Part 6

Hän sanoi sen hyvin lempeästi, mutta sangen varmasti. Sydämensä pohjasta sääli Blakeney viallista hentoa tyttö parkaa, joka oli tuomittu näkemään sydäntäsärkevää murhenäytelmää — hänen oman onnensa katoamista, onnen, jota hän oli tuskin uskaltanut toivoakaan. Mutta Blakeney tunsi, että ystävällisin teko sillä hetkellä oli koko totuuden ilmaiseminen. Hän tiesi, että Paul Déroulèden sydän sykki kokonaan Juliette de Marnylle. Anne Mien tavoin epäili Blakeneykin vaistomaisesti kaunista tyttöä ja hänen omituisen hiljaista käytöstänsä, mutta päinvastoin kuin kyttyräselkä parka hän tiesi, ettei mikään Julietten rikos kyennyt tempaisemaan häntä Déroulèden sydämestä. Ja vaikka Juliette olisi huomattukin teeskentelijäksi jopa petturiksikin, olisi hän kumminkin säilyttänyt paikkansa Déroulèden sydämen sisimmässä, jossa kukaan muu ei ollut koskaan löytävä sijaansa.

»Te siis luulette Déroulèden rakastavan häntä?» kysyi Anne Mie viimeinkin.

»Olen varma siitä.»

»Entä hän?»

»Sitä en tiedä. Luottaisin paremmin teidän — naisen — vaistoon kuin omaani.»

»Hän on petollinen, sanon sen, ja miettii vain miten saisi Paulin kavalletuksi.»

»Siis meidän ainoa tehtävämme on vain odottaa.»

»Odottaa —?»

»Ja valvoa häntä huolellisesti ja vakavasti koko ajan. Kas niin, haluatteko minun takaavan, ettei mikään vaara Déroulèdea kohtaa?»

»Luvatkaa erottavanne hänet tuosta naisesta.»

»En, se menee yli voimieni. Paul Déroulèden kaltainen mies rakastaa ainoastaan kerran elämässään, mutta kerta syttyneenä pysyy hänen rakkautensa.»

Taaskin Anne Mie oli vaiti puristellen huuliaan yhteen niinkuin olisi pelännyt sopimattomia sanovansa.

Blakeney huomasi Anne Mien katkerasti pettyneen, ja hän koetti keksiä keinoja voidakseen lieventää iskun julmuutta.

»Teidän tehtävänne on Paulin valvominen», sanoi hän, »hänen vartioimisensa ja suojelemisensa ystävyydellänne. Luullakseni emme tarvitse pelätä vaaran häntä kohtaavan.»

»Tahdon vartioida», vastasi Anne Mie hiljaa.

Vähitellen oli Blakeney johtanut tytön askeleet Ecole de Médecinen kadulle päin.

Synkkä surumielisyys oli vallannut Blakeneyn reippaan ja seikkailuhaluisen mielen. Kuinka täynnä surunäytelmiä olikaan tämä suurkaupunki, kun se viimeisissä synnytystuskissaan kamppaili järjettömän julmasti saavuttamattoman päämääränsä puolesta. Ja kuitenkin, huolimatta sen giljotiinista ja pilakuulusteluista, sen ankarista laeista ja täpötäysistä vankiloista, sen todelliset murheet kalpenivat tämän vaivaisen tytön kuolettavan raskaan sydänsurun rinnalla.

Hurja kiihtymys ja innostuksen tuli tekivät hurmaaviksi näytelmät, joita joka päivä esitettiin Vallankumoustorilla. Niiden loppunäytökset kehittyivät räikeän synkiksi melodraamoiksi, melkeinpä epätodelliseksi kovasti tunteisiin vedotessaan.

Mutta tässä oli vain kuolettavan raskas suru, kirvelevä sydän, heikko ihmisparka hirvittävän kamppailun tuskissa nopeasti katoavan onnensa puolesta.

Tuskinpa Anne Mie tiesi mitä oli toivonut halutessaan puhutella sir Percy Blakeneyä. Vaipuessaan toivottomuuden aaltoihin hän oli tarttunut! siihen, mikä osoittautui mahdolliseksi pelastukseksi. Järki sanoi hänelle, että Paulin ystävä oli oikeassa. Déroulède oli mies, joka rakasti vain kerran elämässään. Hän ei ollut koskaan rakastanut — sillä hän oli liiaksi säälinyt — pientä, surkuteltavaa Anne Mie parkaa.

Ei; miksi sanoisinkaan rakkauden ja säälin olevan toisilleen sukua?

Rakkaus, suuri, voimakas, valloittava jumala — rakkaus, joka voittaa maailman ja menettelee häikäilemättömästi periaatteiden, hyveiden, perinnäistapojen, kodin, sukulaisuuden ja uskonnon kanssa — paljonko se välittää säälittävän olennon helposta valloituksesta, olennon, joka vetoaa sen myötätuntoon?

Rakkaus merkitsee tasa-arvoisuutta — yhtä paljon sankaruutta tai syntiä. Kun rakkaus alentuu säälimään, on se lakannut kohoamasta rajattomuuteen, ohentuneeseen ilmapiiriin, jossa ihminen vihdoinkin tuntee olevansa todella Jumalan kuvaksi luotu.

XI LUKU.

MUSTASUKKAISUUS.

Blakeney erosi Anne Miestä tämän kodin ovella hyvästellen häntä yhtä kohteliaasti kuin oman maansa arvokkainta naista.

Anne Mie avasi raskaan oven omalla avaimellaan, sulki sen äänettömästi ja pujahti yläkertaan oudon pienen haamun tavoin.

Käytävässä tapasi hän Paul Déroulèden, joka oli juuri tullut huoneestaan ja oli vielä täysissä pukimissaan.

»Anne Mie!» huudahti hän niin mielissään, että nuori tyttö sykkivin sydämin pysähtyi hetkeksi portaiden yläpäähän ikäänkuin toivoen uudelleen kuulevansa huudahduksen ja tuntien, että Déroulède todellakin ilostui hänen näkemisestään ja että hän oli ollut levoton hänen pitkällisestä poissaolostaan.

»Olenko syypää levottomuuteesi?» kysyi Anne Mie vihdoinkin.

»Levottomuuteeni!» huudahti hän. »Pienoiseni, tuskinpa voin sanoa eläneeni viime hetkinä huomattuani sinun lähteneen niin myöhään ulos, vieläpä ypöyksin.»

»Mistä sen tiesit?»

»Neiti de Marny naputti ovelleni tunti sitten. Hän oli käynyt huoneessasi sinua etsimässä, ja kun hän ei löytänyt, haki hän sinua koko talosta ja lopuksi tuli levottomana minun luokseni. Emme uskaltaneet kertoa äidilleni. En tahdo kysyä missä olet ollut, mutta muista vasta, Anne Mie, että Pariisin kaduilla ei ole turvallista ja että ne, jotka sinua rakastavat, kärsiväin kovasti tietäessään sinun olevan vaarassa.»

»Ne, jotka minua rakastavat», toisti tyttö itsekseen.

»Etkö voinut pyytää minua mukaasi?»

»En, halusin olla yksin. Kaduilla oli aivan turvallista ja — halusin puhutella sir Percy Blakeneyä.»

»Blakeneyä», huudahti hän suuresti hämmästyneenä.

»Mitä maailmassa halusit hänelle sanoa?»

Valehtelemiseen tottumattomana oli tyttö ilmaissut totuuden melkein vasten tahtoaan.

»Luulin hänen voivan auttaa minua epätietoisuudessani ja levottomuudessani.»

»Mieluummin menit hänen luokseen kuin minun», nuhteli Déroulède lempeästi yhä ihmetellen tavallisesti aran ja sulkeutuneen tytön tavatonta tekoa.

»Levottomuuteni koski sinua, ja sinä olisit vain nauranut minulle.»

»Anne Mie, sinulle en koskaan nauraisi. Mutta miksi olit levoton minun tähteni?»

»Kun näen sinun sokeasti kulkevan vaaran partaalla ja luottavan niihin, joita olisi paras epäillä.»

Déroulède rypisti otsaansa ja puraisi huultaan pidättäytyäkseen lausumasta karkeita sanoja, jotka olivat hänen huulillaan.

»Onko sir Percy Blakeney niitä, joita minun olisi paras epäillä?» kysäsi hän ohimennen.

»Ei», kuului lyhyt vastaus.

»Siis, ystäväni, ei ole levottomuuden syytä. Hän on ainoa ystäväni, jota sinä et tarkoin tunne. Kaikkiin läheisiini, niinkuin tiedät, voit luottaa ja voit rakastaa heitä jokaista», lisäsi hän vakavan merkitsevästi.

Hän tarttui Anne Mien käteen, joka vapisi ilmeisesti tukahutetusta kiihtymyksestä. Tyttö tiesi Déroulèden arvanneen hänen ajatuksensa, ja tekoaan hän kovasti häpesi. Mustasukkaisuus oli kiusannut häntä viimeiset kolme viikkoa, mutta yksinhän hän oli kärsinyt. Kukaan ei ollut saanut haavaa koskettaa, sillä sen seurauksenahan on useimmiten pilkka eikä sääli. Hänen oma tekonsa oli ilmaissut hänen salaisuutensa kahdelle miehelle. Kumpikin oli osaaottava ja ystävällinen, mutta Déroulède loukkautui Anne Mien soimauksista. Blakeneykään ei ollut kyennyt häntä auttamaan.

Sairaalloinen itsensätutkimispuuska täytti hänen sielunsa. Yhdessä hetkessä huomasi hän, kuinka alhaiset ja pikkumaiset hänen ajatuksensa olivat olleet ja kuinka tarkoituksettomat hänen tekonsa. Hän olisi siinä silmänräpäyksessä uhrannut henkensäkin, jos hän Déroulèden mielestä olisi voinut poistaa tiedon omasta mustasukkaisuudessaan; hän toivoi, ettei ainakaan Déroulède ollut arvannut hänen salaisuuttaan.

Hän koetti lukea Déroulèden ajatuksia, mutta hämärässä käytävässä, jota vain Déroulèden kaukaisen huoneen kynttilät heikosti valaisivat, ei hän erottanut Déroulèden kasvojen ilmeitä, mutta käsi, joka piteli hänen omaansa, oli lämmin ja värisevä. Hän tunsi, että häntä säälittiin ja hän punastui sitä ajatellessaan. Nopeasti toivottaen hyvää yötä pakeni hän pitkin käytävää ja sulkeutui huoneeseensa vihdoinkin yksin ajatuksineen.

X LUKU.

ILMIANTO.

Entä Juliette?

Kuinka oli käynyt tuon rajun, kiihkeän, romanttisen olennon, jota jättiläismäinen taistelu kidutti? Hän, hento tyttö, tuskin vielä naiseksi kehittynyt, häntä raastoivat suurimmat vastakkaiset voimat, jotka ihmissielussa ovat milloinkaan taistelleet. Toisaalla velvollisuus, perinnäistavat, velivainaja ja isä sekä ennen kaikkea, uskonto ja hänen Jumalan edessä vannomansa vala, toisaalla oikeus ja kunnia, oikeudenmukaisuus ja vääryys, rehellisyys ja sääli.

Kuinka hän taistelikaan niitä vastaan!

Hän taisteli niitä vastaan, painiskeli polvillaan niiden kanssa. Hän koetti tukahuttaa muistot, unohtaa tuon kauhean keskiöisen näytelmän kymmenen vuotta sitten, veljensä kuolleen ruumiin, isänsä kostavan käden, joka piti omassaan hänen kättään isänsä pyytäessä häntä suorittamaan työn, johon hän itse oli liian heikko, liian vanha.

Kaukaisesta menneisyydestä kaikuivat Julietten korvissa yhä isän sanat:

»Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä, joka näkee ja kuulee minut, vannon —»

Hän oli toistanut sanat äänekkäästi ja vapaasta tahdostaan käsi veljen rinnalla itse Jumalan katsellessa häntä, sillä olihan hän pyytänyt Jumalaa kuulemaan häntä.

»Vannon etsiväni Paul Déroulèden ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan hänelle kuoleman, perikadon tai häpeän veljeni kuoleman kostoksi. Kidutettakoon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin valani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen, jolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»

Hänestä tuntui kuin isä ja veli olisivat seisoneet vieressä, kun hän polvistui rukoilemaan. Oi, kuinka hän rukoili!

Monessa suhteessa oli hän vain lapsi. Koko ikänsä oli hän viettänyt rajoitettua, elämää joko kuolemaa odottavan isänsä vuoteen ääressä tai myöhemmin Ursulan luostarin neljän seinän sisällä. Ja koko sinä aikana oli hänen sieluaan ruokittu mietiskelevällä, haltioituneella uskonnolla, eräänlaisella pyhitetyllä taikauskolla, jonka vastustamista hän olisi pitänyt pyhyyden häväistyksenä.

Ensimäisen askeleensa naisena astui hän vala huulillaan; siitä asti oli hän järkähtämättömän velvollisuudentunteen pakoituksesta ruoskinut itseään kokonaiset päivätkin hänelle määrättyä suurta tehtäväänsä muistaakseen.

Sen laiminlyöminen olisi hänestä ollut samaa kuin Jumalan kieltäminen.

Hänellä oli vain hämärä käsitys uskonnon opillisesta puolesta. Kiirastuli oli hänestä pelkkä sana, mutta sellainen, joka esitti tosihengellistä tilannetta — odotusta, levottomuutta, surua. Aluksi epäröiden, mutta sittemmin varmasti hän uskoi veljensä sielun kärsivän syystä, että hän oli ollut liian heikko valaansa täyttämään.

Kirkko ei ollut voinut häntä auttaa. Hänen kirkkokuntansa papit olivat hajoitetut ahdistetun, kiusaantuneen Ranskan kaikkiin maanääriin. Häntä ei ollut kukaan auttamassa eikä lohduttamassa. Rauhaisa, mietiskelevä luostarielämä oli vain suurentanut hänessä juhlallisuuden tunnetta, jonka hänen tehtävänsä aiheutti.

Se oli totta, se oli välttämätöntä, koska se oli niin kovaa.

Niille harvoille, jotka läpi levottoman ajan olivat säilyttäneet kunnioituksen uskontoon, oli sama uskonto muuttunut kieltäymyksen ja marttyyriuden uskonnoksi.

Taipumaton jansenilaisuus [Alankomaalaisen jumaluusoppineen Cornelius Jansenin oppi, jonka vuosikymmenien sorto oli muuttanut mystillisen intoilevaksi liikkeeksi.] näytti vaativan uhrautumista ja luopumista, samalla kun kuluneen vuosisadan huoleton katolilaisuus tarjosi vain helpon kukitetun tien mukavasti varustettuun taivaaseen.

Mitä vaikeammalta Juliettesta hänelle määrätty tehtävä tuntui, sitä todellisemmaksi se muuttui. Hän uskoi varmasti Jumalan vihdoinkin kymmenen vuoden kuluttua osoittaneen hänelle keinon veljensä murhan kostamiseen. Jumala oli johdattanut hänet tähän taloon, oli antanut hänen nähdä ja kuulla Déroulèden ja Blakeneyn keskustelun, kaiken hetkellä, jolloin salaliiton vivahduskin tasavaltaa vastaan tuotti yhden ainoan peruuttamattoman tuloksen: ensin häpeän, pikaisen kuulustelun oikeuspalatsissa ja vihdoin giljotiinin.

Hän koetti olla Déroulèdea vihaamatta. Hän toivoi voivansa arvostella häntä kylmästi ja puolueettomasti tai mieluummin syyttää häntä Jumalan valtaistuimen edessä ja rangaista häntä hänen kymmenen vuotta sitten tekemästään rikoksesta. Hänen omia henkilökohtaisia tunteitaan ei voinut ottaa kysymykseen.

Oliko Charlotte Corday ajatellut omia tunteitaan, kun hän omin käsin lopetti Marat'n päivät?

Juliette viipyi polvillaan tuntikausia. Hän kuuli Anne Mien palaavan kotiin ja Déroulèden tervehdyksen käytävässä. Se oli ehkä katkerin hetki hänen sielunsa hirvittävässä kamppailussa, sillä se johdatti hänen mieleensä muutkin, jotka saattoivat myöskin joutua kärsimään ja jotka olivat viattomia — rouva Déroulèden ja ramman Anne Mie raukan. He eivät olleet vääryyttä harjoittaneet, ja kuitenkin kuinka ankaran rangaistuksen he voivat saadakaan!

Väliin pääsi hetkeksi voitolle terve arvostelu, inhimillisen siveysopin vakava laki. Silloin Juliette nousi polvistuneesta asennostaan, kuivasi kyyneleensä, valmistautui äänettömänä menemään levolle ja unohtamaan kauhean, kovakouraisen kohtalon, joka vaati häntä tahtoansa täyttämään, väliin hän taas syventyi särkynein sydämin kuiskaaviin ja kiihkeisiin rukouksiin pyytäen anteeksiantoa isältään, veljeltään ja Jumalaltaan.

Hän oli nuori, tulinen sielu, joka taisteli kieltäymyksen, marttyyriuden ja ankaran velvollisuuden puolesta; hänen lapsellinen ruumiinsa taisteli rauhan, tyytyväisyyden ja oikeudentunnon puolesta.

Järkevän ruumiin voitti kumminkin kiihkeän voimakas sielu.

Lasta ei saanut syyttää, sillä hän oli itse asiassa viaton. Hänhän oli vain noita julman, järjettömästi hermostuneen ajan ja taipumattoman hirmuvallan monia uhreja, hirmuvallan, joka väkivallalla pahoitti heikkojen omaksumaan oppinsa.

Päivän koittaessa nousi Juliette vihdoinkin polvistuneesta asennostaan, valeli vedellä polttavia silmiään ja kasvojaan, ja siliteltyään hiuksiansa ja pukuansa hän istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan.

Hän oli aivan muuttunut, ei enää lapsi, vaan oleellisesti nainen, jolla oli Johanna d'Arc'in tapaiset tehtävät ja Charlotte Cordayn tavoin menossa marttyyrikuolemaan, erehtyvä ihmissielu, joka teki suuren rikoksen aatteensa puolesta.

Hän kirjoitti huolellisesti ja vakavalla kädellä antaen ilmi kansanvaltuutettu Déroulèden. Siitä syntyi historiallinen asiapaperi, jota säilytetään vielä Ranskan aikakirjoissa.

Sen olette nähneet Carnavalet’in museossa lasikaapissa. Sen kellastunut paperi ja vaalennut muste eivät ilmaise niitä sieluntuskia, joiden voiton huippuna se oli. Koukeroinen koulutyttömäinen käsiala todistaa äänettömän liikuttavasi surullisinta murhenäytelmää, jonka surujen ja rikosten aikakausi tunsi:

Kansalliskonventin kokouksessa nykyisin istuville kansanedustajille.

Te uskotte ja luotatte kansanedustaja, kansanvaltuutettu Paul Déroulèdeen. Hän on petollinen ja tasavallan kavaltaja. Hän suunnittelee ja toivoo voivansa panna täytäntöön entisen Marie Antoinetten, petturi Louis Capetta lesken vapautuksen. Kiiruhtakaa, te kansanedustajat. Tämän väitteen todisteet, paperit ja suunnitelmat ovat vielä kansanvaltuutettu Déroulèden kodissa.

Näin väittää eräs, joka tietää.

Fructidorin 23 p:nä.

Kirjoitettuaan kirjeen hän tarkasti sen huolellisesti, teki pari pientä korjausta, mitkä vieläkin nähdään asiapaperissa, sitten hän taittoi paperin, kätki sen kaulaliinansa poimuihin, ja kääriytyen viittaan ja päähineeseen hän pujahti hiljaa huoneestaan.

Hiljaisuus ja äänettömyys vallitsi talossa. Häntä hieman puistatti viileän aamuilman hivellessä hänen poskiaan, se tuntui aaveiden henkäykseltä.

Kiiruhtaen häh juoksi portaita alas ja niin vikkelästi kuin suinkin työnsi syrjään katuoven raskaat salvat ja pujahti kadulle.

Kaupunki alkoi jo herätä. Ei ollut aikaa nukkua, paljon oli tekemistä uhatun tasavallan turvallisuuden säilyttämiseksi. Suunnaten askeleensa virtaan päin kohtasi Juliette työmiesjoukon, jota Ranska käytti puolustuksekseen.

Hänen takanaan Luxembourgin puistossa ja pitkin koko vastakkaista joenrantaa olivat sulatot jo käynnissä ja sepät pyssyjä takomassa.

Joka askeleella tapasi Juliette hirsipuun tapaisiin pylväisiin naulattuja isoja julistuksia, jotka ilmoittivat ohikulkeville kansalaisille, että Ranskan kansa on valveilla ja aseissa.

Aivan vastapäätä Place de l’Institutia kääntyy hitaasti kaupungin keskustaa kohden jono torivaunuja vihanneksia ja hedelmiä täynnä. Kussakin on pieni kolmivärinen lippu ja tangon päässä peitsi ja vapauden lakki.

Toripuutarhurit ovat hyviä isänmaanystäviä, sillä he tulevat joka päivä ruokkimaan Pariisin nälkäistä roskajoukkoa muutamilla vetisillä perunakourallisilla ja kurjilla madonsyömillä kaalinkuvuilla, joita veljellinen vallankumous vielä sallii heidän esteettömästä kasvattaa.

Kaikki näyttävät olevan kiireissään varhaisena aamuna; ihmisten surmaaminen alkaa vasta myöhemmin päivällä.

Sillä hetkellä Juliette pääsee etenemään kenenkään ahdistelematta. Pääasiallisesti naiset ja lapset kiiruhtivat Tuilerien suunnattomia leirejä kohden, joissa kaiken päivää valmistetaan liinanöyhtä, siteitä ja vaatteita sotilaille.

Kaikkien talojen seiniä peittivät suuret isänmaalliset tunnuslauseet: »Liberté, Egalité, Fraternité, sinon La Mort.» [Vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys tai kuolema.] Toisissa julistuksissa oli valtiollinen sävy: »La Republique une et indivisible.» [Yksi ja jakamaton tasavalta.]

Mutta Louvren — entisten hallitsijain suuren palatsin, jossa kuningas Aurinko piti hovia ja liehitteli Ranskan kauneimpia naisia — seinälle uusi ja mahtava vallankumous oli kiinnittänyt viimeisen määräyksensä.

Seinään liimatussa suuressa kuulutuksessa luettiin sanat: »La Loi coucernant les Suspects» [Epäiltyjä koskeva laki. Suoment. huom.] Kuulutuksen alla oli iso puulaatikko, jonka kannessa oli rako.

Se oli viimeinen keksintö yhden ja jakamattoman tasavallan turvallisuuden säilyttämiseksi.

Siitä lähtien pidettiin petturina jokaista, jonka joku tyhjäntoimittaja tai henkilökohtainen vihamies vain yhdellä sanalla ilmiantoi, ja Espanjan inkvisitioni julmimman ajan tapaan asetettiin puolet kansasta toista puolta vakoilemaan. Puisen laatikon rakokin vastaanotti ilmiannot, jotka toinen kansalainen toisesta oli valmis tekemään.

Jos Juliette olisi sekunniksikaan pysähtynyt lukemaan seinillä kuulutettua inhoittavaa lakia, jos hän olisi edes asiaa harkinnut, olisi hän peräytynyt ja väistänyt hirveän häpeällistä laatikkoa, niinkuin vaarallista ja inhottavaa matelijaa tai ruttoa paetaan.

Mutta pitkällinen valvominen, rukoukset ja sankarillisten marttyyrien huumaavat näyt olivat täydelleen herpaisseet hänen aistinsa. Hänen elinvoimansa ja tunteensa olivat hävinneet; hänestä oli tullut kone, joka ajatuksetta tai vavahduksetta luisuu tuomiotaan kohden.

Hän vetäisi kirjeen poveltaan ja vapisematta pudotti sen laatikkoon. Peruuttamattomasti se oli tehty. Ei ainoakaan vastaisuudessa lausuttu sana tai teko, rukoukset, yönvalvomiset eivätkä edes ihmeet voineet saada tehtyä tekemättömäksi tai pelastaa Paul Déroulèdea tutkinnosta ja giljotiinilta.

Pari työhön kiiruhtavaa joukkuetta oli nähnyt hänen pudottavan kirjeen laatikkoon. Kaksi pikkulasta pysähtyi sormi suussa katselemaan häntä huolettoman uteliaasti. Muutama nainen lasketteli raakaa pilaa, ohikulkijat kohauttelivat olkapäitään jatkaen matkaansa. Keiden oli tapana usein sivuuttaa paikka, he olivat tottuneet sellaisiin nähtävyyksiin.

Puulaatikko suun kaltaisine reikineen muistutti pohjatonta hirviötä, jota aina syötettiin ja joka aina suu ammollaan odotteli lisää saalista.

Tekonsa tehtyään kääntyi Juliette poistuakseen väliaikaiseen kotiinsa yhtä nopeasti kuin oli paikalle saapunutkin.

Koti se ei enää ollut. Hänen täytyi heti lähteä sieltä, samana päivänä, jos mahdollista. Hän käsitti, ettei hän enää voinut koskea pettämänsä miehen leipään. Hän ei aikonut mennä aamiaiselle, voi syyttää päänsärkyä, ja iltapäivällä voi Pétronelle pakata hänen tavaransa.

Hän poikkesi muutamaan läheiseen pieneen puotiin ja pyysi lasin maitoa ja pienen palan leipää. Myyjätär silmäili häntä uteliaana, sillä Juliette näytti olevan melkein suunniltaan.

Hän ei vielä ollut alkanut ajatella ja oli jo lakannut kärsimästä.

Mutta pian palasi hänen ajatus- ja kärsimyskykynsä sekä viimeisen, peruuttamattoman hetken muisto ja hänen tekonsa oikeudenmukainen arvostelu.

XI LUKU.

»KOSTO ON MINUN.»

Syyttäen päänsärkyä sai Juliette tilaisuuden pysytellä huoneessaan melkein koko päivän. Hän olisi halunnut poistua koko maailmasta muutamiksi tunneiksi, jotka hän vietti omissa ajatuksissaan ja omia kärsimyksiään miettien.

Anne Mien liikuttavien pienten kasvojen näkeminen, kun tämä toi hänelle ruokaa, herkkuja ja muita virvokkeita, oli todellista kidutusta Julietten raadellulle sydämelle.

Pienimmästäkin äänestä, joka kuului ison talon hiljaisuudessa, hän hypähti pystyyn pelosta ja kauhusta vapisten. Oliko hänen itsensä ojentama Damokleen miekka jo pudonnut niiden päähän, jotka olivat osoittaneet hänelle vain pelkkää ystävällisyyttä?

Hän ei voinut ajatellakaan rouva Déroulèdea eikä Anne Mietä tuntematta tuskallisinta, kiduttavinta häpeätä.

Entä hän — mies, jonka hän niin tunnottomasti, niin säälimättömästi oli kavaltanut armottomalle tuomioistuimelle?

Juliette ei uskaltanut edes ajatellakaan häntä.

Hän ei ollut milloinkaan yrittänyt eritellä omia Déroulèdeen kohdistuvia tunteitaan. Kun Charlotte Cordayn tutkimuksessa Déroulèden täyteläinen ääni oli liikuttavasi pyytänyt apua harhaanjohdetulle naiselle, oli Juliette ahmien ihaillut häntä. Hän muisti, kuinka voimakkaasti Déroulèden mielenkiintoinen personallisuus oli herättänyt hänessä ihastusta tyttö raukkaan, joka oli saapunut hiljaisen maalaiskotinsa kätköistä toimittamaan kauheaa tehtävää. Hänen hirveä työnsä on kuitenkin ikuistuttanut hänen nimensä ja saanut hänen kansalaisensa julistamaan hänet »Brutusta suuremmaksi.»

Déroulède pyysi hartaasti naisen hengen puolesta ja juuri hänen avunpyyntönsä oli herättänyt Julietten uinailevan tarmon taisteluun sen asian puolesta, johon hänen isävainajansa oli hänet velvoittanut. Déroulèdenhan hän vain muutamia viikkoja sitten oli nähnyt seisovan yksinään roskajoukon edessä, joka oli valmis repimään hänet, Julietten kappaleiksi. Silloin Déroulède oli puhunut hänen puolestaan lausuen heille sanottavansa hillityn voimakkaalla äänellä. Hän hillitsi heitä rakkauden ja säälin voimalla muuttaen heidän vihansa lempeydeksi.

Vihasiko hän silloin Déroulèdea?

Varmasti, aivan varmasti hän vihasi häntä, sillä olihan Déroulède tunkeutunut hänen elämäänsä, aiheuttanut hänen veljensä kuoleman ja täyttänyt hänen isänsä riutumisvuodet murheella. Ja yli kaiken vihasi Juliette häntä — vihaa se totisesti oli — sillä olihan Déroulède aiheuttanut mitä kauhistuttavimman teon hänen elämässään, teon, johon hänet oli pakoitettu vasten tahtoaan. Sehän oli halpamaisen kiittämätön ja petollinen teko, kokonaan vieras hänen sydämensä tunteille, vieläpä pelkurimaisen kurja, oudon magnetismin tiedoton purkaus — magnetismin, joka virtasi Déroulèdesta lumoten hänet ja muuttaen hänen yksilöllisyytensä ja tahdonvoimansa, joten hänestä tuli aivan tietämättään kohtalon koneellinen väline.

Hän ei aikonut enää puhua Jumalan sormesta — kohtalo se oli — pakanallinen, pirullinen kohtalo — kaameat, kurttuiset naiset, jotka istuvat loppumatonta, lankaa kehräten! He olivat päättäneet; ja Juliette taistelemiseen kykenemättömänä, sokeana ja ristiriitojen murtamana oli sortunut Megairain ja heidän armottoman pyöränsä alle.

Vihdoin hiljaisuus ja yksinäisyys kävivät sietämättömiksi. Hän kutsui Pétronellen luokseen ja käski valmistaa matka-arkut kuntoon.

»Lähdemme tänään Englantiin», ilmoitti hän lyhyesti.

»Englantiinko?» läähätti kunnioitettava vanhus, joka piti oloansa onnellisena ja mukavana vierasvaraisessa talossa haluten vastahakoisesti jättää sen. »Niinkö pian?»