Part 8

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli siepannut sen ja heittänyt sen sohvalle. Sitten istuutuen itse viereen, ryhti kuin kuningattarella ja suloisena kuin pariisitar ainakin hän levitti hameensa runsaat laskokset ikävyyksiä tuottavan salkun yli peittäen sen kokonaan näkyvistä.

Eteisessä Merlin määräsi kaksi miestä seisomaan Déroulèden kahden puolen, ja kaksi muuta seuraamaan itseään huoneeseen. Sitten hän astui itse sisään, hänen tihrusilmänsä koettivat tunkea katsettaan puolihämärään, joka oli sitäkin tuntuvampi, kun eteinen oli kirkkaan valoisa.

Hän ei ollut nähnyt Julietten liikettä, mutta oli kuullut hänen hameittensa kahinan hänen istuutuessaan sohvalle.

»Kansanvaltuutettu, huomaan, ettette ole yksin», sanoi hän virnistellen, kun hänen käärmemäiset silmänsä sattuivat nuoreen tyttöön.

»Kansalainen Merlin», vastasi Déroulède mahdollisimman tyynesti — »vieraani, kansatar Juliette Marny. Näissä olosuhteissa tiedän hyödyttömäksi pyytää kunnioitusta naisille, mutta pyydän teitä muistamaan mikäli mahdollista, että vaikka kaikki olemmekin tasavaltalaisia, olemme myöskin ranskalaisia ja kaikki vielä yhdenveroisia kohteliaisuuskäsitteissämme äitejämme, sisariamme tai vieraitamme kohtaan.»

Merlin naurahti ja katseli ivallisesti Juliettea. Hän oli samana aamuna pitänyt petolinnunkynsissään ohutta paperisuikaletta, johon koululaisen käsialalla oli kirjoitettu kansanvaltuutettu Déroulèden ilmianto.

Raakaluontoisena, mutta ajatuksiltaan vieläkin raaempana oli tämä kansan edustaja nopeasti tehnyt johtopäätöksen niinkutsutun vieraan olosta Déroulèden talossa.

»Hylätty rakastajatar», mumisi hän itsekseen. »Heillä on luullakseni juuri ollut toisellainen näytelmä. Mies on kyllästynyt häneen, ja nainen toimittaa hänet uhalla tieltään.»

Tyytyväisenä näin selittämäänsä tilanteeseen hän taipui kohtelemaan Juliettea ystävällisesti. Sitäpaitsi hän oli huomannut matkalaukun ja vieläpä luuli nuoren tytön ohjanneen hänen huomionsa siihen.

»Avatkaa nuo luukut», käski hän, »täällä on kuin kellarissa.»

Yksi miehistä totteli heti, ja kun kirkas elokuun aurinko virtasi huoneeseen kääntyi Merlin vielä kerran Déroulèden puoleen.

»Kansanvaltuutettu», sanoi hän, »teidät on ilmiantanut nimetön henkilö, joka mainitsee teillä juuri nyt olevan kirjeitä ja muita papereita, jotka on aiottu leski Capet'lle, ja yleinen turvallisuuskomitea on uskonut minulle ja näille kansalaisille tehtäväksi ottaa haltuumme mainittu kirjeenvaihto ja saattaa teidät syytteeseen siitä, että se löytyi tästä talosta.»

Déroulède epäröi silmänräpäyksen. Heti kun luukut avattiin ja aurinko tulvehti huoneeseen, hän huomasi, että hänen kirjesalkkunsa oli kadonnut ja hän arvasi Julietten sohvalla istumisesta, että hän oli sen salannut. Se sai hänet epäröimään.

Hän tunsi sydämessään rajatonta kiitollisuutta Juliettelle hänen jalosta pelastamisyrityksestään, ja hän olisi antanut henkensäkin sillä hetkellä saadakseen Julietten teon tekemättömäksi.

Hirmuvaltiaat eivät kunnioittaneet sen enempää henkilöitä kuin sukupuoltakaan. Silloinen kotitarkastusmääräys antoi täydet valtuudet toimeenpanijoille, ja minä hetkenä tahansa olisi Juliettea voitu järkähtämättömästi käskeä nousemaan. Hänen tekonsa oli saattanut hänet kansanvaltuutetun rikostoveriksi; jos salkku olisi löytynyt hänen hameensa laskoksista, olisi häntä syytetty rikoksen osallisuudesta tai ainakin yhtä suuresta rikoksesta — petturin suojaamisesta.

Miehekäs ja ylpeä Déroulède ei voinut olla hänelle kiitollisuuden velassa henkensä pelastamisesta, mutta kuitenkaan hän ei voinut hylätä avustusta paljastamatta Juliettea auttamattomasti.

Hän ei edes uskaltanut katsahtaa Julietteen, sillä hän tunsi heidän molempain hengen olevan sillä hetkellä hiuskarvan varassa. Merlinin terävät tihrusilmät vaanivat värähtämättä häntä keksiäkseen pienimmänkin pelon tai syyllisyyden välähdyksen hänen ilmeissään.

Juliette istui tyynen rauhallisena ja halveksivannäköisenä, ja Déroulèdesta hän näytti entistä enemmän enkelimäiseltä ja saavuttamattomalta. Déroulède olisi voinut jumaloida häntä hänen rohkeutensa ja kekseliäisyytensä tähden sekä sen erilaisuuden tähden, mikä eroitti hänet raaoista olennoista, jotka täyttivät huoneen likaisten vaatteittensa hajulla, karkeilla pilapuheillaan ja äänekkäillä huomautuksillaan.

»Kansanvaltuutettu, huomaan, ettette vastaa», virnisteli Merlin hetken kuluttua.

»Kansalainen, huomautus ei ansaitse vastausta», vastasi Déroulède hiljaa. »Palvelukseni tasavallan hyväksi tunnetaan yleisesti. Olisin luullut yleisen turvallisuuskomitean halveksivan nimetöntä ilmiantoa, joka kohdistuu Ranskan kansan uskolliseen palvelijaan.»

»Yleinen turvallisuuskomitea tietää parhaiten omat asiansa», keskeytti Merlin töykeästi. »Sitä parempi teille, jos syytös on väärä. Otaksun», lisäsi hän ivallisesti hymyillen, »ettette tee vastarintaa näiden kansalasten minun johdollani tarkastellessa taloanne.»

Sanaa sanomatta ojensi Déroulède vierellään seisovalle miehelle avainkimpun. Vastustus tai väittely oli turhaa vieläpä vahingollistakin.

Merlin oli määrännyt matkalaukun ja kirjoituspöydän tarkastettaviksi, ja kaksi miestä purki kiireesti molempain sisällyksen lattialle. Mutta kirjoituspöytä sisälsi ainoastaan muutamia yksityisiä talouslaskuja ja puheiden suunnitelmia, joita Déroulède oli eri aikoma pitänyt kansalliskonventin istunnoissa. Niiden joukosta. Merlin kiihkeästi sieppasi muutamia Déroulèden Charlotte Cordayn hyväksi pitämän suuren puolustuspuheen lyijykynämerkintöjä, ja hänen likaiset, petolinnun kynsiä muistuttavat kätensä puristivat paperipalaa kuin tervetullutta saalista ainakin.

Muuta tärkeätä ei löytynyt. Ajattelevana ja toimeliaana miehenä Déroulède omasi todellakin vakaumuksen innon olematta huoleton kiihkoilija. Kirjesalkussa olevia papereita, jotka hän aikoi viedä mukanaan Conciergerien piti hän suunnitelmiensa onnistumiseksi välttämättöminä, muussa tapauksessa hän ei olisi niitä ollenkaan säilyttänyt, ja ne olivatkin ainoat todistuskappaleet, jotka voitiin esittää häntä vastaan.

Matkalaukkuun oli pakattu vain muutamia tarpeellisia esineitä kuukauden Conciergeriessä oleskelua varten, ja miehet Merlinin johtamina koettivat turhaan löytää jotain, mitä tahansa, jota olisi voitu tulkita Déroulèden ja siellä olevan onnettoman vangin petolliseksi kirjeenvaihdoksi.

Miesten innokkaasti etsiessä rehenteli Merlin suuressa, nahkapäällyksisessä tuolissa, jonka käsinojaa hänen likaiset sormenpäänsä rummuttivat kärsimättömästi. Hän ei ollenkaan välittänyt salata miten suuri hänen pettymyksensä olisi, jos tarkastusretki osoittautuisi tuloksettomaksi.

Hänen tihrusilmänsä katsahtivat silloin tällöin Julietteen ikäänkuin apua ja ohjausta pyytäen. Jälkimäinen ymmärtäen hänen mielentilansa vastasi katseeseen. Välittämättä raa'oista vihjauksista, joita Merlin hänelle lausui, esitti Juliette osansa ovelasti ja horjahtamatta. Vilkaisten sinne tänne ohjasi hän miesten etsintää. Itse Déroulèdekaan ei malttanut olla katselematta tyttöä; hän oli ymmällä ja ihmetteli Julietten taitoa tämän esittäessä osaansa loppuun asti.

Merlin tunsi olevansa nolattu.

Hän tiesi varsin hyvin, ettei kansanvaltuutetun Déroulèden kaltaista, miestä sopinut kohdella kevytmielisesti. Pelkkä epäluulo tai nimetön ilmianto ei riittänyt häntä saattamaan vallankumoustuomioistuimen eteen. Ilman todisteita, varmoja, kumoamattomia, vääjäämättömiä todisteita Paul Déroulèden kavalluksesta ei yleinen syyttäjä ikinä olisi uskaltanut laatia syytöstä häntä vastaan. Pariisin roskajoukko voi nousta epäjumalaansa puolustamaan; mestauslavan juurella sukkaa kutovat hirvittävät noidat mieluummin repivät giljotiinin alas kuin sallivat Déroulèden nousta sille.

Déroulèden turvana oli siis Pariisin roskajoukko, jota hän oli rakastanut heidän häpeässään ja jota hän oli hoivannut ja auttanut heidän yksityisissä tarpeissaan. Ennen kaikkea olivat hänen turvanaan Pariisin naiset, joiden lapsille hän oli toimittanut hoitoa perustamissaan sairaaloissa, ja Merlin tiesi, etteivät he vielä olleet unohtaneet sitä. Jonakin päivänä, ehkäpä piankin, he voivat unohtaa. Silloin he varmaankin kääntyvät entistä epäjumalaansa vastaan ja kiukkuisten kiroushuutojen kaikuessa saattavat hänet ulvoen kuolemaan. Sen päivän tultua ei tarvitse huolehtia kavalluksesta eikä todisteista. Kansan unohtaessa kaikki hänen hyvät työnsä on hänen kukistumisensa lähellä.

Mutta se aika ei ollut vielä tullut.

Miehet olivat lopettaneet huoneen tarkastuksen. Jokaisen paperipalan, jokaisen irtonaisen esineen kimppuun oli innokkaasti hyökätty.

Raivon sokaisemana oli Merlin hypähtänyt pystyyn.

»Tarkastakaa hänet!» kuului hänen järkähtämätön määräyksensä.

Vastustamatta puri Déroulède hammasta ja käytti kaiken sisäisen tarmonsa voidakseen ääneti alistua häpeään. Merlinin raakaa pilaa laskiessa puristi Déroulède kyntensä kämmeniinsä voidakseen olla lyömättä! törkeäsuista miestä vasten kasvoja. Mutta hän alistui ja seisoi tyynenä sotilasten karkeiden käsien käännellessä nurin hänen taskujaan.

Koko ajan oli Juliette pysynyt vaiti ja katsellut Merliniä niinkuin haukka saalistaan. Luonteensa raakuuden tähden joutui hirmuvaltias näin perinpohjin petkutetuksi.

Hän tiesi Julietten ilmiantaneen Déroulèden, ja omaksi tyytyväisyydekseen hän oli selittänyt tytön teon vaikuttimet, Ollen matalamielinen, eläimellinen ja raaka hän ei aavistanut totuutta eikä huomannut nuoren kaunottaren kaksinaista luonnetta, joka oli itseäänkiduttava ja sangen merkillinen, ja jossa toisinaan esiintyi uskonnollisen velvollisuudentunteen sekaista sairaalloisuutta. Tämä kaksinaisuus soti hänen rehellistä, tervettä luonnettaan vastaan.

Alhaissyntyinen ja itsensä turmelema hirmuvaltias oli omalla tavallaan arvostellut Julietten teon. Hän oli sangen tyytyväinen, sillä se vastasi hänen omaa ihmisarvioimistaan, sillä koettihan hän parhaansa mukaan vetää ihmisiä eläinten tasolle.

Merlin ei sentähden häirinnyt Juliettea, vaan tyytyen pelkin elein ja liikkein vihjaamaan tytön osan päivän työssä. Näihin huomautuksiin Déroulède ei tietenkään kiinnittänyt huomiota. Hänestä Juliette oli valtiollisista juonista yhtä etäällä kuin enkelit. Yhtä hyvin hän olisi voinut epäillä Notre Damen alttaripyhimyksiä kuin ihanaa, melkeinpä henkimäistä olentoa, joka oli taivaasta lähetetty ilahuttamaan hänen sydäntään ja kohottamaan hänen jokaista ajatustaan.

Mutta Juliette ymmärsi Merlinin aseman ja arvasi kirjallisen ilmiantonsa joutuneen tämän käsiin. Koko hänen ajatus- ja tunnepiirinsä keskittyivät yhteen asiaan: saada rakastettunsa pelastetuksi oman rikoksensa seurauksista. Sitä varten täytyi epäluulon varjokin saada hänestä poistetuksi. Merlinin kohtuuton laki ei saanut uudelleen koskettaa häntä.

Kun Déroulède vihdoin vapautui solvauksesta, jonka alaiseksi hän oli joutunut, katseli Merlin sekä kirjaimellisesti että myöskin kuvaannollisesti sanoen ympärilleen päästäkseen epävarmasta tilanteestaan.

Arvostellen muita oman käytöksensä mukaisesti pelkäsi Merlin suositun kansanvaltuutetun kiihottavan roskajoukkoa häntä vastaan kostoksi kärsimästään loukkauksesta. Päällepäätteeksi oli hirmuvaltias varma, että Déroulède oli syyllinen ja että todisteita hänen petollisuudestaan oli olemassa, jos ne vain olisi saatu käsiin.

Hän kääntyi Julietteen lausumaton kysymys käärmeitä muistuttavissa silmissään. Juliette kohautti olkaansa ja teki eleitä ikäänkuin osoittaen ovelle.

»Tässä talossa on muitakin huoneita kuin tämä», näytti hänen eleensä ilmaisevan. »Etsikää niistä. Todistuskappaleita on, teidän tehtävänne on löytää ne.»

Merlin oli seisonut Julietten ja Déroulèden välissä, ettei jälkimäinen ollut nähnyt kysymystä enempää kuin vastaustakaan.

»Kansanvaltuutettu, olette ovela», virkkoi Merlin kääntyen hänen puoleensa, »ja epäilemättä olette nähnyt paljon vaivaa piilottaessanne petollisen kirjeenvaihtonne. Teidän on ymmärrettävä, ettei yleinen turvallisuuskomitea tyydy vain kirjastonne tarkastamiseen», lisäsi hän pilkallisen hyväntahtoisesti »ja otaksun, ettette pane vastaan, jos minä ja nämä kansalaiset vierailemme talonne muissa osissa.»

»Niinkuin haluatte», vastasi Déroulède kuivakiskoisesti.

»Valtuutettu, te seuraatte meitä!» komensi toinen lyhyesti.

Neljä kansalliskaartilaista asettui riviin kirjaston oven ulkopuolelle; päättävästi nyökäyttäen määräsi Merlin Déroulèden kulkemaan heidän välitsensä, sitten hänkin valmistautui seuraamaan. Ovella hän kääntyi vielä kerran Julietteen päin.

»Kansatar, mitä teihin tulee», virkkoi hän äkkiä yhä katalammin, »jos olette toimittanut meidät tänne tyhjän vuoksi, käy teidän huonosti, muistakaa, se! Älkää lähtekö talosta ennen palaamistamme! Minulla saattaa olla teillä kysyttävää.»

XIII LUKU.

SOTKEUTUNEET SILMUKAT.

Juliette odotti pari minuuttia, kunnes miesten askeleita ei enää kuulunut jykeviltä tammiportailta.

Ensi kertaa Damokleen miekan pudottua oli hän yksin ajatuksineen.

Muutamassa hetkessä oli hänen keksittävä miten irtautua sotkeutuneista silmukoista, joihin hän itse oli rakastettunsa kietonut.

Merlin miehineen palaa pian. Näytelmää ei voida jatkaa heidän palattuaan, ja niinkauan kuin vaarallinen kirjesalkku oli Déroulèden yksityiskirjastossa, oli hän vihollisensa käsissä uhkaavassa vaarassa.

Hetkisen hän arveli piilottaa salkun omiin vaatteisiinsa, mutta tuokion harkinta osoitti sellaisen toimenpiteen arvottomuuden. Itse hän ei ollut nähnyt papereita; mikä tahansa niistä saattoi olla Déroulèden syyllisyyden täysi todiste; kirjeenvaihdossa oli mahdollisesti käytetty hänen omaa käsialaansa.

Raivoisan nolattuna ja kiihottuneena Merlin ehkä määrää hänet tarkastettavaksi! Moisen loukkauksen kauhu vapisutti häntä, mutta siihenkin hän olisi alistunut, jos vain siten olisi voinut pelastaa Déroulèden. Siitä ei hän kuitenkaan saattanut olla varma, ennenkuin hän oli tarkastanut paperit, ja siihen ei ollut aikaa.

Hänen ensimäinen ja suurin ajatuksensa oli: Pois Déroulèden yksityiskirjastosta vaaralliset paperit muassa. Niistä ei saa löytyä jälkeäkään talossa, jos mieli vapauttaa Déroulède kaikista epäluuloista.

Juliette nousi sohvalta ja kurkisti oven raosta. Eteisessä ei ollut ketään, mutta vasemman siipirakennuksen yläkerrasta kuului selvään sotilaiden raskaat askeleet ja silloin tällöin Merlinin raaka nauru.

Juliette kuunteli hetkisen saadakseen selville mitä tapahtui. Miehet olivat varmaan kaikki menneet Déroulèden makuuhuoneeseen, joka oli viimeinen vasemmalla ensi kerroksen käytävän päässä. Varmaankin oli kylliksi aikaa päätöksen toteuttamiseen.

Parhaansa mukaan hän piilotti paksun nahkasalkun hameensa laskoksiin. Sillä hetkellä ei ollut kysymys sen vähemmästä kuin hänen hengestään. Jos joku sotilaista tapaa hänet portailla, ei mikään voi pelastaa häntä eikä — mahdollisesti — Déroulèdeakaan. Jos taas hän jää paikalleen ja antaa asiain vapaasti kehittyä, hänet varmasti keksitään. Hän päätti uskaltaa.

Äänettömästi hän pujahti huoneesta kiirehtien suuria tammiportaita ylös. Innokkaasti tarkastaessaan Déroulèden makuuhuonetta Merlin miehineen ei ollenkaan huomannut mitä takana tapahtui. Juliette saapui käytävään ja kääntyen äkkiä oikealle juoksi äänettömästi paksun aubussonilaisen maton yli omaan huoneeseensa.

Siihen ei kulunut minuuttiakaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuuli Merlinin määräävän yhden miehen vahdiksi käytävään, mutta silloin hän oli jo onnellisesti omassa huoneessaan. Hiljaa hän sulki oven.

Pétronelle koko iltapäivän ahkerasti pakattuaan nuoren emäntänsä tavaroita oli nukahtanut nojatuoliin. Tietämättä kauheista tapauksista, jotka nopeasti seurasivat toisiaan, kuorsasi kunnioitettava vanhus rauhallisesti kädet tyytyväisesti ristissä korkealla povella.

Juliette ei sillä hetkellä välittänyt hänestä. Niin nopeasti ja taitavasti kuin suinkin repi hän painavan nahkasalkun auki terävillä saksilla ja pian oli sen sisällys levällään pöydällä hänen edessään.

Silmäys niihin riitti vakuuttamaan, että useimmat paperit epäilemättä olisivat toimittaneet Déroulèden giljotiinille, jos ne vain olisi löydetty. Suurin osa kirjeistä oli kansanvaltuutetun käsialaa. Juliettella ei tietysti ollut aikaa niiden yksityiskohtaiseen tarkastamiseen, mutta vaistomaisesti hän tunsi niiden olevan mitä vaarallisinta laatua.

Hän keräsi paperit yhteen repien muutamia kappaleiksi; sitten sirotteli hän ne tuhkakuppiin huoneen nurkassa olevan suuren kaakeliuunin eteen.

Onnettomuudeksi oli kuuma elokuun päivä. Jos hän olisi halunnut hävittää paperipinkan sydäntalvella, kun uunissa oli tulta, olisi tehtävä ollut paljon helpompi.

Mutta hänellä oli suuri ja jalo päämäärä, mitä suurempaa ei ole ollut koskaan kannustamassa ihmiskuntaa urotöihin.

Hän ei välittänyt seurauksista. Hänellä oli vain yksi ajatus — Déroulèden pelastaminen millä hinnalla tahansa.

Seinällä, vastapäätä hänen vuodettaan ja aivan samettipäällyksisen rukoustuolin yläpuolella oli pieni veistos, Neitsyt Maria Jeesus-lapsi sylissä. Se oli noita hienon hienoja keksintöjä pyhän veden säilyttämiseksi. Sellaista kuluneen vuosisadan nöyrä taikausko piti välttämättömänä jokaisen tytön huoneessa.

Veistoksen edessä paloi pieni lamppu. Sen Juliette otti varovasti sormiensa väliin, ettei heikko liekki olisi päässyt sammumaan. Ensin hän kaatoi öljyä tuhka-astiassa oleville paperipalasille, sitten hän sytytti lampun sydämellä koko vaarallisen kirjenipun.

Öljy sai paperit heti syttymään; käry tai ehkäpä Julietten olo huoneessa herätti kunnianarvoisan Pétronellen.

»Pétronelle, ei mitään erikoista», puhui Juliette hiljaa, »poltan ainoastaan muutamia vanhoja kirjeitä. Mutta haluan olla yksin muutaman hetken — menisittekö alas keittiöön, kunnes kutsun teitä?»

Tottuneena noudattamaan emäntänsä käskyjä nousi Pétronelle heti sanaakaan hiiskahtamatta.

»Olen lopettanut vähien tavarainne pakkaamisen, lemmikkini. Kas niin, miksette käskenyt minua polttamaan noita papereita? Nyt olette tahrannut sievät kätösenne ja —»

»Hiljaa, Pétronelle, hiljaa!» Virkkoi Juliette kärsimättömästi! samalla lempeästi työntäen kielasta vanhusta ovea kohden. »Juoskaa nyt nopeasti keittiöön, älkääkä lähtekö sieltä, ennenkuin kutsun. Ja Pétronelle», lisäsi hän, »te ehkä näette sotilaita talossa.»

»Sotilaita! Armahtakoon hyvä Jumala meitä!»

»Pétronelle, älkää pelästykö. Mutta he saattavat kysyä teiltä jotain.»

»Kysyäkö?»

»Niin minusta.»

»Aarteeni, lemmikkini», huudahti Pétronelle pelästyneenä. »Ovatko nuo pirut —?»

»Mitään ei ole vielä tapahtunut, mutta tiedättehän, että tähän aikaan on aina vaara tarjolla.»

»Hyvä Jumala! Pyhä Maria! Jumalan äiti!»

»Mitään ei tapahdu, jos koetatte pysyä aivan tyynenä ja teette juuri niinkuin käsken. Menkää keittiöön ja odottakaa siellä, kunnes kutsun. Jos sotilaat tulevat sisään ja kyselevät, jos he koettavat pelotella teitä, niin muistakaa, ettei meidän tarvitse ihmisiä pelätä ja että henkemme on Jumalan käsissä.»

Puhuessaan piti Juliette koko ajan silmällä paperikasaa, joka vähitellen muuttui tuhaksi. Hän koetti lietsoa liekkejä parhaansa mukaan, mutta muutamat kirjeet olivat sitkeätä paperia ja paloivat aika hitaasti. Kyyneleitä vuodattaen, mutta tottelevaisena, valmistautui Pétronelle lähtemään huoneesta. Hänen emäntänsä hajamielinen ilme herätti hänessä pelkoa. Koetut kärsimykset olivat tehneet Julietten kasvot henkevän kauniiksi. Silmät loistivat suurina ja kiehtovina kuin olisivat ne nähneet kuolemattomille silmille näkymättömiä henkiolentoja; kullankeltaiset hiukset ympäröiden valkean puhdasta, nuorta otsaa näyttivät pyhimyskehältä.

Pétronelle teki ristinmerkin niinkuin olisi seisonut pyhimyksen edessä. Pétronellen ovea avatessa äkillinen veto sammutti viimeisen hiipuvan liekin tuhka-astiasta. Nähdessään Pétronellen poistuneen käänteli Juliette kiireesti muutamia jäljelle jääneitä puoleksi palaneita paperipaloja. Mihinkään ei ollut kirjoitus jäänyt selväksi. Mikä oli Déroulèdelle vaarallista, se oli kaikki todellakin muuttunut tomuksi. Neitsyt Marian jalkain juuressa oleva pieni lampun sydän oli sammunut öljyn puutteesta eikä Juliette keksinyt, millä sen olisi sytyttänyt uudelleen ja hävittänyt palamattoman jäännöksen. Sivuilta turmeltu nahkasalkku oli vielä jäljellä — sitä oli mahdoton hävittää.

Sille ei voinut mitään. Tuokion mietittyään heitti Juliette sen matkalaukkuun pukujansa joukkoon.

Sitten hänkin lähti huoneesta.

XIV LUKU.

ONNEKAS HETKI.

Kansanvaltuutetun makuuhuoneessa näyttäytyi etsintä yhtä tuloksettomaksi kuin kirjastossakin. Merlin alkoi jo epäillä tulleensa perinpohjin petkutetuksi.

Hän käyttäytyi jo Déroulèdea kohtaan aivan toisella tavalla. Hän oli käynyt miellyttäväksi ja joustavaksi, joten kaikista hänen sovintoyrityksistään kuvastui ääretön iva. Häntä ja yleistä syyttäjää varmaankin tuomitaan ankarasti päivän tapahtumista, jos suosittu kansanvaltuutettu Pariisin roskajoukon kannattamana vain suvaitsee kostaa.

Vallankumouksen loistovuonna oli Ranskassa vain yksi askel moitteen ja syytöksen välillä, ja Merlin tiesi sen. Vaikkei hän siis ollutkaan kadottanut Déroulèden todisteiden löytämisen toivoa ja vaikka Déroulèden käytöksestä päättäen hän jäi täysin vakuutetuksi, että sellaisia todisteita oli, suunnitteli hän makupalaa — jäniksen käpälää, jolla voi sivellä Kerberosta [Kerberos manalan monipäinen hirmukoira kreikk. tarust. Suoment. huom.], yleistä turvallisuuskomiteaa, itsensä puhdistamiseksi.

Makupala oli Juliette, ilmiantaja, ilmiannetun Déroulèden sijasta.

Mutta vieläkin hän hetki todisteita.

Muuttaen hiukan menettelytapaansa hän salli Déroulèden mennä tämän äidin luo arkihuoneeseen, ja itse hän lähti keittiöön etsimään Anne Mietä, jonka oli tullessaan nähnyt eteisessä. Siellä hän tapasi vanhan Pétronellenkin, jota saattoi mielin määrin peloitella, mutta jolta oli aivan mahdoton saada hyödyllisiä tietoja. Pétronelle oli liian tyhmä ollakseen vaarallinen ja Anne Mie oli liiaksi varuillaan.

Mutta epäillen, että ovela henkilö saattoi valita mahdottomimmatkin paikat vaarallisen omaisuuden kätköksi, tutki hän keittiön lattiasta kattoon saakka.

Arkihuoneessa koetti Déroulède parastaan tyynnyttääkseen äitiään, joka vuorostaan pakottautui olemaan rohkea yrittäen olla näyttämättä kyyneleitään, jotka todistivat hänen suurta pelkoaan poikansa puolesta. Päästyään sotilaista oli Déroulède heti kiiruhtanut takaisin kirjastoon, josta hän huomasi Julietten poistuneen ja kirjesalkunkin kadonneen. Tietämättä mitä ajatella, ja vavisten jumaloimansa naisen turvallisuutta ajatellessa mietti hän, etsiäkö tyttöä tämän omasta huoneesta vai muualtako. Samassa Juliette asteli häntä kohden porrassillalla.

Pyhimyskehä näytti ympäröivän tyttöä. Déroulèden mielestä hän ei ollut koskaan esiintynyt niin ihanana ja saavuttamattomana. Sisäinen ääni tuntui kuiskaavan hänelle, että Juliette oli sillä hetkellä hyvin kaukana hänestä, niinkuin olisi hän ollut toisen maapallon, henkimäisen kiertotähden asukas.

Nähdessään Déroulèden tulevan vastaansa, asetti Juliette sormen huulilleen ja kuiskasi:

»Hiljaa, hiljaa, paperit ovat hävitetyt, poltetut.»

»Ja minä olen teille pelastuksestani velkaa!»

Hän sanoi sen sielunsa syvyydestä, rajaton kiitollisuus täytti hänen sydämensä, ilo ja ylpeys siitä, että Juliette oli huolehtinut hänen pelastuksestaan.

Mutta hänen sanoistaan oli Juliette tullut entistäänkin kalpeammaksi. Hänen suuret, tummat silmänsä laajenivat kiintyessään Déroulèdeen niin jännittynein katsein, että jälkimäinen melkein hätkähti. Hän luuli Julietten pyörtyvän, luuli äskeisen mielenliikutuksen olleen hänen jännittyneille hermoilleen liikaa, ja tarttuen hänen käteensä hän veti tytön hellävaroen arkihuoneeseen.

Juliette vaipui tuolille perin raukeana ja uupuneena. Déroulède unohtaen vaaran, unohtaen maailman ja kaiken muun polvistui hänen jalkainsa juureen pitäen hänen kättään omassaan.

Juliette istui jäykkänä suuret silmänsä yhä kiinnitettyinä häneen. Ensin näytti kuin Déroulède ei olisi saanut kyllikseen tytön katselemisesta. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi koskaan nähnyt Juliettea, joka oli ollut hänen kauneuden unelmansa siitä kohtalokkaasta iltapäivästä saakka, jolloin hän oli pitänyt tyttöä puolipyörtyneenä käsivarsillaan ja vetänyt hänet kattonsa suojaan.