Part 7
»Niin, olemmehan siitä puhuneet jo kotvan aikaa. Emme voi ainaiseksi jäädä tänne. Serkkuni De Crécy ja tätini De Coudremont ovat, siellä. Pétronelle, jos koskaan sinne pääsemme, olemme ystävien parissa.»
»Jos koskaan sinne pääsemme!» huokasi Pétronelle parka, »lemmittyni, meillä on kovin vähän rahaa eikä passeja lainkaan. Oletteko ajatellut pyytää niitä hra Déroulèdelta?»
»En, en», vastasi Juliette nopeasti. »Pétronelle, huolehdin passeista jollakin tavoin. Sir Percy Blakeney on englantilainen, hän sanoo mitä on tehtävä.»
»Lemmittyni, tiedättekö missä hän asuu?»
»Tiedän, kuulin hänen sanovan rouva Déroulèdelle eilen illalla, että hän asuu Brogar nimisen maalaisen luona lähellä Cruche Casséen muistomerkkiä, Menen etsimään häntä, varmaankin hän auttaa minua. Englantilaiset ovat neuvokkaita ja käytännöllisiä. Tiedän hänen hankkivan meille passit ja neuvovan mitä olisi paras tehdä. Jääkää te vain tänne ja järjestäkää matkatamineet. En viivy kauan.»
Hän otti viitan ja päähineen, ja heittäen ne käsivarrelleen pujahti huoneesta.
Déroulède oli jo lähtenyt aikaisemmin päivällä. Juliette ei toivonut hänen vielä palaavan. Hän juoksi nopeasti portaita alas voidakseen lähteä ulos kenenkään huomaamatta.
Rauha ja hiljaisuus vallitsi talossa. Juliettesta tuntui oudolta, ettei sitä verhonnut vaipan tapainen onnettomuuden aavistus.
Eteisestä vähän matkan päässä olevasta keittiöstä kuului Anne Mien ääni hyräilevän vanhaa laulua:
»De ta tige détachée Pauvre feuille désséchée Ou vas-tu?»
[Minne menet kuivunut lehtiparka oksastasi irtautuneena?]
Juliette pysähtyi hetkeksi. Kauhea tuska oli vallannut hänen sydämensä. Vaistomaisesti täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä katseen harhaillessa ympäri talon seiniä, jotka olivat suojelleet häntä vierasvaraisesti kolmena kuluneena viikkona.
Ja mihin hän aikoi mennä? Niinkuin laulun kuihtunut lehtiraukka oli hänkin hylätty, revitty oksastaan, koditon, ilman ystäviä, hylättyään sen ainoan käden, joka ystävällisesti ja rakkaasti oli hänelle ojennettuna suuren vaaran hetkellä.
Omatunto alkoi nousta häntä vastustamaan ja samoin tuo hirviöpäinen valtias — katumus. Hän sulki silmänsä päästäkseen katselemasta rikoksensa hirveätä näkyä; hän koetti unohtaa tämän kodin, jonka hänen petoksensa oli saastuttanut.
»Je vais ou va toute chose Ou va la feuille de rose Et la feuille de laurier».
[Menen minne kaikki menee, minne ruusun- ja laakerinlehti menee.]
Anne Mie lauloi surunvoittoisesti.
Voimakas nyyhkytys tunkeutui Julietten tuskaisesta sydämestä. Onnettomuus oli suurempi kuin hän kantaa jaksoi. Oi, sääli häntä, jos voit! Hän oli taistellut ja ponnistellut, ja hänet oli voitettu. Nuoren tytön sydän on kokematon ja vaikutuksille altis! Hän oli kasvanut tuon ainoan, pelottavan, kaikki läpitunkevan velvollisuusaatteen toteuttamista varten, jonka hän oli kuolevalle isälleen ja veljensä ruumiin ääressä mitä juhlallisimmin vannonut täyttävänsä. Hän oli pyytänyt ohjausta, rukoillut vapautusta, mutta ylhäällä oleva ääni oli vaiennut, Heikkona, kurjana, pelosta kyyristyneenä täytyi ihmissydämen maisen intohimon raastamana luottaa omiin voimiinsa taistelussaan.
Loppu oli lähestynyt. Pikainen, tuskin todellinen rauhanunelma, joka oli sivellyt hänen mieltään muutamina kuluneina viikkoina, oli haihtunut päivän koittaessa ja hän jäi hylätyksi, yksin suurta syntiänsä elämäniäkseen sovittamaan.
Vaivoin tietäen mitä oli tehtävä hän lankesi polvilleen kodin kynnykselle, jonka aikoi ainaiseksi jättää. Kohtalo oli pannut hänen nuorille hartioilleen liian raskaan taakan.
»Juliette!»
Ensin hän ei liikahtanut. Déroulèden ääni kuului hänen takanaan olevasta kirjastosta. Sen taikavoima, kiihkeä, voimakas, hellä, värisytti häntä niinkuin tuona päivänä oikeussalissa. Se näytti herättävän vastakaikua hänen sydämessään. Hän piti sitä unena ja jäi polvilleen, ettei se olisi haihtunut.
Silloin hän kuuli Déroulèden askeleita eteisen kivilattialla. Anne Mien surunvoittoinen laulu oli häipynyt etäisyyteen. Hän vavahti ja hypähti pystyyn nopeasti kuivaten silmiänsä. Hetkellinen uni oli hävinnyt, ja hän häpesi heikkouttaan.
Hänellä, Julietten kaikkien surujen, syntien ja alennuksen aiheuttajalla ei ollut oikeutta nähdä hänen kärsivän.
Juliette olisi paennut talosta, mutta oli liian myöhäistä.
Déroulède oli tullut kirjastostaan, ja nähdessään Julietten polvillaan itkemässä hän läheni nopeasti koettaen rehellisen luonteensa synnynnäisellä ritarillisuudella salata Juliettelta nähneensä hänen kyyneleensä.
»Neitiseni, oletteko menossa ulos?» kysyi hän kohteliaasti, kun Juliette käärien viittaa ympärilleen kääntyi ovelle päin.
»Olen, olen», vastasi hän nopeasti; »pienelle asialle, jonka minä —»
»Voinko teitä jollakin tavoin palvella?»
»Ette.»
»Jos» — lisäsi hän huomattavasti hämillään, »jos teidän asianne sietää viivytystä, saisinko kunnioittavasti pyytää teitä kirjastooni hetkeksi?»
»Kansalainen Déroulède, asiani ei siedä viivytystä», sanoi hän niin tyynesti kuin voi, »mutta ehkäpä palattuani —»
»Neiti, lähden aivan heti kotoa, ja tahtoisin hyvästellä teitä.»
Déroulède astui syrjään antaakseen Julietten mennä joko katuovesta ulos tai eteisen poikki hänen kirjastoonsa.
Hänen äänensä sävy ei moittinut vierasta, joka hyvästiä sanomatta aikoi jättää hänet. Ehkäpä Juliette olisi vastustanut häntä hyvästiä sanoessaan. Voittamaton magnetismi näytti vetävän häntä Déroulèden puoleen, ja antaen melkein huomaamattoman myönnytysmerkin hän astui Déroulèden ohi tämän huoneeseen.
Kirjasto oli hämärä ja viileä, sillä huone oli lännen puolella, ja ikkunaluukut olivat olleet suljettuina, ettei kuuma elokuun aurinko päässyt paistamaan sinne. Ensin Juliette ei nähnyt mitään, mutta hän tunsi Déroulèden läsnäolon, kun tämä seurasi häntä huoneeseen heittäen oven hiukan raolleen.
»Neiti, teitte ystävällisesti», sanoi hän lempeästi, »suostuessanne pyyntööni, joka oli ehkä julkea. Mutta, nähkääs, lähden tästä talosta tänään, ja minut valtasi itsekäs halu kuulla ääntänne hyvästellessänne.»
Julietten suurien, hehkuvien silmien katse tunkeutui vähitellen ympäröivän hämärän läpi. Hän saattoi nyt selvästi nähdä Déroulèden seisovan aivan hänen lähettyvillään suuresti kunnioittavassa asennossa.
Kirjasto oli siisti ja sievä niinkuin tavallisesti ilmaisten siten toiminnan ja tarmon miehen säännöllisiä tapoja. Lattialla oli matkalaukku valmiiksi hihnoitettuna niinkuin matkaa varten ainakin, ja sen päällä paksu siannahkainen kirjesalkku varustettuna pienellä teräslukolla. Julietten lumotut ja kauhistuneet silmät kiintyivät salkkuun. Nähtävästi se sisälsi Déroulèden paperit, Marie Antoinetten pakosuunnitelmat, passit, joista hän oli edellisenä päivänä puhunut ystävälleen sir Percy Blakeneylle — juuri ne todistuskappaleet, joita hän oli tarjonnut kansanedustajille vahvistaakseen kansanvaltuutettua koskevaa ilmiantoaan.
Pyyntönsä tehtyään Déroulède ei ollut sanonut sanaakaan. Hän odotti Julietten puhuvan, mutta tämän ääni oli kurkkuun kuivettunut. Tuntui kuin rautakourat olisivat tarttuneet hänen kaulaansa tukahuttaen sanat, mitkä hän aikoi lausua.
»Neitiseni, ettekö toivota minulle onnea matkalle?» toisti hän ystävällisesti.
»Onneako matkalle?» Voi, kaiken hirveää ironiaa! Olisiko onni hänen matkallaan pilkkakuulusteluun ja giljotiinille? Sinne hän meni, vaikkei sitä tiennyt, ja nytkin vielä koetti hän tarttua käteen, joka tahallisesti oli toimittanut hänet sinne.
Vihdoin Juliette yritti puhua, ja soinnuttomalla, tyynellä äänellä hänen onnistui mullista:
»Kansanvaltuutettu, ettehän mene pitkäksi aikaa?»
»Neiti», vastasi hän, »tähän aikaan kaikki hyvästit saattavat olla viimeiset. Mutta itse asiassa menen kuukaudeksi Conciergerieen huolehtimaan siellä olevasta onnettomasta vangista.»
»Kuukaudeksi!» toisti Juliette koneellisesti.
»Niin!» virkkoi hän hymyillen. »Meidän nykyinen hallitus pelkää, että Marie Antoinette parka lumoaa vankilan johtajat, jos nämä jäävät liian pitkäksi aikaa hänen läheisyyteensä, joten joka kuukausi määrätään uusi. Minä tulen huolehtimaan hänestä ensi Vendémiairen kuluessa. Toivon saavani palata ennen myrskyä, mutta — ken tietää.»
»Kansalainen Déroulède, siis joka tapauksessa tämän iltaiset hyvästit ovat pitkän ajan varalta.»
»Kuukausi tulee tuntumaan minusta vuosisadalta», sanoi hän vakavasti, »sillä minun täytyy viettää ne teitä näkemättä, mutta —.»
Hän katsoi pitkään ja tutkivasta Julietteen. Hän ei ymmärtänyt tyttöä tämän silloisessa mielentilassa, niin pelästyneeltä ja sekavalta hän näytti, niin toisellaiselta kuin tyttömäinen, suruton Juliette, joka menneiden viikkojen kuluessa oli tehnyt vanhan synkän talon niin iloiseksi.
»Mutta en uskaltaisi toivoa», mutisi hän, »että samallainen syy aiheuttaisi teitä sanomaan sitä pitkäksi.»
Juliette kävi ehkä hiukan kalpeammaksi kuin oli ollut siihen saakka, ja hänen katseensa harhaili ympäri huonetta, niinkuin ansaan joutuneen jäniksen, joka hakee pakopaikkaa.
»Kansalainen Déroulède, te käsitätte minut väärin», sanoi hän vihdoinkin nopeasti. »Kaikki te olette olleet ystävällisiä — hyvin ystävällisiä — mutta Pétronelle ja minä emme enää voi käyttää hyväksemme vierasvaraisuuttanne. Meillä on ystäviä Englannissa ja monta vihollista täällä —»
»Tiedän sen», keskeytti Déroulède hiljaa; »olisi kurjinta itsekkäisyyttä minun puoleltani ehdottaa, että jäisitte tänne tuntiakaan kauemmaksi kuin on tarpeellista. Pelkään ettei tämän päivän jälkeen minun kattoni voi suojella teitä. Mutta sallittako minun järjestää asianne niinkuin järjestän äitini ja Anne Miankin? Englantilaisella ystävälläni sir Percy Blakeneyllä, on pursi valmiina Normandian rannikolla. Olen jo pitänyt huolta passistanne ja järjestänyt koko matkanne sinne saakka, ja sir Percy tai joku hänen ystävistään vie teidät turvallisesti englantilaiseen purteen. Hän on luvannut minulle tekevänsä sen, ja minä luotan häneen niinkuin itseeni. Ranskaan matkustamistanne varten on nimeni riittävänä takeena, ettei teitä ahdisteta; ja jos sallitte, matkustavat äitini ja Anne Mie seurassanne. Sitten —»
»Kansalainen Déroulède, pyytäisin teitä lopettamaan», keskeytti Juliette äkkiä kiivaasti. »Teidän täytyy suoda anteeksi, mutta en voi sallia teidän järjestävän minun asioitani. Pétronellen ja minun täytyy tulla toimeen miten parhaiten voimme. Teidän tulisi kuluttaa aikanne ja vaivanne niiden hyväksi, joilla on oikeus teiltä jotain vaatia, jotavastoin minä —»
»Neiti, puhutte tylysti, ei ole kysymys vaatimuksista.»
»Eikä teillä ole oikeutta ajatella — » jatkoi hän yhä hermostuneemmin ja kiihtyneemmin vetäen nopeasti pois kätensä, johon Déroulède oli koettanut tarttua.
»Voi, suokaa anteeksi», keskeytti hän vakavasti, »olette väärässä. Minulla on oikeus ajatella teitä ja teidän puolestanne — jonka peruuttamattoman oikeuden minulle antaa suuri rakkauteni teihin.»
»Kansanvaltuutettu!»
»Ei, Juliette, tunnen mielettömyyteni ja julkeuteni. Tunnen teidän säätynne ja puolueenne ylpeyden, tunnen kuinka suuresti halveksitte Ranskan likaisen roskajoukon puoluelaista. Olenko jo sanonut haluavani voittaa rakkautenne? Olenkohan koskaan uneksinut sitä? Tiedän vain, Juliette, että olette minusta enkelimäinen, teissä on jotain valkeaa ja henkimäistä, koskettamatonta ja ehkä käsittämätöntä. Kuitenkin, vaikka tunnenkin mielettömyyteni, riemuitsen siitä, rakkaani, enkä tahtoisi teidän häviävän elämästäni minun kertomatta teille siitä, mikä on kuluneina viikkoina tehnyt minulle jokaisen tunnin paratiisiksi — rakkauteni teihin, Juliette.»
Hän puhui miellyttävästi ja matalan pehmeällä, mielenkiintoisella soinnulla, jolla Juliette oli kerran kuullut hänen puhuvan Charlotte Cordayn puolesta. Nyt hän ei kuitenkaan puhunut omasta puolestaan, ei itsekkään toivomuksensa eikä oman onnellisuutensa tähden, vaan ainoastaan rakkautensa puolesta, että Juliette olisi tiennyt sen, ja tietäen sen olisi säälinyt häntä sydämessään ja antanut hänen palvella häntä loppuun asti.
Hän ei sanonut pitkään aikaan muuta; hän oli tarttunut Julietten käteen, jota tämä ei enää vetänyt pois, sillä tuntui suloiselta, kun Déroulède voimakkain ottein sulki hänen vapisevat kätensä voimakkaaseen kädenpuristukseen. Déroulède painoi huulensa Julietten kädelle, pehmeälle kämmenelle ja hennolle ranteelle, hänen polttavat suudelmansa todistivat voimakkaita tunteita, joita hän kunnioituksesta tyttöön koetti hillitä.
Juliette yritti riistäytyä irti, mutta Déroulède ei päästänyt häntä.
»Juliette, älkää menkö vielä», rukoili hän. »Ajatelkaa, ehken koskaan enää näe teitä, mutta kun olette kaukana minusta — Englannissa ehkä — omaistenne ja sukulaistenne parissa, koetatteko joskus ajatella ystävällisesti häntä, joka niin kiihkeästi, niin mielettömästi palvoo teitä?»
Jos olisi ollut mahdollista, olisi Juliette pysäyttänyt sydämensä tykytyksen, sydämen, joka vihdoinkin taipui koko suuren, tukahutetun rakkauden kiihkeällä voimalla. Jokainen Déroulèden sana herätti vastakaikua hänen sydämensä syvyydessä, ja hän koetti olla kuulematta Déroulèden hellää pyyntöä, näkemättä hänen tummaa päätään, joka taipui Juliettea palvoakseen. Hän koetti unohtaa Déroulèden läsnäolon — sen miehen, jonka hän oli kavaltanut toteuttaakseen omat kurjat kostohankkeensa ja jota hän mielettömässä, kiihtyneessä raivossaan oli luullut vihaavansa, mutta jota hän nyt tiesi rakastavansa enemmän kuin elämäänsä, enemmän kuin omaa sieluaan, perinnäistapojaan tai valaansa.
Sillä hetkellä hän koetti kaikin keinoin loihtia sielunsa silmiin mielikuvaa veljestään, joka tuotiin koliin paareilla, isänsä riutumisvuosista, jotka olivat käyneet niin hirveiksi suuren surun mieltä järkyttäessä.
Hän koetti ajatella Jumalan kostavan sormen viittaavan hänelle tietä valan täyttämiseen, ja Juliette rukoili Häntä olemaan läsnä hänen kauheissa sieluntuskissaan.
Ja vihdoinkin Jumala puhutteli häntä rajattoman maailmankaikkeuden ikuisista avaruuksista. Taivaasta, joka ei ollut sääliä tuntenut, kuului nyt Hänen äänensä kirkkaana, pelottavana ja leppymättömänä:
»Kosto on minun! Minä tahdon kostaa!»
XII LUKU.
DAMOKLEEN MIEKKA.
»Tasavallan nimessä!»
Ajatuksiinsa, unelmiinsa, onnellisuuteensa vaipuneena Déroulède ei ollut kuullut mitä talossa tapahtui äsken kuluneina hetkinä.
Ovikellon kova soiminen ei tuntunut tavallisuudesta poikkeavalta Anne Miestä, joka yhä vain hyräili surullista lauluaan keittiössä työskennellessään. Hän vetäisi hihansa laihoille käsivarsilleen, suoristeli esiliinaansa ja vasta sitten juoksi katsomaan, kuka tulija oli.
Heti oven avattuaan hän oli asiasta selvillä.
Hänen edessään seisoi viisi miestä, neljä kansalliskaartin univormussa, ja viides oli koristettu kultareunaisella kolmivärinauhalla, joka ilmaisi hänen olevan kansalliskonventin palveluksessa.
Tämä mies, joka näytti olevan toisten johtaja, astui heti eteiseen, ja häntä seurasi neljä toveria. Häneltä merkin saatuaan he tahallaan pysäyttivät Anne Mien, joka nähtävästi aikoi juosta kirjastoon Déroulèdea vaarasta varoittamaan.
Anne Mie ei epäillyt hetkeäkään vakavan vaaran uhkaa. Hän olisi arvannut asian ilman vaistonsa varoitusta. Silmäys viiteen mieheen riitti ilmaisemaan sen, heidän asentonsa, heidän lyhyt käskynsä, heidän virallinen käytöksensä eteisen poikki mennessään, kaikki ilmaisi missä tarkoituksessa he olivat sinne tulleet: kotitarkastukseen kansanvaltuutettu Déroulèden luo.
Merlinin epäiltyjen laki oli täydessä käynnissä. Joku oli ilmiantanut kansanvaltuutetun yleiselle turvallisuuskomitealle, ja armon vuonna 1793 ja vallankumouksen ensimäisenä lähetettiin epäiltyjä naisia ja miehiä joka päivä giljotiinille.
Anne Mie olisi huutanut, jos hän olisi vain uskaltanut, mutta hänen vaistonsa oli aivan liian tarkka, jotta häntä olisi voitu petkuttaa niin ymmärtämättömään tekoon. Hänestä tuntui, että Paul Déroulède olisi toivonut hänen pysyvän tyynenä ja ulkonaisesti rauhallisena, jos hän olisi häntä sillä hetkellä katsellut.
Etumainen mies — kolmivärisellä nauhalla koristettuna — oli jo mennyt eteisen poikki ja seisoi kirjaston oven ulkopuolella. Vasta hänen käskynsä herätti Déroulèden unelmista.
»Tasavallan nimessä!»
Déroulède ei heti päästänyt pientä kättä, jolle hän hetki sitten oli suudelmiaan painanut. Hän nosti sen vielä kerran huulilleen hyvin hellästi viivytellen viimeistä rakasta hyväilyä niinkuin ikuisia jäähyväisiä sanoessaan. Sitten hän oikaisi leveän, jalorakenteisen vartalonsa ja kääntyi ovelle päin.
Déroulède oli sangen kalpea, mutta hänen syvissä, vakavissa silmissään ei näkynyt pelkoa eikä edes ihmettelyäkään. Ne näyttivät yhä katselevan kauas, tuijottavan taivaallista näkyä, jonka Julietten käden kosketus ja hänen oma rakkaustunnustuksensa olivat loihtineet esiin.
»Tasavallan nimessä!»
Vielä kolmannen kerran — tavanmukaisesti — kaikuivat sanat kirkkaina, selvinä, varmoina.
Noita kahta sanaa lausuttaessa harhaili Déroulèden katse nopeasti raskaaseen kirjesalkkuun, joka sisälsi hänen tuomionsa, ja hurja mieletön ajatus — pelkkä eläimellinen halu paeta vaaraa — välähti hänen aivoissaan.
Marie Antoinetten pakosuunnitelmat, monet passit, kirjoitetut niiden mahdollisten valepukujen varalta, joita onneton kuningatar saattoi käyttää — kaikki ne paperit olivat riittäviä todisteita siitä, että hän oli pettänyt tasavallan.
Hän saattoi jo kuulla oman syytöksensä, saattoi jo nähdä Pariisin likaisen roskajoukon tanssivan hurjaa espanjalaista tanssia rattaiden ympärillä, jotka kuljettivat häntä giljotiinille; hän saattoi kuulla niiden, jotka olivat enimmän häntä ihailleet, enimmän häntä kadehtineet, kiroovan häntä, saattoi tuntea heidän häneen suunnatut loukkauksensakin. Ja kaikesta siitä hän olisi paennut, jos olisi voinut ja ellei se olisi ollut liian myöhäistä.
Näiden sanojen lausuminen hänen ovensa ulkopuolella kesti vain sekunnin ajan tai vielä vähemmän, joll'aikaa mieletön pakenemishalu voitti hänen kaikki muut ajatuksensa. Tekipä hän eleenkin siepatakseen kirjesalkun ja piilottaakseen sen vaatteisiinsa. Mutta se oli painava ja paksu, siihen varmasti huomio kiintyi, ja se saattoi aiheuttaa hänelle uuden loukkauksen, jos hänet pakotettiin alistumaan ruumiintarkastukseen.
Hän näki, että Julietten katse oli kiintynyt häneen ilmaisten mitä pohjattominta rakkautta. Silloin oli sekunnin heikkous mennyttä, hän oli taas hiljainen, luja toiminnan mies, tottunut vaaroja rohkeasti kohtaamaan, hallitsemaan ja hiljentämään pöyhkeintäkin roskajoukkoa.
Äänettömästi kohauttaen olkapäitään hän lakkasi ajattelemasta ikävyyksiä tuottavaa kirjesalkkua ja meni ovelle.
Kun kolmanteen käskyyn ei tullut vastausta, oli ovi jo työnnetty auki ulkoapäin ja Déroulède huomasi edessään viisi miestä.
»Kansalainen Merlin!» sanoi hän hiljaa tuntiessaan etumaisen miehen.
»Hän itse, kansanvaltuutettu», vastasi jälkimäinen hymyillen ivallisesti, »teidän palvelijanne.»
Anne Mie seisoessaan eteisen nurkassa oli kuullut nimen, ja se herätti hänen sydämessään suurta inhoa.
Merlin! Häpeällisen epäiltyjen lain keksijä, joka oli kiihottanut ihmiset toisiaan vastaan, isän poikaansa, veljen veljeään, ystävän ystäväänsä vastaan, oli tehnyt jokaisesta inhimillisestä olennosta verikoiran, joka vainusi kanssaihmistensä jälkiä ahdistellen heitä, ettei häntä itseään olisi ahdistettu, ilmiantaen, vakoillen, yllyttäen heitä, ettei häntä itseään olisi ilmiannettu.
Ja hän, Merlin, riemuitsi tästä pirullisimman ilkeästä laista, mitä koskaan on laadittu ihmisrotua alentamaan.
Carnavalet’n museossa on hänen kuvansa, piirrettynä juuri ennen kuin hän vuorostaan meni sovittamaan rikoksiaan samalle giljotiinille, jota hän oli teroitellut ja käyttänyt uupumatta toveriensa kukistamiseksi. Taiteilija on onnistuneesti kuvannut hänen irstaan, velton, renttumaisen vartalonsa, hänen pitkät raajansa, kapean päänsä, käärmemäiset silmänsä ja hiukan sisäänpäin kääntyneen leukansa. Niinkuin hänen mallinsa ja esikuvansa Marat' niin Merlinkin teeskenteli likaisissa, risaisissa vaatteissa. Todellinen sansculottismi — lähimäisten laahaaminen yhteiskunnallisten rappujen alimmalle portaalle — esiintyi perinpohjin tämän suuren vallankumouksen huomattavan tuotteen kaikissa teoissa.
Déroulèdekin, jonka jalo, kaikkiymmärtävä sydän sääli ihmiskunnan heikkouksia, säpsähti nähdessään siivottomuuden hengen ruumiillistumisen aaveen, ainoan, mikä oli jäännös vallankumouksen alkuunpanijat jaloista, kuvitelluista teorioista.
Merlin irvisteli nähdessään Déroulèden seisovan siinä tyynenä, tunteettomana, hyvin puettuna ikäänkuin valmiina vastaanottamaan kunnioitettua vierasta, vaikka saikin haasteen alistua suurimpaan loukkaukseen, mitä ylpeää miestä on koskaan vaadittu kärsimään.
Merlin oli aina vihannut suosittua kansanvaltuutettua. Marat'n ja tämän seuralaisten ystävänä ja juomatoverina hän oli jo yli kaksi vuolta käyttänyt vaikutusvaltaansa saadakseen Déroulèden epäillyksi.
Muitta Déroulèdella oli kansan luottamus. Kukaan muu ei ymmärtänyt niin hyvin Pariisin roskajoukkoa, ja kansalliskonventti aina peläten sytyttämäänsä tulivuorta tiesi, että sen piiriin kuuluva jäsen oli hyödyllisempi elävänä kuin kuolleena.
Mutta nyt vihdoinkin Merlin sai tahtonsa perille. Nimettömän ilmianto Déroulèdesta oli saapunut yleiselle syyttäjälle samana aamuna. Tinville ja Merlin olivat hyviä ystäviä, joten jälkimäinen helposti sai kunnian ensimäisenä julistaa tiedon vihatulle viholliselleen hänen kukistumisestaan.
Hän seisoi hetken Déroulèden edessä nauttien täysin siemauksin tilanteesta. Avarasta eteisestä tulviva valo lankesi suoraan kansanvaltuutetun voimakkaalle vartalolle ja hänen lujapiirteisille tummille kasvoilleen sekä hänen ilmehikkäisiin, levottomiin silmiinsä. Hänen takanaan oleva kirjasto, jota tiiviisti suljetut ikkunaluukut pimittivät, näytti hämärään verhoutuneelta.
Merlin kääntyi miehiinsä, ja iloiten saadessaan leikkiä kissaa ja hiirtä osoitti hän Déroulèdea hymyillen ja olkapäitään kohautellen.
»Katsohan mokomaa», sanoi hän laskien raakaa leikkiä ja sylkäisten halveksivasti lattialle, »ylimys ei näytä ymmärtävän, että olemme täällä tasavallan nimessä. Kansanvaltuutettu, näytätte unohtaneen erään erittäin hyvän sananlaskun, joka kuuluu: Liian usein kaivolla käypä ruukku lopultakin särkyy. Te olette vehkeillyt kansan vapautta vastaan viimeiset kymmenen vuotta. Palkkanne olette vihdoinkin saanut; Ranskan kansa on tullut järkiinsä. Kansalliskonventti haluaa tietää mitä petosta haudotte näiden neljän seinän sisällä, ja se on valtuuttanut minut ottamaan selkoa kaikesta mitä oli selvillesaatavissa.»
»Kansanvaltuutettu, teidän käytettävissänne!» virkkoi Déroulède astuen ääneti syrjään tehdäkseen tilaa Merlinille ja hänen miehilleen.
Vastustus oli turhaa, ja niinkuin kaikki voimakkaat, päättäväiset luonteet, tiesi hänkin milloin oli parasta myöntyä.
Juliette ei ollut liikahtanut eikä edes äännähtänyt. Hiukan toista minuuttia oli kulunut siitä, kun ensimäinen järkähtämätön määräys tasavallan nimessä käski avaamaan. Se kajahti niinkuin hätäkello talon hiljaisuudessa. Déroulèden suudelmat olivat vielä kuumina hänen kädellään, hänen rakkaudentunnustuksensa kaikui vielä hänen korvissaan.
Ja sitten hirveä, kuolemaatuottava vaara, jonka hän itse oli aikaansaanut miehelle, jota hän rakasti.
Jos sielu saa hetken tuskissa sovittaa elinkautisen syntinsä, silloin tosiaan Juliettekin hyvitti sen yhdessä kauheassa sekunnissa,.
Hänen omatuntonsa, hänen sydämensä, hänen koko olentonsa nousi kapinaan hänen omaa rikostaan vastaan. Hänen valansa, hänen elämänsä kaikessa kauheudessaan.
Ja kaikki oli liian myöhäistä.
Déroulède seisoi leppymättömän vihollisensa edessä. Merlin antoi määräyksiä miehilleen talon tarkastamisesta, ja siinä aivan matkalaukulla oli kirjesalkku nähtävästi sisältäen paperit, joihin Juliette edellisenä päivänä oli kuullut Déroulèden viittaavan puhuessaan ystävälleen sir Percy Blakeneylle.
Selittämätön vaisto ilmaisi Juliettelle, että paperit olivat salkussa. Hänen silmänsä kiintyivät siihen kuin lumottuina. Hirveä kauhu jännitti häntä vielä sekunnin verran, samalla kun kaikki hänen ajatuksensa, hänen kaipauksensa, hänen halunsa keskittyivät luon yhden esineen pelastamiseen.