Part 10

Déroulèden ja hänen seuraajiensa askeleet kaikuivat heidän laskeutuessaan portaita, sitten eteisen ovi aukeni ja sulkeutui. Avonaisesta ikkunasta tunkeutui huoneeseen käheä ilonhuuto suositun kansanvaltuutetun kadulla näyttäytyessä.

Merlin jäi kahden miehen kanssa pylväistöön; kahden muun hän käski saattamaan Déroulèdea oikeuspalatsiin saakka, jossa yleisen turvallisuuskomitean jäsenet istuivat. Hirmuvaltias aavisti kansanvaltuutetun puhuvan roskajoukolle.

Hillitön naisjoukko oli nähtävästi odottanut hänen tuloaan. Kaduille oli pian levinnyt tieto, että Merlin, itse Merlin, tuo innokas, verenhimoinen jakobiini oli alentunut menemään Paul Déroulèden taloon neljän sotilaan seuraamana. Sellainen loukkaus miestä kohtaan, johon he kaikista konventin jäsenistä enin luottivat, oli suuresti kiihottanut joukkoa. Naiset ilkamoivat sotilaille heti heidän näyttäydyttyään, eikä Merlin uskaltanut kieltää Déroulèdea puhumasta.

»_Hirteen, vanha tomppeli!_» karjui yksi naisista pudistaen nyrkkiään Merlinin nenän edessä.

»Kansanvaltuutettu, antakaa merkki», liittyi puheeseen toinen, »ja me murskaamme hänen ilkeän naamansa. _Me katkaisemme hänen kaulansa!_»

»_Hirteen! Hirteen!_»

Yksi ainoa Déroulèden lausuma sana olisi aiheuttanut julkisen metelin, ja siihen aikaan tulkittiin itsepuolustus roskajoukkoa vastaan kansan vihaamiseksi.

Merlininkään työ ei ollut vielä suoritettu. Hän ei ollut aikonutkaan itse saattaa Déroulèdea. Hänellä oli vielä tärkeitä toimia talossa, josta hän juuri oli poistunut. Hän oli vain halunnut lähettää kansanvaltuutetun tieltään ennenkuin hän taas meni yläkertaan.

Sitäpaitsi hän oli odottanut jonkunlaista katumellakkaa. Pariisin väestön mielentila oli sillä hetkellä kiehumispisteessä. Väestön vihaa määrättyä kansanluokkaa ja määrättyä yksilöä kohtaan voi verrata vain siihen intoon, millä he muutamia suosivat.

He olivat palvoneet Marat’ta hänen siivottomuutensa ja paheidensa vuoksi; he palvoivat Dantonia hänen tarmonsa ja Robespierreä hänen tyyneytensä tähden. Déroulèdea he palvoivat hänen äänensä, hänen lempeytensä ja sääliväisyytensä tähden, hänen kaunopuheisuutensa ja huolenpitonsa vuoksi heidän lapsistaan.

Hänen kaunopuheisuuttaan Merlin juuri pelkäsikin; mutta huonosti hän tunsi ne ihmiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä.

Déroulèden vaikutusvaltaa hillittömimpään ja turmeltuneimpaan kansaan, mitä maailman historia on koskaan tuntenut, ei suinkaan saavutettu sen intohimoja lietsomalla. Suurinkin kansansuosio on aina lyhytaikainen. Roskajoukon intohimot kohdistuvat aina niihin, jotka ovat ne herättäneet. Marat' ei elänyt nähdäkseen tähtensä laskeutumista; Dantonin laahasivat giljotiinille ne, joita hän oli opettanut pitämään tuota kuolonvälinettä ainoana ja kumoamattomana valtiollisena johtopäätöksenä; Robespierre sortui niihin hurjiin verenvuodatuksiin, jotka hän itse oli aikaansaanut. Mutta Déroulède pysyi Pariisin kansan johtajana niin kauan kun hän itse halusi pysyttäytyä siinä asemassaa Kuunnellessaan häntä tunsi väkijoukko tulevansa paremmaksi, jalommaksi ja vähemmän turmeltuneeksi.

Hän ylläpiti heidän kurjissa, harhaanjohdetuissa sydämissään miehuuden viimeisiä lepattavaa tunnetta, jota verenhimoiset tyrannit veljeyden ja tasa-arvoisuuden nimessä yrittivät parhaansa mukaan tukahuttaa.

Silläkin hetkellä hän olisi saattanut käyttää ovensa ulkopuolella olevan pienen joukon mielentilaa omaksi hyväkseen, mutta hän piti vaitioloa parempana; vieläpä hän tyynnytti heitä käden liikkeilläänkin.

Hän tiesi hyvin, että ne, joita hän olisi voinut kiihottaa Merliniä vastaan, olisivat veren kuohahtaessa varmasti muutamissa minuuteissa kääntyneet häntä itseään vastaan.

Merlin, joka kaiken aikaa oli aikonut palata taloon, käyttikin sillä hetkellä tilaisuutta hyväkseen. Hän antoi Déroulèden mennä edellä kahden miehen saattamana ja kiirehti takaisin taloon naisten ivahuutojen seuraamana.

»Hirteen vanha tomppeli!» huusivat he heti, kun eteisen ovi sulkeutui. Muutamat alkoivat nyrkeillään takoa ovea; sitten he huomasivat, että heidän erityinen suosikkinsa, kansanvaltuutettu Déroulède marssi kahden sotilaan välissä niinkuin vanki. Huhu tiesi kertoa, että hänet oli pidätetty ja vietiin oikeus palatsiin — vankina.

Se ei saanut tapahtua. Pariisin roskajoukolle oli opetettu, että se oli kaupungin valtias, ja se oli oppinut läksynsä hyvin. Sillä hetkellä se oli valinnut Paul Déroulèden erityiseen suojelukseensa, ja hänen kunniavartijanaan — naiset rikkinäisissä hameissaan, miehet paljasjaloin ja puolialastomina, lapset kirkuen, rääkyen ja huutaen — se seurasi häntä valvoakseen, ettei vain kukaan saanut häntä loukata.

XVII LUKU.

SOVITUS.

Merlin odotti hetkisen eteisessä, kunnes kuuli meluavan joukon häviävän etäisyyteen, sitten hän vielä kerran nousi portaita tyytyväisesti myhähtäen.

Kaikki oli tapahtunut muutamissa minuuteissa. Rouva Déroulède ja Anne Mie sangen levottomina kadulla sattuneiden tapahtumain vuoksi eivätkä olleet huomanneet Juliettea.

He eivät olleet uskaltaneet astua parvekkeelle katsomaan mitä tapahtui, ja senvuoksi he eivät ymmärtäneet mitä ulko-oven uudelleen avaaminen ja sulkeminen merkitsi.

Seuraavassa hetkessä Merlinin raskaat, veltot askeleet portaissa saivat kuitenkin Anne Mien pelästyneenä katsahtamaan ympärilleen.

»Sotilaat ovat vain tulleet takaisin noutamaan minua», sanoi Juliette hiljaa.

»Teitä?»

»Niin, he ovat tulleet viemään minut pois. Eivät luullakseni halunneet tehdä sitä herra Déroulèden läsnäollessa peläten —»

Hänellä ei ollut aikaa sanoa sen enempää. Anne Mie katseli häntä pelokkaasti ja äänettömästi kummastellen Merlinin huoneeseen astuessa.

Merlinillä oli kädessään nahkasalkku, jonka koko toinen pää oli revitty, sekä muutamia pieniä puolihiiltyneitä paperipalasia. Hän tuli suoraan Julietten luo ja epäkohteliaasti heitti sekä salkun että paperit tytön kasvoille.

»Teidänkö nämä ovat?» kysyi hän töykeästi.

»Minun.»

»Luullakseni tiedättekin mistä ne löytyivät?»

Juliette nyökkäsi ääneti vastaukseksi.

»Mitä papereita te poltitte?»

»Rakkauskirjeitä.»

»Valehtelette!»

Juliette kohautti olkaansa.

»Niinkuin haluatte», vastasi hän lyhyesti.

»Mitä papereita ne olivat?» toisti Merlin kiroten kovasti ja rivosti, mikä kuitenkaan ei häirinnyt nuoren tytön tyyneyttä.

»Olen sanonut teille», vastasi hän, »rakkauskirjeitä, jotka halusin polttaa.»

»Kuka oli rakastettunne?» kysyi hän.

Kun Juliette ei vastannut, osoitti hän kadulle, jossa sanat »Déroulède, eläköön Déroulède», vielä kaukaa kaikuivat.

»Olivatko kirjeet häneltä?»

»Eivät.»

»Teillä oli siis useampiakin rakastajia kuin yksi?»

Merlin naurahti ja teeskennelty iloisuus näytti yhä enemmän vääntelevän hänen ilkeitä piirteitään.

Hän tunki kasvonsa aivan lähelle Julietten poskia, ja tämä sulki silmänsä inhoten kurjan heittiön kosketusta. Anne Miekin oli päästänyt osanotonhuudahduksen nähdessään pahanhajuisen likaisen hylkiön kiduttavan läheisyydellään hänen edessään seisovaa ihanaa ja hienostunutta tyttöä.

Töykein liikkein hän pisti sorkkamaiset kätensä Julietten siron leuan alle pakoittaen tytön kääntymään ja katsomaan häneen, Juliette kavahti inhottavasta kosketuksesta, mutta tyyneyttään hän ei hetkeksikään unohtanut.

Sellaisten hylkiöiden valtaan oli hän tahallaan toimittanut miehen, jota hän rakasti. Raa’an olennon tuttavallisuus antoi viimeisen voitelun hänen omalle alennukselleen, mutta samalla se antoi hänelle rohkeutta suunnitelmansa lopulliseen toteuttamiseen.

»Teillä oli siis useampia kuin yksi rakastaja?» nauroi Merlin sellaisella tavalla, joka olisi itse pakolaistakin miellyttänyt. »Ja te toivoitte voivanne lähettää yhden niistä giljotiinille valmistaaksenne toiselle tilaa. Niinkö?»

»Niinkö?» kertasi Merlin äkkiä tarttuen tytön ranteeseen ja sitä niin lujasti puristaen, että Juliette oli melkein kirkaista tuskasta.

»Niin», vastasi Juliette varmasti,

»Tiedättekö, että saitte aprillinarrinanne minut tänne?» kysyi hän ilkeästi; »ja ettei kansanvaltuutettu Déroulèdea voida lähettää giljotiinille pelkästä epäluulosta, häh? Tiesittekö sen ilmiantoanne kirjoittaessanne?»

»En tiennyt.»

»Luulitteko meidän voivan vangita hänet pelkän epäluulon nojalla?»

»Luulin.»

»Tiesittekö hänet viattomaksi?»

»Tiesin.»

»Minkätähden poltitte rakkauskirjeenne?»

»Pelkäsin, että ne löytyisivät ja että ne joutuisivat kansanvaltuutetun haltuun.»

»Oivallinen yhteensattuma, kunniani kautta!» kirosi Merlin kääntyessään toisten naisten puoleen, jotka istuivat kalpeina ja vapisevina huoneen nurkassa ymmärtämättä mitä tapahtui, tietämättä mitä uskoa tai ajatella. He eivät tienneet Déroulèden suunnitelleen Marie Antoinetten pakoa eivätkä kirjesalkun sisällystä. Kuitenkin he kumpikin aavistivat hiukan, että ihana tyttö, joka seisoi siinä tyynenä inhottavan hirmuvaltiaan edessä, ei ollut irstas, vaikka hän siksi tekeytyi, vaan että hän oli harhaanjohdettu, ehkäpä mielipuoli — tai marttyyri.

»Tiesittekö te asiasta?» tiedusteli Merlin töykeästi vapisevalta Anne Mieltä.

»En ollenkaan», vastasi hän.

»Kukaan ei tiennyt yksityisasioistani eikä yksityisestä kirjeenvaihdostani», virkkoi Juliette kylmästi. »Niinkuin sanoitte, oli se oivallinen yhteensattuma. Toivoin sen onnistuvan. Mutta ymmärrän nyt, että kansanvaltuutettu Déroulède on liian tärkeä henkilö joutuakseen kuulusteltavaksi pelkän epäluulon nojalla, eikä minun ilmiantoni perustunut tosiasioihin.»

»Tiedättekö myöskin, hieno ylimyksettäreni», virnisteli Merlin ilkeästi, »ettei ole viisasta ilvehtiä yleisen turvallisuuskomitean kanssa eikä aiheettomasti ilmiantaa kansanedustajia?»

»Tiedän», sanoi hän hiljaa, »että te, kansalainen Merlin, olette päättänyt antaa jonkun maksaa tämänpäiväisen erehdyksen. Ette uskalla nyt hyökätä kansanvaltuutetun kimppuun, siis teidän täytyy tyytyä minuun.»

»Riittää jo; minulla ei ole aikaa kinastella ylimysten kanssa», vastasi hän karskisti. »Kas niin, seuratkaa sävyisästi miehiä. Vastustus vain pahentaisi asiaanne.»

»Olen aivan valmis seuraamaan teitä. Saanko lausua pari sanaa ystävilleni ennen lähtöäni?»

»Ette.»

»Ehken koskaan enää saa heitä puhutella.»

»Olen sanonut ei, ja se on tarkoitukseni. Kas niin, eteenpäin, mars! Olen jo tuhlannut liian paljon aikaa.»

Juliette oli liian ylpeä toistaakseen pyyntöänsä. Hän oli toivonut yhdellä sanalla voivansa voittaa puolelleen rouva Déroulèden ja Anne Mien sydämet. Hän ei tiennyt, uskoivatko he halpamaisen valheen, jonka hän oli puhunut Merlinille; hän vain arvasi, että he sillä hetkellä yhä vain pitivät häntä Paul Déroulèden kavaltajana.

Mutta sitä ei hänen sallittu lausua. Hänen oli mentävä tutkittavaksi, mahdollisesti kuolemaankin kauhean varjon leimaamana, jonka hän itselleen oli aiheuttanut.

Hän kääntyi hiljalleen ja käveli ovea kohden, jossa molemmat miehet jo seisoivat odottelemassa.

Silloinpa taivaasta tullut vaisto näytti äkkiä ohjaavan Anne Mietä. Tyttö raukka ratkaisi sielutieteellistä tehtävää, joka itse asiassa kävi yli hänen ymmärryksensä, mutta hän aavisti sen kuitenkin olevan tärkeän probleemin. Julietten kasvojen ilme oli jo saanut tytön katkerasti katumaan tekoaan, ja kun ihana hienostunut nainen oli vaihtamaisillaan Déroulèden kodin suojan kauhean vallankumoustuomioistuimen julmaan julkisuuteen ja hirveään kidutukseen, heltyi Anne Mien sydän rajattomaan osanottoon.

Ennenkuin Merlin tai miehet ennättivät estää häntä, oli hän jo juossut Julietten luo, tarttunut hänen levottomaan kylmään käteensä ja suudellut sitä hellästi.

Juliette näytti heräävän kuin unesta. Hän loi Anne Miehen toivon, melkein riemun silmäyksen ja kuiskasi:

»Se oli vala — vannoin sen isälleni ja veli vainajalleni. Sanokaa se hänelle.»

Anne Mie saattoi vain nyökätä; hän ei voinut puhua, sillä kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä.

»Mutta minä sovitan — hengelläni. Sanokaa hänelle», kuiskasi Juliette.

»Kas niin», huusi Merlin, »pois tiellä, kyttyräselkä, ellette halua tulla mukaan.»

»Anteeksi!» pyysi Anne Mie kyynelsilmin.

Miehet työnsivät hänet töykeästi syrjään. Mutta ovella Juliette kääntyi vielä kerran häneen päin ja sanoi:

»Pétronelle — pitäkää huolta hänestä —.»

Varmoin askelin hän sitten seurasi sotilaita huoneesta.

Pian avautui ulko-ovi ja sulkeutui jälleen kovasti paukahtaen Ecole de Médecinen kadun varrella sijaitsevan talon verhoutuessa hiljaisuuden vaippaan.

XVIII LUKU.

LUXEMBOURGIN VANKILASSA.

Vihdoinkin oli Juliette yksin — s.o. verrattain yksin, sillä oli liian paljon aatelisia, liian paljon rikollisia ja pettureja Pariisin vankiloissa, jotta yksinäisyyden rauhaa olisivat saaneet nauttia ne, joita piakkoin aiottiin tutkia, tuomita ja giljotiinilla surmata.

Nuorta tyttöä oli marssitettu pitkin Pariisin sullottuja katuja ivallisen roskajoukon häntä seuratessa. Se huomasi heti ylhäissyntyisen tytön sopivaksi saaliiksi, jonka yleinen turvallisuuskomitea saattoi heittää vallankumouksen nälkäiselle hirmukoiralle.

Viime aikoina oli meluavan näytelmän likaisilla katselijoilla ollut vähän varsin tervetulleita nähtävyyksiä Place de la Guillotinella: ylhäisöä, todellisia, loisteliaan hienostuneita naisia kasvot ylpeän kalpeina ja kädet lumivalkoisina nousemassa saman mestauslavan portaita, jolla inhottavimmat rikolliset ja halpamaisimmat roistot menettivät henkensä.

Rouva Guillotinen taipumukset olivat pääasiallisesti vapaamieliset. Hänen laihat, veripunaisiksi maalatut käsivartensa olivat yhtä auliisti avomaa murhaajalle, varkaalle ja liassa rypevälle köyhälistölle kuin vanhasta sukujuuresta polveutuvalle ylimyksellekin.

Mutta viime aikoina olivat mestaukset johtuneet yksinomaan valtiollisista syistä. Vallankumouksen verisellä areenalla olivat girondilaisten viimeiset taistelut käynnissä. Toisiaan seuraten he kaatuivat yhä vain taistellen ja saarnaten maltillisuutta, yhä ennustaen häviötä ja vedoten kansaan, jonka he olivat orjuudesta kohottaneet heittääkseen sen suinpäin entistä raaemman ja perinpohjaisemman hirmuikeen alle.

Pariisissa oli siihen aikaan kaksitoista vankilaa ja Ranskassa neljäkymmentätuhatta, kaikki täpösen täynnä. Ympäri maata kulki kokonainen armeija haalimassa vankeja. Erikoiskopeissa ei ollut tilaa eikä yksinoloon tilaisuutta, ei ollut halua alkeellisimpaankaan hienotunteisuuteen.

Naiset, miehet ja lapset, kaikki olivat yhteensullotut, ja päivän tai parin ehkäpä vain yön kuluttua kuolema jo poisti pienet harmit ja alentavasta läheisyydestä johtuvat naiselliset punastumiset.

Kuolema tasoitti kaiken, pyyhkäisi kaiken unhoon.

Kun Marie Antoinette nousi giljotiinille, unohti hän, että hän kuusi viikkoa yötä päivää oli elänyt alhaisten sotilaiden välittömässä läheisyydessä.

Julietten marssiessa pitkin katuja kahden kansalliskaartilaisen välissä ja Merlinin seuraamana pilkattiin ja ivattiin häntä, loukattiin ja viskeltiin lokaa hänen päälleen. Eräs nainen koetti työntäytyä sotilaiden ohi lyödäkseen Juliettea kasvoille — nainen, joka ei vielä ollut kolmeakymmentä täyttänyt ja joka kädestä veti likaisen kalpeata pientä poikasta!

»Sylkäise toki ylimyksen silmille!» sanoi nainen kurjalle, pienelle ihmisalulle sotilaiden työntäessä tätä kovakouraisesti syrjään. »Sylkäise ylimyksen silmille!» Ja lapsi mullisteli pieniä kuivahkoja huuliaan voidakseen äitiänsä totellen sylkäistä ihanan viattoman tytön päälle liaten hänet.

Sotilaat koettivat nauraen parantaa asiaa uusilla loukkauksilla. Tapauksesta ihastuneena unohti Merlinkin suuttumuksensa.

Mutta Juliette ei ollut ollenkaan huomannut heidän raakaa käytöstään.

Hän käveli kuin unissaan. Roskajoukko ei ollut häntä varten: hän ei kuullut loukkauksia eikä herjauksia. Hän ei nähnyt likaisia, ilkeitä kasvoja; hän ei tuntenut sotilaiden karkeiden käsien kosketusta heidän tuupellessaan häntä eteenpäin väkijoukossa. Hän oli palannut omaan romanttiseen maailmaansa, jossa hän eli kahden rakastettunsa kanssa. Pariisin veljeys- ja tasa-arvolauseilla varustettujen talojen sijasta ympäröi häntä ihanat puut, laakerit ja ruusupensaat sulostuttaen ilmaa hienolla, huomaavalla tuoksullaan. Suloiset äänet kuin unelmien maasta täyttivät ilmapiirin vienolla hyminällään, samalla kun ylhäällä pilvetön taivas valaisi tätä maallista paratiisia.

Hän oli onnellinen, ylen onnellinen. Hän oli pelastanut Déroulèden oman, epäoikeutetun rikoksensa seurauksista, ja hän oli antamaisillaan henkensä hänen edestään turvatakseen yhä paremmin hänen pelastumisensa.

Hänen rakkauttaan Déroulède ei saa milloinkaan tietää. Hän tietää vain hänen rikoksensa, mutta pian, kun hänet tutkitaan ja tuomitaan muutamien palaneiden paperipalasten ja revityn kirjesalkun nojalla, saa hän tietää, että Juliette on kestänyt hänen omaan syytökseensä perustuvan tutkinnon ja että hän aikoo kuolla hänen puolestaan.

Sentähden olivat muutamat kuluneet hetket kokonaan hänen omiaan. Hänellä oli oikeus syventyä muutamiin onnellisen sekunteihin kuunnellen Déroulèden rakkaustunnustusta. Se oli henkimäistä ja melkein yli-inhimillistä, mutta se oli hänen omaansa. Olihan hän ollut Déroulèden jumala, hänen madonnansa. Déroulède oli rakastanut hänessä hänen todellista parasta itseään.

Alhainen hänessä ei tosiaankaan ollut hänen omaansa. Juhlallisesti vannottu kauhea vala oli ollut hänen taipumaton hirmuvaltiaansa; ja hänen uskontonsa — taikauskon ja väärien ihanteiden uskonto — oli sokaissut hänet ja johdattanut hänet rikokseen.

Hän oli ollut väärässä omaksuessaan yksin Jumalalle kuuluvan — »koston», joka ei ole ihmisten.

Rakkauden tuntemukseen pääseminen ja sen liikuttavien salaisuuksien oppiminen sillä keinoin oli enemmän kuin hän ansaitsi. Déroulèden polttavat suudelmat hänen kädellään olivat taivaallinen korvaus hänen kaikista tulevista kärsimyksistään.

Siten hän antautui laahattavaksi Pariisin roskajoukon läpi, joka halusi repiä hänet kappaleiksi siinä tuokiossa, ettei vain kuoleman näkemisen ilo olisi lykkäytynyt tuonnemmaksi.

He veivät hänet Luxembourgiin, joka kerran oli ollut Medicin, tuon suuren hallitsijan, ylpeän »Monsieurin» aikana palatsi, sillä hetkellä inhottava täpö täysi vankila.

Oli noin kuuden aika muistorikkaan päivän iltaan painuessa. Juliette annettiin vankilan johtajan, lyhyen tanakan miehen huostaan, joka oli puettu mustiin housuihin, mustaan nukkaiseen villapaitaan, ja likainen, punainen lakki kolmivärinen ruusuke sivulla oli hänen takkuisessa päässään.

Hän tarkasteli Juliettea kiireestä kantapäähän tämän kulkiessa kapeasta ovesta, sitten hän kysäistä tokaisi Merliniltä.

»Vaarallinenko?»

»On», vastasi Merlin tyynesti.

»Ymmärrättehän», lisäsi johtaja, »meillä on niin täyttä. Meidän olisi tarvis tietää, tarvitaanko henkilökohtaista vartioimista.»

»Tietysti», sanoi Merlin, »te olette tästä vangista henkilökohtaisesti vastuunalainen yleiselle turvallisuuskomitealle.»

»Sallitaanko vieraskäyntejä?»

»Ei millään muotoa ilman yleisen syyttäjän erikoista lupaa.»

Juliette kuuli lyhyen sananvaihdon tulevasta kohtalostaan.

Kukaan vieras ei saanut häntä tavata. Ehkäpä se olikin parasta. Häntä olisi pelottanut tavata Déroulèdea, olisi pelottanut lukea Déroulèden silmistä tämän rakkauden kuolleen, joka kuolema olisi hävittänyt hänen nykyisen onnellisuutensa.

Eikä hän halunnutkaan tavata ketään. Hän eli muistojaan varten — lyhyitä, taivaallisia muistoja. Niihin sisältyivät muutamat sanat, suutelo — viimeinen — hänen kädelleen ja kiihkoisa kuiske, joka oli kuulunut Déroulèden huulilta hänen polvistuessaan tytön jalkain juureen:

»Juliette!»

XIX LUKU.

SEKAVUUTTA.

Yleinen turvallisuuskomitea oli puhutellut kansanvaltuutettu Déroulèdea erikseen ja hänen sallittiin tilapäisesti liikkua vapaasti.

Lyhyet alkuvalmistelut olivat olleet aivan yksityisluontoisia. Pariisin kansan ei vielä sallittu tietää sen suosikin olevan huonossa maineessa. Déroulèden vastattua kaikkiin kysymyksiini ja Merlinin palattua asialtaan Luxembourgin palatsista sekä hänen annettuaan selityksensä kansanvaltuutetun talossa tekemästään kotitarkastuksesta ilmoitettiin Déroulèdelle lyhyesti, ettei tasavallalla ollut sillä hetkellä hänestä valittamista.

Hän tiesi kuitenkin varsin hyvin mitä sillä tarkoitettiin. Siitä lähtien hän on epäluulon alainen, alituiseen pidetään häntä silmällä, niinkuin kissa vaanii hiirtä, hänen kimppuunsa hyökätään juuri sillä hetkellä, jota pidetään suotuisana hänen lopulliselle kukistumiselleen.

Terävät, kateelliset silmät varmaankin huomasivat, että hän alkoi menettää kansansuosiotaan, ja Déroulède tarkan ihmis- ja luonnetuntemuksensa perusteella tiesi varsin hyvin sen ennemmin tai myöhemmin lähentelevän loppuaan niinkuin kaikki muukin hetkellinen tässä maailmassa.

Lyhyen lykkäyksen aikana, jonka hänen vihollisensa sallivat hänelle, hänen ainoa toivonsa ja velvollisuutensa oli äitinsä ja Anne Mien onnellisesti maasta toimittaminen.

Ja myöskin —

Ihmetellen mitä oli tapahtunut ajatteli Déroulède _häntä_. Kulkiessaan kiireesti yli kapean kävelysillan ja saapuessaan virran toiselle rannalle, tulvivat viime tuntien tapahtumat vyöryen hänen mieleensä hirvittävän ylivoimaisina.

Katkera tuska täytti hänen sydämensä hänen muistellessaan Julietten petollisuutta. Olihan se halpamaisen kauhistuttava. Hän koetti miettiä, oliko hän koskaan tehnyt Juliettelle vääryyttä, ja ihmetteli, rakastiko tyttö ehkä jotakin muuta toivoen siten pääsevänsä hänestä eroon.

Mutta olihan hän ollut rakkaudessaan niin nöyrä, niin vaatimaton. Eihän hän ollut oikeudettomasti vaatinut itselleen mitään, ei pyytänyt eikä halunnut mitään suojelusvaltansa nojalla.

Hän kiusasi itseään ihmettelemällä kovasti, minkätähden Juliette oli kohdellut häntä sillä tavoin.

Kostoksi veljensä kuolemasta — siinä ainoa selitys, jonka hän voi keksiä, Julietten rikoksen ainoa lieventävä asianhaara.

Valasta, jonka Juliette oli vannonut isälleen, hänellä ei ollut aavistustakaan, eikä hän tietystikään ollut kuullut surullista tarinaa nuoren tuntehikkaan tytön hirvittävästä hetkestä velivainajan ja mielipuolen isän vuoteen ääressä. Hän ajatteli vain tavallista halpamaista kostoa rikkomuksen seurauksena, rikkomuksen, jonka Juliette oli ollut pahoitettu tekemään.

Kuinka hän olikaan rakastanut Juliettea!

Niin, _rakastanut_ — sillä se oli mennyttä. Juliette oli lakannut olemasta pyhimys tai madonna, hän oli pudonnut korokkeelta niin alas, ettei Déroulède tiennyt, miten laskeutua keräämään ihanteensa jäännöksiä.

Hänen huoneensa ovella tuli Anne Mie kyynelsilmin häntä vastaan.

»Hän on mennyt», nyyhkytti nuori tyttö. »Minusta tuntuu kuin olisin murhannut hänet.»

»Mennyt? Kuka? Mihin?» uteli Déroulède kiireesti jäätävän kauhun tunteen hänen sydän juuriaan jäytäessä.

»Juliette on mennyt», vastasi Anne Mie, »nuo kauheat roistot veivät hänet.»

»Koska?»

»Heti sinun lähdettyäsi. Se mies — Merlin — löysi vähän tuhkaa ja paperipalasia hänen huoneestaan — —»

»Tuhkaa?»

»Niin, ja revityn kirjesalkun!»

»Suuri Jumala!»

»Juliette sanoi niiden olleen rakkauskirjeitä, jotka hän oli polttanut peläten niiden joutuvan sinun käsiisi.»

»Niinkö hän sanoi? Anne Mie, Aarne Mie, oletko aivan varma?»

Oli niin kauheata, eikä hän oikein asiaa ymmärtänyt; hänen tavallisesti terävä ja toimintakykyinen järkensä kieltäytyi palvelemasta häntä hirveän käännekohdan hetkenä.

»Olen, olen aivan varma», jatkoi Anne Mie kyyneleisenä. »Ja voi, tuo kauhea Merlin kertoi arkaluontoisia asioita. Mutta Juliette pysyi sanoissaan, että hänellä oli — toinen rakastaja. Oi Paul, varmastikaan ei se ole totta. Minä vihasin häntä, koska — koska sinä rakastit häntä niin kovasti, ja epäilin häntä, mutta en voi kuitenkaan uskoa hänen olleen aivan niin halpamaisen.»

»Ei, ei, lapseni», virkkoi Déroulède soinnuttoman surkealla äänellä, »hän ei ollut niin halpamainen. Kerro mitä hän vielä sanoi -»

»Ei hän paljon muuta sanonut. Mutta Merlin kysyi häneltä, oliko hän ilmiantanut sinut päästäkseen eroon sinusta. Merlin antoi ymmärtää että — että —.»

»Että minäkin olen hänen rakastajansa?»

»Niin», kuiskasi Anne Mie.

Anne Mietä ei juuri haluttanut katsahtaa Déroulèdeen, jonka voimakkaat piirteet olivat käyneet kovan jäykiksi ja surkeannäköisiksi.

»Ja Julietteko salli heidän sanoa sellaista?» kysyi hän viimeinkin,