Part 14
Sellaisina he kumpikin elämänsä kohtalokkaimpina hetkinä näkivät toisensa, eivätkä he kuitenkaan ymmärtäneet toisiaan. Yksi ainoa sana tai kosketus olisi heille avannut toistensa sydämet. Näytti kumminkin kuin kuolema olisi erottanut heidät iäksi suuren arvoituksen jäädessä ratkaisematta.
Yleinen syyttäjä oli odottanut, kunnes melu oli jonkunverran hiljentynyt ja hänen äänensä saattoi kuulua yli hälinän. Sitten hän sanoi huonosti salaten tyytyväisyyden hymyilyhän:
»Kansanvaltuutettu Déroulède, onko tuomioistuimen ymmärrettävä asia niin, että te yrititte polttaa kavalluskirjeet ja hävittää salkun, jossa niitä säilytettiin?»
»Kavalluskirjeet olivat minun ja minä ne hävitin.»
»Mutta syytetty myönsi kansalaiselle Merlinille, että hän itse yritti polttaa muutamia rakkauskirjeitä, jotka olisivat ilmaisseet hänen laittoman suhteensa toiseen mieheen kuin te», väitti Tinville miellyttävästi. Ehkei nuoranpätkä ollut tarpeeksi pitkä; Déroulèden piti saada vastaanottaa kaikki mahdollisuudet ennenkuin ikimuistettava istunto päättyi.
Mutta Déroulède vastaamatta suoraan viholliselleen kääntyi vastapäisillä penkeillä istuvan sankan katselijajoukon puoleen.
»Kansalaiset, ystävät, veljet», virkkoi hän lämpimästi, »syytetty on vain nuori ja viaton tyttö, jolle vaarat ja synti ovat tuntemattomia. Teillä kaikilla on äiti; sisaria, tyttäriä — olettehan tarkanneet rakkaillenne monellaisia mielentiloja; joihin vain naissydän kykenee, ettekö ole nähneet heitä rakastavina, lempeinä ja hetken mielijohteista toimivina? Rakastaisitteko heitä niin suuresti vain heidän vaihtelevan mielensä tähden? Ettekö ole palvoneet heitä sydämissänne noiden ylevien mielijohteiden vuoksi, jotka saattavat häpeään miesten suunnitelmat ja laskelmat? Kansalaiset, katsokaa syytettyä. Hän rakastaa tasavaltaa, Ranskan kansaa ja pelkäsi, että minä Ranskan poikien arvoton edustaja haudoin mielessäni suuren äitimme kavallusta. Hänen ensimäinen, oikullinen päähänpistonsa oli — minun aikeitteni estäminen, ennenkuin ehdin tehdä hirveän rikoksen, rangaista minua tai ehkä vain varoittaa minua. Kansalaiset! Onko nuorella tytöllä laskelmia? Hän toimii sydämensä käskystä, hänen järkensä herää uinailustaan vasta myöhemmin, kun teko jo on tehty. Sitten tulee katumus — toisinaan; lempeyden puuska, jota kaikki kunnioitamme. Puserratteko etikkaa ruusunlehdistä? Yhtä helposti voitte löytää järkeä nuoren tytön päästä. Onko se rikos? Hän halusi estää minua kavalluksesta; silloin huomatessaan minut vaarassa voitti hänen tosiystävyytensä minuun vielä kerran. Hän rakasti äitiäni, joka voi kadottaa poikansa; hän rakasti kivulloista kasvatussisartani; _heidän_ tähtensä, ei minun — petturin — antautui hän taivaallisen mielijohteen valtaan pelastaakseen minut oman tyhmyyteni seurauksista. Kansalaiset, oliko se rikos? Kun sairastatte, eivätkö äitinne, sisarenne, vaimonne hoida teitä? Kun te olette vakavasta sairaina, eivätkö he ole valmiita antamaan vaikka sydänverensä teidän pelastukseksenne? Ja kun elämänne synkkinä hetkinä teko, jota ette avoimesti tahdo tunnustaa maailmalle, painostaa sydäntänne katumuksen taakkana, eivätkö taasenkin naisomaisenne tule luoksenne lausuen lempeitä sanoja ja tyynnyttävin äänin koeta keventää pahaa omaatuntoanne tuoden lohdutusta, lievitystä ja rauhaa? Kansalaiset, niin kävi syytetynkin. Hän oli huomannut rikoksen ja halusi korjata sen; hän näki heidät, jotka kohtelivat häntä ystävällisesti hänen murheessaan, ja hän yritti lieventää heidän tuskaansa ottamalla hartioilleen _minun_ rikokseni. Enemmän kuin kukaan nainen ennen häntä on hän kärsinyt jalosta valheesta, jota hän minun tähteni oli puhunut. Hän oli puhdas ja viaton kuin vastasyntyneet lapsenne häpeäpaalussa seisoessaan. Hän oli valmis kuolemaan ja kymmenen kertaa kuolemaa pahempaan oman lämpimän sydämensä tunteiden vuoksi. Mutta te Ranskan kansalaiset, jotka ennen kaikkea olette jaloja, totuudenmukaisia ja ritarillisia, te ette salli nuoren, hennon naisen suloisia mielijohteita rangaistavan maankavalluksesta. Teihin, Ranskan naiset, vetoan lapsuutenne, nuoruutenne, äitiytenne nimessä. Painakaa hänet sydämellenne, hän ansaitsee sen, ansaitsee sen paremmin kuin muut Ranskan suurten aikakirjain sankarinaiset.»
Hänen miellyttävä äänensä kaikui avaran, siivottoman tuomiosalin katto-orsia myöten täyttäen salin ennen kuulumattomalla loisteliaisuudella. Hänen intonsa saattoi kuulijat väräjämään, hänen ritarillisuutensa ja vetoomuksensa heidän kunniantuntoonsa herättivät kaikki heidän jaloimmat tunteensa. Vaikka he vielä vihasivatkin Déroulèdea hänen petoksensa vuoksi, oli hänen lumoava heihin vetoamisensa kääntänyt heidän sydämensä syytetyn puolelle.
He olivat kuunnelleet Déroulèdea keskeyttämättä, ja hänen vaietessaan kävi murisevista huudahduksista ja Julietteen luoduista katseista selville, että yleisön tunteet, jotka siihen saakka olivat olleet tytöstä aivan välinpitämättömät, kääntyivät siitä hetkestä hänen personaansa rajattoman myötätuntoisina.
Jos Julietten kohtalo olisi sillä hetkellä jätetty kansan äänestettäväksi, olisi hänet yksimielisesti vapautettu.
Déroulèden puhuessa oli Merlin pari kertaa koettanut päästä ystävänsä Foucquier-Tinvillen arvoituksellisista ilmeistä selville, mutta yleinen syyttäjä, jonka kasvoilla oli synkät varjot, ei ollut liikauttanut lihastakaan kansanvaltuutetun puheen aikana. Hän istui pulpettinsa ääressä leuka käden varassa tuijottaen eteensä välinpitämättömin, melkeinpä ikävystynein ilmein.
Kun Déroulède lakkasi puhumasta ja väkijoukon ihastuksen purkaus hiukan laimeni, hän nousi ja sanoi hiljaisella äänellä:
»Kansanvaltuutettu, väitättekö siis edelleen, että syytetty on siveä ja viaton tyttö, jota väärin syytetään siveettömyydestä?»
»Väitän», vastasi Déroulède voimakkaalla äänellä.
»Ja tahtoisitteko sanoa tuomioistuimelle, minkätähden olette niin halukas julkisesti syyttämään itseänne tasavallan kavaltamisesta tietäessänne varsin hyvin toimintanne seuraukset?»
»Haluaisiko kukaan ranskalainen pelastaa oman henkensä naisen kunnian kustannuksella?» kysyi puolestaan Déroulède ylpeästi.
Hyvähuudot seurasivat näitä sanoja ja Tinville huomautti innokkaasti:
»Aivan niin, kansanvaltuutettu, aivan niin. Pidämme arvossa ritarillisuuttanne. Sama henki epäilemättä saa teidät väittämään, että syytetty ei tiennyt mitään papereista, jotka sanotte hävittäneenne?»
»Hän ei tiennyt niistä. Minä hävitin ne; en tiennyt niiden löytyneen; palattuani kotiin huomasin kansatar Juliette Marnyn väärin syyttävän itseään muutamien paperien salaisesta hävittämisestä.»
»Hän sanoi niiden olleen rakkauskirjeitä.»
»Se ei ole totta.»
»Vakuutatteko hänen olevan puhtaan ja siveän?»
»Koko maailman edessä.»
»Kuitenkin teillä oli tapana käydä tämän talossanne asuvan puhtaan ja siveän tytön makuuhuoneessa», virkkoi Tinville hitaasti ja harkitun ivallisesti.
»Se ei ole totta.»
»Kansalainen Déroulède, jos se ei ole totta», jatkoi Tinville yhä teeskennellyn miellyttävästi, »mistä siis johtuu, että kirjeet, joiden myönnätte olleen petollisia ja siis otaksuttavasti myöskin salaisia — mistä siis johtuu, että ne vielä kytevinä löytyivät siveän, nuoren naisen makuuhuoneesta ja revitty nahkasalkku matkalaukkuun piiloteltuna naisen pukujen joukosta?»
»Se ei ole totta.»
»Oikeusministeri, kansanvaltuutettu Merlin vastaa sen totuudenmukaisuudesta.»
»Se on totta», sanoi Juliette hiljaa.
Hänen äänensä kuului kirkkaana, melkein riemuisana hiiskahtamattomasta hiljaisuudesta, jonka äskeiset kiireelliset kysymykset ja äänekkäät vastaukset olivat aikaansaaneet.
Déroulède jäi aivan sanattomaksi.
Tätä yksinkertaista asiaa ei hän tiennyt. Kertoessaan Déroulèdelle vangitsemista koskevat seikat oli Anne Mie unohtanut mainita sen pikkuseikan, että poltetut kirjeet löytyivät nuoren tytön makuuhuoneesta.
Aina siihen hetkeen, jolloin yleinen syyttäjä esitti kysymyksen oli Déroulède käsittänyt asian niin, että Juliette oli hävittänyt paperit ja kirjesalkun kirjastossa, jonne hän oli jäänyt yksin Merlinin lähdettyä miehineen. Hän olisi helposti voinut polttaa ne siellä, koska pieni spriilamppu aina paloi sivupöydällä tupakoitsijoita varten.
Tämä pieni seikka muutti nyt koko tapauksen kulun. Tinvillen oli vain suuttuneesi huudahdettava:
»Ranskan kansalaiset, katsokaahan nyt miten teitä pilkataan ja petetään!»
Sitten hän uudelleen kääntyi Déroulèden puoleen.
»Kansalainen Déroulède — » alkoi hän.
Mutta tapausta seuranneen melun vuoksi oli hänen mahdotonta kuulla omaa ääntään. Koko Pariisin roskajoukon pidätetty raivo näytti pääsevän valloilleen, ja ulvonnallaan se yritti tukahuttaa loppukuulustelun.
Niinkuin heidän raa'at sydämensä olivat äkkiä heltyneet Juliettelle Déroulèden kiihkeän puheen vaikutuksesta, samoin heidän osanottonsa vaihtui kauheaksi kiroilemiseksi.
Kaksi henkilöä oli tehnyt heistä pilaa ja pettänyt heidät. Toista he olivat kunnioittaneet ja uskoneet, mikäli heidän turmeltunut mielensä kykeni ketään kunnioittamaan, sentähden hänen syntinsä näyttikin kaksinverroin inhottavalta.
Hän ja kalpeakasvoinen aatelisnainen olivat jo viikkokausia, kuukausia, ehkäpä vuosiakin vehkeilleet tasavaltaa ja vallankumousta vastaan, jonka vapautta janoova kansa oli toimeenpannut. Näinä kuukausina ja vuosina oli hän puhunut heille, ja he olivat kuunnelleet; hän oli lumonnut heidät kaunopuheisuudellaan ja voittanut heidät puolelleen niinkuin äskenkin.
Melu ja hälinä kävi yhä voimakkaammaksi. Jos Tinvillen ja Merlinin halu oli ollut roskajoukon raivostuttaminen, olivat he onnistuneet yli odotuksensa. Pariisin väestön raain ja epäinhimillisin puoli nousi pinnalle hurjana, raivoisana kostonhaluna.
Joukko ryntäsi penkeiltä toistensa pään päällitse, ja maahan kaatuneiden lasten yli he ryntäsivät käydäkseen käsiksi häneen, entiseen suosikkiinsa ja hänen kalpeakasvoiseen rakastajattareensa repiäkseen heidät kappaleiksi, lyödäkseen heitä ja puhkoakseen heiltä silmät. He murisivat kuin villipedot, naiset kirkuivat, lapset huusivat, ja paikalle kiirehtivillä kansalliskaartilaisilla oli paljon työtä pidättäessään vihan aaltojen vyörymistä.
Jos yksikään heistä olisi riistäytynyt heihin ojennetun kiväärisulun läpi olisi Déroulèden ja Julietten käynyt huonosti.
Presidentti soitti kiivaasti kelloa, ja hänen kiihkosta värisevä äänensä kuului pari kertaa yli melun.
»Tyhjentäkää sali! Tyhjentäkää sali!» Mutta ihmiset kieltäytyivät lähtemästä.
»_Hirteen kavaltajat! Kuolema Déroulèdelle! Hirteen ylhäisö_.»
Sankimmasta joukosta kohosi yli muiden kansalaisen Lenoirin tukeva pää ja leveät hartiat.
Ensin näytti kuin hän olisi tahtonut kiihottaa roskajoukon raivoa. Hänen viiltävä äänensä ja leveä maalaismurteensa kuuluivat selvästi hänen kovalla äänellä herjauksia syytetylle huutaessaan.
Mutta määrätyllä hetkellä, kun meteli oli kiihtyneimmillään, kun kansalliskaartilaiset huomasivat kivääriensä taipuvan ihmissakaalien eteenpäin rynnätessä, muutti Lenoir menettelytapaansa.
»_Se on typerää_», huusi hän raikuvalla äänellä. »Pääsemme paremmin pettureiden kimppuun, kun saamme heidät ulos. Kansalaiset, mitä sanotte? Jätämmekö tuomarit tänne lopettamaan ilveilyn, ja järjestämmekö itse jatkon 'Keltaisen tiikerin' ulkopuolelle?»
Ensin ei kiinnitetty paljoakaan huomiota hänen ehdotukseensa, ja hän toisti sen pari kertaa lisäten mielenkiintoisia yksityisseikkoja.
»Kadulla on tilaa. Siellä nuo kaartilaisapinat eivät pääse Ranskan kansan ja heidän oikeutetun kostonsa väliin. Kunniani kautta!» lisäsi hän kohautellen leveitä hartioitaan ja tunkeutuen väkijoukon läpi ovelle, »minä ainakin lähden katsomaan missä sopivin hirsipuu on.»
Kuin lammaslauma seurasi väkijoukko häntä.
»_Lähin katulyhty hirsipuuksi!_» huusivat he. »_Kadulle, kadulle! Hirteen petturit!_»
Ja monin ivahuudoin, monin inhottavin kirouksin ja vielä inhottavammin pilapuhein alkoi joukkoa virrata ulos. Vain muutamat jäivät ilveilyn loppua katsomaan.
XXVI LUKU.
KUOLEMANTUOMIO.
Vallankumous-tuomioistuimen pöytäkirjoissa kerrotaan, että molemmat syytetyt pysyivät täysin tyyninä metelin aikana, joka raivosi oikeuspalatsin paljaiden seinien sisällä.
Mutta aikakirjat kertovat, että kansanvaltuutettu Déroulède, vaikka näyttikin tunteettomalta, oli kumminkin sangen liikutettu. Hänen silmänsä olivat ilmehikkäät kuvastaen rehellistä, puhdasta sielua, ja niissä esiintyi jännitetyn liikutuksen ilme hänen tarkastellessaan joukkoa, jota hän usein oli hilliten hallinnut ja joka nyt oli vihamielisenä kääntynyt häntä vastaan.
Hän näki hengessään, että hänen saavuttamansa kansansuosio väheni ja läheni loppuaan.
Mutta kun sankka joukko oli tungeksien ja tuupellen tunkeutunut salista, näytti ohimenevä liikutus häviävän, ja tyynesti hän salli itseänsä johdettavan etupenkiltä, jossa hän kansalliskonventin etuoikeutettuna jäsenenä oli istunut, aivan korokkeen takana olevalle paikalle kahden kansalliskaartilaisen väliin.
Siitä hetkestä alkaen oli hän vanki, jota syytettiin tasavallan kavaltamisesta, ja varmaankin hänen vihollisensa halusivat kiirehtää pikakuulustelua kansan mielialan ollessa kiehumispisteessään häntä vastaan.
Täydellinen hiljaisuus vallitsi äskeisen raivoavan metelin jälkeen. Hiiskahdustakaan ei kuulunut suuressa huoneessa paitsi Foucquier-Tinvillen nopeasti kuiskaamia ohjeita lähimmällä kirjurille ja tämän sulkakynän rapinaa paperilla.
Yhtä nopeasti allekirjoitti presidentti toisten kirjurien hänelle ojentamat paperit. Muutamat jäljelläolevat katselijat, valtuutetut ja ne kansanjoukosta, joiden mielestä kuulustelun loppu oli hyvä nähdä, odottivat äänettöminä.
Merlin hieroi otsaansa kuin lopen väsyneenä kovan ponnistuksen jälkeen; Robespierre otti kylmäverisesti nuuskaa.
Seisomapaikaltaan näki Déroulède Julietten miellyttävän vartalon kuvastuvan lampun valoa vastaan. Hänen sydäntään raastoi kova tuska pelastusyrityksensä onnistumattomuudesta, mutta sen täytti myöskin riemuisa ilo tietäessään saavansa kuolla Julietten kanssa.
Hän tunsi vallankumous-tuomioistuimen toimenpiteet varsin hyvin — tiesi, että muutamassa tuokiossa hänetkin tuomitaan, että heidät molemmat työnnetään väkijoukon läpi ja laahataan Pariisin katuja sekä lopuksi heitetään samaan vankilaan toisten joukkoon, joilla niinkuin heilläkin oli vain muutamia tunteja elinaikaa.
Ja seuraavan päivän koittaessa kummallekin kuolema giljotiinilla. Julkinen kuolema kaikkine siihen liittyvine kauhuineen; täpö täydet rattaat; jumalattoman hallituksen määräämä sivilipukuinen pappi, joka mutisee tavanmukaisia rukouksiaan ja arvottomia kehoituksiaan.
Hänen sydämessään ei ollut muuta kuin rakkautta Julietteen — rakkautta ja suurta sääliä — Sillä tytön kärsimä rangaistus oli paljoa suurempi hänen rikostaan. Hän toivoi, ettei Julietten sydämen katumus ollut liian katkera, ja hän odotti iloiten seuraavia tunteja, jotka sai viettää Julietten läheisyydessä ja joiden kuluessa ehkä voi vielä lohduttaa ja rauhoittaakin häntä.
Juliette oli vain ihanteittensa uhri, kohtalon, joka oli hänen omaa tahtoaan voimakkaampi. Hän oli elämänsä suuren erehdyksen viaton marttyyri.
Mutta minuutit riensivät, Foucquier-Tinville oli nähtävästi lopettanut uudet syytöksensä.
Juliette Marnya koskeva syytös luettiin ensin. Häntä syytettiin Paul Déroulèden kanssa salaliitosta tasavallan turvallisuutta vastaan, sillä hän tunsi sen petollisen kirjeenvaihdon, jota harjoitettiin vangitun Marie Antoinetten kanssa. Tämän syytteen nojalla yleinen syyttäjä kysyi, oliko hänellä mitään sanottavaa.
»Ei», vastasi Juliette äänekkäästi ja varmasti. »Rukoilen Jumalaa turvaamaan ja vapauttamaan kuningatar Marie Antoinetten ja kukistamaan tämän julman ja anarkistisen hallituksen.»
Näitä sanoja, jotka ovat merkityt vallankumous-tuomioistuimen pöytäkirjaan, pidettiin lopullisina ja kumoamattomina todisteina hänen syyllisyydestään, ja muitta mutkitta hänet tuomittiin kuolemaan.
Hänen käskettiin sitten astua alas korokkeelta, ja Déroulède määrättiin hänen paikalleen.
Déroulède kuunteli tyynenä pitkää syytöstä, jonka Foucquier-Tinville oli jo edellisenä iltana laatinut valmiiksi tilaisuutta varten. Sanat »tasavallan kavaltaminen» esiintyivät silmiinpistävinä ja toistuivat usein. Itse asiapaperi on samallainen kuin tuhannet muutkin kirjalliset syytteet, joita inhottava Foucquier-Tinville laati verilöylyn aikana ja jotka itse asiassa ankarasti syyttävät ivaoikeutta, jota rikollisesti käytiin hänen avustamanaan.
Koska Déroulède oli syyttänyt itseänsä ja tunnustanut olevansa kavaltaja, ei häneltä edes kysytty, oliko hänellä jotakin sanottavaa; hänen kuolemantuomionsa julistettiin samallaisella nopeudella ja kylmäverisyydellä kuin senaikaisille toimenpiteille oli ominaista.
Senjälkeen Paul Déroulède ja Juliette Marny vietiin vahvan vartioston saattamana kadulle.
XXVII LUKU.
FRUCTIDORIN MELLAKAT.
Useita joko enemmän tai vähemmän luotettavaa selostuksia on julaistu tapahtumista, joita historia sanoo Fructidorin mellakoiksi.
Asiain kulku oli seuraava. Siinä valossa kertoi ne muutamia päiviä myöhemmin sir Percy Blakeney Walesin prinssille Englannissa, ja kukapa olisikaan tiennyt ne paremmin kuin itse Tulipunainen neilikka?
Déroulède ja Juliette Marny olivat viimeiset vangit, joita kuulusteltiin tuona ikimuistettavana Fructidorin päivänä.
Vankeja oli ollutkin sellainen joukko, että kaikki käytettävissä olevat vankkurit, joilla vankeja kuljetettiin oikeuspalatsiin ja sieltä, oli jo lähetetty viemään ihmislastiaan; siitä johtui, että vain karkeatekoiset kuomittomat ja horjuvat puurattaat olivat enää vapaina, ja niille käskettiin Déroulèden ja Julietten nousta.
Kello oli lähes yhdeksän illalla. Pariisin kadut, joita himmeästi valaisivat sinne tänne talojen väliin kiinnitetyistä rautalangoista riippuvat öljylamput, tarjosivat surkean ja likaisen näön. Ohut sumu oli alkanut laskeutua muuttaen huonosti tasoitetut kadut upottavaksi liejuksi.
Oikeuspalatsia ympäröi ulvova ja kirkuva roskajoukko, joka tyhjennettyään läheisten kapakkain kaikki viinavarastot odotti vartavasten tihusateessa saadakseen purkaa siihen asti pidätetyn, nyt viinan valloilleen päästämän raivonsa sille miehelle, jota se kerran oli palvonut, mutta, jota se nyt vihasi. Miehet, naiset jopa lapsetkin parveilivat oikeuspalatsin pääovien läheisyydessä ja kulkivat pitkin joen rantaa aina Pont du Changen ja Luxembourgin palatsiin päin, joka oli muutettu vankilaksi ja johon tuomitut epäilemättä aiottiin viedä.
Pitkin joen rantaa ja aivan oikeuspalatsia vastapäätä oli rivi hirsipuuntapaisia pylväitä sadan metrin etäisyydellä toisistaan. Niissä kaikissa riippui savuava öljylamppu noin kahdeksan jalkaa maasta.
Yksi lampuista oli pudotettu maahan, ja pylväästä riippui pahaaennustavana nuoranpätkä silmukka päässä.
Tämän tilapäisen hirsipuun lähistöllä liejussa istui tai oikeammin kyyristeli naisjoukkue. Heidän tihusateen liottamat, risaiset paitansa ja hameensa peittivät heidän kuihtuneita vartaloitaan. Heidän hiuksensa, muutamien harmaat, toisten tummat tai oljenväriset, takertuivat takkuisina märkiin kasvoihin, joihin lika ja kosteus oli uurtanut luonnottoman velhomaisia vakoja.
Miehet olivat levottomia ja melusivat rynnätessään päättömästi sinne tänne, sillankorvasta aina Palais'n kadulle asti, sillä he pelkäsivät, että heidän saaliinsa loihditaan tiehensä, ennenkuin he saavat kostonhalunsa tyydytetyksi.
Kuinka he vihasivatkaan entistä epäjumalaansa! Kansalainen Lenoir leveäharteisena ja voimakkaana pää lian peitossa kohosi yli joukon. Hänen viiltävän käheä maalaismurteensa kuului yli melun kiihottaen miehiä, huutaen naisille, lietsoen vihaa vangeille, missä se vain näytti laimenemisen oireita.
Syrjäisestä maakunnasta tullut hiilenkantaja näytti ottaneen julmaksi tehtäväkseen kannustaa raivostunutta väkijoukkoa kostamaan Déroulèdelle ja Juliettelle hirveällä tavalla.
Pimeä katu ja sankka sumu, joka himmensi kehnojen öljylamppujen valoa, näytti lisäävän liikkuvan, kuohuvan joukon kammottavaisuutta. Kukaan ei voinut nähdä naapuriaan. Yön pimeydessä liikkuivat mutisevat tai kiljuvat olennot kuin helvetin alueiden aaveet — kuin henkiolennot, jotka ilmestyvät kuoleville. Tihkuvassa liejussa nuoran alla kyyristelevät naiset näyttivät noitajoukkueelta, joka odottaa sapattinsa lähestymistä.
Déroulèden kadulle ilmestyessä lankesi heiluvasta ovilampusta valo suoraan hänen kasvoilleen. Väkijoukon etumaiset tunsivat hänet. Pilviselle taivaalle kohosi kirouksia ja ulvontaa, ja kuolemaa uhaten ojentui satakunta kättä häntä tavoittaakseen.
Näytti kuin olisivat he tahtoneet repiä hänet kappaleiksi.
»_Hirteen! Hirteen! Kavaltaja!_»
Häntä värisytti niinkuin kostea, kylmä tuuli olisi puhaltanut, mutta tyynesti hän nousi rattaille Julietten seuraamana.
Kansalliskaartin vahvalla suojelusvartiostolla, jota päällikkö Santerre ja hänen kaksi rummuttajaansa johtivat, oli täysi työ pitäessään roskajoukkoa loitolla. Tasavallan hallituksen menettelytavan mukaisesti ei sallittu summittaisia ja liioiteltuja katutuomioita. Kavaltajien julkista mestaamista Vallankumoustorilla ja vankkurikulkueita pidettiin terveellisinä esimerkkeinä vastaisille pettureille heidän huomioonotettavakseen ja sulatettavakseen.
Kansalainen Santerre, Pariisin sotilaspäällikkö, oli käskenyt miestensä säälimättömästi käyttämään pistimiä, ja pelottaakseen väkijoukkoa hän määräsi rumpuja jatkuvasti pärrytettäväksi sen varalta, että Déroulèden pisti päähän puhua joukolle.
Mutta Déroulède ei ollut sitä aikonutkaan; hänen päähuolensa näytti olevan Julietten kylmällä suojeleminen. Heidät istutettiin rattaille vierekkäin, ja Déroulède riisui takkinsa ja kääri sen Julietten ympärille suojellakseen häntä läpitunkevalta sateelta.
Näiden muistorikkaiden tapausten näkijät ovat kertoneet, että äkkiä Déroulède katsahti ylöspäin jännittynyt ilme silmissään, ja sitten hän kohottautui rattailla yrittäen katsella ympäröivään hämärään niinkuin olisi etsinyt jonkun kasvoja tai ehkäpä kuunnellut ääntä.
»_Hirteen! Hirteen!_» kaikuivat taukoamatta roskajoukon sortuneet huudahdukset.
Sotilaat, joita takaapäin suojasivat oikeuspalatsin ulkoseinät, olivat siihen saakka verrattain helposti pitäneet roskajoukon loitolla. Mutta rattaiden oli siirryttävä suojattomalle kadulle vankien kuljettamiseksi Palais'n katua Luxembourgin vankilaan.
Silloin oli tehtävä käynyt yhä vaikeammaksi. Pariisilaiset, joille hirmuvaltiaat kahden vuoden aikana olivat yhä uudelleen toistaneet, että juuri he olivat luomakunnan ylin herra, joutuivat raivosta aivan mielipuoliksi nähdessään muutamien sotilaiden estävän heitä toiveitaan täyttämästä.
Rummutus vastaanotettiin kauhistuttavalla kiljunnalla, joka ylivoimaisesti voitti sen pärrynnän; rattaiden liikehtimistä tervehdittiin kovasti metelöiden.
Vain hirsipuun lähistöllä kyyristelevät naiset eivät hievahtaneet hyviltä paikoiltaan; yksi Megairoista asetti äänetönnä paikoilleen sijoiltaan luiskahtaneen nuoran.
Mutta kaikki miehet ja jotkut naiset kirjaimellisesti sanoen piirittivät rattaat ja uhkailivat sotilaita, jotka seisoivat heidän ja heidän raivonsa esineen välillä.
Näytti siltä kuin Déroulèden ja Julietten pelastaminen pikaisesta ja kauheasta kuolemasta olisi ollut mahdoton.
»_Kuolema! Kuolema! Hirteen kavaltajat!_»
Itse Santerrekaan, joka oli huutanut äänensä sorruksiin ei tiennyt mitä tehdä. Hän oli lähettänyt yhden miehen läheiseen ratsuväen kasarmiin, mutta apujoukon tuloon viipyi vielä jonkun aikaa; sillävälin hänen miehensä alkoivat nääntyä, ja roskajoukko yhä kiihtyneempänä uhkasi joka hetki murtaa heidän rivinsä.
Sekuntiakaan ei saanut kadottaa.
Santerre olisi myöntynyt roskajoukon tahtoon ja mielihyvin heittänyt heille saaliin, jota he meluten vaativat, mutta säädökset olivat säädöksiä ja vallankumouksen I:nä vuonna tottelemattomuus ei ollut hyvä.
Äärimäisen neuvottomuuden hetkellä hän tunsi äkkiä jonkun koskettavan häntä kunnioittavasti käsivarteen.
Aivan hänen takanaan seisoi tervehdysasennossa kansalliskaartilainen, joka ei ollut hänen omia miehiään, pidellen pientä taitettua paperia kädessään.