Part 11
»Sallipa tietenkin. Juliette seurasi miehiä nurisematta Merlinin ilmoitettua, että hänen oli vastattava yleiselle turvallisuuskomitealle kansan edustajain kanssa ilvehtimisestä.»
»Hän saa vastata siitä hengellään», mutisi Déroulède. »Ja minunkin», lisäsi hän puoliääneen.
Anne Mie ei kuullut hänen sanojaan; hänen tunteellisen, pienen sydämensä kävi ylenmäärin sääli Juliettea ja Paulia.
»Ennenkuin he kuljettivat hänet pois», virkkoi Anne Mie asettaen laihan hennot kätensä Déroulèden käsivarrelle, »juoksin hänen luokseen sanomaan hyvästiä. Sotilaat työnsivät minut tylysti syrjään, mutta minun onnistui suudella häntä — ja silloin hän kuiskasi korvaani muutamia sanoja.»
»Niinkö? Mitkä ne olivat?»
»'Vala se oli', sanoi hän. 'Vannoin sen isälleni ja velivainajalleni. Sanokaa hänelle’,» toisti Anne Mie hitaasti.
Vala!
Hän ymmärsi ja, voi, kuinka hän sääli Juliettea! Kuinka kauheasti olikaan Julietten raadeltu sielu parka kärsinyt hänen jalon rehellisen luontonsa kamppaillessa hirvittävän petoksen kanssa!
Hänen vilpittömyyttään, rohkeuttaan Déroulède ei ollenkaan epäillyt. Ja Julietten omallatunnolla kauhistuttava synti, joka varmaan aiheuttaa loppumatonta tuskaa!
Voi, sovitus ei vapauta häntä milloinkaan itsesyytösten taakasta!
Hän oli halunnut hengellään sovittaa petoksen Déroulèdea ja hänen omaisiaan kohtaan. Tyttö viedään tuomioistuimen eteen, joka peruuttamattomasti tuomitsee hänet. Voi, kuinka säälittävää!
Yhden ainoan hetken kiihkeä mielenkuohahdus, elinkautinen taikausko ja väärä velvollisuudentunto, ja sitten loppumaton kurjuus, kauhea vääryyden sovitus, vääryyden, jota ei voi koskaan saada tekemättömäksi.
Eikä Juliette ollut koskaan rakastanut häntä.
Siinä tosi oas, Déroulèden ainoa tunne sillä hetkellä; se jäyti häntä enemmän kuin Julietten synti ja petollisuus — enemmän kuin hänen oman ihanteensa häipyminen.
Kiihkeästi haluten hänen pelastustaan oli Juliette uhrautunut sovittamaan tuottamansa pahan.
Mutta kuitenkin olivat Déroulèden toiveet ja unelmat joutuneet karille!
Siihen hetkeen saakka, jolloin Déroulède oli auttamattomasti kadottanut Julietten, ei hän ollut milloinkaan käsittänyt, kuinka suuret hänen toiveensa olivat olleet; kuinka hän päivästä toiseen oli odottanut katsetta Julietten silmistä, sanaa hänen huuliltaan ilmoitukseksi, että hänkin — hänen saavuttamaton pyhimyksensä — laskeutuu jonakin päivänä maanpinnalle ja lahjoittaa hänelle vastarakkautensa.
Silloin tällöin kun Julietten ihanat kasvot ilostuivat nähdessään Déroulèden, kun hän hymyili tervehdykseksi Déroulèden työstä palattua, kun hän yleisön penkiltä konventin istunnoissa katseli häntä ylpeän ihastuneena — silloin olivat Déroulèden toiveet, ajatukset ja unelmat heränneet.
Harhanäkyjä ne vain olivat! Naamio Julietten sielussa riehuvasta hirveästä taistelusta, muuta se ei ollut.
Juliette ei rakastanut häntä, siitä hän tunsi olevansa varma. Miesten tavoin hän ei täysin ymmärtänyt suurta ja ihmeellistä arvoitusta, joka on hämmästyttänyt maailmaa ammoisista ajoista: naisen sydäntä.
Ikuiset ristiriitaisuudet, jotka muodostavat tuntehikkaan naisen monimutkaisen luonteen, olivat hänelle aivan käsittämättömät. Juliette oli kavaltanut hänet tyydyttääkseen omaa oikeuden- ja totuudentuntoaan, tyydyttääkseen kostonhaluaan ja täyttääkseen valansa. Siis ei Juliette rakastanut häntä.
Se oli johdonmukaisuutta ja tervettä järkeä. Naisia koskevan epäluulonsa kannustamana tuntui se hänestä aivan kiistämättömältä.
Paul Déroulèden kaltaiselle ajattelevalle ja tarkoituksenmukaisesti toimivalle miehelle rakastetun pettäminen ja vihan ja rakkauden keskinäinen vaihtuminen olivat vieraita ja uskomattomia käsitteitä. Hän puolestaan ei ollut koskaan rakastanut ketään vihaamaansa henkilöä. Miesten tunteet näissä asioissa eivät ole kovin monimutkaisia eivätkä ristiriitaisia.
Voiko rehellinen henkilö kavaltaa ystävänsä? Ei — ei koskaan. Vihollisensa, inhoamansa henkilön, jonka sortuminen tuottaa hänelle iloa, hän saattaa pettää. Mutta ystävänsä? Pelkkä ajatuskin on vastenmielinen, mahdoton rehelliselle luonteelle.
Julietten rajattoman jalomielisyyden hänen koettaessaan pelastaa Déroulèdea kun Juliette vihdoinkin joutui katsomaan kauheaa vääryyttä silmästä silmään, luki Déroulède niiden jalojen vaikuttimien ansioksi, joihin hän tiesi Julietten sielun täysin kykeneväksi. Niidenkin Déroulèden oma epäluulo otaksui johtuneen enemmän hänen äitinsä tai Anne Mien kuin hänen oman itsensä vuoksi.
Mitä siis elämä sillä hetkellä merkitsi hänelle? Olihan hän iäksi kadottanut Julietten, onnistuipa hänen sitten siepata hänet giljotiinilta tai ei. Hänellä oli perin vähän, tuskinpa ollenkaan toivoa saada hänet pelastetuksi, mutta missään tapauksessa ei hän jää hänelle kiitollisuuden velkaa hengestään.
Nähdessään hänen vaipuvan ajatuksiinsa oli Anne Mie hiljaa vetäytynyt syrjään. Hänen oma terve järkensä sanoi, että Paul Déroulèden ensimäinen tehtävä oli hänen äitinsä vaarasta pelastaminen ja maasta lähettäminen, mikäli aika sen vielä salli, joten hän odottamatta ohjeita alkoi samana iltana pakata rouva Déroulèden ja omia tavaroitaan.
Sydämessään ei hän enää vihannut Juliettea. Mikä Paul Déroulèdelta jäi ymmärtämättä, sen Anne Mie oli jo arvannut. Tyttö uskoi varmasti, ettei mikään enää pelastanut Juliettea kuolemasta, ja hänen sydämeensä hiipi voimakas hellyyden tunne naista kohtaan, jota hän oli vihollisenaan ja kilpailijanaan pitänyt.
Lyhyessä ajassa oli hänkin oppinut suuren läksyn, että kosto on vain Jumalan.
XX LUKU.
CHEVAL BORGNE.
Oli puoliyö.
Huone oli käynyt tukahuttavan kuumaksi; eltautuneen tupakan, härskin voin ja sekoittamattoman viinan löyhkä leijaili kuin sumu ilmassa.
Cheval Borgnen ravintolan suurinta huonetta oli viimeisten viiden vuoden aikana käytetty äärimmäistasavaltalaisten, sansculottien, kokouspaikkana.
Itse rakennus sijaitsi likaisen, kurjannäköisen ja mitättömän kadun varrella. Sellaisten katujen kapeus ja ulkonevat rakennukset estävät auringon, ilman ja valon pääsemästä kurjille asukkaille.
Cheval Borgne oli viheliäisimmännäköisiä asumuksia huonomaineisen kadun varrella. Rappaus oli halkeillut, vieläpä näyttivät seinätkin pullistuvan ulospäin ennen lopullista romahdustaan. Huoneet olivat matalat ja kattoja kannattivat ajan ja lian mustaamat hirret.
Kerran se oli ollut kuuluisa avaroista kellareistaan, jotka sisälsivät harvinaisen vanhoja viinejä. Suuren hallitsijan aikana oli nuorten keikarien tapana lähteä naisien komeista salongeista viettämään Cheval Borgnessa yöllisiä juominkejaan.
Siihen aikaan olivat avarat kellarit olleet monen ankaran taistelun, monen salaperäisen kuoleman todistajina; jos limaiset seinät olisivat voineet puhua, olisivat ne kertoneet tapauksista, jotka saattaisivat häpeään herra Vidocqin mielettömimmätkin kronikat.
Se aika oli mennyttä.
Asiat toimitettiin nyt selkeällä päivällä Place de la Revolutionilla; ei tarvittu synkkiä salaperäisiä kellareita murhien ja kostotoimenpiteiden suorittamiseksi.
Rotat ja kaikellaiset vahingolliset eläimet kaivoivat käytäviään rakennuksen kellarikerroksessa. Ne söivät toisiaan ja remusivat siellä ihmisten menetellessä samoin yläpuolella olevissa huoneissa.
Yläkerrassa oli tasa-arvoisuuden ja veljeyden kerho. Kellä ohikulkijalla tahansa oli vapaus astua sisään ja liittyä väittelyihin; satunnaisen jäsenyyden ainoana pätevyysehtona oli giljotiinin hillitön rakastaminen.
Cheval Borgnen likaisista kammioista olivat lähtöisin useimmat ilmiannot, jotka kaikki päättyivät samaan välttämättömään loppuun — kuolemaan.
Kokousta pitämässä istui siellä aluksi nelisenkymmentä sorretun Ranska raukan hurjaa isänmaanystävää. Enimmäkseen he puhuivat vapaudesta kiroten ja sadatellen hirmuvaltiaita, ja sittemmin he itsekin käyttivät hirmuvaltaa — yksinvaltaa — kymmenentuhatta kertaa kauheammin kuin irstaat Bourbonit ikänään.
Siinä oli vapauden pyhäkkö, tuo musta, kostea, pahanhajuinen porttola kapeine, särkyneine ikkunaruutuineen, joista vain hiukkanen ilmaa pääsi sisään, sekin löyhkäävää ja epäterveellistä.
Lattia oli lankuista, aivan alkuperäistä tekoa, madon syömä ja paljas lukuunottamatta paksua, rasvaista tomukerrosta, joka vaimensi saapasjalkaisten askelten kolinan. Pyhäkkö saattoi ylpeillä vain kahdesta tuolista, jotka ilman seinän tukea olisivat särkyneet ja pudottaneet istujan lattialle. Tyhjät viinitynnyrit hoitivat istuimien virkaa, ja pöytien sijasta oli siellä höyläämättömiä honkalautoja rakennuspukkien nojassa.
Kerran olivat seinien verhona olleet paperitkin, jotka nyt riekaleina riippuen paljastivat halkeilleen rappauksen. Kaikki oli kellertävänharmaan lian peitossa. Ainoastaan keskellä huonetta oli tulipunainen vapaudenlakki heijastamassa synkkään ympäristöön kuoleman väriään.
Siellä täällä seinille kirjoitettu ikuinen tunnuslause, joka oli ylevämietteinen, mutta kehno käytännössä, muistutti n.s. kerhon tarkoitusta: »Vapaus, Veljeys, Tasa-arvoisuus tai kuolema.»
Tunnuslauseiden alla parissa nurkassa oli sitä paitsi alkuperäisiä hiilipiirroksia, jotka useimmat olivat siveettömiä. Ne oli piirtänyt eräs kerhon jäsen, joka sillä tavoin turmeli taidettaan.
Sinä iltana ei kokouksen jäsenluku noussut edes kahteenkymmeneen.
Veljeysapostolien säädösten mukaisesti toimi giljotiini lakkaamatta. Se oli tullut suuren vallankumous-hallituskoneiston tärkeimmäksi tekijäksi, ja sitä oli melkein joka päivä ja tunti syöttänyt mainitun siveettömän kerhon toimeliaisuus, kerhon, joka piti kaameita, kauhistuttavia istuntojaan Cheval Borgnen kosteahkossa kahvilassa.
Toimivien jäsenten luku oli vähentynyt. Niinkuin rotat rakennuksen kellarissa olivat hekin syöneet, nielleet ja repineet kappaleiksi toisensa kuvitellun veljeyden raivoisassa tavoittelussaan.
Järjestön perustajan Marat'n oli tytön käsi surmannut. Mutta Chardon, Manuel ja Osselin olivat menneet tavallista tietä virkaveljiensä ilmiantamina; Rabaut'n, Custinen ja Bisonin olivat vuorostaan lähettäneet giljotiinille heitä itseään voimakkaammat ehkäpä kaunopuheisemmatkin henkilöt.
Kansalliskonventin huomattavin henkilö oli se, joka jaksoi huutaa äänekkäimmin:
»_Giljotiini toimikoon lakkaamatta!_»
Marat'n kuoleman jälkeen tuli Merlin kerhon huomattavimmaksi jäseneksi — hän ja hänen paras ystävänsä, yleinen syyttäjä Foucquier-Tinville, murhakauden verenhimoisin murhaaja.
Vaikka olivatkin parhaita ystäviä, toimivat he toisiaan vastaan salaisesti vahingoittaen saavuttamaansa kansansuosiota ja alituisesti toisistaan kuiskaten: »Hän on petturi!»
Heidän toimensa oli käynyt rinnakkaiseksi kilpajuoksuksi välttämättömään päämaaliin.
Foucquier-Tinvillen vaikutusvalta oli siihen aikaan nousemaisillaan. Merlinille oli annettu tehtävä, jota hän ei voinut suorittaa. Jo päiväkausia, vieläpä viikkojakin oli jalon kokouksen tärkeimpänä keskusteluaiheena ollut kansanvaltuutettu Déroulèden kukistaminen. Hänen nauttimansa kansansuosio, hänen tyyni varmuutensa hirmuvallan ja anarkian aikana oli ollut silmätikkuna hurjille jakobiineille.
Oli jo päästy huippukohtaan. Nimetön ilmianto oli herättänyt verenhimoisten isänmaanystävien toivon. Kaikki tuntui täysin todennäköiseltä. Marie Antoinetten, Louis Capet’n lesken pelastamisyritys oli juuri sellainen suunnitelma, joka saattoi syntyä Paul Déroulèden aivoissa.
Sydämessään oli hän aina ollut ylimys, ja hänen ritarillisuutensa vainottua naista kohtaan oli ainoa, ulkonainen merkki, joka ilmaisi hänen salaisesti kuuluvan vihattuun luokkaan.
Merlin oli lähetetty kansanvaltuutetun taloon etsimään todisteita hänen rikollisuudestaan.
Mutta tyhjin käsin oli Merlin palannut.
Ylimysnaisen — Déroulèden mahdollisen rakastajattaren, joka todennäköisesti oli ilmiantanut hänet — vangitseminen oli vain mitätön korvaus tärkeimmän vangitsemisen epäonnistumisesta.
Saavuttuaan ystäviensä luo matalaan, himmeästi valaistuun ja pahanhajuiseen huoneeseen huomasi Merlin heti siellä vallitsevan vihamielisyyden häntä itseään kohtaan.
Tinvilleä ympäröi hänen omat äreät liittolaisensa hänen istuessaan toisella niistä tuoleista, joista Cheval Borgne saattoi ylpeillä.
Raakaa punaviinaa sisältävät puolitäydet lasit pukkipöydillä heijastivat kokouksen jäsenten mielentilan perussäveltä.
Kaikki läsnäolijat olivat mustanukkaisissa nutuissa, kuluneissa mustissa polvihousuissa ja läntistyneissä kengissä, joita tamineita pidettiin sansculottien erityisenä vihapukimena. Välttämätön, enemmän tai vähemmän kulunut ja likainen fryygialaislakki kolmivärinen ruusuke laidassa oli kaikkien läsnäolijoiden päässä.
Tinvillestä oli parasta puhutella ivallisella äänellä entistä ystäväänsä Merliniä. Kyynärpäin pöydällä kaiveli hän teräshaarukalla hampaitaan, ja mielenkiintoisen työnsä lomassa ilmaisi hän mielipiteensä isänmaallisuuden suurista periaatteista.
Hänen seuralaisensa tiesivät hänen onnentähtensä olevan nousemaisillaan, ja he alentuivat hänen kiertotähdikseen. Huoneeseen tullessaan oli Merlin murahtanut äreästi »hyvää iltaa» ja istahtanut, huoneen etäisimpään nurkkaan.
Hänen tervehdyksensä oli saanut vastaukseksi vähän ivaa ja sangen paljon uhkaavia katseita. Tinville itse oli kumartanut hänelle purevan ivallisesti ja vastenmielisin ilmein.
Eräs isänmaanystävistä, suunnattoman pitkä, jättiläismäinen olento, jonka suuret kovat nyrkit ja leveät hartiat selvästi ilmaisivat hänet hiilikaivosmieheksi, oli muutamien ivallisten huomautusten jälkeen haalannut tyhjän viinitynnyrin Merlinin pöydän luo ja istuutunut hänen eteensä.
»Kansalainen Lenoir, ole varuillasi», nauroi Tinville ilkeästi, »kansanvaltuutettu Merlin vangitsee sinut kansanvaltuutettu Déroulèden sijasta, jonka hän on antanut livistää sormiensa läpi.»
»Ei, ei tarvitse pelätä», vastasi Lenoir kiroten. »Kansalainen Merlin on liian ylimyksellinen loukatakseen ketään, hänen kätensä ovat liian puhtaat, hän ei halua suorittaa tasavallan likaista työtä. Eikö niin, _herra_ Merlin», lisäsi jättiläinen pilkallisesti kumartaen ja korostaen arvonimeä, jota ei ollenkaan käytetty tasa-arvoisuuden aikakaudella.
»Isänmaallisuuteni tunnetaan sangen hyvin», sanoi Merlin karskisti, »tarvitakseni pelätä kateellisten vihollisten hyökkäyksiä; ja mitä tulee tarkastukseeni; kansanvaltuutetun talossa iltapäivällä käskettiin minun etsiä todisteita häntä vastaan, mutta en löytänyt mitään.»
Lenoir sylkäisi lattialle, levitti tummat, karvaiset käsivartensa pöydälle ja virkkoi hiljaisella äänellä:
»Tosi isänmaanrakkaus, sellaisena kuin todellinen jakobiini sen käsittää, valmistaa tarvitsemansa todisteet jättämättä mitään sattuman varaan.»
Käheiden äänien murina — »Eläköön vapaus» — tervehti tanakan hiilijätkän puhetta.
Tuntiessaan saaneensa kuulijain kannatuksen ja hyväksymisen näytti Lenoir pöyhistellen tavoittelevan johtavaa asemaa tyytymättömien joukossa, joka Déroulèden kukistamishommista pettyneenä oli valmis riemuitsemaan Merlinin häviöstä.
»Kansalainen Merlin, olitte typerä», sanoi Lenoir hitaasti ja merkitsevästi, »kun ette älynnyt naisen pelaavan omaa leikkiään.»
Merlinin likaiset kasvot olivat käyneet kalmankalpeiksi. Jättiläismäisen, pörröisen sansculottin seisoessa hänen edessään tuntui hänestä, niinkuin olisi hän jo seisonut syytettynä kauhean, armottoman tuomioistuimen edessä, jonne hän oli monen monia viatonta uhria laahannut.
Istuessaan turvassa huoneen peränurkassa olevan pöydän ääressä tuntui hänestä, niinkuin olisi hän jo ollut vankina tuomioistuimen edessä vastaamassa hengellään toimensa onnistumattomuudesta.
Hänen omat lakinsa, omat teoriansa muodostivat verisen taistelujärjestön häntä itseään vastaan. Itsehän hän oli laatinut syytökset kenraali Custinea vastaan, samoin kenraali Westermania, Brunet'tä ja Beauharnais'ta vastaan heidän alituiseen uudistetuista onnistumattomista yrityksistään.
Hänen vuoronsa oli tullut.
Verenhimoiset sakaalit olivat pettyneet saaliissaan, he voivat repiä hänet kappaleiksi korvatakseen tappionsa.
»Mistä olisin sen tiennyt?» murisi hän äreästi. »Nainen oli ilmiantanut hänet.»
Miesten vihainen ivanauru tervehti tätä heikkoa puolustusyritystä.
»Kansanvaltuutettu Merlin», huomautti Tinville ivallisesti, »oma lakinne sanoo, että on rikollista olla epäiltynä petoksesta tasavaltaa vastaan. Mutta aivan eri asia on laatia lakia kuin toteuttaa sitä käytännössä.»
»Mitä olisi minun pitänyt tehdä?»
»Kuulkaahan viatonta», tokaisi Lenoir virnistellen. »Mitä hänen olisi pitänyt tehdä? Isänmaanystävät, toverit, veljet, kysyn teiltä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä.»
Jättiläinen oli työntänyt syrjään viinitynnyrin, joka vieri hänen altaan tiehensä. Perinpohjin halveksien Merliniä ja tuntien tämän voimattomuuden seisoi hän siinä kaikkien edessä ja syytti ankarasti petollista saamattomuutta.
»Kysyn teiltä!», toisti hän äänekkäästi kiroten, »mitä jokainen isänmaanystävä tekisi, mitä te tai minä olisimme tehneet sellaisen miehen talossa, jonka kaikki _tiedämme_ tasavallan petturiksi? Veljet, ystävät, - kansanvaltuutettu Merlin löysi palaneita papereita uunista, hän löysi kirjesalkun, joka ilmeisesti oli sisältänyt tärkeitä asiapapereita, ja hän kysyy meiltä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä!»
»Déroulède on liian tärkeä henkilö todisteitta tutkittavaksi. Koko Pariisin roskajoukko kääntyy meitä vastaan, jos laahaamme hänet oikeuteen ja rohkenemme koskettaa hänen pyhää personaansa.»
»Todisteittako? Kuka sanoo, ettei todisteita ole?» kysyi Lenoir.
»Löysin palaneet paperit ja revityn kirjesalkun naisen huoneesta. Hän ilmoitti niiden olevan rakkauskirjeitä ja sanoi ilmiantaneensa Déroulèden päästäkseen hänestä.»
»Kansanvaltuutettu Merlin, sallikaa minun siis sanoa, että tosi isänmaanystävä olisi löytänyt paperit Déroulèden eikä naisen huoneesta; että asiapapereiden jouduttua vallankumouksen uskollisen ystävän käsiin niitä ei olisi kaikkia hävitetty, sillä hän olisi 'löytänyt' niiden joukossa yhden leski Capet'lle osoitetun kirjeen, joka olisi sitovasti todistanut kansanvaltuutettu Déroulèden olevan petturin. Niin olisi todellinen isänmaanystävä tehnyt — niin minä olisin tehnyt. Totisesti, koska siis Déroulède on niin tärkeä henkilö, että meidän on pantava hansikkaat käsiimme tarttuessamme häneen, niin taistelkaamme hänen kanssaan toisin keinoin! Olemmeko ylimyksiä, jotta meidän on epäröitävä sakaalin osan näyttelemistä ovelaa kettua vastaan? Kansanvaltuutettu Merlin, oletteko jonkun entisen herttuan tai prinssin poika, kun ette uskalla _väärentää_ asiapaperia, joka tuomitsee petturin. Ei, ystävät, sallikaa minun sanoa, ettei tasavalta roistoja tarvitse. Se sanoo petturiksi sitä, joka sallii sen vihollisen jäädä tahrattomaksi oman pelkuruutensa vuoksi ja koskettamattoman, ohivilahtavan varjon — Pariisin roskajoukon vihan — pelosta.»
Jyrisevät hyvähuudot kaikuivat puheen lopussa, jonka esitystä olivat avustaneet voimakkaat eleet ja monet rivot nimitykset, joita kertojan on mahdoton toistaa. Lenoirin ääni oli viiltävä, särähtelevä ja kimeä. Hän puhui leveää maalaiskieltä, jonka murrealuetta oli vaikea tarkalleen määritellä, mutta aivan toisellaista se oli kuin Pariisin alhaison käheät kurkkuäänet. Hänen intonsa antoi hänelle miellyttävän leiman. Risaisissa, tomuisissa vaatteissaan näytti hän ruumiillistuneelta, likaiselta laumalta, joka oli saattanut sivistyksen, taiteen ja hienostuksen mestauslavalle valmistaakseen tietä inhottaville paheille ja tyydytetylle vihanhimolle.
XXI LUKU.
JAKOBINILAISPUHUJA.
Tinville yksin pysyi ääneti Lenoiren tulisen puheen aikana. Hän näytti vuorostaan äreältä. Kaivellen hampaitaan hän istua tuijotti synkästi innokkaaseen puhujaan, joka aivan ilmeisesti oli kiinnittänyt yleisön huomiota, Tinville sieti suosiota vain silloin, kun se kohdistui häneen itseensä.
»Helppo on nyt puhua, kansalainen Lenoir. Sekö on nimenne? Olette verrattain outo täällä, ettekä ole vielä todistanut tasavallalle, että voitte tehdä muutakin kuin puhua.»
»Jos kukaan ei puhu, kansalainen Tinville — sekö on nimenne?» matki Lenoir virnistellen — »jos kukaan ei puhu, ei mitään saada aikaan. Istutte täällä kaikin tuomitsemassa kansanvaltuutettu Merliniä hulluudesta, ja siinä olen kanssanne yhtä mieltä, mutta —»
»Tosiaankin, kansalainen, selitä 'mutta' sanasi», virkkoi Tinville, sillä kaivostyömies oli keskeyttänyt puheensa kuin ajatuksiaan kootakseen. Hän oli laahannut viinitynnyrin pukkipöydän luo ja istui siinä hajasäärin Tinvillen ja jakobiniläisjoukon edessä. Hänen takanaan lepattava talikynttilä muodosti varjokuvan hänen kulmikkaasta, suuresta päästään fryygialaislakkeineen ja leveistä olkapäistään, joita nukkavieru villapaita ja matala alaskäännetty kaulus peittivät.
Hänellä oli pitkät, laihat kädet, joita monet päällekkäin olevat hiilitomukerrokset peittivät, ja niillä hän alituisesti teki luonnottomia liikkeitä, niinkuin olisi hän ollut tarttumaisillaan jonkun elävän olennon kurkkuun.
»Tiedämmehän kaikki, että valtuutettu Déroulède on petturi, vai mitä,» kysyi hän seurueelta yleensä.
»Tiedämme», kuului kaikkien läsnäolijain yhteinen myönnytys.
»Äänestäkäämme siis! Kyllä merkitsee kuolemaa, ei vapautusta.»
»Kyllä, kyllä», kuului jokaisesta käheästä, kuivahkosta kurkusta; ja kaksitoista riutunutta kättä kohosi vaatimaan kuolemaa kansanvaltuutettu Déroulèdelle.
»'Kyllä' voitti», sanoi. Lenoir hiljaa. »Ainoa tehtävämme on päättää, kuinka parhaiten voimme täyttää aikomuksemme.»
Mielissään huomatessaan yleisen huomion kääntyneen pois hänen omista konnanteoistaan oli Merlin vähitellen vapautunut äreydestään. Hänkin laahasi viinitynnyrin tuoliksi pukkipöydän ääreen, ja siten nimettömän jakobinilaiskerhon jäsenet muodostivat lujan ryhmän, joka kaamean kauheana ja itsepintaisesti pöyhkeilevän rumana oli maalaamisen arvoinen.
»Luulen», sanoi Tinville, joka oli haluton luovuttamaan muille äärimäispuolueen johtajan paikkaa — »kansalainen Lenoir, luulen teidän voivan hankkia minulle todisteet kansanvaltuutetun syyllisyydestä.»
»Kansalainen Tinville, jos toimitan teille todisteet», vastasi hän, »ajattako yleisenä syyttäjänä asian loppuun saakka?»
»Minun velvollisuuteni on julkisesti syyttää niitä, jotka ovat tasavallan kavaltajia.»
»Entä te, kansalainen Merlin», kyseli Lenoir, »tahdotteko parhaanne mukaan auttaa tasavaltaa pääsemään petturista eroon?»
»Palvelukseni suuren vallankumouksen asioissa tunnetaan sangen hyvin —» alkoi Merlin.
»Tosiaankin, kansalainen Merlin, mutta nyt ei kaunopuheisuutta tarvita. Kaikki tiedämme, että olette pahasti erehtynyt ja että vallankumous vähät välittää niistä pojistaan, jotka ovat toimineet huonolla menestyksellä, mutta koska vielä olette oikeusministeri niin tarvitsee Ranska teitä — saadakseen _muita_ pettureita giljotiinille.»
Hän lausui viimeisen lauseen hitaasti ja merkitsevästi viivytellen 'mutta' sanassa niinkuin toivoen sen merkityksen koko kauheuden tunkeutuvan syvälle Merlinin aivoihin.
»Kansalainen Lenoir, mitä siis neuvotte?»
Niinkuin yhteisestä suostumuksesta oli Ranskan syrjäisestä maakunnasta saapunut hiilenkantaja hiljaisuudessa tunnustettu joukon johtajaksi. Yhä peloissaan toivoi Merlin häneltä neuvoa; Tinvillekin oli valmis suostumaan hänen johdettavakseen. Kaikki he yksimielisesti halusivat päästä Déroulèdesta, joka puhtaan elämänsä tähden ja pidättäytymällä heidän kauheista juomingeistaan ja hirveästä vihastaan näytti heistä kaikista heille tarkoitetulta elävältä nuhteelta. Kaikki he tunsivat Lenoirilla olleen salaista kaunaa kansanvaltuutettuun, mikä seikka parhaiten selitti hänelle keinot Déroulèden kukistamiseksi.
»Mitä siis neuvotte?» kuului Merlinin kysymys, ja kaikki kuuntelivat innokkaasti mitä tulossa oli.