Part 13

Heihinkin täytyi lain kourin käydä käsiksi. Giljotiini oli puolueeton ja putosi yhtä nopeasti ylpeän herttuan ja Bourbonien jälkeläisten kuin kadulla maleksivan ilotytön ja porttolassa syntyneen hylkiönkin niskaan.

Viralliset säädökset suosivat köyhälistöä. Rikos tasavaltaa vastaan oli puolustamaton, mutta yksityisiä vastaan tehtyä rikosta käsiteltiin huolellisesti lainkäytön kaikkia salajuonia käytellen. Oli kansalaistuomareita ja kansalaisasianajajia sekä roskajoukkoa, joka tutkimustilaisuuksissa tungeskellen toimi kunnialautakuntana.

Kaikki toimitettiin perinpohjin. Kansalaisrikollisille myönnettiin kaikki mahdolliset helpotukset.

Kuuma elokuun ilta — loistoisan Fructidorin viimeisiä — alkoi jo lähetä, ja varjot lankesivat jo pitkään, autioon huoneeseen, jossa muka oikeutta jaettiin.

Kansalaispresidentti istui huoneen perällä korkealla puupenkillä papereilla lastattu pulpetti edessään.

Aivan hänen yläpuolellaan paljaalla, valaistulla seinällä olivat sanat: »Tasavalta: yksi ja jakamaton», ja niiden alla mielilause: »Vapaus, tasa-arvoisuus ja veljeys.»

Kansalaispresidentin molemmin puolin istui neljä kirjuria ahkerassa toimessa vieden syytöksiä painavaan pääkirjaan, »Vallankumous-tuomioistuimen asiakirjoihin», joka on häpeällisimpien rikosten hämmästyttävin luettelo, mitä milloinkaan on tunnettu.

Sillä hetkellä kukaan ei puhunut, ja kirjurien sulkakynien paperilla rapiseminen oli ainoa ääni, joka häiritsi huoneen hiljaisuutta.

Presidenttiä alempana olevalla istuimella istui Foucquier-Tinville. Levättyään ja virkistyttyään oli hän valmiina ryhtymään toimeensa niin moneksi tunniksi kuin hänen maansa vain vaati.

Kaikilta pöydiltä heittivät savuavat, rätisevät kynttilät kaameata valoaan ja vielä kaameampia varjoja sihteerien ja presidentin kasvoille, paljaille seinille ja pahaaennustaville mielilauseille.

Rauta-aitauksen ympäröimä lava huoneen keskellä oli valmis syytettyjä vastaanottamaan. Sen edessä riippui korkealta katto-orresta pieni vihreävarjostiminen messinkilamppu.

Valkaistuja seiniä pitkin oli kolme veistoksilla koristettua penkkiriviä, kauniita tammisia kirkonpenkkejä, jotka olivat anastetut Notre Damesta ja Pyhän Eustachen sekä Pyhän Germain l'Auxerrois'n kirkoista. Keskiajan hurskaiden hartausharjoittajien sijasta istuivat niissä kauhunnäytelmän katsojat nähdäkseen onnettomia uhreja heidän hetkisen levähtäessään ennen mestauslavalle menoa.

Etumainen penkkirivi oli varattu kansanvaltuutetuille, jotka halusivat olla läsnä vallankumoustuomioistuimen väittelyissä. Heidän etuoikeutensa, melkeinpä velvollisuutensa kansaedustajina oli huolehtia, että istuntoja johdettiin oikein.

Penkit ovat jo melko täydet. Vasemmanpuoleisessa päässä istuu kansalainen Merlin, oikeusministeri, hänen vierellään kansalainen, ministeri Lebrun; myöskin kansalainen Robespierre, joka parhaillaan on maineensa kukkuloilla, seuraten oikeudenkäyntiä värittömin, vetisin silmin ja omituisen halveksivasti hymyillen, josta hymyilystä hän oli saanut pilkkanimen »turmeltumaton meren vihannuus».

Muidenkin tunnettujen kasvojen epäselviä piirteitä näkyy huoneen yhä hämärtyessä. Mutta kaikki huomaavat kansanvaltuutettu Déroulèden, kansan epäjumalan, hänen istuessaan oikealla olevan penkin päässä käsivarret lujaan puristettuina rinnalla ristissä, riippuvasta lampusta valon sattuessa suoraan hänen tummaan päähänsä, ylpeään, suoraviivaiseen otsaansa ja suuriin, levottomiin, innokkaisiin silmiinsä.

Pian presidentti soittaa kelloa ja epäsointuinen melu syntyy käheästä naurusta ja muutamien äänekkäistä kirouksista toisten työnnellessä, tuupellessa ja sadatellessa yleisöä oikeussaliin päästettäessä.

Taivas varjelkoon! Millaista roistojoukkoa!

Kuuluuko ihmiskuntaan todellakin moista roskaa?

Siinä on naisia, joilla on päällään yksi ainoa risainen hame ja paita, joiden liitteistä paljas, lian peittämä iho paistaa häpeämättä, sääret paljaina ja jalat raskaissa puukengissä, hiukset hajallaan ja kasvot ilkeästi viinan turvottamina; naisia ilman naisellisuuden merkkiäkään, kurttuisat, kuivettuneet rinnat, kuivat kovettuneet huulet, jotka eivät milloinkaan ole osanneet suudella. Vain vihaa tuntevia ja nälän ja janon tyydyttämistä ajattelevia naisia, jotka ovat täynnä kostonhimoa heitä itseään naisellisempia ja vähemmän kurjia sisariaan kohtaan. He ryntäävät sisään tuupellen toisiaan ja parveillen etupenkeille, mistä paremmin näkevät uhriparat, jotka pian sijoitetaan häpeäpaaluun heidän silmiensä edessä.

Siellä on miehiä ilman miehuuden jälkeäkään, kumarina oman alennuksensa raskaan painon alla, tuntematta sääliä, rakkautta, ritarillisuutta, tuntematta muuta kuin hillitöntä veren näkemisen halua.

Jumala auttakoon kaikkia! Siellähän on lapsiakin! Lapsia — mitkä tunnusmerkit! — kalpeat, varhaiskypsyneet kasvot, joita nälänhätä on nipistellyt, katselevat samein, verhotuin silmin petomaista, hirveätä maailmaa!

Lapsia, jotka ovat nähneet kuoleman!

Voi kauheata! Ei kaunista rauhallista kuolemaa, ei uinailua eikä unelmaa, ei rakastettuja vanhempia eikä armasta sisarta tai veljeä, joka lepää valkoisiin puettuna kukkasten ympäröimänä, vaan kuoleman kauhistuttavimmassa muodossaan, väkivaltaisen, synkän, kamalan kuoleman.

He tuijottavat ympärilleen innokkain, ahnein silmin odottaen näytelmän hauskuutta. He tuijottavat presidenttiin, jolla on korkea fryygialainen lakki päässä, kirjureihin, joiden väsymättömät sulkakynät liikkuvat heidän lakkaamatta kirjoittaessaan ja lepatteleviin kynttilöihin, jotka tupruttavat nokisia savupilviä mustaa kattoa kohden.

Äkkiä erään tyttösen katse, pienokaispiltin, joka ei vielä ole kymmenvuotiaskaan, osuu Paul Déroulèden kasvoihin huoneen vastakkaisella puolella.

»Kas vain! Isä Déroulède!» huudahtaa tyttö osoittaen häntä hennolla, pienellä sormellaan ja kääntyen innostuneena läsnäolijain puoleen. Hänen silmänsä suurenevat kaihosta hänen muistellessaan onnellista, isä Déroulèden talossa viettämäänsä iltaa. Siellä oli yltäkyllin hyvää valkeaa leipää ja isot astiat vaahtoavaa maitoa.

Déroulède herää välinpitämättömyydestään, ja hänen suurista vakavista silmistään katoaa tuskallisen surkea ilme hänen vastatessaan pienokaisen tervehdykseen.

Silmänräpäykseksi — vain tuokioksi — lauhtuvat joukon likaiset, kurjat, nälkiintyneet ilmeet heidän nähdessään hänet. Naisten huulilta kuuluu vieno mutina, jonka Jumalan enkelit luultavasti merkitsivät kirjoihin siunausten joukkoon.

Foucquier-Tinville koettaa tukahuttaa virnistystään ja presidentti soittaa taaskin kärsimättömästi kelloa.

»Tuokaa syytetty esille», komentaa hän jyrisevällä äänellä.

Tyytyväisenä väkijoukko liikahtaa', ja Jumalan enkelin täytyy taaskin piilottaa kasvonsa.

XXIV LUKU.

JULIETTEN TUTKIMINEN.

Asia kerrotaan kumoamattomasti vallankumous-tuomioistuimen asiakirjoissa, päivätty Fructidorin 25 p:nä I:nä vallankumousvuonna.

Ken haluaa lukekoon sen, sillä asiakirjaa säilytetään Pariisin kansalliskirjaston arkistoissa.

Syytetyt tuotiin esille yksitellen kahden kansalliskaartilaisen heitä seuratessa risaisen likaisissa, punavalkosinisissä pukimissa. Heidät vietiin huoneen keskellä olevalle pienelle korokkeelle, jossa he saivat kuunnella syyttäjän, kansalaisen Foucquier-Tinvillen, lukevan heitä vastaan tehdyn syytöksen.

Enimmäkseen olivat ne mitättömiä syytöksiä: näpistely-, petkutus- ja varkausjuttuja, silloin tällöin koskivat ne murhapolttoa tai miestappoa. Erästä miestä syytettiin kuitenkin ryöstömurhasta ja erästä naista häpeällisimmästä kaupasta, mitä naisen ilkeä nerokkuus voi keksiä.

Nämä kaksi tuomittiin giljotiinille, toiset lähetettiin kaleerilaivoilla Brestiin tai Touloniin — väärentäjä pikkuvarkaudesta syytetyn mukana, murtovaras toimestaan paenneen kirjurin kanssa.

Vankiloissa ei ollut tilaa tavallisille rikollisille. Ne olivat täpö täynnä n.s. tasavallan kavaltajia.

Kolme naista lähetettiin Salpêtrièren kuritushuoneeseen, ja heidät laahattiin tuomioistuinsalista heidän kimeällä äänellä syyttömyyttään vakuuttaessaan ja katselijapenkeillä istujain rivojen ivahuutojen seuraamina.

Sitten seurasi tuokion hiljaisuus.

Juliette Marny tuotiin sisään.

Hän oli aivan tyyni ja erittäin ihana sileässä harmaassa hameessaan, jota musta nauha hoikalla vyötäisellä ja pehmeän valkea liina rinnalla ristissä koristivat. Pienen valkean päähineen alta näkyivät kullankeltaiset tuuheat kiharat. Hänen lapselliset, soikeat kasvonsa olivat sangen kalpeat, mutta muutoin sangen rauhalliset.

Hän ei näyttänyt tietävän ympäristöstään, ja katselematta oikealle tai vasemmalle hän käveli vakavin askelin lavalle.

Sentähden hän ei nähnyt Déroulèdeakaan. Ihmeellinen loisto heijastui hänen suurista silmistään — uhrautuvaisuuden säteily.

Rakastettunsa turvallisuuden tähden oli hän valmis uhraamaan ei ainoastaan henkensä vaan kaiken, mitä hieno nainen pitää rakkaimpana.

Niin kiihkeä tunne, että se tuntui melkein ruumiilliselta tuskalta, valtasi Déroulèden kuullessaan yleisen syyttäjän vihdoinkin kovalla äänellä mainitsevan Julietten nimen.

Koko päivän oli hän odottanut hirveätä hetkeä unohtaen oman kurjuutensa, omat tuskalliset tunteensa auttamattomasta tappiostaan. Kauhistuneena ajatteli Déroulède mitä _hän_ kärsii, mitä _hän_ ajattelee käsitettyään hirmuisen loukkauksen, josta häntä syytetään.

Mutta hänen tähtensä, hänen pelastumismahdollisuutensa ja lopullisen vapautumisensa tähden se oli epäilemättä parasta.

Syytettynä vehkeilystä tasavaltaa vastaan hänet voitiin kuulustella, tuomita ja mestata ennenkuin hän, Déroulède, edes sai tiedon hänen olinpaikastaan, ennenkuin hän voi heittäytyä tuomarien eteen ja omistaa kaiken syyn itselleen.

Tasavallan kavalluksesta epäillyt menettivät Merlinin kohtuuttoman lain mukaan sekä kansalaisoikeutensa että julkisen kuulustelu- ja puolustusoikeutensa.

Kaikki voi olla lopussa, ennenkuin Déroulède saa edes tuomiosta tiedon.

Toinen vaihtoehto oli sitäkin kauheampi. Hänet voidaan tuoda oikeuteen rikollisen Pariisin heittiöiden mukana ja voidaan syyttää asiasta, jonka kauheutta — niin Déroulède arastellen toivoi — Juliette on liian viaton täysin käsittämään. Hän ei uskaltanut edes ajatella, kuinka paljon Juliette sai kärsiä.

Mutta epäilemättä se oli parasta.

Julietten puhtauden kaapuun heitetty lika ei voi tarttua tyttöön itseensä, ja ainakin kuulustelu on julkinen. Déroulède aikoo olla saapuvilla ottaakseen omalle osalleen kaiken häpeän, häväistyksen ja herjauksen.

Hänen vetoomuksensa voimallisuus voi kääntää tuomarien vihan Juliettesta häneen itseensä, muutamien tuskallisten hetkien kuluttua voi Juliette olla vapaa Pariisista ja Ranskasta lähtemään, tulee onnelliseksi ja unohtaa hänet, vieläpä hänen muistonsakin.

Koko hänen olentonsa täytti valtava, kaikkivoittava rakkaus ihanaan tyttöön, joka oli paljon rikkonut häntä vastaan, mutta jalomielisesti yrittänyt pelastaa hänet. Kaipaus tuotti ruumiillistakin kipua hänelle. Madonna Juliettea ei enää ollut hänelle. Hänen kauneutensa saattoi Déroulèden värisemään kiihkeästä, melkein aistillisesta halusta saada uhrata henkensä Julietten puolesta.

Juliette Marnyn syytös on piirretty historian lehdille.

Fructidorin 25 päivänä seitsemän aikana illalla luki sen yleinen syyttäjä syytetyn kuunnellessa — niin asiakirja kertoo — täysin tyynenä ja ilmeisesti välinpitämättömänä. Hän seisoi samassa häpeäpaalussa, jossa kerran syyllinen Charlotte Corday parka seisoi, ja jossa pian ylpeä, syytön Marie Antoinettekin oli seisova.

Déroulède kuunteli töykeää asiapaperia tahdonlujasti ja ulkonaisesti tyynenä. Hän olisi halunnut nousta istuimeltaan sillä hetkellä, heti mielettömästi ja eläimellisen raivoisasti tukahuttaa sanat nyrkiniskullaan Foucquier-Tinvillen valehtelevaan kurkkuun.

Mutta Julietten vuoksi oli hänen kuunneltava ja ennen kaikkea toimittava melua pitämättä ja harkitusti, tavanmukaisesti ja muodollisuuksia noudattaen, ettei millään muotoa voitu vahingoittaa tytön asiaa.

Sentähden hän vain kuunteli yleisen syyttäjän puhuessa.

»Juliette Marny, teitä syytetään täten siitä, että olette tehnyt kansanedustajaa vastaan väärän ja ilkeämielisen ilmiannon, että tämä ilkeä erehdyksenne on saanut vallankumous-tuomioistuimen syyttämään mainittua kansanedustajaa ja määräämään tarkastuksen hänen kodissaan sekä kuluttamaan kallista aikaa, joka muutoin olisi ollut tasavallan käytettävissä. Tätä ette tehnyt harhaanjohdetusta velvollisuudentunnosta maanne puolesta, vaan kevytmielisessä alhaisessa tarkoituksessa vapautuaksenne miehen valvonnasta, jonka sydämen haluna oli teidän menestyksenne ja joka koetti estää siveetöntä elämäänne, mikä on julkinen häpeä ja mikä on saattanut teidät nyt tämän tuomioistuimen eteen vastaamaan kevytmielisyydestänne, siveettömyydestänne, parjaamisestanne ja yleisten siveyskäsitteiden turmelemisesta. Todistukseksi esitän tuomioistuimelle oman myönnytyksenne, että olette useamman kuin yhden tasavallan kansalaisen johtanut siveettömään suhteeseen kanssanne; ja edelleen, että oman tunnustuksenne mukaan syytöksenne kansanvaltuutettu Déroulèdea kohtaan oli väärä ja ilkeä, ja lopuksi, että olette muutamien tuntemattomien henkilöiden kanssa ollut siveettömän rivossa kirjeenvaihdossa, jota koetitte turhaan hävittää. Ottaen huomioon tämän ja Ranskan kansan nimessä, jonka puolesta puhun, vaadin että tästä oikeuspalatsista teidät sydämenne saastaisuuden merkkinä viedään vallankumoustorille valkeassa, tahritussa pukimessa Pariisin ja sen ympäristöllä asuvien kansalaisten nähtäväksi, ja että teidät siellä julkisesti ruoskii kansalainen Samson, yleinen mestaaja, jonka jälkeen teidät viedään Salpêtrièren vankilaan siellä pidettäväksi yleisen turvallisuuskomitean harkinnan mukaan. Ja nyt Juliette Marny, haluatteko tämän kuultuanne kysyä, minkätähden vaatimaani tuomiota ei panna täytäntöön?»

Riemu- ja ivahuudot, nauru ja kiroukset seurasivat yleisen syyttäjän puhetta.

Mikä haaveita ja vapautta tavoittelevassa harhan johdetussa, kurjassa kansassa oli viheliäisintä ja eläimellisintä, se näytti kohoavan pinnalle heidän kuunnellessaan mitä häpeällisimmän asiakirjan lukemista.

Alentuneiden heittiöiden todellisena, mieluisana nautintona oli nähdä ihana henkimäinen nainen melkein yliluonnollisena ja ylpeän itsenäisenä, vaikka hän olikin tahrittu inhottavimman likaisella parjauksella, minkä herjaukseen vaipuneet ihmiset voivat keksiä.

Naiset ilmaisivat hyväksymisensä käheästi kirkumalla; lapset ymmärtämättä asiaa nauroivat ilotonta nauruaan; miehet kunnioittivat Foucquier-Tinvillen puhetta äänekkäästi kiroten.

Mitä Déroulèdeen tulee, olivat hänen kärsimänsä sieluntuskat kovempia kuin mitä paholaisen sanotaan kadotetuille varanneen. Hänen yrittäessään hillitä itseään naksahtelivat hänen jänteensäkin; hän puristi kynsiään kouriinsa koettaessaan vaimentaa sielunsa tuskia ruumiillisilla kivuilla.

Hän luuli menettäväin järkensä ja tulevansa hulluksi moisten häpeällisten sanojen uudistuessa. Likaisen roskajoukon ulvonta ja kirkuna muistutti kadotettujen huutoja helvetissä. Hän ei voinut enää sääliä heitä, ei rakastaa ihmiskuntaa eikä uhrautua kärsivän köyhälistön puolesta.

Suunnaton, kiihkeä viha kauhistuttavaa vallankumousta ja kansaa kohtaan, jonka se oli vapauttavinaan, valtasi koko hänen olentonsa. Hänen sydämensä täytti mieletön, kauhea halu saada nähdä heidän kärsivän, nääntyvän nälkään ja joutuvan kurjan, inhottavan kuoleman uhreiksi. Hänen vihansa intohimo, jonka valtaan hän sillä hetkellä oli antautunut, oli yhtä alhainen kuin heidänkin. Vain hetkisen hän tunsi heidän kanssaan hillitöntä kostonhimoa.

Juliette oli ainoa, joka koko ajan pysyi tyynenä ja kylmänä.

Hän oli kuullut syytöksen, kuullut inhottavan tuomion, sillä hänen kalpeat poskensa muuttuivat vähitellen tuhkanharmaiksi, mutta ylpeätä ryhtiään hän ei kadottanut hetkeksikään.

Kertaakaan hän ei kääntynyt häntä herjaavaan roskajoukkoon päin. Täysin toimettomana, kunnes kirkuna ja huuto lakkasivat, hän odotti liikuttamatta muuta kuin sormenpäitään, joilla hän kärsimättömästä rummutti rauta-aitaa.

Asiakirjat kertovat hänen vetäneen esiin nenäliinansa ja pyyhkineen sillä kasvojaan. »Hän pyyhki otsaansa, joka oli hikihelmien peittämä.» Kuumuus oli käynyt tukahuttavaksi.

Ilman täytti likaisten, höyryävien vaatteiden kostean läpitunkeva löyhkä. Huoneessa, vaikka se olikin avara, oli ummehtunutta ja tukahuttavaa; kosteassa, kuumassa ilmassa lepattavat talikynttilät saivat presidentin ja kirjurien kasvot näyttämään korkokuvilta, joista valo ja varjot muodostelivat hauskoja pilakuvia.

Syytetyn yläpuolella olevan öljylampun sydän oli kohonnut, lamppu alkoi savuta ja lasi halkesi kovasti risahtaen. Tämä välikohtaus sai väkijoukon hetkeksi vaikenemaan, ja yleinen syyttäjä saattoi toistaa kysymyksensä:

»Juliette Marny, onko teillä jotain sanottavaa syytöksestänne ja siitä, minkätähden vaatimaani tuomiota ei panna täytäntöön?»

Lampun nokinen savu laskeutui pieninä, mustina, rasvaisina hiutaleina; hennolla sormellaan Juliette sipaisi nokihiutaleen hihaltaan ja vastasi:

»Minulla ei ole mitään siihen sanottavaa.»

»Oletteko hankkinut asianajajan puolustamaan itseänne niinkuin laki kansalaisoikeutenne nojalla sallii?» lisäsi yleinen syyttäjä juhlallisesti.

Juliette aikoi vastata heti; hänen huulillaan oli jo sana _en_ vastaukseksi.

Mutta vihdoinkin oli Déroulèden hetki koittanut. Sitä varten oli hän vaiennut, kärsinyt ja pysynyt rauhallisena, vaikka kaksi kertaa kaksikymmentäneljä tuntia olikin hitaasti vierinyt hänen rakastettunsa vangitsemisesta.

Siinä tuokiossa oli kaikkien edessä pystyssä Déroulède, puhumaan, hallitsemaan ja käskemään tottuneena.

»Kansatar Juliette Marny on uskonut minulle puolustuksensa», sanoi hän, ennenkuin kieltävä sana pääsi Julietten valkeilta huulilta, »ja minä olen täällä kumotakseni häntä vastaan tehdyt syytökset ja vaaliakseni Ranskan kansan nimessä hänelle hänen täydellistä oikeuttaan ja vapauttamistaan.»

XXV LUKU.

PUOLUSTUS.

Suunnaton innostus ja raikuvat hyvähuudot seurasivat Déroulèden esitystä.

»_Käy päinsä! Käy päinsä! Pitäkää puolianne, Déroulède!_» kuului täpö täysiltä penkeiltä, ja miehet, naiset ja lapset väsyneinä edellisten keskustelujen yksitoikkoisuuteen asettuivat paikoilleen nauttimaan muutamien minuuttien huvituksesta.

Jos Déroulède olisi saanut vaikuttaa asiaan olisi kuulustelu varmastikin päättynyt yleiseen innostukseen, sillä kansa oli aina valmiina kuuntelemaan erikoissuosikkiaan.

Pitkän painostavan päivän jälkeen näytti mielenkiintoinen asia herättävän uneliaat kansanvaltuutetut. Suuren, pörröisen koiran tavoin pudistautui Lebrun painostavasta uneliaisuudestaan. Robespierre hymy ohkasilla huulillaan tarkasteli vastapäätä istuvaa Merliniä nähdäkseen, miten tilanne häneen vaikutti. Oikeusministerin ja Déroulèden välinen vihamielisyys oli tunnettu asia, ja kaikki olivat mielissään, että edellisen kasvoilla kuvastui odotetun koiton kiihkeä ilme.

Korkealla, ylimmällä penkillä istui kansalainen Lenoir, tärisyttävän näytelmän ohjaaja. Hän katseli ilmeisesti tyytyväisenä näytelmää, jonka hän itse oli edellisenä iltana ehdottanut jakobiinikerhon jäsenille. Merlinin teräväkatseiset silmät koettivat hämärän verhoaman katselijaparven joukosta turhaan eroittaa maalaisjättiläisen leveää vartaloa ja isoa päätä.

Öljylampusta lankeava valo loisti suoraan Déroulèden vakavapiirteisille tummille kasvoille hänen katsoessaan vasten silmiä Julietten häpeällistä syyttäjää, mutta presidentin pöydällä velhomaisesti lepattava kynttilä muodosti Tinvillen lyhyestä, laihasta vartalosta ja isosta sukimattomasta päästä sangen eriskummallisen varjokuvan seinälle.

Juliette ei näyttänyt kadottaneen tyyneyttään eikä kukaan ollut niin huvitettu hänen personastaan, että olisi huomannut vienon punan vähitellen leviävän hänen kalpeille poskilleen Déroulèden ensimäisten sanojen kaiuttua.

Tinville odotti, kunnes kiihko oli häipynyt odotusten tulvaan.

Sitten hän jatkoi:

»Kansalainen Déroulède, mitä te haluatte sanoa, minkätähden syytetyn tuomiota ei pantaisi täytäntöön?»

»Minä sanon, että syytetty on viaton kaikkeen, mitä syytteessä esitetään», vastasi Déroulède päättävästi.

»Kansanvaltuutettu, miten todistatte tämän väitteenne?» tiedusteli Tinville teennäisen innostuneesti.

»Kansalainen Tinville, varsin yksinkertaisesti. Tarkoittamanne kirjeet eivät olleet syytetyn, vaan minun. Niissä olevat tiedot aioin ilmoittaa Conciergeriessa olevalle vangille, Marie Antoinettelle, hoitaessani siellä vankilanjohtajan sijaisuutta. Kansatar Juliette Marny ilmiantaessaan minut teki tasavallalle palveluksen, sillä Marie Antoinettelle aikomani tiedonannot koskivat omia toiveitani saadakseni hänet poistumaan maasta ja löytämään turvapaikan synnyinmaassaan.»

Déroulèden puhuessa syntyi vähitellen yläpenkeillä olevan joukon keskuudessa etäisen merentyrskyn tapainen kohina. Hänen tyynenä ja varmana puhetta jatkaessaan kasvoi se yhä äänekkäämmäksi, ja hänen viimeiset sanansa hukkuivat mahtavaan jyrisevään kauhun ja sadatusten pauhuun.

Déroulède, kansan epäjumala ja ystävä, hillittömien ihmisten etuoikeutettu lemmikki, lasten isä, naisten ystävä ja murheessa lohduttaja, isä Déroulède, niinkuin lapset häntä nimittivät — hän, petturi oman syytöksensä mukaan suunnittelemassa ja vehkeilemässä entisen hirmuvaltijaan puolesta, porton, joka nimitti itseään kuningattareksi, Itävallan Marie Antoinetten, joka oli halunnut Ranskan kukistamista ja toiminut sen toteuttamiseksi. Hän, Déroulède, petturi!

Silmänräpäyksessä, vielä hänen puhuessaan muuttui heidän raa'an sydämensä eläimellisen alkuperäinen rakkaus yhtä edesvastuuttomaksi vihaksi häneen. Hän oli pettänyt heidät, nauranut heille, yrittänyt lahjoa heiltä ruokkimalla heidän pienokaisiaan!

Hyi! Kavaltajan leipää! Sehän olisi voinut tukehduttaa lapset.

Ensiksi he olivat aivan hengästyksissään hämmästyksestä. Sitten he saattoivat kummastella, minkätähden hän nousi porttoa puolustamaan. Ehkäpä hän aavisti asian tulevan ilmi ja piti sentähden parempana petoksensa tunnustamisen kansansuosioon ja vaikutusvaltaansa luottaen.

Hyi!!!

Hänen puolustuksekseen ei löytynyt heidän kovettuneissa sydämissään ainoatakaan lieventävää asianhaaraa.

Hän oli ollut heidän epäjumalansa säilytettynä heidän likaisen alhaisessa mielessään, mutta nyt hän oli pudonnut maahan, särkynyt auttamattomasti, ja he vihasivat ja inhosivat häntä yhtä paljon kuin ennen olivat rakastaneet.

Sen hänen vihollisensa huomasivat ja hymyilivät perin tyytyväisesti.

Merlin huokasi helpotuksesta. Tinville nyökkäsi pörröistä päätään suuren ilonsa merkiksi.

Maalaishiilenkantajan ennustus oli toteutunut.

Kansa, tämän epävakaisen maailman häilyvin tuote, oli äkkiä kääntynyt suosikkiaan vastaan. Sitä oli Lenoir ennustanutkin, ja muutos tapahtui nopeampaan kuin hän oli voinut aavistaakaan.

Déroulèdelle oli annettu nuoranpätkä, ja kuvaannollisesti sanoen oli hän jo hirttäytynyt.

Asian toteuttamiseen tarvittiin vain muutamia tunteja. Seuraavan päivän koittaessa giljotiini ja Pariisin roskajoukko, joka päivää ennen olisi raastanut hänen parjaajaltaan jäsenen toisensa perästä, laahaa hänet huomenna kirkuen, huutaen ja ulvoen mestauslavalle.

Epävarmin tuki mitä olla saattaa — kansan oikku — oli jo horjahtanut. Hänen vihollisensa tiesivät sen ja riemuitsivat iloissaan. Hän tiesi sen itsekin ja seisoi tyynen uhmaavana, valmiina kaikkeen, kunhan hänen vain onnistui temmata Julietten ihana pää giljotiinin halukkaasta syleilystä.

Juliette puolestaan oli kuin huumaantunut. Puna oli taaskin paennut hänen poskiltaan jättäen ne tuhkanharmaiksi ja entistäänkin kalpeammiksi. Hän näytti sillä hetkellä kärsivän enemmän kuin ihminen voi kestää ja joutuneen entistä julmemman kidutuksen alaiseksi.

Déroulède ei halunnut olla hänelle kiitollisuuden velassa hengestään.

Se oli Julietten ainoa valtava ajatus, joka poisti kakki muut tieltään. Déroulèden rakkaus häneen oli kuollut, eikä Déroulède halunnut vastaanottaa Julietten tarjoamaa suurta uhria.