Part 22

Mutta kuin itsestään haihtuivat nämä kuvittelut, heti kun hän näki Norkon.

Norkko tervehti häntä jurosti ja välinpitämättömästi, ikäänkuin olisi hän kaiken ikänsä liikkunut perheissä, missä emäntään ei tarvinnut mitään huomiota kiinnittää...

Ja tervehdittyään alkoi hän taas keskustella Runarin kanssa ikäänkuin ei Mirdjaa olisi ollutkaan.

Hän on raaka ja sivistymätön mies... Sietämätöntä olisi olla hänen seurassaan, vakuutteli Mirdja itselleen. Eikä hän näyttäytynyt enää koko päivänä.

Hänen oli niin kummallisen paha olla.

Mutta Norkko ei matkustanutkaan seuraavana päivänä, kuten Mirdja ensi suuttumaltaan oli toivonut...

He näkyivät viihtyvän niin hyvin yhdessä, Runar ja Norkko... Kaiket päivät olivat he yksissä, nauroivat ja puhelivat lakkaamatta. Runarkin oli aivan kuin nuortunut... Eikä heillä tuntunut ollenkaan olevan ikävä Mirdjaa.

Että Runar saattoikin viihtyä tuollaisen tomppelin seurassa! Oh, kuinka he olivat nyt epämiellyttäviä kumpikin! Ja Mirdja vältti heitä tahallaan. Hän tahtoi näyttää aivan välinpitämättömältä...

Mutta hänen sisimmässään kirveli harmi ja avuton ikävä. Ensi kertaa elämässään tunsi hän olevansa toisella sijalla ja hyljätty. Hän, joka aina oli tottunut yhdellä silmäyksellä valloittamaan miehen, toisella heittämään hänet jo polvilleen...! Ei kukaan ensikertalainen ollut vielä mennyt hänen ohitseen huomaamatta heti hänen erikoisuuttaan. Mutta tämä Norkko! Mitä välitti Mirdja hänestä, hän oli raakalainen! Mutta miksi oli hän kirjoittanut "Odaliskin"?

Ja Mirdja teeskenteli yhä tyyneyttä ja kalseutta, mutta itse asiassa oli hän jostakin selittämättömästä syystä mustasukkainen... Kummalleko noista kahdesta miehestä, sitä hän ei tiennyt.

Kolmantena iltana sanoi Mirdja Runarille:

-- Kuule, minä en voi sille mitään, mutta minä vihaan tuota Norkkoa, minä en voi sietää häntä... Minä vihaan häntä yhtä suuresti kuin minä sinua rakastan...

Ja Mirdja itki...

Neljäntenä iltana sanoi Mirdja:

-- Runar, sinä et ole koskaan kertonut minulle kuolleesta sisarestasi. Kerrohan hänestä. Millainen hän oli? Oliko hän kaunis?

-- Kaunisko? Olihan hän sitä omaa lajiaan. Aivan sinun vastakohtasi. Yhtä vaalea kuin sinä olet tumma, yhtä hento kuin sinä olet voimakas, yhtä yksinkertainen kuin sinä olet monimutkainen. Sellainen, jonka elämään mahtui vain yksi ajatus, ja sydämeen vain yksi tunne... Sellainen oikea nainen...

-- Onko oikea nainen sellainen? Mutta sehän on kaunista, puhui Mirdja hiljaa, hyvin kaunista. Vahinko, ettei sisaresi elä... Minä en ole tuntenut ainoatakaan oikeaa naista... Minä olen nähnyt aina vain itseni ja oman vereni muissa. Muulle olen ollut sokea. Kuule, Runar, ehkä sinä olisit voinut rakastaa enemmän sellaista oikeaa naista, jolla on sydän yksi-syisestä silkistä, ja sydämessä vain yhden miehen kuva elämän ijän... Minä olen paljon rumempi, Runar. Voitko sinä rakastaa minua?

Runar sulki Mirdjan syliinsä.

Mutta viidentenä iltana oli Mirdja äreä.

-- Kummallista, sanoi hän, että sinä ja Norkko olette noin äärettömän hyviä ystäviä. Eikö se vivahda naiselliseen?

-- Ystävyys tulee kysymykseen ainoastaan miesten kesken, ei koskaan naisten... Ja Norkon sydän on siinä suhteessa kultaa. Hän ei vaihtele tunteitaan...

-- Sehän on yksitoikkoista... Rakastaako hän vielä sisartasi?

-- Mutta hänhän on kuollut... Vaikka enpä luule, että hän ketään muutakaan tulee rakastamaan... Hän on niitä... Hän uskoo yhteen rakkauteen.

-- Ah, kuten oikeat naiset...

Norkko viipyi heidän luonaan sen viikon ja vielä seuraavankin.

Mirdja alkoi jo vähän tottua ja leppyä, ja silloin tällöin sanoivat he sanan pari toisilleen, mutta silloinkin aina Mirdjan aloitteesta.

Kerran kuitenkin joutuivat he pitempiin puheisiin. Runar jätti heidät kahden, joko sattuman kautta tai tahallaan.

Ensin he vaikenivat.

Sitten alkoi Mirdja jotakin sanoakseen:

-- Miksi ette ole julkaissut mitään niin pitkiin aikoihin?

-- Eipä ole sattunut pahempaa rahapulaa, joka olisi pakottanut.

Mirdja oli tyrmistynyt. Hän oli odottanut puheen kääntyvän "Odaliskiin" tai Mirdjaan itseensä.

-- Siltä kannaltako te otattekin koko kirjallisen toimintanne? Sepä on arvotonta.

-- No mitäpäs julkaiseminen on muuta kuin kauppaa ja vielä sitä kaikkein ilkeintä laatua. Niin totta kuin minä pidän sieluani korkeammassa arvossa kuin ruumistani, niin totta minusta julkaiseminen on suurempi synti kuin orjakauppa... Myydä itsensä rahasta kaikille, ohhoh!

-- Mutta eikö ole synti sitten kätkeä kynttilänsä vakan alle? Sielujakin täytyy antaa muille.

-- Antaa, mutta ei myydä, siinä on ero. Täytyyhän saada valita kelle antaa, antaa arvokkaimmalleen, rakkaimmalleen, parhaimmalleen.

-- Miks'ette tahdo olla kuin Jumalan aurinko, paistaa sekä pahoille että vanhurskaille...?

-- En minä tahdo olla hyvä jokaiselle, jollekin vain.

-- Tepä olette itara...

-- On sitä tullut tuhlatuksikin.

Nyt hän ajattelee "Odaliskia", päätteli Mirdja ja hän sanoi:

-- Kaduttaako teitä perästäpäin kaikki rahalliset pakkoluovutukset. Kumma että tuollaisia mielipiteitä omaten olette koskaan edes nälän hädässä levittänyt sieluanne kirjoissa.

-- En minä ole sitä tehnytkään.

-- No mutta tehän olette julkaissut.

-- Aivan ulkopuolelta itseäni.

-- Entä "Odaliski", ei Mirdja nyt malttanut olla huomauttamatta, olihan se vahvalla tempperamentillä piirretty?

Norkko naurahti omituisesti ja yskähti, ja naurahti taas. -- Sitten hän sanoi:

-- Vain niin, vai ette tiedä siitä mitään. No se on juuri Runarin kaltaista... "Odaliskin" tekasimme yhdessä kerran huviksemme erään Runarin päiväkirja-sivun johdosta. Oli tositapahtumakin siinä pohjalla, jostakin Pariisista, mistä lie ollut.

Mirdja jäi sanattomaksi.

-- Vai ei ole mies sanonut edes vaimolleen! No siinä on uskollisuutta. Pelkäsi kai minun maineeni kärsivän. Runarinhan se oli oikeastaan koko juttu. No voi nyt kaikkea... Siinä on teillä hieno mies. Siinä on yksi, joka ei ole myynyt itseään, vaikka varsin olisi voinut, vieläpä oikein korkeasta kurssista... Hänkin on antanut vain sille, jolle on tahtonut antaa...

Norkko katsoi puristuneilla silmillään tiukasti Mirdjaan.

Mirdja loi silmänsä alas. Hän oli hämillään, mutta samalla ylen onnellinen ja kiitollinen Norkolle siitä, mitä tämä sanoi Runarista. Kerrankin joku, joka näki miten hyvin hän oli valinnut miehensä. Mutta hän ei vaan uskaltanut kohdata noiden näkymättömien tihrusilmien katsetta. Aivan kuin olisi ollut paha omatunto...

Ja hän kuuli, miten ääni jatkoi:

-- Hän on antanut teille liian paljon, enemmän kuin naisille on hyvä antaa.

-- Miksi niin?

-- Minä olen nähnyt esimerkkejä siitä, miten aivan erinomaiset miehet ovat menneet hukkaan ainoastaan naisten tähden. Naiset eivät ymmärrä mitään, joka ei näy ulospäin ja pistä silmiin. He rakastavat vain koreita vaatteita.

-- Onko tämä syytös?

-- Ei, mutta minä olen Runarin ystävä ja minä olen nähnyt, että hän rakastaa teitä suuresti. Ei saa tehdä onnettomaksi sitä, jonka rakkauden on kerran ottanut vastaan.

-- Onko Runar sanonut olevansa onneton?

-- Siinä on taas nainen. Ei, ette te ymmärrä miehen mieltä, ette vähääkään. Te ette laisinkaan käsitä asemaanne sellaisen miehen vaimona... Sitä suuremmat velvollisuudet, mitä suuremman rakkauden on saanut. Minä en koskaan uskaltaisi ottaa vastaa niin suurta rakkautta.

-- Eihän suuri rakkaus vaadi mitään.

-- Ei, siinä olette oikeassa. Mutta se kärsii sitä enemmän. Elää sekunti sekunnilta rakastettunsa elämän omanaan. Suurimman rakkauden saanut ihminen on suurin vanki, ellei hän tahdo olla hirviö ja sielujen surmaaja.

-- Ja sentähdenkö ette uskaltaisi ottaa vastaan rakkautta? Mutta uskallatte itse rakastaa... Eikö sekin ole sisällinen vankeus...?

-- Minä elänkin ilman rakkautta, se sopii minulle paremmin.

-- Mutta mistä te tiedätte, vaikka teitä varten eläisi jossakin rakkaus ja kärsimys, josta ette tiedä mitään...?

-- Ei, sanoi Norkko jyrkästi.

-- Niin, te ette vaan tiedä.

Mutta samassa pelästyi Mirdja sanojaan, ajatellen että Norkko voisi luulla hänen puhuvan itsestään. Ja hän lisäsi nopeasti:

-- Tehän vain sanoitte, että teilläkin saattoi olla joku parhain ja armain, jolle voitte antaa kaiken sen, mitä ette voinut myydä. Sellaisesta saattaa aina jäädä sieluun jotakin...

Mutta Mirdja hämmentyi puheessaan, luullen sanoneensa jotakin kovin sopimatonta, sillä hän muisti, mitä Runar oli kertonut sisarestaan.

-- Maailmasta löytää aina hyviä ihmisiä, jotka tahtovat kuunnella murheellista, silloin kun sydän on liian täynnä...

He vaikenivat.

-- Minusta on hauskaa, että olette Runarin ystävä, sanoi hetken kuluttua Mirdja. -- Ettekö voisi olla minunkin ystäväni?

-- En, vastasi Norkko kuivasti.

Mirdja ei uskaltanut enää kysyä miksi... Joku hänelle aivan ennen tuntematon voimattomuus teki hänet kummallisen kesyksi tuon kömpelön, pienen miehen läheisyydessä.

Ja Norkko kääntyi häneen selin ja meni ulos huoneesta.

Mutta tämän kohtauksen jälkeen oli Mirdja aivan muuttunut. Hiljaisena, melkein arkana liikkui hän kodissaan. Hän ajatteli ajatuksia, joita hän ei vielä ikänänsä ollut ajatellut. Runarin, Norkon ja koko maailman näki hän nyt aivan toisessa valaistuksessa. Mutta Norkkoa ajatteli hän liian paljon, sen hän huomasi. Ja hän olisi suonut olevansa yksi niistä hyvistä ihmisistä, joille Norkko tuskanhetkenään voisi antaa sielunsa runon.

Mitään pitempää he eivät enää puhuneet toisilleen. Mutta usein sattui, että he tapasivat toisensa salaa katselemasta toisiaan. Ja Mirdja loi silloin aina silmänsä nopeasti maahan.

Sitten lähti Norkko.

Ja senjälkeen tunsi Mirdja aivan hirveää tyhjyyttä ympärillään. Hän oli jo ehtinyt tottua Norkkoon. Tämä oli tullut melkein välttämättömäksi katsomokohdaksi Mirdjalle joka päivä. Ja nyt oli hän mennyt. Arvoitus oli jäänyt aukaisematta, miehen sydän oli lähtenyt pois kylmänä ja suljettuna...

Runar olisi voinut olla poissa tieltä, ajatteli hän joskus. Mutta sitten hän heti taas katui ja rukoili sydämessään Jumalalta pitkää, onnellista elämää Runarille.

-- Runar, sanoi Mirdja, eräänä iltana kaksi viikkoa senjälkeen kun Norkko oli matkustanut, en minä vihaa Norkkoa enää. Hänellä on sentään kultainen sydän. Onpa hyvä, että hän on sinun ystäväsi! Mutta minusta hän ei pidä...

-- Hän on jörö vieraille... Hän tarvitsee aikaa...

Mutta siitä huolimatta muisteli Mirdja Norkkoa erityisellä mielihyvällä. Sillä hän oli kohottanut hänelle jälleen Runarin. -- Mirdjan itsekäs ja turhamainen naisluonto ainoastaan kantoi yhä vielä hiljaista kaunaa. Se olisi tahtonut kostaa. Ja kostaa kaikkein pahimmalla: tekemällä hänestä suurimman rakkauden saajan ja kantajan -- suurimman vangin.

XI

Sitten kaikki unohtuu vähitellen. Eikä mitään uutta tapahdu enää.

Vuodet vierivät ohitse yhä huomaamattomammin... Mitä niissä olisikaan huomattavaa enää. Mirdja ja Runar ovat jo vanhuksia.

Kaikki jyrkät ja vaaralliset pystyvalkeat ovat jo aikoja sitten hiipyneet pois heidän elämästään. Kohtaukset heidän välillään ovat käyneet yhä hiljaisemmiksi ja surunvoittoisemmiksi, yhä sinestävämmäksi heidän kasvavan rakkautensa hellyys.

Ja aina kun takkavalkea loimottaa ja ulkona pyryttää, istuvat he pusertuneina toisiinsa kuin peljästyneet lapset... Siinä tulen ääressä saattavat he sitten kertoa toisilleen merkillisiä satuja elämästään, niin merkillisiä, ettei kukaan koko maailmassa uskoisi niitä tosiksi. Mutta he ovat kuin lapset. He uskovat omiin satuihinsa...

Tällaisia saattavat he kertoa:

-- En minä sinua elämäni tunteeksi ottanutkaan, vaan elämäni tiedoksi, sanoo Mirdja. Kun minä sinut näin, olin jo lakannut onnea hakemasta, ja onneen uskomasta... Minä odotin elämää edessäni ainoastaan kuten havaintojentekijä sitä odottaa, etuluulottomasti, kylmästi ja hiljaa... Mitenpä olisin minä mistään voinut pettyä enää? Kuten sinä... Rauha sinun otsallasi on petetyn omantunnon rauhaa... Eikö totta? Sinä luulit minussa onnen löytäväsi, en minä onni ollutkaan. Sinä luulit minussa rikkauden ja kauneuden löytäväsi, en minä kumpaakaan ollut. Syvyyksiin luulit saavasi katsoa, ja ne kuivuivat pois kuin keveät purot juoksevat erämaan suureen hiekkaan.

-- Niin Mirdja. Yksi on totuus sinun puheessasi: minä olen tappanut sinut... Luuletko, etten ole sitä näinä vuosina tuntenut tuskallisesti ja kauheasti; miten minun läheisyyteni köyhdytti sinut, jäädytti veren suonissasi, leikkasi siivet fantasialtasi, lennostaan ampui ihanat ilmalintusi ja runon sinussa jokapäiväisellä nälkäkuolemalla murhasi! Jumala, mitä olen tehnyt sinulle minä!

-- Älä puhu noin. Elämä olet sinä ollut minulle, ihana ja tuskainen kuin elämän totuus itse. Katso, jos minun lintuni väsyivät, väsyivät ne siksi, etteivät ne ilmalintuja olleetkaan, eivät kotkan mieltä kantaneetkaan. Jos katosi kauneuteni, katosi siksi, ettei se totuutta ollutkaan, jos loppui runoni, loppui se siksi, etten minä oikea runoilija ollutkaan. Diletantti minä olin, perinnöllisesti, auttamattomasti... Mutta ennenkuin minä sen opin ymmärtämään, olin minä kova ja katkera, syytin kaikkia taivaassa ja taivaan alla omasta onnettomasta itsestäni... Vasta sinä opetit minulle totuuden... En minä mitään ollutkaan...

-- Ja tuon olen minä sinulle opettanut, tuon surullisen keinotekoisen totuuden! Aina vaan sälääkin ja tahtomattaan ampuvat sanasi samaan asiaan: minä olen tappanut sinut...

-- Sinä et saa, et saa puhua noin. Etkö vieläkään tunne minua, Runar? Vieläkö silmissäsi kangastavat ammoin sammuneet aarniovalkeat, sinä suuri, suuri lapsi! Kuinka voisi tappaa sen, jota ei koskaan ole ollutkaan...

-- Se on ollut... Taiteilijallakin on ihmisen sielussa lapsi-ikänsä, jolloin se kuoleman ja elämän välillä värisee. Sen ensi rukous on hento ja hiljainen ja kosketukselle arempi kuin yössä aukenevan äänettömän lumpeen... Ja muutamien sielujen suurin rukous, suurin huuto sellaisena hetkenä on yksinäisyyttä kohti... Sen suurta ja suureksi tekevää autiota äärettömyyttä he ainoaksi auringokseen rukoilevat... Kun minä sinut näin, Mirdja, ensi kertaa, rukoili sinunkin silmäsi samaa, rukoili taiteilija sinussa samaa... Minä en uskonut sitä sinun kaipuutasi ja sinä itse sitä uhmata tahdoit... Ja nyt on kaikki ohitse... Ja kaikki olisi voinut olla toisin. Mitä olemme me toisillemme tehneet!...

-- Ah, minun ystävä parkani, miten pohjaton onkaan sinun pettymyksesi yhä vielä! Kaikki sinun kauniit unesi olen minä repinyt enkä mitään ole minä osannut rakentaa sijalle... Virkaheiton olen minä sinusta tehnyt. Sinä jumalten unien tavoittelija, sinä et tavoittele enää...

-- Sinä olet se, jota olen etsinyt. Miksi etsisin enää?

-- Ja sinä olet se ainoa, jota maailmalta olen pyytänyt. Miksi eläisin enää maailmalle...? Oletko huomannut, miten meidän on ollut hyvä nyt, kun emme enää mitään etsi emmekä mitään tavoittele. Minäkään en ole katkera enää, oletko huomannut? Kaiken tuskan ja pettymyksen, kaiken särkyneen ja haaksirikkoutuneen ylitse on vihdoinkin vetäytynyt suuri, sovittava rauha...

-- Niin, kuoleman rauha, vanhuuden hiljaisen viisauden rauha, joka sanoo: "Katso, kaikki on turhuus." Salomon oli suuri dekadentti. Entä sitten! Hekin voivat ajallaan levittää maailmaan siunausta, tyhjyyden ja häviön ijankaikkista rauhaa. Nirvanan kylmää, jäähenkistä tuoksua... Ja se leviää kuin suloinen balsami kuumeisten aivojen ja hiiltyneiden sielujen ylitse...

-- Niin ei mikään hullu pyrkimys tai epätoivo tai levottomuus elä enää Salomonin ohitse, naurahtaa Mirdja. "Katso Jumalan töitä. Sillä kuka taitaa ojeta sen, jonka hän tekee vääräksi." Eikö siinä ole sana minulle!

-- Hän sanoo vielä muutakin. "Parempi on murehtia kuin nauraa, sillä murheesta sydän paranee."

-- Minun sydämeni on jo parantunut. Minun ei tarvitse murehtia enää...

-- Minä olen sinun murheesi, Mirdja.

-- Sinä olet minun parantajani, Runar. Ennen sinua olin särkynyt ja hapuileva, nyt olen ehjä ja onnellinen... Sinä olet sittenkin ollut minua voimakkaampi...

-- Missä?

-- Rakkaudessa. Nyt minä tiedän, mitä rakkaus on...

-- Mitä se on?

-- Suurin kaikista... Ja minä rakastan sinua, Runar...

-- Koko elämäni olen minä odottanut noita sanoja. Minä olen kuolemaan valmis...

Tällaisia puhuvat he toisilleen. Ja kun he vaikenevat, katsovat he toisiaan silmään ja hymyävät samasta onnesta ja samasta ajatuksesta...

He toisiinsa pusertuneet suuret lapset!...

Ja tuli takassa loimottaa heidän myöhäiselle onnelleen...

XII

Mutta ei ainoastaan hämärähetkien kuvitelmiin ja satuihin rajoitu Mirdjan ja Runarin uudelleen herännyt ihmeellinen lapsuus. Kaikkia se vaatii, mitä lapsuus vaatii: leikkiä ja lepertelyä, hyvän omantunnon vallatonta vapautta ja ajatuksetonta, aurinkoista iloa...

Ja niinpä he leikkivät ja lepertelevät aamusta iltaan alkaakseen seuraavana aamuna taas uudestaan...

Ei kukaan lapsi koko maailmassa osaakaan leikkiä niin suloisesti kuin Mirdja. Ei kellään lapsella koko maailmassa ole niin helisevää naurua ja niin kirkkaan puhtoista silmää.

-- Luonnon mestaripetosta on, sanoo Runar, että sinä yhä vielä olet lapsi. Miksi sinä yhä vielä olet lapsi?

-- Siksi, puhuu Mirdja, että oikea lapsuuteni on katkennut kesken. Minulla ei ole ollut tilaisuutta leikkiä silloin, kun muut lapset leikkivät. Siitä jäi sieluuni tarve leikkiä aina, siitä jäi sadun heijastus silmiini... Lapsi minussa elää yhä vielä, se on totta, satavuotias lapsi... Se tahtoo tulla hyväillyksi ja tuuditetuksi... Se tahtoo löytää äidin silmän, jota se ei milloinkaan ole nähnyt, tuntea isän tukevan käden, jota se ei muista tunteneensa... Se tahtoo rukoilla tähtiä ja uskoa kukkia sisarikseen... Sinä olet minulle nyt isä ja äiti ja tähti ja kukka...

-- Rakas, pikku Mirdja, sanoo Runar, ja on onnellinen.

XIII

Sadun ja leikin valta kasvaa, mutta kuoleman varjo pitenee pitenemistään...

Sillä Mirdja ja Runar ovat sangen sairaita molemmat...

He huomaavat sen itsekin lopulta, mutta kauhealla sydämen pelolla salaavat he huomionsa toisiltaan. Sillä he eivät tahdo uskoa siihen sittenkään, viimeiseen asti tahtovat he vaientaa kuoleman enteitten kammottavan kummittelun ympärillään. He eivät tahdo ajatella mitään ja kuitenkaan eivät he elä enää hetkeäkään tarkastamatta toisiaan yhä kasvavalla, kaamealla jännityksellä. Sillä minkä he voivat sille! Heidän välillään tapahtuu kummallisia, hirveitä asioita, joka panee heidät ajattelemaan vasten tahtoaankin.

Eräänä iltana istuvat Mirdja ja Runar kahden sohvalla. Värähtämätön hiljaisuus lepää huoneessa. Ja siinä puolipimeässä ajattelevat he kumpikin omia raskaita ajatuksiaan...

Kammottavaa on yksinäisyyden iltahämärä ihmisen sielussa... Ja sentään heitä on kaksi...

Pelokkaasti ja salaa alkaa Mirdja taas tarkastella Runaria. Keitä he olivat oikeastaan, he kaksi? Miksi he istuivat siinä ja miksi he vaikenivat?... Vaan miksipä he olisivat puhuneetkaan?

Kumpi heistä oli kummittelija...?

Äkkiä säpsähtää Mirdjassa jokin. Hän katsahtaa uudelleen mieheensä ja kamalasti kiljahtaen lyyhistyy hän kokoon...

Hirveän, hirveän näyn on hän nähnyt...

Runar säikähtää... Hän nostaa Mirdjan syliinsä, mutta Mirdja potkii ja puree ja koko ruumis vavahtelee ja värisee... Runar kantaa hänet väkisin vuoteelle...

-- Mikä sinun on? Mikä sinulle tuli? kyselee hän hätääntyneenä.

Mutta Mirdja vaan tajuttomasti häneen tuijottaa ja hänen kasvonsa vääntyvät jälleen suonenvedon-tapaiseen kauhuun...

Seuraavana päivänä vasta kertoo Mirdja näkynsä:

-- Sinä hetkenä näin minä meidät toisina... Sinä olit luuranko, juuri haudasta noussut. Sinun silmäkuoppasi tuijottivat tyhjinä, sinun luusi kalahtelivat... Minä istuin kuolleen miehen rinnalla... Minä... Ja tiedätkö kuka minä olin? Mielisairas, hullu, parantumaton aivo- ja sydäntautinen... Me kaksi, sellaisia me olimme sinä hirveänä silmänräpäyksenä. Ja sellaisiksi me tulemme, lisää Mirdja väristen ja hiljaa. Minä uskon siihen. Se oli tulevaisuuden näky...

-- Älä kiihota hermojasi noin, rakas, pikku Mirdja, puhuu Runar. Mutta sydämessään toistaa hänkin samaa kuvaa ja hän koettaa arvata, kumpi heistä tulee kuolemaan ensin.

Mutta Mirdja ei ole kertonut kaikkea. Ei sitä, että hän joskus on toivonut Runarin kuolemaa ja että hän nyt syvän syyllisyyden painon alla on nääntymäisillään...

Hänellä ei ole enää hetkeäkään rauhaa. Se ennustus, se näky seuraa kaikkialla ja aina. Ja uusia, samankaltaisia ilmestyy lakkaamatta hänen tielleen. Hän ei uskalla enää jättää silmiään lepäämään mihinkään kohtaan. Alati täytyy hänen vain vilkua ja muuttaa ja pelätä...

Mutta eniten kaikesta täytyy hänen sentään pelätä tulta. Siinä on aina kuvia... Ja ihmisiä... Jotka äkkiä saattavat muuttua luurangoiksi... Mutta hirveä on myös pimeys ja yksinäisyyskin.

Ja aina kun Runar lähtee kotoa, tahtoisi Mirdja pitää häntä kiinni takista, tiukasti, hellittämättömästi, ettei hän vaan pääsisi pois... Mutta sitten hän taas kokoaa koko ryhtinsä ja koettaa vielä salata hulluutensa... Vaikka kuoleman tuska ja pelko jo sokaisee...

Mutta kerran tapahtuu sitten, että Runar kotiin palatessaan löytää Mirdjan huoneensa pimeimmästä nurkasta kolmen peitteen sisästä, mykkyrään kiertyneenä kuin koiran...

Se oli tapahtunut näin.

Mirdja oli istunut yksin... Hämärä oli tummennut tummenemistaan. Sitä oli hän vaan katsellut... Silloin oli palvelijatar tullut sisään ja asettanut pöydälle aivan Mirdjan eteen suuren, valkosilmäisen hautauskonvehdin. Oli luullut, että rouvalta oli pudonnut joku muisto... Mirdja ei ollut saanut sanaakaan suustaan, oli vain tuijottanut tuohon hirvittävään mustaan makeiseen, ja se oli tuijottanut häneen takaisin sillä yhdellä ainoalla valkoisella silmällään. Ja hänet oli vallannut tukehtava kauhu. Hän oli tahtonut piilottaa sen. Hän oli kulettanut sitä paikasta toiseen löytämättä sille sopivaa kätköä. Kaikki oli ollut hänelle liian rakasta sen onnettomuutta ennustavan silmän alle pantavaksi... Vihdoin oli hän polttanut sen... Mutta silloin oli itse tuli katsonut häneen kuin suuri, summaton hautajaiskonvehti, ja silloin oli Mirdja rajattoman kauhunsa takaa-ajamana kätkeytynyt nurkkaan, pusertunut aivan kiinni seinään ja kääriytynyt peitteihin...

Kuoleman varjo pitenee pitenemistään...

Vihdoin vievät he toisensa lääkärille.

Lääkäri katselee noita molempia, epätietoisena mitä sanoa. Sillä sydämessään tuomitsee hän heidät parantumattomiksi, kummankin... Ja hän näkee, että he vain pahentavat toistensa tilaa.

Varovaisesti ehdottaa hän matkaa ja yksinäisyyttä.

Mutta silloin saa Mirdja hysteerisen kohtauksen ja nyyhkytystensä lävitse hän huudahtaa:

-- Te ette ole mikään oikea lääkäri! Te ette ole sielulääkäri! Te ette näe, että me olemme etsineet toisiamme koko elämämme ijän ja nyt vasta toisemme löytäneet. Te ette näe, että meillä nyt on sama sielu. Me emme voi enää erota.

Te elätte eroanne kohti, ajattelee lääkäri, mutta minä en voi teille enää mitään...

Ja he kaksi sairasta menevät jälleen pois niinkuin ovat tulleetkin... Jatkamaan elämäänsä, joka ei tästälähin enää ole näkevä ainoatakaan tervettä hetkeä...

Kuin kuolevan yhä heikkonevaa henkäilyä se enää on, kuin sammuvan tulen hiljaista epätasaista hiipumista...

Sielukellot

Pimeää ja yksinäistä...

Yksinäinen kynttilä valaisee heikosti yksinäisen naisen huonetta... Mustan naisen... Sairaan naisen...

Mirdja tuijottaa, tuijottaa...

Tuijottamisen jäykkään tuskaan keskittyy koko elämänaikainen ajattelu. Ei mitään muuta enää...

Kynttilä palaa alemmas ja alemmas. Sen reunalle muodostuu valkeita talikuvioita. Niin valkeita ja hentoja... Nyt vain yksi -- pieni. Se pidentyy vähitellen, käy yhä korkeammaksi ja suuremmaksi -- aivan kuin yksinäisyyskin. Se suurentuu, kun siihen tuijottaa -- aivan kuin yksinäisyyskin. Ja se kulkee tuota pyöryläviivaa aina eikä se lopu koskaan... Se on ijankaikkinen. Vanha keksintö tuokin. Ympyrä merkitsemässä ijankaikkisuutta...

Jumala, miten kaikki on vanhaa, ennen keksittyä, ennen elettyä!

Vanhaa ja elettyä tietysti Mirdjakin ja Mirdjan kohtalo! Kalpea jäljittelijä on hän vain ollut, perijätär, joka on kulkenut kädet täynnä ammoin koottua tavaraa. Ja viitsinyt sentään elää uudestaan, keksiä uudestaan! Miten mitätöntä ja naurettavaa onkaan syntyä ihmiseksi! Kuluneheksi tuoreimmillaan, ikälopuksi jo ennen elämänsä alkua!