Part 21

Aina hän vain teki tuota samaa, toisten työtä, ei omaansa milloinkaan. Millainen rahapäiväläisen raskas asento hänellä oli nytkin! Kurja, myötätuntoa herättävä hän oli! Lakastuksen kalpean hedelmän oli Mirdja hänessä itselleen poiminut, joskus tunnelmiensa sumussa, syksyn syvässä säälissä itseään ja sitä toista kohtaan. Mikä erehdys, erehdys! Siinä he nyt värjöttivät kumpainenkin ja söivät toistensa kurttunaista kukkasta eikä heillä ollut enää elämänvoiman väkevää tuoksua kukassaan...

Mirdja ummisti silmänsä. Kaikki väsytti... Runarin kynä rapisteli yksitoikkoisesti -- -- --

Kukaan ei puhunut... Ja Mirdja näki kummallista unta siinä silmiensä lyhyessä umpeamassa...

Hänen korvissaan alkoi soida omituinen sävel, ensin hiljaa, sitten yhä lujemmin ja vetävämmin. Elämän valtava laulu, rakkauden riemuisa, taivaaseen ulottuva laulu... Se kutsui Mirdjaa. Ja se oli niin lähellä, ettei se koskaan vielä ollut niin lähellä ollut... Ja Mirdja ymmärsi, että se oli hänen sankarinsa voittofanfaari, joka kutsui, ja että nyt oli tullut hänen hetkensä, elämän ja kuoleman suuri hukuttava silmänräpäys... Valo häikäisi hänet. Hän nousi lähteäkseen... Jokainen solu hänen ruumiissaan työntäytyi, painautui väkivaltaisella pakolla sitä tuntematonta kohti... Ja nyt... Hän oli auringon ruusu, joka aukaisi itsensä avonaiseksi, ojentautui, kohottautui taivaan loimuja kohti, yhä vain, yhä, niiden sytyttävää ja tappavaa suudelmaa kohti... Ojentautui Mirdja ja jännittäytyi, viimeiseltä varvas-ulotukseltaan kuoleman tuskalla jännittäytyi, kunnes jokainen verisuoni pullistui ulos, jänteret katkeilivat, elämän nesteet valuivat maahan, jättäen kutistuneen luurangon ulotusasentoonsa...

Ei Mirdjaa varten se aurinko...

Katso, hullu, kutistunutta luurankoasi! Katso, katso... ja kuule, kuinka vielä soi...

Mirdja säpsähti uniensa räikeyttä.

Hän kyyristyi yhteen ja peitti kasvonsa.

Taas oli hän hulluja kuvitellut ja elämä tuntui edessä entistä harmaammalta ja katalammalta.

Hän katsahti Runariin...

Ei mitään ollut tapahtunut siellä päin. Kaikki ennallaan. Ja kuin äkillisen raivohulluuden iskemänä syöksähti Mirdja Runarin silmille ja -- löi, löi...

-- Mutta Mirdja, mikä sinua vaivaa? huudahti Runar tarttuen häneen.

Sellaista ei ollut vielä koskaan tapahtunut.

-- Mikä minua vaivaa! huohotti Mirdja, sitä vielä kysyt. Sinä, sinä ja meidän elämämme! Näetkös, tästä voi tulla hulluksi. Kaikki laskee, menee alaspäin, me vanhenemme ja kaikki meidän ympärillämme vanhenee, muuta ei tapahdu enää. Mutta se on kauheaa! Ja tuo sinun työsi on kauheaa, etkö huomaa sitä itse?

-- Millä me eläisimme ilman sitä...

-- Sinun ainoa elämän-ehtosi on siis leipä. Taidat elää hyvinkin nyt. Sinusta on siis tullut täydellinen porvari. Sinulla ei ole enää edes halua tähdätä siitä ylitse...

-- Täytyy tuntea omat rajansa...

-- Mutta sillä, jonka minä tunnustan miehekseni, sillä ei saa olla missään rajoja. Kuuletko!

-- Ja Mirdja polki jalkaansa. -- Kuuletko! Minun täytyy saada olla ylpeä sinusta! Minä himoan nähdä sinut itseäni etevämpänä, voimakkaampana, viisaampana. Ja koko maailman täytyy nähdä se, ja etupäässä sen. Sinun pitää olla elämän herra, kohtalon kovasilmäinen ruhtinas, niin kova, että maailma sinun allasi vapisee sinun valtaasi ja kunniaasi. Minun rakkauteni vaatii sen, kuuletko...

Runar katseli pimeästä ikkunasta ulos liikahtamatta ja sanomatta sanaakaan.

-- Miksi et sinä puhu, sinä hirveä, sietämätön tomppeli, yltyi Mirdja uudestaan. Tämä on pelihelvettiä, tämä meidän elämämme. Me pelaamme toistemme sieluista, ymmärrätkö? Sinun täytyy voittaa minut millä lailla tahansa, muuten vaivumme molemmat moraalisesti alaspäin... Tee mitä tahansa, kunhan vaan voitat! Ihmisen pitää olla kuin jumala, hänen pitää osata luoda ja hallita. Luo minulle jotakin uutta ja hallitse minut!

-- Sinä tahtoisit minusta taitelijaa. Se on mahdottomuus. Minulle on tarpeeksi siinä, että ymmärrän heitä. Minä en kuulu heihin. Ja minun ylpeyteni on siinä, etten koskaan ole tahtonut kiivetä puolimäkeen.

-- Niin, niin, kyllä ymmärrän, minä olen niitä, minä... Siksi juuri tahtoisin, että sinä seisoisit huipulla. Minkä minä voin sille, että tahtoisin, tahtoisin...! Vaikka tiedän, että kaikki on niin turhaa. Ei mikään muutu, ei, ei!

Mirdja tuli äkkiä surulliseksi. Hänen kävi sääliksi... Ja kadutti ja säälitti... Hän jatkoi pehmeästi:

-- Minä vain meidän elämämme kauneuden tähden... Kyllähän minä ymmärrän... Mutta on niin paha, että olemme samanmittaisia... Jos eivät kyvyt kohoa neroon, sitovat ne eivätkä vapauta. Kyllä tunnen ne, niitä minä halveksin, niillä et minua hallitse. Mutta sinähän olet mies ja miehen aseet ovat toiset kuin naisen. Missä ovat sinun aseesi? Hallitse meitä molempia!...

Runar katsahti kelloonsa. Oli jo myöhäinen.

-- Sinä olet, armas, liian hermostunut tänä iltana. Eiköhän olisi parasta käydä levolle... Muuten menee huominen päivä hukkaan.

-- Mitä siitä, kun koko elämä menee hukkaan! Ja Mirdja alkoi itkeä.

-- Käy lepäämään, rakkaani, se tekee sinulle hyvää.

-- Miten hullut ovat sanasi! Etkö tiedä, että on hetkiä, jolloin lepo ei vähääkään riipu ruumiin-asennoista, tai silmäin auki- ja umpitiloista. Ihmistä ei voi käskeä lepäämään, mutta sinun sielullesi on kaikki välinpitämätöntä...

Ja sitä iltaa seurasi todella valkea, valvottu yö.

Mutta Mirdja tiesi, että Runarin sielu ei ollut välipitämätön, ja hän ihaili salaa Runarin kaunista sielun tyyneyttä. Hän hallitsee itseään, ajatteli hän, hän on sentään minua voimakkaampi. Ja hän nukkui lopulta itsesoimauksen katkeriin kyyneliin...

Mutta tämä oli sentään kaiken pahan alku. Oli kuin joku paholainen taas olisi työntäytynyt heidän elämäänsä.

Saattoipa usein kulua kokonaisia viikkoja, jolloin he vaan vaikenivat ja kituivat itsekseen voimatta suutaan avata. Sillä välin purkautui Mirdja milloin säkenöiväksi kiukuksi, milloin taas tukehtavaksi itkuksi. Sitten taas ääretön hivuttava raukeus ja hiljaisuus. Tasaisuutta ei tahtonut tulla heidän elämäänsä enää.

Ja kuitenkin oli Mirdjalla myös hellät, rakkautta uhkuvat ajanjaksonsa. Mutta nekin olivat ylönpalttisia ja luonnottomia, polvillaan ryömimisiä ja anteeksipyyntöjä, loppumattomia itsesoimauksia ja rajattomia hellyyden osoituksia Runarille. Luonnottoman rääkkäyksen luonnotonta vastahyvikettä, hentomielisyydessään ja liioitteluissaan yhtä hermoille käypää kuin edellinen. -- Runar säilytti koko ajan ihailtavan mielentyyneyden hermohullun rouvansa alituisissa vehkeilyissä.

Mutta Mirdjan mielestä oli Runar liian kova ja välinpitämätön hänen sielunsa elämänkysymyksien ristiriitoja kohtaan.

Niin he nyt elivät taas elämäänsä eteenpäin. Useimmiten oli se onnetonta, väliin myös ylen onnellista, mutta kummassakin tapauksessa äärettömän kuluttavaa.

Mirdjan viisaat ja viileät ajatukset olivat menneet kokonaan hukkaan.

IX

Pitkän ja pimeän talven jälestä oli taas kerrankin oikein ihana kevätpäivä.

Aurinko kurkisteli vallattoman kirkkaana levottomasti lentävien pilvien lomista, lumi suli niin että kuului, ja räystäät ja katu-ojat lorisivat kilpaa... Ja keväinen tuoksu pani ihmisten silmät välkähtämään niin omituisesti...

Kadut vilisivät iloa ja elämää. Kaikilla ihmisillä näytti olevan hyvä päivänsä tänään. Kaikilla -- paitsi Söderbergiläisillä -- jotka eivät koskaan olleet niin kuin muut ihmiset. Ja tietysti riippui tämä taas Mirdjasta...

He olivat lähteneet kävelemään hekin. Ja he kävelivät ja kävelivät, ilman että päivän leikittelevien säteiden onnistui viekoitella pienintäkään iloista vastaheijastusta heidän kasvoilleen.

Mirdja kulki omissa ajatuksissaan. Ja Runar tiesi kokemuksesta, että kaikki yritykset saada puhetta käyntiin olivat vain asialle vahingoksi. He olivat edellisenä iltana olleet yhdessä eräässä iltamassa, ja Runar luuli huomanneensa, että tämä paha tuuli oli kotoisin sieltä.

Ja niin olikin. Mirdja oli tavannut siellä taas erään vanhan ystävän, ja näiden tapaaminen näytti nyttemmin olevan hänelle kuin myrkkyä.

Mutta Bengt Iro olikin kohdellut Mirdjaa ilkeästi, sangen ilkeästi. Ei ainoastaan kuin vierasta, vaan vieläpä lisäksi noin keveästi, ylhäältä alaspäin, kuten poroporvaria kohdellaan. Ja sentään oli Bengt ollut hienoin ja tasa-arvoisin kaikista hänen suhteistaan...

Mirdjaa raivostutti vielä muisto eilis-illasta...

Jo alustapitäin oli tuntunut pahalle ja painostavalle siinä iltamassa.

Taiteilijoita oli siellä tavallista enemmän tällä kertaa ja virallisen ohjelman päätyttyä muodostivat he oman pöytäseurueen. Jos nyt olisi ollut kuin ennen, olisi Mirdja luonnollisesti istunut heidän keskessään korkeimmalla paikalla, sen hän tiesi. Ja nytkin teki hänen mielensä liittyä heihin. Mutta hän oli Runarin seurassa. Ja häntä kiusasi tunne siitä, ettei hänen miehensä ollut sellainen kruunupää, joka olisi voinut raivata tien vaimolleen ylimmäiselle istuimelle, vaan päinvastoin oli Mirdjan jätettävä hänet ensin nurkkaan kuin häpeällinen painolasti lunastaakseen itselleen vapaan pääsyn. Sillä taitelijat ovat ylpeää väkeä. Paha on olla heidän keskessään kenenkään ulkopuolisen. Ja kuitenkin olivat Mirdja ja Runar juuri taiteilijoina sangen tasapinnassa toistensa kanssa. Mitä heillä olikaan eroa? Mirdja oli nainen... Mirdja hymähti. Hän oli harmistunut kaikkeen ja olisi kernaimmin lähtenyt pois koko iloista, ellei Bengt Iron läheisyys olisi pidättänyt häntä.

Hän etsi tilaisuutta tavatakseen hänet kahden.

Olihan se sentään jotakin näin monen vuoden perästä.

Aina häntä vetikin onnettomuutta kohden... Sillä siitä tuli hirveä tapaaminen... Kaikkea siinä oli, vierasta ja tuttua, ivaa ja hellyyttä, väärin-ymmärrystä ja sydämeen-katsomusta -- yht'aikaa... niinkuin monesti ennenkin, -- mutta silti jätti se tällä kertaa Mirdjaan sanomattoman kiusallisen mielialan.

Hän ei tahtonut sitä enää muistella, mutta väkisinkin keikkui illan keskustelu yhä hänen mielessään.

Mitä olikaan Bengt sanonut sitten lopuksi? Niin, näinhän se oli:

-- Mikä vahinko, että sellainen nero kuin sinä menit hukkaamaan itsesi tuollaisen tuiki tavallisen miehen tähden! Viisaimmatkin naiset voivat välistä tehdä käsittämättömän typeriä tekoja. Kyllä te olette ihmeellisiä. Sitäpaitsi en minä ollenkaan saata ymmärtää, miten sinä yleensä voit elää ulkopuolella taiteilijapiiriä, johon sinä sentään kokonaan sisällisesti kuulut. Taiteilijat ovat sittenkin ainoat ihmiset, jotka voivat sinua ymmärtää ja innostaa, samoin kuin sinä heitä. Ja miksi sinä et ole jatkanut loistavasti alkamaasi uraa? Miksi et ole antanut maailman saada nauttia taiteestasi, sinun ihanasta sielustasi ja äänestäsi, joka helisee ihmeellisemmin kuin kaikki myyttein sireenit. On kerrassaan synti vaihtaa loistava taiteilija-ura tavallisen perhe-emännän osaan ja uhrata noin herkän hieno sielu porvarille, joka ei tee sillä mitään. -- Synti, synti.

-- Minä en koskaan tee syntiä, oli Mirdja uhmaavasti vastannut.

Ja hänen ylpeä ja loukattu sielunsa oli pakottanut hänet kiivaaseen itsepuolustukseen. Näin oli hän jatkanut:

-- Sinun ammatti-ylpeytesi sokaisee sinut. Sinä olet ennakkoluuloinen ihminen, joka luulet elämän loppuvan siinä, missä taitelijasiirtoloiden rajat loppuvat. Suurimman osan elämääni olen minä elänyt niiden rajojen ulkopuolella. Ja syy siihen, miksi niin olen tehnyt ja teen yhä, on se, että minä kuulun toiseen lajiin ihmisiä. Minä en kuulu teihin, niinkuin sinä yhä vielä näyt uskovan. Mitä sinä tiedät niistä uumenista, joista minun sieluni on lähtenyt ja joihin sen jälleen on palattava? Mitä sinä tiedät niistä ihmisistä, joiden luota minä tulin sinun luoksesi ja joiden luo minä jälleen katosin? Et kerrassaan mitään. Sinä kutsut heitä porvareiksi. Niitä he eivät ole, yhtä vähän kuin minä olen. He ovat pelkästään ihmisiä, joilla ei ole ainoatakaan ammattikylttiä alastomuutensa verhoksi. Siksi ei kukaan tiedä heistä mitään eikä koskaan tule tietämään, eikä kenenkään kunnioitus paina heidän omaatuntoaan. Heistä kenties joku on runoilija, joku maalari, joku filosoofi tai soittoniekka. Mitä siitä! Ei kukaan maailmassa tule sentään näkemään heidän sielujensa rajatonta luomistyötä. Sillä he ovat ainoastaan uneksijoita. He kulkevat alati sielu täynnään ajatuksia, kuvia ja sointuja, unia, joista ei koskaan tule valmista. Ja he ovat tuomitut lepäämään unohdetumman turpeen alla kuin konsanaan mikään porvari. Onko tämä oikein? Pitääkö sielujenkin välttämättä olla teollisuustavaraa ja tulla kaupituksi hyvästä hinnasta, ennenkuin niiden arvo tunnustetaan? Te taitelijat, te olette juuri sitä lajia, teillä on kaikkea ulkonaista: työtä ja työnhedelmiä, mainetta ja markkina-arvoa; mutta heillä, joista puhuin, heillä ei ole muuta kuin itsensä. Sellaista on minun sukuni. Siitä minä olen noussut. Eroamattomasti kuulun minä heille ja he minulle. Mutta tätä sinä et ymmärrä.

Mutta Bengt Iro oli vain kuunnellut tätä purkausta kaikkein kohteliaimmalla maailmanmiehen hymyllään ja sitten vastannut:

-- Itse kiveen synnyttäisivät sielun sinun lumoavat silmäsi. Ne ovat samat kuin ennen... Mutta sinä voit siten luulla omaa sieluasi heidän sielukseen...

-- Kuten te taiteilijat omaa sieluanne minun sielukseni...

-- Taitelijakin vaatii määrättyä maaperää ja ilmanalaa... Muuten hän voi mennä hukkaan. Korvaamaton vahinko on, että sinä tapat itsessäsi taiteilijan, Mirdja.

Nämä sanat etenkin olivat jääneet Mirdjan mieleen ja ne kaikuivat vieläkin hänen korvissaan. Ja mitä enemmän hän niitä ajatteli, sitä luonnollisemmilta ne hänestä tuntuivat. Tietysti olisi hänestä tullut laulajatar ilman Runaria. Mutta nyt oli hän Runarin tähden lykätty ulos omasta ilmanalastaan ja maaperästään. Ja kenties Runarkin hänen tähtensä... Tuskinpa sentään... Runarin koko suku oli kuollut leipätyöhön... Runarissa oli filisteriverta...

Mutta liian koreita sanoja oli hän heistä puhunut Bengtille. Eihän hän itsekään jaksanut pitää arvossa sitä alastonta, ammatti-nimetöntä ihmistä. Yhä hän vain itsekin kurkoitti siitä pois toivottaen omalleen ja Runarin sielun kauneudelle alati näkyväistä muotoa ja sen kautta tunnustusta, mainetta, nimeä... oh kaikkea, mitä muutkin...

Näissä ajatuksissa kulki Mirdja, ja siksi hän ei jaksanut iloita kevään elvyttävästä tuoksusta. Ihmiset alkoivat vähitellen jo kadota päivälliselle... Kadut tyhjenivät. Iloisin aurinko oli jo poissa. Mutta Mirdja ja Runar yhä vain kävelivät.

-- Mirdja, eiköhän lie aika meidänkin jo lähteä päivälliselle? kysyi vihdoin Runar mitä jokapäiväisimmällä ja tyytyväisimmällä äänellään, toivoen pinnistetyn mielialan siihen laukeavan.

Mirdja vaikeni itsepäisesti.

Ja he jatkoivat kävelyään.

-- Kuulepa nyt, puhui hetken päästä taas Runar, eiköhän tämä kävely ala jo väsyttää sinua? Mitä jos pistäytyisimme jonnekin, oikein kaupunkipäivällisille, tämän kevääntulon kunniaksi. Eiköhän se maistuisi? Mitä tuumit?

-- Paras päivällis-aika on jo ohitse, ärähti lyhyesti Mirdja.

Hän tunsi itsensä väsyneeksi, onnettomaksi ja ärtyiseksi eikä edes tahtonut päästä tästä peräti ehjästä mielialastaan.

-- Vai tahtoisitko mieluummin mennä kotiin?

-- En.

-- Minne sitten tahdot mennä? Emme suinkaan enää jatka tätä kävelyä, vai mitä?

He seisoivat ja katsoivat pois toisistaan -- ja seisoivat...

Mirdja polki hermostuneesti jalkaansa:

-- Tämä on tylsämielistä! Menkäämme nyt. Minne hyvänsä. Kaikki on minulle yhdentekevää!

Tämä tuli kovasti ja katkerasti. Runarin kasvoilla värähti jotakin. Hän huomasi taas seistävän pahemmanlaisen hermokohtauksen kynnyksellä.

He alkoivat kävellä...

Mirdja oivalsi matkan vievän kotiinpäin. Mutta silloin hän muisti, että matka sinne oli sentään sangen pitkä ja että hän oli aivan kuolettavasti väsynyt ja kenties -- nälkäinen.

-- Kenties sinä sentään mieluummin söisit kaupungilla, sanoi Mirdja vähän arasti.

-- Nyt luulen päivällis-ajan todella liukuneen ohi, Runar vastasi.

-- Sinusta on hauska matkia minua, äännähti nyt Mirdja äärettömän vihamielisesti. Aina sinä vain matkit minua!

Runar taivutteli hermostuneesti keppiään. Se katkesi. Hän taittoi sen moneksi palaseksi.

Mirdja kulki vieressä, katseli tätä ja nauroi -- ensi kerran koko päivänä -- kylmästi ja julmasti. Hän nautti nähdessään miten tuska hetki hetkeltä, sana sanalta, iski kyntensä Runarin sieluun. Kaikki ajatus lakkasi äkisti ja kummallinen kylmä rauha lankesi hänen ylitseen. Ja hän nauroi.

-- Sinä menettelet sentään tahdikkaammin kuin eräs ritarini tässä viime viikolla, puhui Mirdja, hän taittoi minun sateenvarjoni...

-- Ja noin pienen seikan sinä muistat, hän mahtoi todellakin osua lähelle sinun sydäntäsi, äännähti Runar kaameasti.

-- Kaikki minkä omistaa, on lähellä sydäntä -- sateenvarjokin, miksei!

He seisahtuivat. Runar viskasi kepin palaset maahan...

-- Luuletko nyt olevasi intresantti? Mirdja halveksivasti hymähti.

-- Ei ole tarkoituskaan...

-- Kepin särkyminen taisi saada sinut pahalle tuulelle... hahaa!

Runar ei vastannut.

-- Turhaa on sentään syytää vihaansa viattomiin esineisiin...

-- Se katkesi vahingossa.

-- Todellakin, minun kunnioitukseni kohoaa sinua kohtaan.

-- Voiko se vielä kohota, kukapa olisi uskonut?

Keskustelun kovuus ja katkeruus oli kamala.

Mirdja nauroi ääneen:

-- Sano, etkö vihaa minua nyt?

-- En tuhannetta osaa siitä kuin sinä minua.

-- Mutta Herra Jumala, minähän rakastan sinua, siitähän on aikoja sitten sovittu! Oletko unohtanut? -- Minä rakastan sinua...

-- Sinun äänesi sanoo tällä hetkellä: minä vihaan sinua...

-- Minähän olen näyttelijä, oletko senkin unohtanut...

Vaitioloa...

-- Mirdja, sanoi Runar äkkiä, eikö olisi parempi, ettei minua olisi...

-- Epäilemättä. Ja vielä parempi, jos ei minuakaan olisi...

-- Mirdja -- se on helposti autettu asia...

Mutta samassa kun Runar oli sanonut tämän, häpesi hän itseään. Ei sellaisesta tehdä sopimuksia... Miksi oli hän antanut Mirdjan kiihdyttää itseään...! Mirdjassahan tämä oli sairautta...

Mutta Mirdja oli tullut äkkiä todellakin hyvälle tuulelle ja hän pilaili heidän mennessään portaita ylös.

-- Älä vaan ala puhua itsemurhasta, se on naurettavin asia, mistä mies voi puhua naiselle... Mutta jos olet kostonhaluinen, voin kyllä vakuuttaa sinulle, että ilkeämmällä tavalla et voisi palkita minun pahoja tekojani. Ja kyllä ymmärrän, että sinun usein saattaa kovinkin tehdä mieli karata pois minun luotani. Ja kun tiedät, että muuten sinun on aivan mahdoton päästä erilleen, aivan mahdoton, no silloin voi sitä tulla ajatelleeksi...

Ja kun he olivat sulkeneet oven jälkeensä, kiersi Mirdja käsivartensa Runarin kaulaan ja suuteli häntä.

Aivan kuin kaikkein onnellisimman pikku kävelyretken jälestä.

X

Elämä on niin vanha. Sentähden on se niin tasainen. Kaikki käy määrättyjen hyvien lakien mukaan. Vuodenajat seuraavat toisiaan aina samassa järjestyksessä. Kukat kukkivat ja hedelmät putoavat, ihmiset syntyvät ja kuolevat. Ja se mikä siinä välissä on, on pientä ja lyhyttä...

Mirdjan ja Runarinkin elämä alkoi painua puolipäiväänsä. Se sai hyviä tapoja, alkoi tottua ja kesyttyä sekin. Vuodenajat kulkivat heiltä jo melkein yhtä tasaisesti ohitse kuin muiltakin ihmisiltä. Vähitellen, vähitellen...

Ja Mirdja alkoi rakastaa hiljaisuutta, hän tunsi rimpuilleensa jo tarpeeksi ja hän tunsi olevansa jo liian vanha tavoittelemaan taivaantakaisia. Sen minkä oli tavannut, sen oli tavannut. Nyt ei tulisi enää mitään muutosta kumminkaan. Mirdja oli vetäytynyt uudelleen pois ulkomaailman yhteydestä. Hänen hermonsa eivät kestäneet sitä, oli hän sanonut. Eivätkä ne hermot kehuttavia olleetkaan. Ne pitivät kyllä alati huolta siitä, että draamallinen puoli tuli ainakin yhtä valtavasti edustetuksi kuin lyyrillinen heidän yhteisessä perhe-onnessaan.

Mutta se kaikki juuri kuuluikin heidän erikoiseen perheonneensa ja pääasia oli, että sellainen oli olemassa, oli sillä sitten mikä olomuoto hyvänsä.

Ei mitään häiritsevää tapahtuisi enää, ei mitään uutta...

Mutta sitten piti vielä kerran kuitenkin tapahtua jotakin, joka vähän liikutteli heidät pois tavallisista tasapaino-asennosta.

Eikä sekään ollut mitään niin kovin merkillistä. Sitä vain, että Mirdja oppi tuntemaan Nero-Norkon.

Silloin oli kesä.

Päivä oli kaunis ja pilvetön. Mitkään merkit taivaalla eivät ennustaneet ilmanmuutosta...

Mutta se alkoikin eräällä unella...

Näin tapahtui kaikki.

Mirdja oli istunut koko aamun apilasniityssä. Se oli aina hänen suurimpia nautintojaan maalla...

Mehiläiset hörisivät niin hyväntahtoisen unisesti hänen ympärillään, makea tuoksu hervautti niin suloisesti kaikkia aistimia ja niinpä hän lopulta nukahti. Ja silloin näki hän sen ihmeellisen unen...

Hän oli istuvinaan jättisuuren velvitschian lehdellä. Ja vähän matkan päässä hänestä toisella lehdellä istui suuri karvainen fauni ja katseli Mirdjaa. Leveä kuilu erotti lehdet toisistaan. Mutta äkkiä se karvainen nousi, harppasi yhdessä lennossa Mirdjan eteen ja kumarsi ja keikutti häntäänsä ja pyysi tanssiin. Ja samassa silmänräpäyksessä alkoi puu heidän allaan kasvaa ja he kohosivat huimaa vauhtia korkealle avaruuteen. Mirdjan täytti kamala kauhu. Hän katseli faunin pitkiä karvoja ja mitä enemmän hän niitä katseli, sitä pitemmiksi ne kasvoivat. Ja lehden pinta heidän allaan kiilsi kuin parkettilattia... Ja Mirdja ei uskaltanut myöntää eikä kieltää... Mutta silloin alkoi fauni tömistää kavioitaan ja liipotella korviaan ja sen sarvet alkoivat vihasta haaroittua. Mirdja tunsi viimeisen hetkensä tulleen... hän yritti nousta, mutta ei päässyt paikaltaan liikahtamaan... hän oli kasvanut kiinni velvitschian lehteen... Hän huudahti heikosti ja heräsi. Hän hieroi silmiään. Kaikki oli ennallaan. Apilaat tuoksuivat, mehiläiset hörisivät ja Runar seisoi hänen edessään ja nauroi.

-- Taisitpa pelästyä minua, sanoi hän. Meille on tullut vieras... Tulin ilmoittamaan... Arvaapas kuka? Nero-Norkko... Muistatko kuulleesi sitä nimeä?

Mirdja säpsähti ja kaikki veri nousi päähän...

-- Ah, sekö kirjailija, joka aikoinaan oli muodissa... Joku seuranäytelmä jossakin iltamassa ennen aikaan...

Mirdja koetti näyttää välinpitämättömältä.

-- Niin, sinä näyttelit silloin "Odaliskia" kun me tutustuimme. Muistatko. Ja sinä sanoit jonkun pahan sanan Norkosta ja minä puolustin häntä. Minä muistan kaikki niin selvästi. Ja ajattelepas, siitä asti en ole nähnyt koko miestä! Olenhan tainnut kertoa sinulle, että me olimme ennen vanhaan mitä parhaimmat ystävät. Mutta se lie ollut suurimmaksi osaksi sisar-vainajani ansiota. Hän viihtyi kokonaista neljä vuotta meillä silloin. Ja se on tavatonta hänen luonteelleen, puheli Runar reippaasti.

Mutta Mirdja ei vastannut mitään, kulki vain Runarin rinnalla ja koetti näyttää välinpitämättömältä.

Sillä hän muisti odaliski-illan vielä liiankin hyvin -- ja hän olisi mieluimmin suonut todella unohtaneensa mokoman, kaikkine mielenliikutuksineen.

Mutta hän ei siltä voinut vastustaa hullua ajatusta, että kenties hän sittenkin oli ottanut vain rengin ja nyt tulee itse isäntä -- että Norkko tulee hänen tähtensä, nyt vihdoinkin...

Mutta jos Mirdja oli tuntenut pettymystä, kun ei hän silloin odaliski-iltanaan ollut nähnyt Norkkoa, oli hänen pettymyksensä nyt kaksin verroin suurempi, kun hän vihdoin sai nähdä hänet.

Sillä kaikesta huolimatta oli Mirdja kuitenkin salaa muodostellut itselleen hänestä jonkinlaisen kuvan. Hän olisi kookas mies, vapaaliikkeinen ja kalvahko, otsa uhmaavassa rypyssä, nerokas silmä itsekuluttavassa liekissä ja huulilla ijankaikkinen halveksiva hymy, muistuttaen ihmeteltävästi sitä ihannekuvaa, jonka Mirdja aikoinaan oli koonnut itselleen Runarin puutteista... Ja itsensä näköinen olisi hän ennen kaikkea.

Mutta hänpä ei vastannutkaan mitään näistä kuvitteluista. Ruma hän oli ensinnäkin. Se ei vielä olisi tehnyt mitään... Mutta hänessä ei myöskään näkynyt mitään voimakkaan personallisuuden tuntomerkkejä, ei mitään. Ja niin lyhyt hän oli, että ulottui vain Mirdjan olkapäähän, ja käytökseltään kömpelö ja jörö kuin talonpoika... ainoastaan harmaissa yhteenpuristetuissa tihkusilmissä oli itseryhtiä ja luonnetta.

Mirdja oli pitkin tietä kulkiessaan kotiin päin koettanut arvailla, mitä he ensiksi toisilleen sanoisivat, he, jotka jo kerran ennen olivat ikäänkuin hengessä nähneet toisensa.