Part 12

»Olemme kaikki yhtä mieliä», alkoi Lenoir hiljalleen, »että tällä hetkellä olisi epäviisasta haastaa kansanvaltuutettua oikeuteen tärkeittä todisteitta. Pariisin roskajoukko palvoo häntä ja kääntyy meitä vastaan, jotka syöksevät valtaistuimelta heidän epäjumalansa. Kansalainen Merlin ei kyennyt hankkimaan todisteita Déroulèden syyllisyydestä, Tällä hetkellä Déroulède on vapaa ja niinkuin luulen — myöskin viisas. Kahden päivän kuluttua hän on jo poissa maasta, sillä hän tietää hyvin, että jos hän viivyttelee vähääkään nähdäkseen osakseen tulleen kansansuosion lähenevän loppuaan, niin hänkään ei ole tässä maailmassa enää suosittu.»

»Niinpä niin», sanoivat muutamat miehet hyväksyvästi toisten kaameasti leikkiä laskien ja käheä-äänisesti naurahdellen.

»Ehdottaisin siis», jatkoi Lenoir lyhyen vaitiolon jälkeen, »että toimittakoon kansanvaltuutettu Déroulède itse Ranskan kansalle todisteet tasavallan pettämisestään.»

»Mutta miten, miten?» tulvi pikaisia äänekkäitä ja kiihtyneitä kyselyjä maalaisjättiläisen tavattoman ehdotuksen johdosta.

»Varsin yksinkertaisesti», vastasi Lenoir järkkymättömän tyynesti. »Eivätkö isoäitimme usein käyttäneet hyvää sananlaskua, joka sanoo: 'Jos vain ihminen saa tarpeeksi pitkän nuoranpätkän, niin hän varmastikin hirttää sillä itsensä'. Takaan, että annamme runsaasti nuoraa kansanvaltuutettuylimykselle, jos vain nykyinen oikeusministerimme», lisäsi hän osoittaen Merliniä, »haluaa meitä auttaa toimeenpanemalla pienen huvinäytelmän, jonka ehdotan esitettäväksemme.»

»Haluan, haluan, jatkakaa!» huudahti Merlin innostuneena.

»Nainen, joka ilmiantoi Déroulèden — siinä meidän valttimme», jatkoi Lenoir ihastuen omaan suunnitelmaansa ja kaunopuheisuuteensa. »Hän ilmiantoi hänet. Siis Déroulède oli hänen rakastajansa, josta hän toivoi pääsevänsä — minkätähden? Ei suinkaan kansalaisen Merlinin otaksumalla tavalla, että Déroulède oli hänet hylännyt. Eipä suinkaan; hänellä oli toinen rakastaja — senhän hän on myöntänyt. Antaakseen tilaa toiselle toivoi hän pääsevänsä Déroulèdesta, joka oli liian itsepintainen — siis Déroulède rakasti häntä.»

»No, ja mitä se todistaa?» uteli Tinville pilkallisesti.

»Se todistaa, että Déroulède rakastaessaan naista on valmis paljoonkin pelastaakseen hänet giljotiinilta.»

»Tietysti.»

»Totisesti! Antakaa hänen yrittää, sanon minä», vastasi Lenoir tyynesti. »Antakaa hänelle hirttonuora.»

»Mitä hän tarkoittaa?» kysyivät jotkut miehistä, joiden tylsä järki ei vielä täysin käsittänyt luonnottoman juonen tarkoitusta.

»Kansalaiset, ette ymmärrä tarkoitustani, pidätte minua mielipuolena, päihtyneenä tai petturina niinkuin Déroulèdeakin. No hyvä, kuunnelkaa minua vielä viisi minuuttia niin ymmärrätte. Olettakaamme, että olemme saapuneet siihen hetkeen, jolloin nainen — mikä hänen nimensä onkaan? Niin, aivan oikein! Juliette Marny — seisoo syytettynä yleisen turvallisuuskomitean edessä. Kansalainen Foucquier-Tinville, suurimpia isänmaanystäviämme lukee syytöksen: Salaisesti poltetut ja revityt paperit, salaperäinen kirjesalkku löydetty hänen huoneestaan. Jos syytös edellyttää näiden olevan petollisen, kirjeenvaihdon tasavallan vihollisten kanssa, seuraa tuomio heti ja sitten giljotiini. Ei puolustusta eikä lykkäystä. Varsinaisissa petosasioissa oikeusministeri oman laatimansa lain IX:nnen pykälän mukaan ei myönnä asianajajaa syytetylle. Mutta», jatkoi jättiläinen hitaasti ja tyynen tehokkaasti, »kun on kysymys tavallisista sivilisyytöksistä, yleistä siveellisyyttä koskevista tai rikoslain alaisista rikkomuksista, oikeusministeri sallii syytettyä julkisesti puolustettavan. Syyttäkää julkisesti Juliette Marnya ja varmasti hänet työnnetään oikeussalista muutamassa minuutissa muiden petturien joukossa, laahataan takaisin vankikoppiinsa ja mestataan aamun koittaessa, ennenkuin Déroulèdella on ollut aikaa punoa juonia hänen pelastuksekseen tai puolustamisekseen. Jos hän sittenkin yrittää mullistaa taivaan ja maan vapauttaakseen rakastettunsa, saattaa Pariisin roskajoukko — ken tietää — lämpimästi puolustaa häntä. He ovat hulluja Déroulèdea koskevissa asioissa. Kaikkihan tiedämme, että kaksi toisiinsa kiintynyttä rakastunutta on ennenkin voittanut Ranskan kansan suosion — omituinen jäännös vanhaa tunteellisuutta — ja suosittu kansanvaltuutettu tietää paremmin kuin kukaan muu maailmassa miten kansan tunteisiin on vedottava. Mitä taas tulee rikosjuttuun, niin huomatkaa eroitus! Naista, Juliette Marnya syytetään kevytmielisyydestä, yleisten siveellisyyslakien rikkomisesta; poltetut kirjeet, jotka hän ilmoitti olevan rakastettunsa kirjeitä — hänen vihansa Dérouilèdea kohtaan, joka aiheuttaa väärän ilmiannon. Silloin oikeusministeri sallii asianajajan puolustaa häntä. Hänellä ei ole asianajajaa istuntosalissa, mutta luuletteko, ettei Déroulède astu esiin käyttämään kaikkea kaunopuheisuuttaan rakastettunsa puolustukseksi. Voitteko kuulla hänen innokkaasti puhuvan naisen puolesta? — Minä voin. Kansalaiset, sillä nuoralla hän hirttäytyy. Myöntäisikö hän julkisessa oikeussalissa, että palaneet kirjeet olivat toisen rakastajan? Ei — tuhat kertaa ei! — ja hänen kovasti kieltäessään Julietten toisen rakastajan olemassaolon jää meidän taitavan yleisen syyttäjän asiaksi saada Déroulède tunnustamaan, että nainen poltti ne pelastaakseen hänet.»

Vihdoinkin hän vaikeni hengästyneenä pyyhellen otsaansa ja juoden konjakkia ahnein kulauksin kostuttaakseen kuivunutta kurkkuaan.

Yleinen ihastushuuto kuului pitkän puheen loputtua. Viekas, melkein pirullisen ovela suunnitelma, joka osoitti ihmisluonteen ja erikoisesti Déroulèden kaltaisen jaloluontoisen miehen ajatuselämän tuntemusta, ihastutti isänmaanystäviä, jotka kiihkeästi toivoivat heitä ylevämmän vihollisensa kukistusta.

Tinvillekin kadotti kuivahkon ivallisuutensa ja hänen laihat poskensa hehkuivat taisteluhalusta.

Jo muutamia kuukausia olivat yleisen turvallisuuskomitean istunnot olleet ikäviä, yksitoikkoisia ja mielenkiinnottomia. Charlotte Cordayn asia oli ollut hauska tapahtuma, mutta muutoin koskivat ne vain eri valtuutettuja, joiden mielipiteet olivat käyneet liian maltillisiksi, tai kenraaleja, jotka eivät olleet onnistuneet eteläisten kaupunkien kukistamisessa.

Mutta seuraavan päivän oikeudenkäynti — sen jännitykset ja Déroulèdelle asetettu ansa, mielihyvä, kun sai nähdä hänen astuvan ensimäisen askeleensa omaa häviötään kohden! Kaikki läsnäolijat olivat innostuneita ja ihastuneita ottelusta. Puhuttuaan kauan vaikeni Lenoir, mutta kaikki muut juttelivat, joivat viinaa ja hellivät omaa vihaansa ja todennäköistä voittoaan.

Monta tuntia myöhään yöhön jatkettiin istuntoa. Kaikilla jäsenillä oli jotain huomautettavaa Lenoirin puheeseen tai jotakin ehdotettavana.

Lenoir itse ensimäisenä jo hajoitti saaliistaan riemuitsevan ihmissakaalien kaamean kokouksen. Hiljaa hän toivotti tovereilleen hyvää yötä ja poistui pimeälle kadulle.

Hänen mentyään vallitsi täydellinen hiljaisuus muutaman sekunnin pimeässä ja likaisessa huoneessa, jossa ihmisten pahimmat intohimot ottivat vapaasti vallalla. Jättiläisen raskaat askeleet kaikuivat huonosti! kivitetyllä kadulla ja häipyivät vähitellen etäisyyteen.

Viimeinkin Foucquier-Tinville, yleinen syyttäjä, katkaisi hiljaisuuden,

»Kuka on tuo mies?» kysyi hän isänmaanystäviltä.

Useimmat eivät tienneet.

»Maalainen pohjoisista maakunnista», sanoi vihdoinkin eräs mies. »Hän on ollut täällä jo useita kertoja ennenkin, ja viime vuonna hän kävi täällä alituiseen. Luulen hänen olevan teurastajan ammatiltaan ja kotoisin Calais’sta, Ensikerran toi hänet tänne Brogard, joka on kylläkin tosi isänmaanystävä.»

Veljeysliiton jäsenet alkoivat toinen toisensa jälkeen poistua Cheval Borgnesta, Pienellä päännyökkäyksellä he sanoivat hyvää yötä toisilleen ja lähtivät sitten asuntoihinsa, joille ei tosiaankaan kodin nimitys sovi.

Tinville oli viimeisten joukossa. Hän ja Merlin näyttivät äkkiä sopineen. Muutamia tunteja sitten oli ottelu uhannut kukistaa jommankumman hyvistä ystävyksistä.

Pari kolme tulisinta innokasta äärimmäisyysmiestä oli kerääntynyt yleisen syyttäjän ja Merlinin, epäiltävien lain laatijan, ympärille.

»Kansalaiset, mitä tuumitte?» kysyi Tinville vihdoinkin hiljaa, »Tuo mies, Lenoir, näyttää minusta liian kaunopuheiselta — vai mitä?»

»Vaarallinen», julisti Merlin toisten nyökätessä myöntymyksen merkiksi.

»Mutta hänen suunnitelmansa on hyvä», tokaisi eräs.

»Ja me käytämmekin sitä hyväksemme», myönsi Tinville, »mutta jälkeenpäin —»

Hellin käsin siveli Tinville pitkää, giljotiinin muotoista pylvästä, joka oli pystyssä keskellä huonetta. Hänen kasvoillaan oli paha ilme, murhanhaluisen, villin ja kateellisen pedon ilme. Toiset nauroivat hirvittävän tyytyväisesti. Merlin murahti happamasti myönnähtäen. Hän ei tuntenut rakkautta maalaishiilenkantajaan, joka kähein äänin oli uhannut häntä.

Nyökäten toisilleen erosivat viimeisetkin isänmaanystävät yön hiljaisuuteen tyytyväisinä illan työhönsä.

Vartija kulki kierrostaan lyhty kädessä ja kaiutteli tavanmukaista huutoansa:

»Pariisin asukkaat, nukkukaa huoletta! Järjestys kaikkialla, rauha kaikkialla!»

XXII LUKU.

PÄIVÄN PÄÄTTYESSÄ.

Déroulède oli viettänyt koko pitkän yön etsien Juliettea intohimoisen uskaliaasta. Aikaiseen päivällä, heti Anne Mien ilmoituksen tapahduttua oli hän mennyt tapaamaan ystäväänsä, sir Percy Blakeneyä, ja sopinut hänen kanssaan lopullisista toimenpiteistä rouva Déroulèden ja Anne Mien Pariisista siirtämiseksi.

Vaikka Paul Déroulède oli synnynnäisesti ihanteellinen haaveilija, ei hän toivonut milloinkaan turhia saavuttamastaan kansansuosiosta. Hän tiesi Pariisin roskajoukon osoittaman rakkauden voivan helposti muuttua vihaksi millä hetkellä tahansa ja kuinka vähäpätöisestä syystä hyvänsä. Hän oli nähnyt kansan suosiman Mirabeaun häviön, samoin La Fayetten ja Desmoulinin — ei suinkaan hän yksin voinut säilyä hetkellisyyden vaatimalta kuolemalta.

Sentähden ollessaan vallassa ja rakastettuna sekä nauttiessaan luottamusta hän sekä kuvaannollisesti sanoen että todellisuudessa oli järjestänyt asiansa. Hän oli täydellisesti valmistautunut sekä oman välttämättömän kukistumisensa että myös hänestä riippuvien henkilöiden mahdollisen Pariisista paon varalta.

Jo vuosi sitten oli hän hankkinut itselleen tarpeelliset passit ja saanut englantilaisen ystävänsä lupauksen, että tämä ryhtyy toimeen suojellakseen hänen äitiään ja avutonta pientä sukulaistaan. Nyt oli kysymyksessä vain näiden toimenpiteiden toteuttaminen.

Kahden tunnin kuluttua Juliette Marnyn vangitsemisen jälkeen olivat rouva Déroulède ja Anne Mie lähteneet Ecole de Médesinen kadun varrella olevasta talosta. Heillä oli mukanaan vain hiukan matkatavaroita ja he näyttivät olevan matkalla maaseudulle erään sairaan serkun luo.

Suositun kansanvaltuutetun äidillä oli vapaus matkustaa kenenkään ahdistelematta. Tasavallan turvallisuuden vuoksi vaaditut passit olivat aivan kunnossa, ja rouva Déroulède ja Anne Mie kulkivat Pariisin pohjoisportista tuntia ennen auringonlaskua Fructidorin 24 päivänä.

Heidän isot vaununsa kuljettivat heidät jonkun matkan päähän pohjoiseen päin, missä heidän oli määrä tavata lordi Hastings ja lordi Anthony Dewhurst, Tulipunaisen neilikan kaksi luotettavaa apulaista, joiden oli saatettava heidät onnellisesti englantilaisen purren suojaan.

Siitä siis Déroulède ei ollut levoton. Hänen tärkein velvollisuutensa kohdistui hänen äitiinsä ja Anne Miehen, ja sehän oli jo täytetty.

Vielä oli vanha Pétronellekin.

Nuoren emäntänsä vangitsemisesta saakka oli vanhusparka ollut mielipuolisuuden partaalla, eikä Déroulède kaunopuheisuudellaan saanut häntä houkutelluksi poistumaan Pariisista ilman Juliettea.

»Jos lempikaritsani täytyy kuolla», sanoi hän sydäntäsärkevien nyyhkytysten lomassa, »ei minullakaan ole syytä elää. Ottakoot nuo roistot minutkin, jos tarvitsevat minunlaistani hyödytöntä vanhaa naista. Mutta jos lemmikkini vapautetaan, miten kävisi hänen tässä hirvittävässä kaupungissa minutta? Hän ja minä emme koskaan ole olleet erossa; hän ei tietäisi mistä kotia hakisi. Ja haluaisinpa tietää, ken keittäisi hänen ruokansa ja silittäisi hänen liinansa?»

Terve järki oli tietystikin voimaton vastustamaan jalomielistä, urhoollista lapsellisuutta. Kellään ei ollut sydäntä sanoa vanhukselle, että vallankumouksen verenhimoinen koira harvoin hellitti kynsiään, kerran saaliiseen iskettyään.

Ainoa mitä Déroulède voi tehdä, oli saattaa Pétronelle vanhaan asuntoon, josta Juliette oli lähtenyt tullakseen hänen taloonsa ja josta ei vielä oltu luovuttu. Tyyntyneenä ja virkistyneenä antautui kunnianarvoisa vanhus sen ajatuksen valtaan, että hän odotteli nuoren emäntänsä paluuta, sillä hän aivan ilostui nähdessään tutun huoneen.

Déroulède oli varustanut hänet rahalla ja tarpeellisilla tavaroilla. Déroulèden sydämen toiveet olivat vähäiset, mutta hartain niistä oli, ettei Pétronellen mitättömänä henkilönä tarvinnut kiinnittää yleisen turvallisuuskomitean huomiota.

Yön lähetessä oli hän huolehtinut arvoisan vanhuksen onnellisesta sijoittamisesta. Silloin vasta tunsi hän olevansa vapaa.

Viimeinkin saattoi hän antautua tehtävään, joka hänestä tuntui elämänsä ainoalta tarkoitukselta — Julietten löytämiseen.

— Tusina vankiloita suunnattomassa Pariisissa!

— Yli viisituhatta vankia samana iltana odottamassa oikeudenkäyntiä, tuomiota ja kuolemaa!

Luottaen valtaansa ja persoonallisuuteensa oli Déroulède ensin luullut tehtäväänsä verrattain helpoksi.

Palais de Justice vankilassa hänelle ei ilmoitettu mitään; uusien pidätettyjen luettelo ei ollut vielä saapunut Pariisin päälliköltä, kansalaiselta Santerrelta, joka luokitteli ja merkitsi kirjoihin onnettoman ehdokasjoukon seuraavan päivän giljotiinille.

Sitäpaitsi luetteloa ei päätetty ennenkuin seuraavana päivänä, jolloin uusien vankien oikeudenkäynnit jo lähestyivät.

Yleisen turvallisuuskomitean työ suoritettiin pilkittä viivytyksittä.

Sitten alkoi Déroulèdella väsyttävä tiedustelu Pariisin kahdessatoista vankilassa.

Kulkiessaan Temppelitornista Conciergerieen, Palais Condé'sta Luxembourgiin hän kulutti tuntikausia tuloksettomaan etsintään.

Kaikkialla sama olankohautus, sama välinpitämätön vastaus hänen innokkaaseen tiedusteluunsa.

»Juliette Marnyko? Tuntematon.»

Tuntematon! Häntä ei oltu vielä merkitty kirjoihin eikä luokiteltu. Hän kuului vielä suunnattomaan karjalaumaan, joka yhä lisääntyneenä lähetettiin teurastamoon.

Pian, ehkäpä jo seuraavana päivänä, noin kymmenen minuuttia kestäneen kuulustelun, nopean tuomion ja pikaisen vankilaan paluun jälkeen hänet merkitään luetteloon pettureiden joukkoon, joita suuri ja armelias Ranska lähetti päivittäin giljotiinille.

Turhaan koetti Déroulède houkutella, rukoilla ja lahjoa. Kahdentoista ruumishuoneen äreät vartiat eivät tienneet kerrassaan mitään yksityisistä vangeista.

Mutta kansanvaltuutetun sallittiin itsensä etsijä hakemansa vankiloista. Hänet johdettiin Temppelitornin suuriin holvisuojiin, Palais Condén avariin tanssisaleihin, joissa tuomitut ja kuulustelua odottavat oleskelivat. Hänen sallittiin olla näkemässä julmia ilveilynäytelmiä, joilla vangit huvitteleiksen juuri ennen kuolemaansa.

Siellä näyteltiin pilakuulusteluja; matkittiin Tinvilleä, vallankumouspaikkaa ja teloittaja Samsonia ylösalaisin käännettyjen giljotiinia esittävien tuolien ääressä.

Herttuoiden ja prinssien tyttäret, vanhojen sukujen jälkeläiset näyttelivät kaameita, kamalia huvinäytelmiä. Naiset hiukset päälaelle sidottuina polvistuivat ylösalaisin asetettujen tuolien eleen ja ojensivat valkeat kaulansa kuvitellulle giljotiinille. Puheita pidettiin valeyleisölle Santerreksi tekeytyneen määrätessä valerumpujen pärryttämisellään tukahuttamaan oletetun uhrin viimeistä kaunopuheista sanatulvaa.

Voi kauhistuttavaa — kamalan ilveilyn säälittävää intohimoa ja surkeutta itse ylevän kuoleman silmien edessä!

Déroulèdea puistatti nähdessään ilveilyn, puistatti pelkkä ajatuskin, että Juliette voi löytyä noiden huolettomien, nauravien, ajattelemattomien näyttelijäin parista.

Hänen oma ihana ylpeäkasvoinen Juliettensa, jolla oli ruhtinaalliset kuningattaren liikkeet; oli tosiaankin helpotus, ettei hän ollut siellä.

»Juliette Marnyko? Tuntematon», oli viimeinen sana, jonka Déroulède hänestä kuuli.

Kukaan ei kertonut hänelle, että edustaja Merlinin jyrkimmästä määräyksestä hänet oli merkitty »vaaralliseksi» ja viety Luxembourgin palatsin äärimmäiseen sivurakennukseen muutamien muiden kanssa, jotka niinkuin hänkään eivät saaneet nähdä ketään, eivätkä puhutella ketään.

Iltakellojen soitua, kun kaikki julkiset paikat olivat suljetut yövartijan kiertoaan alkaessa tiesi Déroulède, että hänen tiedustelunsa sinä iltana oli tulokseton.

Mutta levätä hän ei voinut. Edestakaisin Pariisin kiemurtelevia katuja hän kulki melkein koko yön. Hän odotteli vain aamunkoittoa julkisesti vaatiakseen oikeutta saada tukea Juliettea.

Hänen sydämensä valtasi toivoton tuska, elämän lopun ikävöiminen. Vain yksi asia piti vireillä hänen ajatuksiaan, selvänä hänen mietteitään; Julietten pelastamisen toivo.

Päivä alkoi jo sarastaa idässä, kun hänen kävellessään pitkin virran rantaa joku äkkiä kosketti häntä käsivarteen.

»Tulkaa hökkeliini», sanoi miellyttävä, veltto ääni aivan hänen korvaansa ystävällisen käden vetäessä häntä pimeän, äänettömän virran tarkastelusta. »Hiton kehno paikka se tosin on, mutta voimmehan ainakin rauhassa jutella siellä.»

Heräten mietiskelystään kohautti Déroulède päätään ja näki ystävänsä sir Percy Blakeneyn seisovan aivan vierellään. Pitkänä, sävyisänä ja hyvin puettuna näytti hän jo pelkällä esiintymisellään karkoittavan sairaalloisen ilmapiirin, joka Déroulèden toimeliasta mieltä alkoi painostaa.

Déroulède seurasi häntä varsin auliisti vanhan Pariisin eksyttävien sokkeloiden kautta Des Arts-kadulle, kunnes sir Percy pysähtyi ulkopuolelle pientä majataloa, jonka ovi oli selko selällään.

»Isäntäni ei menetä mitään suosiessaan maantierosvoja, ja varkaita», selitti englantilainen ohjatessaan ystäväänsä kapeasta ovesta ja huojuvia portaita yläkerran pieneen huoneeseen. »Hän antaa kaikkien ovien olla selällään kenen tahansa sisäänpäästämistä varten, mutta hitto vieköön! Talon sisusta näyttää niin epämieluisalta, ettei se ketään sisään viekoittele.»

»On ihme, että te viitsitte täällä olla», huomautti Déroulède hieman hymyillen verratessaan ystävänsä huoliteltua muotoa ja ympäristön likaisen harmaata väriä.

Sir Percy istutti tukevan vartalonsa narisevalle tilavalle tuolille, oikaisi pitkät säärensä ja sanoi hiljaisella äänellä:

»Asustan tässä kehnossa luolassa ainoastaan siihen saakka, kunnes saan teidät laahattua tästä kuoleman kaupungista.»

Déroulède pudisti päätään.

»Teidän on paras lähteä Englantiin», sanoi hän, »sillä minä en enää milloinkaan lähde Pariisista.»

»Sanokaamme ettette ilman Juliette Marnya», lisäsi sir Percy tyynesti.

»Ja pahoin pelkään, ettei hän enää ole meidän tavattavissamme», lisäsi Déroulède synkästi.

»Tiedättekö hänen olevan Luxembourgin vankilassa?» kysyi englantilainen äkkiä.

»Arvelin, vaan en saanut varmuutta siihen.»

»Ja että häntä kuulustellaan huomenna?»

»He eivät koskaan pidä vankeja liian kauan riutumassa», vastasi Déroulède katkerasti. »Arvasin senkin.»

»Mitä aiotte tehdä?»

»Puolustaa häntä viimeiseen hengenvetooni asti.»

»Rakastatte siis yhä häntä?» kysyi Blakeney hymyillen.

»Yhäkö?» Katse, äänenpaino, toivoton intohimon tuska ilmaisi yhdellä sanalla kaiken, mitä sir Percy Blakeney halusi tietää.

»Ja kuitenkin hän kavalsi teidät?» uskalsi hän koetteeksi.

»Ja hyvittääkseen rikoksensa — valan, huomatkaa ystäväni, isälleen vannomansa — hän oli valmis antamaan henkensäkin puolestani.»

»Ja te olette valmis antamaan anteeksi?»

»Ymmärtäminen on anteeksiantoa», sanoi Déroulède vaatimattomasti, »ja minä rakastan häntä.»

»Madonnaanne», hymyili Blakeney lempeän ivallisesti.

»En, naista — rakastan häntä kaikkine heikkouksineen, kaikkine synteineen! voittaakseni hänet antaisin sieluni ja pelastaakseni hänet antaisin henkenikin.»

»Entä hän?»

»Hän ei rakasta minua — olisiko hän muutoin kavaltanut minut?»

Hän istui pöydän ääressä ja peitti päänsä käsiinsä. Hänen rakkain ystävänsäkään ei saanut nähdä, kuinka paljon hän oli kärsinyt, kuinka syvästi hänen rakkauttaan oli haavoitettu.

Sir Percy ei virkkanut sanaakaan, omituinen, miellyttävä hymy vain piileskeli hänen herkissä suupielissään. Hänen mieleensä vilahti kuva ihanasta Margueritesta, joka oli niin paljon rakastanut ja kuitenkin niin kovasti tehnyt hänelle vääryyttä, ja katsoen ystäväänsä ajatteli hän, että Déroulèdekin oppii pian tuntemaan ristiriitaisuudet, jotka alituiseen taistelevat ihmissydämen sisimmissä sopukoissa.

Hänen eleensä ilmaisivat hänen haluavan lisätä jotain vakavan tärkeätä, sitten näytti hän muuttavan mieltään ja kohauttavan olkaansa kuin sanoakseen.

»Aika ja sattuma huolehtikoot keinoista.»

Katsahtaessaan taas ylös näki Déroulède sir Percyn istuvan tyynesti nojatuolissaan aivan ilmeettömin kasvoin.

»Ystäväni, nyt tiedätte kuinka paljon rakastan häntä», sanoi Déroulède heti liikutuksensa voitettuaan, »Tahtoisitteko siis pitää hänestä huolta ja pelastaa hänet minun tähteni, kun minut on tuomittu?»

Outo, arvoituksellinen hymy valaisi äkkiä sir Percyn vakavat kasvot.

»Pelastaa hänet? Luuletteko minun tai Tulipunaisen neilikan voivan hallita yliluonnollisia voimia?»

»Luulen teidän», vastasi Déroulède vakavasti.

Taaskin oli sir Percy ilmaisemaisillaan jotain erikoisen tärkeää ystävälleen, mutta kuitenkin hän vielä kerran voitti itsensä. Tulipunainen neilikka oli ennen kaikkea kaukonäköinen ja käytännöllinen, toiminnan eikä mielijohteiden mies. Hänen ystävänsä hehkuvat silmät, hermostuneet, kuumeiset liikkeet eivät osoittaneet, hänen olevan sellaisessa tilassa, että hänelle olisi voinut uskoa suunnitelmia, joiden onnistuminen riippui hiuskarvan varassa.

Siksi sir Percy vain hymyili ja sanoi hiljaa:

»Hyvä, koetan parastani.»

XXIII LUKU.

OIKEUS.

Oli ollut tavattoman kiire päivä.

Kolmekymmentäviisi vankia haastettuna yleisen turvallisuuskomitean kuulusteltavaksi viime kuluneina kahdeksana tuntina, keskimäärin runsaasti neljä tunnissa; kahdessatoista ja puolessa minuutissa lähetettiin elämää ja terveyttä uhkuva ihmisolento ratkaisemaan suurta arvoitusta, joka on kätkössä Tuonelanjoen toisella puolella.

Yleinen syyttäjä, kansanvaltuutettu Foucquier-Tinville oli voittanut itsensä. Hän näytti väsymättömältä.

Kutakin kolmeakymmentäviittä vankia oli syytetty tasavallan kavaltamisesta, osallisuudesta salaliittoon vihollisten kanssa. Kaikista heistä vaadittiin kumoamattomia petollisuustodisteita yleiselle turvallisuuskomitealle annettaviksi. Joskus ulkomailla olevalle ystävälle lähetetty kirje, joka oli siepattu rajalla; tuomitseva sana äärimäismielisten toimista; kauhunilmaus, joka oli lausuttu verilöylyn johdosta vallankumoustorilla, jossa giljotiini alituiseen vinkui — siinä kumoamattomia todisteita; tai muissa tapauksissa pistooli tai vanha perhemiekka, joka oli anastettu rauhallisen kansalaisen kodista, paljastettiin kumoamattomana todisteena vangin tasavallan vastaisista sotaisista taipumuksista. Voi, eihän se ollut vaikeata!

Kolmestakymmenestäviidestä syytöksestä oli Foucquier-Tinville päässyt varmuuteen kolmessakymmenessä tapauksessa.

Eipä ihme, että ystävät sanoivat hänen voittaneen itsensä. Oli tosiaankin ollut mainehikas päivä, ja yhtä paljon tyytyväisyyden kuin kuumuudenkin hehku sai yleisen syyttäjän pyyhiskelemään korkeaa, luisevaa päälakeaan, ennenkuin hän keskeytti istunnon rientääkseen kaivatulle virkistyshetkelle.

Päivän työ ei ollut vielä päättynyt.

»Valtiolliset» oli toimitettu pois, ja niiden luku oli viime aikoina kasvanut niin suureksi, että vangitsemistapaukset voittivat kaikki muut toimenpiteet.

Rikollistenkaan lukumäärä suurkaupungissa ei ollut vähentynyt. Vaikka ihmiset teurastivatkin toisiaan tasa-arvoisuuden nimessä, silti veljeyden harrastajissa ei ollut sen vähempää varkaita, näpistelijöitä, tavallisia murhaajia tai julkisia irstailijoita.