sitä osaa kuka hyvänsä... et sinäkään... Katso, sinä teit pikkuruikkusia virheitä; niitä sinun ensi kerralla tulee välttää... Minä sanon ne sinulle; ensiksi: laupeuden sisaren pitää olla pyhä, valkea risti sinisellä rinnalla... hän ei saa suudella potilaitaan -- ee -- ei! -- Se on numero yksi. Sitten seuraa numero kaksi: laupeuden sisar ei saa valehdella eikä pettää, ei silmillä, ei suulla eikä sydämellä. Se on synti. Kolmanneksi: laupeuden sisaren pitää pysyä alallaan eikä haalia itselleen kokoon syntisiä kaduilta ja kujilta, -- jättää sen työn poliisille, eikä valita itse itselleen pelastettavia, -- jättää sen työn Jumalalle... Ja sitten -- ei pidä kehoittaa miestä kirjoittamaan tohtorinväitöskirjaa, ellei itse tahdo tulla tohtorinnaksi. Piruako minä sillä tittelillä teen! Se on naisten koristuksia, sen hankkii mies naistaan varten, kuten rahan, kuten kaiken maailman turhuuden ja prameuden --
"Mua mitä haudan yössä hyödyttää, jos aarre-arkut jälkeheni jää, jos mua laulu, aikakirjat kiittää ja muistohoni urhomaineen liittää...?"
Mirdja istui ja nyyhkytti hiljaa. Niin syvästi ei ollut vielä kukaan häntä loukannut. Mutta hän ymmärsi, että tämä oli välttämätön seuraus... Hänkin oli loukannut tuota miestä joka hetki, jonka oli ollut yhdessä hänen kanssaan ilman rakkautta. Mutta kasvamistaan oli kasvanut hänen hellyytensä yhä, minkä mahtoi hän sille, ja nyt, nyt olisi hän antanut vaikka henkensä, jos olisi voinut vapahtaa hänet muulla kuin rakkaudellaan. Hän nyyhkytti hiljaa.
-- Niin, itke, itke, ihana Mirdja, mutta älä minun tähteni! Minä en siedä sitä. Ihminen, joka itkee toista eikä kuitenkaan rakasta häntä, loukkaa... Mutta itke sentään, ihana Mirdja, siitä sanotaan naisten silmien tulevan kauniiksi, aivan auringon-ihaniksi... Ja ennestään noin ihanat silmät! Sinä tulet niiden valolla vielä sokaisemaan monen merenkulkijan... Itke silloin, itke joka kerta, ihana noita, kun venhe vaipuu! Ei hukkuneiden tähden, vaan itsesi tähden itke, Mirdja, itsesi tähden... Oi, onneton tyttö, minunkin tekee mieli itkeä tähtesi ja minulla on se oikeus, sillä minä rakastan sinua, minun kyyneleeni ovat kuin rukous Jumalan luo.
Sitten seurasi pitkä vaikeneva pimeys...
-- Anna minulle anteeksi tämä yö, sanoi Selinä vihdoin selvinneenä. Minä en ajattele pahaa sinusta. Ja sinä voit ymmärtää minut, sen äskeisen... Sinä tiedät, mikä kaikki on takanani, ja se tuli äkkiä takaisin katkerana, musertavana... Jos taas on jotakin, jota minä en ymmärrä sinussa, on se kai siksi, että olet nainen ja voiko mies koskaan ymmärtää naista? Ja sinua, joka olet niin ihmeellinen!... Minä en koskaan voinutkaan käsittää, kuinka sinä minua rakastat, niinkuin ei onneaan kenkään käsitä, sen minä nyt paremmin käsitän, että sinä et voi minua rakastaa.
-- En itselleni.
-- Niin, et itsellesi, -- ystävä. -- Mutta minä olin jo niin lähellä kuolemaa, että ainoastaan suurimman naisen suurin rakkaus olisi voinut minut pelastaa.
-- Minun sairas ritarini.
-- Minun kärsinyt ystäväni; minun kalleimpani! Mutta älä puhu minulle mitään, älä sano sanaakaan! Sinun pehmeä, armas äänesi riisuu minulta voiman ja minun on nyt lähdettävä -- sinun tähtesi. -- Sinulla on ollut raskasta elää minun kanssani.
-- Raskaampaa erota...
-- Älä puhu, älä puhu!...
Äänettömästi otti Selinä hattunsa ja puristi Mirdjan kättä, puristi niin, että Mirdja hiljaa kiljahti...
Siinä jäähyväiset.
* * * * *
Seuraavana aamuna lepää Mirdja sohvalla orkideevihko kädessään. Kummallisia kukkia! Niistä ei voi sanoa, minkä näköisiä ne ovat, minkä värisiä, ovatko ne iloisia vai surullisia.
Ne olivat kuin hänen sielunsa. Se oli keveä ja se oli raskas. Selinän kanssa oli mennyt uhrautuvaisuuden painajainen ja hän hengitti taas helposti... Mutta laupeuden sisar hänessä itki sairasta ritaria, itki ja vakuutti, että he olivat ijankaikkisilla siteillä sidotut. Ja sen ääni oli niin lemmestä tuskainen, niin vastustamaton, että Mirdjan täytyi nousta ja lähteä etsimään kadonnutta...
Selinä oli matkustanut, sanottiin.
Mirdja palasi. Istui koko päivän, kädessään kuolevat orkideet, jotka olivat kuin hänen selittämätön, kärsinyt sielunsa.
ALLEGRO CAPRICIOSO
Suuri sali hehkuu komeita kruunuja, kirjavia tulia. Heleä- ja tummapaloisia silmiä liukuu ohitse. Paljon silmiä, janoisia, pyytäviä, puhuvia silmiä, gasellin arkoja katseita, kotkan kovia silmän-iskuja, kyyn verenvetäviä pistoja. -- Paljon sieluja, enemmän vielä sielujen varjoja, kalpeita, harmaita naamiaissieluja, yökuluneita kutistuneita kumarasieluja... Mutta kaikki loistavat ja palavat nyt.
Mirdja tanssii, tanssii... kaikkien kanssa ja kaikki tanssivat hänen kanssaan. Mutta Yrjö Särkkä tanssii ainoastaan Mirdjan kanssa.
Mirdja on loistavista loistavin, silmiltään ja sielultaan palavin, kevein ja syvin kaikista.
Yrjö Särkkä on myrsky- ja kiihkokauden huuhtomatonta kultaa. Hän tahtoo olla jalokivien mustakourainen kaivosmies. -- Kuonaa, katinhelyä! sanoo hän sille suurelle salille, paitsi hän, tuo yksi.
-- Sinun ruumiisi kosketus on pehmeämpi, sinun sielusi tuli kuumempi ja kummempi kuin kenenkään, kuiskaa hän sille yhdelle.
-- Entä en olisikaan kova enkä pehmeä, en kuuma enkä kylmä, kenties vain pimeää ja tyhjää.
-- Et pimeä ainakaan, sillä sinä säteilet ja loistat, mutta jos virvatuli lienet...
-- Jos sinä minun elämäni tulen tuntisit, et luokseni tulisi. Se on vaarallinen.
-- Oh, minä tunsin sen jo ennenkuin minä näin sen, niinkuin minä sinut tunsin ennenkuin minä sinut näin.
-- Toiset eivät tunne vielä nähtyäänkään.
-- Sinun tulesi polton minä tunsin jo vuosia ennen sinun tuloasi. Ja ne vuodet olivat kuin yksi ainoa suuri kaipaus, kuin hillitön, kiivas, loppumaton himo sitä polttoa kohti.
-- Mutta minun elämäni tuli on hävityksen tuli.
-- Anna sen hävittää, niin sinä itsesi arvoinen olet.
-- Mutta se kulkee sammuvain sielujen ja veristen sydänten yli.
-- Anna sen kulkea. Sinullehan on pelko tuntematonta.
-- Kunpa olisi tuntematonta myös sääli!
-- Siksi vertaisenasi pidä minua, Mirdja, ettet säälistä minua kierrä.
-- Vaikka sortuisit.
-- Vaikka sortuisin.
-- Jospa olisit yhtä kaunis voimassasi kuin olet kaunis ylpeydessäsi!
-- Minun rakkauteni on oleva voimani.
-- Rakkaus on heikkous, se takaa vain tappion.
-- Mistä me taistelemme?
-- Ylivallasta.
-- Ja jos minä häviän?
-- Niin katson minä alas ja käsken pois.
-- Mutta palkkani, jos voitan?
-- Rakkauteni.
-- Oletko usein sillä ennen palkinnut?
-- Sen annan vain voimakkaammalleni ja tähän asti olen itse ollut voimakkain.
-- Oletko ollut onnellinen, voittajatar?
-- Minun toivoton rukoukseni on kuulunut: Jumalani, suo minun kärsiä tappio, katsoa ylös ja rakastaa.
-- Onko se totta?
-- En ole koskaan vielä sanonut enkä tehnyt mitään, joka ei jo seuraavana hetkenä olisi valhetta.
-- Olisitko juonten punoilija?
Mirdja teki valkeilla käsivarsillaan kauniin, kietovan liikkeen, heittäen keveällä vallattomuudella:
-- "Es ist so süss zu scherzen mit Liedern und mit Herzen!"
Valssin säveleet soivat taas surullisesti, kuumasti ja vetävästi.
Yrjö kumartaa kevyesti Mirdjalle. Hänen suonissaan tykyttää ja leimuaa. Hänestä tuntuu kuin pitäisi hän käsissään elämänsä suurta punaista sydäntä, ja suuri riemu keinuu, kuohuu ja karkeloi sen suuren surun rinnoilla. -- Mitä olivat nuo keveästi heitetyt ajatusläikähtelyt? Sattumaa, tanssimusiikkia, hulluutta, tyhjyyttä. Ennen kaikkea vain sanoja, sanoja. Mutta sittenkin...
Ja ääneti puhuu Yrjön sielu sille, jonka hän ainoakseen on valinnut:
-- Jos sinä olisit yksinkertainen, helppo, läpinäkyvä, ehjä, ylevä ja pyhä, et olisi niin mieltäkiinnittävä. Mutta kun olet monimutkainen, selittämätön, omiin verkkoihisi kietoutunut, ristiriitainen, luonnoton, harvinainen, kenties mielipuoli ja rikollinen, niin saatat ihmiset hulluiksi ihanalla epäsoinnullasi...
Ja Mirdjan sielu vastaa:
-- Minä olen täynnä itsetietoisia, itserakkaita ivan perkeleitä. Minä tiedän saavuttavani tunnustusta. Minun ylpeyteni vaatii sitä...
-- Pirunkorento, pirunkorento, kuiskaa Yrjö.
-- Minä olen levottomuutta, tuskaa ja onnettomuutta... Jätä minut, jos lipussasi on rauha!
-- Ei, kaikkien sota kaikkia vastaan!
Yrjö katsoo Mirdjaan. Hänen silmänsä palaa, hänen sielunsa palaa.
Mirdja hymyilee takaisin ja nauttii.
* * * * *
Mirdja ja Yrjö kohtaavat toisensa joka ilta silloin kun tähdet syttyvät, ja erkanevat, kun ne vaalenevat aamun sarastukseen. Ajatusten rakettikarkeloa pimeässä, sielujen hiljaista, ihanaa aaltoamista untuva-pehmeässä yössä, tunteiden alituista avaruus-soittoa on heidän elämisensä.
Sitten tuli se viimeinen ilta.
He olivat kävelleet pitkän kierroksen ulkona. Huhtikuun kevättuoksuista routaa olivat polkeneet. Heidän mielensä oli pehmeä ja surullinen kuten usein keväällä ihmisten. Nyt he istuivat hämäränpimeässä Mirdjan luona. Pimeässä ja äänettömyydessä.
-- Siunattu yö joka rikkoo aidat ja nostaa naamiot, joka vapauttaa sielut ja yhdistää sydämet, sanoi Yrjö.
-- Siunattu päivä, joka taas kahleet irroittaa.
-- Sinun lävitsesi ei koskaan voi nähdä kuten muiden ihmisten, sinä paha, oikullinen, selittämätön Mirdja. Päivän-kova ja yön-pehmeä olet ollut minua kohtaan. Kumma sinä olet, ihme sinä olet, arvoitus sinä olet, Mirdja. Minä en voi lakata sitä toistamasta. -- Niin kutsuva ja niin poistyöntävä, niin viettelevä ja niin välinpitämätön yht'aikaa! En ole koskaan vielä tavannut naista, jonka käsivarren kaarto olisi hekumallisempi, jonka liikkeet pehmeämmät ja kiehtovammat kuin sinun, Mirdja. Kun kaulaani kiertää käsivartesi hivelevä kosketus, hukkuu koko olemukseni sinun sitovaan silmänräpäys-huumaasi, sinun ihanan taipuvan ruumiisi naisellisen himollisuuden hiljaiseen rytmiin. Ja sinä et sentään tee mitään, sinä et tunne mitään, ja niinpä huumioni kuume aina säpsähtää sinun jääkylmää osaaottamattomuuttasi, kun se tahtosi yhteisen iloliekin ääressä palaa. Sinä olet nainen etkä ole nainen. Turmeltunut olet ja viaton.
Mirdja katsoi eteensä pimeässä ja hymyili omituista hymyä kuin itselleen ja vaikeni.
-- Sinä et kenties ymmärrä minua. Tämä minun puheeni sinulle on pyhä pakko. Minun täytyy sanoa sinulle kaikki, mitä olen ajatellut. Minä en jaksa enää ajatusteni yksinpainoa kestää. Tai kenties en kestä enää sinun läsnäoloasi, sinä sfinksi. Katso, minä tiedän, minä tunnen, että sinä olet outo, eksootinen ja kuuma kukka, hekumallinen ja hermostunut, mutta miksi minä löydän sinussa vain sen vaalean ja viileän? Miksi minun kosketukseni muuttaa sinut kovaksi kuin kristalli, kylmäksi kuin jääkukka? Minä en ymmärrä sinua. Jos rakastat minua, miksi et puhkea minulle olemuksesi sisimmäksi, siksi punapaloiseksi yöliljaksi, jonka tiedän sinussa kasvavan? Kenelle, kenelle se aukee, ellei sille, jota rakastat! Tai sitten -- -- Ellet rakastakaan minua -- -- -- Minä en jaksa sinua ymmärtää. Ristiriitaisuutesi on räikeä ja ilkkuva. Ellet rakastakaan minua, miksi olet sellainen kuin olet, miksi kiedot minut käsivarsillasi, miksi vangitset minut silmilläsi, miksi huumaat minut suuteloillasi, mikset anna minun mennä, kuule, ellet rakasta? -- Mutta sinähän rakastat, muuten olisit kuin ne keveät ja kurjat, muuten olisit -- epäsiveellinen nainen.
Mirdjan silmässä leimahti kuin salama. Kuuma yölilja avasi hetkeksi teränsä, mutta se hehkui vihaa, vihaa, elinaikaista vihaa kuolettavasta loukkauksesta. -- Hiljaa, ylpeästi kohottautui kuin vieraan naisen pää. Sen ilme oli kova ja korkea kuin käskijän.
-- Mene, sanoi hän hiljaa ja painavasti, koska minä olen sinulle ainoastaan epäsiveellinen nainen.
-- Jumalani, epäjumalani, Mirdjani, sinä korkein, kaunein ja puhtain kuolevaisista, sinä kauneuden uni naisten joukossa, sinä tiedät, mitä olet minulle...
-- Minä en rakasta sinua... minä olen vain epäsiveellinen nainen.
-- Jumalani, miten kuolettavasti olen loukannut sinua, voitko antaa anteeksi! Ei, et voi, minä tiedän sen. Sinua rukoillaan yhtä turhaan kuin käsketään. Minä olen lausunut kuolemantuomion meidän suhteellemme.
Minä en jaksanut sinua ymmärtää, minä aloin ahdistaa sinua poroporvarillisten valintamahdollisuuksien sisälle. Ja sinä hetkenä minä kuolin sinun sielussasi, minä näin sen ja minä olin tukehtua tuskaani. Ja nyt minun täytyy mennä, minä tunnen sen.
-- Niin, sanoi Mirdja hiljaa, tavattoman surullisesti, -- jotakin on särkynyt ainaiseksi. Se oli vain uni, joka poltti siipensä.
-- Minun elämäni kaunein, ihanin uni! -- Muistatko sitä iltaa, jolloin leikimme suurilla sanoilla? Sinä olit minua voimakkaampi. Minä en jaksanut sinua kestää. Minun on aika lähteä. Meidän välillämme on kuoleman viikate.
* * * * *
Yrjö Särkkä kulkee yksin pitkin routaista huhtikuun tannerta, kulkee koko yön, ja hänen sairas, lemmensärkevä sielunsa nyyhkyttää tuskaista jäähyväislauluaan Mirdjalle:
-- Sinun valkeat käsivartesi kietoivat minut paulaansa kuin väkevän virran vaahtiset pyörteet, ja minä jään tuijottamaan niihin ja tahtoisin syöstä niiden jälkeen vaikka henkeni kaupalla. Mutta sinä itse etenet ja etenet kuin virran vierivä vesi, ja minä tiedän, että yhtä vähän kuin se, tulette sinä ja sinun rakkautesi koskaan takaisin. Mutta minä kivetyn äänettömäksi rantakalliollani. En tahdo huutaa sinua turhaan takaisin. Enemmän kuin kuolemaa pelkään nähdä silmissäsi kylmää halveksimaa tai sameaa sääliä. Minä tahdon ajatella niitä veden vierivinä valoina, virran väkevinä välkkeinä. Minä tahdon mieluummin muistaa niitä viheräsilkkisinä, vetävinä vedenneitosilminä, vaikkakin ne ovat minut unohtaneet.
Mutta Mirdja istuu pimeässä ja itkee. Hän oli sittenkin voimakkaampi, tuo mies, joka voitettuna ja itselyömänä siirtyi. Hän sanoi totuuden, sen totuuden, jota Mirdjan oma sielu hiljaisina hetkinä on hänelle hokenut, jota muut ovat ajatelleet, tietystikin, mutta jota kukaan ei ole uskaltanut lausua ääneen. Nyt se vihdoin oli siinä tuo sana, ilmielävänä! Mutta rakastaa sellaista voittajaa, joka ottaa hänet syliinsä sanalla: epäsiveellinen nainen! Ei koskaan! Filisteri parka Mirdja. Mutta Yrjö ei sittenkään uskonut omien sanojensa totuutta siksi, että hän rakasti Mirdjaa. Mikä miehen sielun ääretön typeryys, mikä rakkauden raukkamainen uljuus! Ei, ei! Mikä ymmärtämys, mikä herkkä aisti, mikä voima siinä, että hän kuitenkin lähti! Ja hän ei palaa milloinkaan. Hän on ylpeä. Hän oli sittenkin mies. Mutta ei Mirdjalle.
Mirdjan sielu nyyhkyttää: minä rakastan, minä rakastan sinua! Ja hänen tunteensa repelevät hänen sydäntään kuin petolinnut. Mutta jos sinä palaisit, minä vihaisin, minä halveksisin sinua. Minä rakastan, rakastan nyt!
Auttamattomasti viimeinen ilta.
BARCAROLA
Kesäkuun yö yli vetten, rantojen, saarien... kesäkuun salaperäinen yö täynnä maanmehujen kosteaa ja täyteläistä henkäilyä ja arkana ailahtelevaa auteretta... kesäkuun äänetön yö. -- -- Helähtää vain sen halki silloin tällöin satakielen hopeaiset kastanjetit.
Veden kalvoa lipuu venhe. Kaislat kahahtavat, pelästynyt hauki ampuu kiilana pakoon... sitten on taas kaikki hiljaista. Venhe lepää paikallaan ja ne kaksi, jotka venheessä istuvat, vaikenevat... kaksi toisilleen vierasta, kaksi sattuman kautta yhteenheitettyä tuntematonta, kaksi yhden yön ystävää -- -- Ne ovat nuori Torild ja Mirdja.
Kummallista, kummallista! Mutta kaikki oli tapahtunut näin:
Heidät oli esitetty toisilleen nuoren Torildin konsertissa. Mikä kohtalon oikku olikin heittänyt Mirdjan tänne pikkukaupunkiin juuri siksi! -- Kuin lyötyinä olivat he molemmat pysähtyneet toistaan tarkastamaan. "Sellainenko sinä siis nyt olet", heijasti läpi heidän tutunomaisen ensi tervehdyksensä. -- Sitten olivat nuoren taiteilijan ystävät ja ihailijat kutsuneet tämän jäähyväisillanviettoon, sillä seuraavana päivänä piti hänen jo matkustaa ulkomaille. Ja kutsuvieras itse oli kutsunut sinne Mirdjan. Niin oli Mirdja aivan sattumalta joutunut juhlimaan Torildin viimeistä yötä kotimaassa.
He olivat lähestyneet toisiaan keveästi ja nopeasti kuin sampanjavaahdot heidän laseissaan. Ja nyt he istuivat keskellä yötä kahden venheessä, keinuen hiljaa ja epämääräisesti tummilla laineilla.