Part 5

»Ystäväni kolme seikkaa — saisinko tarjota teille hyppysellisen nuuskaa — enkö? — no niin!» — Ja aito keikarin miellyttävin liikkein sipaisi sir Percy hiukkasen nuuskaa puhtosesta mechliniläisestä pitsiröyhelöstään.

»Kolme seikkaa», jatkoi hän hiljalleen, »vangitun kuningattaren, jota aiotaan syyttää kuolemanrikoksesta, ranskalaisen luonteen — muutamien — ja yleensä ihmiskunnan heikkojärkisyyden tähden. Nämä kolme seikkaa saattavat minut siihen luuloon, että eräs huimapäinen tasavaltalaisjoukkue, te, rakas Déroulède, siihen luettuna ja vieläpä etunenässä, aikoo koettaa mitä typerintä, järjettömintä ja tarkoituksettominta yritystä, jota milloinkaan kirotun ranskalaisen ärtyisä mieli on suunnitellut.»

Déroulède hymyili.

»Blakeney, eikö teistä itsestännekin siinä istuminen ja muiden hurjan mielettömien järjettömyyksien tuomitseminen ole hassunkurista.»

»No niin, en haluakaan istua, seistä vain!» vastasi Blakeney naurahtaen suoristautuessaan ja ojennellessaan velttoja pitkiä jäseniään. »Ja ystäväni, sallikaa minun sanoa, ettei Punaisen neilikan liitto ole koskaan yrittänyt turhia ja että kuningattaren sieppaaminen veristen roistojen kynsistä nyt on saavuttamaton yritys.»

»Ja kumminkin aiomme koettaa.»

»Tiedän sen. Arvasin sen, sentähden tulinkin tänne. Sitävarten lähetin myöskin yleiselle turvallisuuskomitealle sen hauskan kirjelippusen, jonka allekirjoituksena oli tuo tuttu Tulipunainen neilikka.»

»Niinkö?»

»Niin, tulos on selvä. Robespierre, Danton, Tinville, Merlin ja koko se kirottu lauma on ahkerassa puuhassa etsien minua — neulaa heinäruo’sta. He koettavat saada käsiinsä minut, tosin menestyksettä, ja te voisitte — totta tosiaankin! Ehdottaisin vain, että _voisitte_ — paeta turvallisesti Ranskasta — _Untolalla_ ja nöyrän palvelijanne avustamana.»

»Mutta sill'aikaa he löytävät teidät eivätkä salli teidän toista kertaa pakenevan.»

»Ystäväni, jos rottakoira menettäisi malttinsa, se ei saavuttaisi rottaa. Teidän vallankumouksellinen hallituksenne on ollut minulle vihainen aina siitä asti, kun livahdin tieheni Chauvelinin käsistä. Heidän oma vimmansa sokaisee heidät, kun minä puolestani olen aivan iloinen ja kylmäverinen kuin kurkku. Ystäväni, henkeni on käynyt minulle rakkaaksi. Kanaalin tuonpuoleisella rannalla istuu eräs minua itkemässä, kun minua ei kuulu — Ei, ei, ei ole pelkoa — he eivät saavuta Tulipunaista neilikkaa tällä matkalla.»

Tapansa mukaisesti hän naureskeli iloisen miellyttävästi, ja hänen voimakkaat lujat piirteensä näyttivät lauhtuvan hänen ajatellessaan kaunista puolisoaan, joka Englannissa levotonna odotteli hänen onnellista paluutaan.

»Ja kuitenkaan ette tahdo avustaa kuningattaren pelastamista?» sanoi Déroulède hiukan katkerasti.

»Kaikilla vallassani olevilla keinoilla», vastasi Blakeney, »paitsi mielettömillä. Mutta tahdon auttaa teitä kaikkia kirotusta ansasta, kun olette epäonnistuneet puuhissanne.»

»Mutta mepä emme epäonnistukaan», vakuutti Déroulède kiivastuneena.

Sir Percy Blakeney astui ystävänsä luo ja painoi pitkän hoikan kätensä melkein naisellisen lempeästi ystävänsä olalle.

»Tahtoisitteko kertoa minulle suunnitelmistanne?»

Siinä hetkessä oli Déroulède tulta ja innostusta täynnänsä,

»Meitä ei ole siinä montakaan», alkoi hän, »vaikka puoli Ranskaa suosii meitä. Meillä on tietystikin runsaasta rahaa ja tarpeellinen salapuku kuningatarta varten.»

»Niinkö?»

»Olen hakenut ja saanutkin Conciergerien vankilan johtajan paikan. Huomenna aloitan uuden virkani. Sillävälin järjestän äitini — ja muiden minusta riippuvien asiat, jotta he voisivat heti lähteä Ranskasta.»

Blakeney oli huomannut Déroulèden hiukan epäröivän mainitessaan sanat »muiden minusta riippuvien.» Hän tarkkasi tutkivasti ystäväänsä, joka nopeasti jatkoi:

»Kansa suosii minua yhä vieläkin. Perheeni voi liikkua häiritsemättömästi. Minun täytyy kuitenkin toimittaa heidät Ranskasta siinä tapauksessa — siinä tapauksessa —»

»Tietysti», vastasi Blakeney vaatimattomasti.

»Heti kun olen varma heidän turvallisuudestaan, ystäväni ja minä voimme panna suunnitelmamme täytäntöön. Niinkuin tiedätte, kuningattaren tutkimisaikaa ei ole vielä päätetty, mutta tunnen sen jo ilmassa. Me toivomme saavamme hänet kansalliskaartilaiseksi puettuna pelastetuksi. Minun velvollisuuteni on käydä viimeisellä iltatarkastuksella vankilassa ja pitää huolta, että kaikki on yöksi varmassa tallessa. Kaksi miestä on koko yön vahdissa kuningattaren viereisessä huoneessa. Tavallisesti he juovat ja pelaavat korttia koko yön. Tarvitsen vain hyvän tilaisuuden sekoittaakseni jotakin heidän konjakkiinsa siten saattaen heidät vielä kömpelömmiksi ja tylsämielisemmiksi kuin he tavallisesti ovat; sitten isku päähän, se vie heiltä tajunnan. Se olisi helppoa, sillä minulla on vahva nyrkki ja sitten —»

»Niinkö? Ystäväni, entä sitten?» kysyi Percy vakavasti, »entä sitten? Lisäänkö vielä yksityisseikatkin kuvaukseen? — Miten aiotte päästä kahdenkymmenenviiden vartijan ohi, jotka seisovat Conciergerien ulkopuolella?»

»Minä johtajana ja yhden vartijan seuraamana —»

»Mennäksenne — mihinkä?»

»Minulla on oikeus mennä ja tulla mieleni mukaisesti.»

»Niin, totisesti teillä on, mutta vartija — häh? Käärittynäkö silmiin asti vaippaan, joka piilottaa naisen vartalon? Olen ollut Pariisissa vain muutamia tunteja, ja olen jo huomannut, ettei sen muurien sisällä ole yhtään kirottua kansalaista, joka ei epäilisi jonkin toisen kirotun kansalaisen ummistaneen silmiään kuningattaren paolle. Jopa räystäällä istuvia varpusiakin epäillään. Tästä päivästä alkaen ei Pariisista pääse ainoakaan vaippaan kääritty olento esteittä.»

»Mutta ystäväni, entä te itse?» virkkoi Déroulède. »Te luulette voivanne lähteä Pariisista kenenkään huomaamatta — siis miksei kuningatarkin?»

»Koska hän on nainen ja onpa vielä ollut kuningatarkin. Hän on hermostunut, ihmisparka, ja on heikko sekä sielultaan että ruumiiltaan. Voi häntä! Voi Ranskaa, joka hankki turhaa kostoaan sellaiselle vihollisraukalle! Jos saatte Marie Antoinetten käsiinne, asettakaa hänet kuormarattaiden pohjalle ja peittäkää hänet perunasäkeillä. Sillä tavoin menettelin kreivitär de Tournain ja hänen tyttärensä kanssa, jotka molemmat uppiniskaiset ranskatarylimykset — jos ketkään — olisivat ansainneet giljotiinin mielettömistä ennakkoluuloistaan. Muilta voitteko menetellä siten Marie Antoinetten kanssa? Hän nuhtelisi teitä julkisesti ja mieluummin ilmaisisi itsensä kuin alistuisi arvonsa menettämiseen.»

»Mutta jättäisittekö te hänet surman suuhun?»

»Voi, ystäväni, siinäpä se pulma onkin! Luuletteko tarvitsevanne vedota minun liittoni ritarillisiin tunteisiin? Meitä on vielä yhä kaksikymmentä voimakasta miestä, jotka täydestä sydämestä suosimme mieletöntä suunnitelmaanne. Kuningatar parka! Mutta te ette onnistu, ja kuka teitä kaikkia auttaa, jos meidät saadaan pois tieltä?»

»Me onnistumme, jos te vain auttaisitte meitä. Muutamaan aikaan teillä oli tapana ylpeästi sanoa: Tulipunaisen neilikan liitto ei ole koskaan epäonnistunut.»

»Sillä se ei ole yrittänytkään mahdottomia. Mutta tosiaankin, siitä asti kun te olette minua yllyttänyt — — Kirottu olkoon! Minun täytyy avustamistani ajatella!»

Ja hän naureskeli omituista tyhjänpäiväisiä nauruaan, joka oli pettänyt kahden maan viisaat miehet häntä tuntemasta.

Déroulède meni jykevän tammipulpetin luo, joka vei paljon tilaa keskellä seinämää. Hän avasi sen ja vetäisi sieltä paperipinkan.

»Haluatteko lukea nämä?» kysyi hän ojentaen ne sir Percy Blakeneylle.

»Mitä ne ovat?»

»Suunnitelmia, joita olen laatinut, ellei alkuperäinen ehdotus onnistuisi.»

»Ystäväni, polttakaa ne», sanoi Blakeney lyhyesti. »Ettekö ole vielä oppinut, ettei papereihin saa sormiaan pistää?»

»En voi näitä polttaa. Niinkuin huomaatte, en voi saada pitkää keskustelutilaisuutta Marie Antoinetten kanssa. Minun on annettava ehdotukseni hänelle kirjallisesti, jotta hän saisi tutkia sitä ja jottei hän tietämättömyydessään tuottaisi minulle pettymystä.»

»Ystäväni, parempi sekin kuin paperit tähän aikaan. Jos nämä paperit löydettäisiin, lähettäisivät he teidät tutkimatta giljotiinille.»

»Olen varovainen, ja nykyisin ei minua ollenkaan epäillä, Sitäpaitsi on näiden paperien joukossa täydellinen passikokoelma. Niistä voivat kuningatar ja hänen seuralaisensa valita passit mille pakosta omaksumalleen arvonimelle tahansa. Minun on täytynyt käyttää niiden kokoamiseen muutamia kuukausia, jotten olisi herättänyt epäilystä. Vähitellen olen ne kumminkin saanut kootuiksi milloin milläkin tekosyyllä. Olen nyt valmis kaikkien mahdollisuuksien varalta —»

Äkkiä hän pysähtyi. Ystävänsä kasvoihin katseleminen oli antanut hänelle äkillisen varoituksen.

Hän kääntyi, ja ovella seisoi Juliette miellyttävästi hymyillen ja pidellen raskasta oviverhoa syrjässä. Hän näytti hiukan kalpealta, joka epäilemättä johtui niistämättömien kynttilöiden lepattavasta liekistä.

Hän näytti niin nuorelta ja tyttömäisellä valkeassa harsopuvussaan, että Déroulèden piirteet kirposivat jännityksestä, kun hän huomasi tytön. Vaistomaisesti hän heitti paperit takaisin pulpettiin, mutta hänen katseensa lauhtui sanomattoman helläksi entisestä itsepintaisesta tarmokkuudestaan.

Blakeney katseli vaieten nuorta tyttöä tämän ovella hiukan ujona ja epävarmana seistessä.

»Rouva Déroulède lähetti minut tänne», sanoi hän epäröiden, »hän käski sanoa, että hän on levoton. Herra Déroulède, tulisitteko häntä tyynnyttämään?»

»Neitiseni, aivan heti», vastasi hän iloisesti, »ystäväni kanssa olemme juuri lopettaneet keskustelumme. Saisinko kunnian esittää tämän herran? — Sir Percy Blakeney, matkustaja Englannista. Blakeney, tässä on neiti Juliette de Marny, äitini vieras.»

VII LUKU.

VAROITUS.

Sir Percy kumarsi hyvin syvään tehden huolellisen kohteliaita ja komeita liikkeitä, niinkuin sen ajan omituinen tapa vaati.

Hän ei ollut lausunut sanaakaan ensimäisen varoitusmerkin jälkeen, jolla hän oli kiinnittänyt ystävänsä huomion nuoreen ovella seisovaan tyttöön.

Juliette hiipi huoneesta yhtä hiljaa kuin oli tullutkin jättäen jälkeensä kukkaistuoksun siitä kimpusta, jonka hän oli metsässä poiminut ja sinne sirotellut.

Huoneessa vallitsi hetken hiljaisuus. Déroulède lukitsi pulpetin ja suljahutti avaimet taskuunsa.

»Blakeney, menisimmekö hetkeksi äitini luo?» sanoi hän astuen ovelle päin.

»Olen ylpeä saadessani osoittaa kunnioitustani», vastasi Percy, »mutta ennenkuin lopetamme keskustelumme, arvelen, että muutan mieltäni noista papereista. Jos aiotte hyötyä minusta, on kai parasta, että luen ne ja ilmaisen mielipiteeni suunnitelmistanne.»

Déroulède katsahti häneen terävästi.

»Kernaasti», hän sanoi vihdoinkin mennen pulpettinsa luo. »Olen saapuvilla teidän niitä lukiessanne.»

»No niin, ystäväni, en tänä iltana», sanoi sir Percy huolettomasti, »on jo myöhä ja rouva odottaa meitä. Ne ovat minun hallussani varmassa tallessa, jos uskotte ne minulle.»

Déroulède näytti epäröivän. Blakeney oli puhunut tavallisella hilpeällä tavallaan, ja taaskin hän ahkeraan suoristeli oivallisesti käypää takkiaan.

»Ehkäpä ette luolakaan minuun?» naurahti sir Percy iloisesti.

»Blakeney, en tarkoita sitä», sanoi Déroulède vihdoinkin hiljaisella äänellä. »Minä en epäile, epäilys kuuluu teille.»

»Todellakin! —» alkoi sir Percy.

»Älkää selitelkö. Ymmärrän ja annan arvoa ystävyydellenne, mutta tahtoisin vakuuttaa teille, että olette väärässä epäillessänne Jumalan enkeliä, joka on puhtaimpia olentoja, mitä maan päällä on koskaan liikkunut.»

»Ohoh, ystäväni Déroulède, siinäpä se onkin! Luulin teidän vannoneen kokonaan eristäytyvänne naissuvusta, mutta tehän olettekin rakastunut!»

»Mielettömästi, sokeasti, tyhmästi rakastunut», sanoi Déroulède huokaisten. »Ja toivottomasti, pahoin pelkään!»

»Miksi toivottomasti?»

»Hän on herttua de Marny vainaan tytär, Ranskan vanhimpia nimiä; kuningasmielinen luihin ja ytimiin saakka.»

»Siitä teidän ylenmääräinen kuningatarsäälinne!»

»Ei, ystäväni, te loukkaatte minua. Olisin koettanut pelastaa kuningattaren, vaikken koskaan olisi Juliettea oppinut edes tuntemaankaan. Mutta nyt näette, kuinka väärässä olitte epäillessänne.»

»Epäilinkö minä?»

»Älkää kieltäkö sitä. Kiihkoisastihan vaaditte minua polttamaan nämä paperit juuri äsken. Te sanoitte niitä tarpeettomiksi ja vaarallisiksi ja nyt —»

»Vieläkin pidän niitä tarpeettomina ja vaarallisina, ja niiden lukemisella tahtoisin vahvistaa mielipiteeni oikeaksi ja väitökseni pätevyyden!»

»Jos nyt luopuisin niistä, näyttäisi siltä kuin en luottaisi Julietteen.»

»Hyvä Déroulède, tehän olette aivan mieletön idealisti.»

»Mitä muuta voisin olla? Olen asunut hänen kanssaan saman katon alla kolme viikkoa. Olen alkanut käsittää, millaisia pyhimykset ovat.»

»Kun opitte ymmärtämään, että epäjumalallanne on jalat savesta, vasta silloin tunnette mitä rakkaus on», sanoi Blakeney vakavasti. »Onko taivaassa asuvan pyhimyksen palvominen rakkautta, pyhimyksen, jota ette uskalla koskettaa ja joka liitelee päänne päällä kuin silmäinne editse pakeneva pilvi. Rakkaus on kahden henkilön välinen yksimielisyyden ja yhdenvertaisuuden tunne niin paheissa kuin hyveissäkin. Me miehet sanomme rakkaudeksi naisen syleilemistä, kun tunnemme, että hänkin elää ja hengittää niinkuin mekin, kärsii niinkuin mekin, ajattelee ja rakastaa sekä ennen kaikkea lankeaa syntiin kanssamme. Teidän tekopyhimyksenne, joka seisoo uuninsyvennyksessä, ei ole nainen, ellei hän ole kärsinyt, vielä vähemmin on hän nainen, ellei hän ole tehnyt syntiä. Langetkaa polvillenne epäjumalanne eteen, jos haluatte, mutta vetäkää hänet sitten omalle tasollenne — sydämenne, anoa taso, johon hänen on koskaan pyrittävä.»

Kukapa voisi tarkalleen tulkilta sitä vetovoimaa, joka virtasi tästä merellisestä miehestä hänen puhuessaan — tästä hyvin puetusta suuren inhimillisen rakkauden keikarimaisesta apostolista. Hänen oman suuren rakkautensa tositarina — rakkauden naiseen, joka oli kerran loukannut häntä kovasti — näytti hänen puhuessaan olevan selvästi piirrettynä voimakkaan uneliaissa ja iloisen ystävällisissä kasvoilta, jotka hehkuivat rakkautta hänen ajatellessaan puolisoaan.

Déroulède tunsi vetovoiman, ja sentähden hän ei loukkaantunut hienosta huomautuksesta, mikä koski hänen tyytyväisin mielin palvomaansa pyhimystä.

Uneksijana ja idealistina pysyi hän suurten yhteiskunnallisten kysymysten lumoissa, kysymysten, jotka olivat syynä koko maan nousuun. Hän ei ollut vielä saanut aikaa opetellakseen suloista oppia, jonka luonto valituilleen antaa — suuren, todellisen, inhimillisen ja tulisen rakkauden oppia. Juliette edusti hänestä sillä hetkelle hänen ihanteellisten unelmiensa täydellistä henkilöitymistä. Juliette oli hänen mielestään niin paljon yläpuolella häntä itseään, että hän tuskin olisi kärsinyt, jos Juliette olisi osoittautunut saavuttamattomaksi. Se oli entisaikojen lujamielisyyttä.

Ensiksi Blakeneyn sanat herättivät hänen sydämessään toivon johonkin muuhun kuin tuohon puoleksi keskiaikaiseen palvomiseen, johonkin heikompaan, mutta kuitenkin paljon voimakkaampaan, johonkin maallisempaan, mutta kuitenkin melkein taivaalliseen.

»Ja menemmekö siis naisten luo?» sanoi Blakeney kauan vaiettuaan, ja hänen vilkas ajatustoimintansa kuvastui vakavassa katseessa, jonka hän suuntasi ystäväänsä. »Teidän on pidettävä paperit pulpetissanne, annettava ne pyhimyksen talteen, mieluummin luotettava täydellisesti häneen kuin ei ollenkaan. Jos tulee aika, jolloin taivaaseen asti korottamanne ihanne romahtaa verraten kovasti maahan, sallikaa minun silloin olla onnenne todistajana.»

»Blakeney, yhä te vain epäilette», sanoi Déroulède huolettomasti. »Jos teillä vielä on paljon sanomista, annan nämä paperit neiti Marnyn haltuun huomiseksi.»

VIII LUKU.

ANNE MIE.

Sinä iltana, jolloin Blakeney viittaansa käärittynä käveli Ecole de Médisinen katua omaan asuntoonsa päin, tunsi hän äkkiä käden painuvan arasti hänen käsivarrelleen.

Anne Mie seisoi hänen vieressään hänen kalpeiden surullisten kasvojensa pitkään englantilaiseen tirkistellessä tumman leuan alle kiinnitetyn päähineensä laskoksista.

»Herra», sanoi hän arasti, »älkää pitäkö minua hyvin julkeana. Tahtoisin keskustella kanssanne viitisen minuuttia — saisinko?»

Blakeney katsahti ystävällisesti omituisen kauhistuneeseen pieneen olentoon, ja hänen lujat piirteensä muuttuivat lempeämmiksi hänen nähdessään viallisen olkapää paran, nuoren suun puristuneisuuden ja yleensä tytön kovasti liikuttavan avuttomuuden, jolla on suuri vaikutus ritarillisiin mieheen.

»Todellakin, neitiseni», sanoi hän lempeästi, »te saatatte minut ylpeäksi; jos voin palvella teitä jollain tavoin, pyytäisin teitä vain käskemään minua. Mutta», lisäsi hän nähdessään Anne Mien pelästyneen katseen, »tämä katu ei taida olla sovelias keskustelupaikaksi. Koetammeko hankkia paremman?»

Pariisi ei ollut vielä käynyt levolle. Siihen aikaan oli tosiaankin turvallisinta olla kadulla. Kaikki olivat siellä touhussa ja liikkeessä sekä hakivat epäiltäviä taloja, joten kadullakulkijat saivat olla rauhassa.

Blakeney johdatti Anne Mien Luxembourgin puutarhaan päin, entisten kansan tyrannien isolle hävitetylle huvikentälle. Itävallan kaunis Anne ja mediciläinen ennen häntä, Ludvig VIII sekä hänen komeat muskettisoturinsa — olivat suoneet tilaa piiritetyn tasavallan suurelle tykistöteollisuudelle.

Kaikilla puolilta ahdistettuna Ranska pakoittaa poikansa puolustautumaan. Se on kumminkin heidän äitinsä, vaikka se onkin vainonnut, kiduttanut ja tappanut heitä. Isänmaa tarvitsee heidän aseitaan vihollista vastaan. Englanti uhkaa pohjoisesta, Preussi ja Itävalta idästä. Amiraali Hoodin lippu liehuu Toulonin asevaraston katolla.

Tasavallan piiritys!

Ja tasavalta taistelee kalliista elämästään. Tuileriet ja Luxembourgin puutarha ovat muuttuneet jättiläismäisiksi pajakaupungeiksi. Anne Mie katse pelästyneenä ja Blakeneyn käsivarressa riippuen heittää salaisia kauhistuneita silmäyksiä suunnattoman isoihin tehdaspiippuihin ja tehtaissa olevien työmiesten synkän — ja uhmaavannäköisiin kasvoihin.

»Ranskan kansa aseissa tyranniutta vastaan!» Isoja julistuksia, joissa on rohkaisevia sanoja, on kiinnitetty hirsipuun tapaisiin pylväisiin. Ne lepattavat iltatuulessa, jonka ympäristön piippujen kuumuus on tehnyt polttavaksi.

Loitommalla joukko varttuneita miehiä maassa kyyryllään valmistelee ahkerasti telttojaan, ja muutamat naiset — samat Megairat [= pahasuiset, raivostuneet naiset. Suoment. huom.], jotka joka päivä huutavat giljotiinin luona, käyttävät ahkerasti neulaansa ja saksiaan sotilaille vaatteita valmistaessaan.

Sotilaat ovat Ranskan työtehoisimmat miehet.

»Ranskan kansa aseissa tyranniutta vastaan!»

Se on heidän tunnusmerkkinsä, heidän tavaraleimansa. Eräs julistus pihkasoihdun huonosti valaisemana kohoaa yli lapsijoukon, joka repelee vanhoja liinariepuja — äitiensä ja sisariensa vaatteita — valmistaakseen liinanöyhtä haavoittuneelle.

Äänekkäät kiroukset ja tuhahdettu mutina täyttävät läpeensä savuisen ilman.

Ranskan kansa aseissa hirmuvaltaa vastaan taivuttaa leveää selkäänsä rikollisimmalle, rajattomimmalle ja petomaisimmalle orjuuttamiselle, jota ihmiskunta on milloinkaan harjoittanut.

Keskiaikainen kristillisyyskään ei uskaltanut koskaan käyttää sellaista oppinsa summittaista pakottamista kuin tämä vapauden ja veljeyden laki.

Merlinin »epäiltyjen laki» oli juuri laadittu. Siitä lähtien täytyi kaikkien Ranskan kansalaisten huolehtia sanoistaan, katseistaan ja liikkeistään, muutoin saattoi joutua epäillyksi. Mistä — tasavallanko, kansanko kavaltamisesta? Ei, pahemmasta, joutumasta epäillyksi siitä, että epäili vapauden suurta aikakautta.

Sentähden pajoissa ja teltanvalmistajien parissa hetken laiminlyönti ja huolimaton työskentely saattoi johtaa seuraavana päivänä lyhyeen tutkimukseen ja välttämättömälle giljotiinille. Laiminlyönti on tasavallan parhaiden harrastusten kavallusta.

Blakeney vei Anne Mien sitä näkemästä. Huutavat savutorvet pelottivat häntä. Blakeney johdatti hänet Pyhän Mikaelin torille, joelle päin. Siellä oli rauhallisempaa.

»Kuinka kauheita heistä on tullutkaan», sanoi hän väristen, »minäkin voin muistaa heidät aivan erilaisina.»

Joen varrella sijaitsevat talot olivat muutetut sairaaloiksi, valmiina suurta piiritystä varten. Muutamia satoja metriä alempana kohosi kansanvaltuutettu Déroulèden lahjoittama uusi lasien sairaala valkeana, puhtaana ja kodikkaana likaisten rakennusten keskeltä.

»Luullakseni on parasta, ettemme istuudu», lausui Blakeney, »ja viisainta että laskette päähineenne kasvoiltanne.»

Hän ei näyttänyt pelkäävän omasta puolestaan; hänestä sanottiin, että hänen elämänsä oli noiduttu, ja siitä asti kun amiraali Hood oli pystyttänyt lippunsa Toulonin asevaraston katolle, pelättiin englantilaisia enemmän kuin koskaan ennen, ja Tulipunaista neilikkaa vihattiin enemmän kuin ketään muuta.

»Te halusitte puhua kanssani Paul Déroulèdesta», sanoi hän ystävällisesti huomatessaan, että nuori tyttö teki epätoivoisia yrityksiä keventääkseen nuorta sydäntään. »Niinkuin tiedätte, hän on ystäväni.»

»Niin, senpätähden toivoinkin saavani kysyä teiltä muutamaa asiaa», vastasi Anne Mie.

»Mitä sitten?»

»Kuka Juliette de Marny on, ja minkätähden pyrki hän Paulin kotiin?»

»Pyrkikö hän?»

»Kyllä, näin tapauksen parvekkeelta. Silloin se ei näyttänyt minusta ilveilyiltä. Luulin häntä vain hiukan tylsistyneeksi ja tyhmänrohkeaksi. Mutta olen miettinyt asiaa. Hän ärsytti tahallaan katuyleisöä saapuessaan Déroulèden ovelle. Hänen tarkoituksensa oli vedota Déroulèden ritarillisuuteen, ja sentähden hän huusi apua tietäen sitä Déroulèdelta saavansa.»

Unohtaen ujoutensa ja vaatimattomuutensa puhui Anne Mie nopeaan ja kiihtyneesti. Blakeneyn täytyi keskeyttää hänen kiihkonsa, jota joutilaat ja epämiellyttävät kansalaiset olisivat voineet pitää »epäiltävänä».

»No, entä sitten?» kysyi Blakeney, sillä nuori tyttö keskeytti puheensa niinkuin olisi hävennyt kiihkoansa.

»Ja nyt hän oleskelee talossa edelleen päivästä toiseen», jatkoi Anne Mie hiljempää, vaikkeikaan kiihkottomasti. »Minkätähden hän ei poistu? Ranska ei tarjoa hänelle turvapaikkaa. Hän kuuluu enin vihattuun kansanluokkaan — vanhan hallituksen rikkaisiin joutilasylimyksiin. Paul on monta kertaa ehdottanut hänen siirtymistään Englantiin. Rouva Déroulède, joka on itse enkeli, rakastaa häntä eikä tahtoisi hänestä erota, mutta viisaampaa olisi hänen lähteä, ja kuitenkin hän vain viivyttelee. Minkätähden?»

»Luultavasti sentähden —»

»Sentähdenkö, että hän rakastaa Paulia?» keskeytti Anne Mie kiivaasti. »Ei, ei, hän ei rakasta — ei ainakaan — Voi, toisinaan en tiedä! Hänen silmänsä loistavat Paulin lähestyessä, ja hän on hajamielinen hänen poistuessaan. Hän pukeutuu aina kauan, kun odotamme Paulia kotiin päivälliselle», lisäsi hän typerästi. »Mutta — jos se on rakkautta, on se omituisen epänaisellista; sellainen rakkaus ei ole Paulin hyväksi —»

»Minkätähden niin ajattelette?»

»En tiedä», sanoi tyttö yksinkertaisesti, »Eiköhän se ole vaistomaista?»

»Pahoin pelkään, ettei vaistonne aivan erehdy tässä asiassa.»

»Miksi?»

»Sillä oma rakkautenne Paul Déroulèdeen on sokaissut teidät — Voi, neitiseni, suokaa anteeksi! Te enkä minä pyysitte keskustelua, ja nyt luulen loukanneeni teitä. Kuitenkin toivoisin teidän tietävän, että myötätunnolla ajattelen teitä ja että haluaisin teitä palvella, jos vain voisin.»

»Herra, aioin pyytää teidän apuanne.»

»Pyytäisin teitä vain antamaan minulle käskynne.»

»Olettehan Paulin ystävä — vakuuttakaa hänelle, että tuo nainen hänen kodissaan alati uhkaa hänen henkeään ja vapauttaan.»

»Hän ei kallistaisi korviansa puheelleni.»

»Kyllä mies toista miestä aina kuuntelee.»

»Paitsi yhdessä asiassa — joka koskee hänen rakastamaansa naista.»