Part 4

Näin hän makasi tunnin ajan liikahtamatta. Sitten hän nousi vitkaan. Hän katsahti ympärilleen huoneessa, istui sängyn laidalle antaen jalkojensa veltosti roikkua. Taaskin kului pitkän pitkä hetki.

Sitten hän nousi, meni vitkaan alas portaita, otti lakkinsa eteisestä. Hän pysähtyi konttoorin oven taakse ja kuunteli. Isä oli sisällä. Hän tarttui ovenripaan, pysähtyi, päästi irti taas ja meni ulos kadulle.

Hiljakseen hän astui katua; ajoneuvot tärskyivät ja kolisivat, ihmiset kulkivat hänen ohitsensa; hän ei näyttänyt niitä näkevän eikä kuulevan, hän kuvitteli olevansa kosteassa jääpuvussa.

Hän tuli aivan koulun ovelle saakka. Täällä hän pysähtyi ja pyyhki otsaansa nenäliinalla; se tuli likomäräksi tuskanhiestä.

Kun hän tarttui raskaaseen ovenripaan, teki mieli pysähtyä ja miettiä; mutta hän riensi avaamaan. Hän kulki kaikkien autioiden käytävien lävitse, kunnes pysähtyi rehtorin kanslian oven taakse. Hän koputti hiljaa.

Kukaan ei vastannut.

Sitten hän koputti kovemmin. Ei kukaan vieläkään vastannut.

Kanslian oven vieressä oli rehtorin yksityinen sisäänkäytävä. Hän tavotti kelloa; mutta nyt hän mietti. Hyvin kauan.

Silloin kuului askelia sisältä eteisestä, samassa hän vetäsi kellonnauhasta.

Rehtorin rouva avasi oven.

— Saisinko vähän puhutella rehtoria?

— Kyllä, heti!

Rehtorin rouva vei hänet eteisestä erään sisäoven kautta kansliaan.

— Olkaa hyvä, istukaa, kyllä hän pian tulee.

Hän nosti korkeaselkäisen nahkatuolin pojalle ja meni.

Mikko Tiukkatuuli istui kovalle tuolille.

Rehtorin kansliahuone oli pitkä ja kapea, akkuna toisessa päässä. Seiniä peittivät hyllyt, niin, seinät olivat pelkkänä hyllynä, kirjat seisoivat tiheissä rivissä katosta lattiaan asti.

Mikko Tiukkatuuli istui korkeaselkäisessä tuolissa suorana, melkein pystyssä, sillä selkänoja oli aivan kohtisuora. Hänen varpaansa ulottuivat juuri lattiaan. Hän katseli ympärilleen, tuijottain kirjoihin; vähä vähältä alkoi hänestä tuntua siltä, kuin seinät lähestyisivät toisiaan, lähemmäksi yhä lähemmäksi — tahtoen likistää hänet väliinsä ja painaa nuo kankeat ja kiristetyt kirjain selät häneen — — —

Hän liukui alas tuolilta. Hän saattoi tuskin seisoa tuskalta, hiipi ovelle, tarttui avaimeen: ovi oli suljettu.

Ja toinen ovi — se johti eteiseen!

Hän huudahti, kuu ovi äkkiä aukeni eteiseen, Rehtori tuli.

Hänellä oli sama kotitakki, jonka Mikko Tiukkatuuli oli nähnyt ollessaan laiskanläksyllä.

— No, Mikkoseni, sinä tahdoit puhutella minua.

— Niin.

Rehtori seisoi hänen edessään katsellen häntä ja odottaen. Mutta poika ei voinut sanoa muuta kuin "niin".

Mikko Tiukkatuuli tuijotti jäykästi rehtoriin, tuijotti ja tuijotti, aivan sanatonna.

Rehtori sanoi viimein:

— No, mikä oli asia? Hän meni suuren työpöytänsä luo akkunan eteen; rehtori istui ja tarjosi Mikko Tiukkatuulelle tuolia edessään.

— Se oli — se oli niin, — että minä olenkin petokseen syypää.

— Oletko sinä harjoittanut petosta?

— Olen, eikä Antti Bech.

— Selitä, poikaseni!

Mikko kertoi lauantai-aamuisesta tapauksesta, että Antti oli laskenut irtonaiselle paperille ja pannut sen vihkoonsa, kuinka hän oli kaatanut sille mustetta ja kirjoittanut sijaan uuden, Simo Selmerin laskujen mukaan, joiden hän oli luullut olevan oikein, niinkuin aina ennenkin.

— Antti Bech oli siis laskenut esimerkit?

— Oli, irtonaiselle lapulle. Hän sanoi edellisenä päivänä, ettei hän ennättänyt kirjoittaa niitä vihkoonsa, — ainoastaan esimerkit olivat vihossa.

Rehtori istui kauan ääneti katsellen ulos akkunasta Lopulta hän sanoi:

— Eikö hän huomannut, että se lappu, jonka mukaan hän kirjoitti, ei ollutkaan hänen, vaan jonkun muun kirjoittama?

— Ei. Minä koetin saada sen niin saman näköiseksi kuin suinkin.

Rehtori oli taas kauan vaiti ja katseli ulos. Sitten hän kääntyi vitkaan Mikko Tiukkatuulen puoleen ja sanoi:

— Sinä teit siis petoksen?

— Niin.

— Mutta — mutta hyvä Mikko, sinullahan on opettaja Winther...

Mikko Tiukkatuuli tuijotti jäykällä katseella rehtori Holstiin ja ravisti päätään.

— Eikö hän auta sinua? Otathan sinä tuntia hänen luonaan?

— Minä en ota tuntia Wintherillä.

— Kuka sinua sitten opettaa? Minä muistelen sinun sanoneen...

— Ei minua kukaan opeta,

— Mutta kirjoitinhan minä isällesi...

— Minä en antanut kirjettä isälle.

— Etkö sinä antanutkaan minun kirjettäni isällesi?

Mikko Tiukkatuuli istui niinkuin ennenkin tuijottaen — ja ravisti päätään. Rehtori Holst katsoi tutkivasti häneen, sitten akkanaan ja taas Mikko Tiukkatuuleen:

— Mutta kuinka sinä tiesit kertoa ottavasi yksityistuntia laskennossa, josta minä olin kirjoittanut?

Mikko Tiukkatuulen huulet vapisivat, yhä pahemmin ja pahemmin — tuijottavat silmät täyttyivät vähitellen kyynelillä — hän rykäsi ja sai viimein ääntä:

— Minä mursin kirjeen ja luin sen.

Rehtori Holst nousi tuoliltaan ja käveli lattialla edes takaisin. Kauan. Sitten hän pysähtyi Mikko Tiukkatuulen eteen ja sanoi syvästi ja tutkivasti katsoen häneen:

— Semmoinenko sinä oletkin?

— E — en, en! Minä en — ole semmoinen! huusi Mikko Tiukkatuuli, ja nyt tuli suuri itku, joka oli vaivannut ja painanut häntä aamusta aikain.

Rehtori Holst antoi hänen itkeä pitkän aikaa. Kun kovin nyyhkytys oli asettunut, kysyi hän:

— Sanoppas minulle, Mikko, tietääkö Antti Bech tästä?

— Ei — mutta — minä — menen sanomaan hänelle nyt.

— Nyt — niin. On parasta, että lähdet nyt jo heti!

Mikko Tiukkatuuli otti lakkinsa ja meni. Hän oli jo melkein ovesta ulkona, mutta palasi takaisin ja kumarsi rehtorille. Hän oli unohtanut sen.

Hän meni suoraan kaupunginvouti Bechille.

Kun hän nyt vaan saisi sanotuksi kaikki tyyni Antti Bechille — niin tulkoon sitten koko kurjuus.

Koulusta hänet nyt kaiketikin eroitettaisiin. Ja kotona isä ottaisi puheeksi konepajan, tai merille lähdön, tai puotipaikan.

Vielä ei hän tahtonut tätä ajatella — olihan sitä aikaa sittenkin, kun hän ensin oli käynyt Antin luona. Hän riensi. Tie kulki kodin ohitse; hän juoksi akkunain kohdalla. — — — Puolen tunnin kuluttua oli kaikki sanottu ja tehty Antti Bechin luona, poikien huoneessa. Mikko Tiukkatuuli istui Antin sängyn laidalla ja tähysti lakkaamatta lattiaa. Antti Bech istui pöydällään, heilutellen jalkojaan ja katsellen ulos.

— Ja kaiken tämän olet sinä tunnustanut suoraan rehtorille?

— Niin. Parasta oli saada sanotuksi kaikki yht'aikaa.

— Nyt saat sinä, Mikko — nuhdesaarnan huomenna.

— Jos minä vaan pääsisin nuhdesaarnalla, niin —!

Pitkä äänettömyys. Viimein Mikko Tiukkatuuli sanoi, hellittämättä katsettaan lattiasta:

— Oletko sinä sikamaisesti suuttunut minuun, Antti?

— Tökerö, vastasi Antti Bech.

Mikko Tiukkatuuli alkoi soudattaa itseään istuallaan.

— Niin, näetkös, ellet sinä vaan ole minulle vihainen enää!

— Minusta sinä olet ollut suuremmoisesti rehti — mennyt suoraan rehtorille...

— No, sitten minä olen taas iloinen. Käyköön nyt miten tahansa. Kun et sinä vaan tahdo ajatella minusta pahaa, — kun olen poissa.

— Lähdetkö sinä jonnekin?

— Eihän minulla ole muuta neuvoa, näetkös. Täytyy koettaa paeta.

— Pa — paetako?

— Niin. Minä karkaan kotoa; tänä yönä ehkä.

— Oletko sinä hullu!

— Minä en kestä tätä kaikkea. Jos minut nyt ajetaan pois koulusta, niin joutuu isäni aivan epätoivoon, häpeästä, näetkös. Molemmat, isä ja äitikin. Heidän pitäisi kuitenkin keksiä minulle jotakin. Ehkä lähettäisivät jonnekin muualle. Yhtä hyvinhän minä voin mennä itse. Jo ajoissa. Sillä minä en kestä, en.

— Mutta — minne sinä aijot paeta, poika?

— Vähät siitä! Ainahan tuota jonnekin pääsee piiloutumaan, kunnes muut ovat unhoittaneet. Minä aijon kävellä johonkin eteläisempään kaupunkiin. Sieltä lähtee laivoja Amerikaan.

— Sinä joudut kiinni!

— En, kun vaan pysyttelen maaseudulla. Kulen talosta taloon — kunnes saavun perille.

— Entä rahat?

— Minulla on 20 kruunua omaa rahaa.

— Niillä sinä et pitkälle pääse, poika! Saat vielä nälkää nähdä.

— No, niin. Voihan niinkin käydä. Jos kuoleekin nälkään tunturilla, — entä sitten — onhan silloin ainakin päässyt pois. Pois kaikesta tästä.

Mikko Tiukkatuuli puhui itkunsekaisella äänellä ja nousi seisoalleen lattialle.

— Jos minä olisin poissa huomenna, niin sinä et luonnollisesti tiedä mitään!

— En tietystikään, mutta...

— Ja ehkä sinä kirjoittaisit minulle. Kun minä vaan lähetän sinulle osoitteeni. Sinä — sinä olet minun ainoa ystäväni, Antti, tiedätkös. No, hyvästi nyt!

Antti Bech hyppäsi alas pöydältä.

— Oikeinko sinä tosissasi — aiotkos sinä karata?

— Eihän minulla muutakaan neuvoa ole, tajuathan sen. Minusta tulee sellainen — sellainen pois potkittu raukka!

— No, sitä minä nyt en usko! sanoi Antti Bech.

— Onhan se sikamaisen rohkea työ, karata. Mutta jos sinä ensin tunnustaisit kaiken tämän isällesi! Koettaaksesi, miten se häneen vaikuttaisi!

— Minä — minä en uskalla. Minä — en tosiaankaan uskalla.

Itku valtasi Mikko Tiukkatuulen, Hau puri hampaitaan, estääkseen sitä tulemasta.

— Hyvästi nyt, Antti! sanoi hän ja riensi ulos ovesta.

Hän meni kotiin päin.

Pakenemisen mahdollisuus oli kytenyt hänen mielessään jo kauan, kauan aikaa. Ja nyt, puhellessa Antti Bechin kanssa, oli se äkkiä kypsynyt lujaksi päätökseksi...

Mutta jos tunnustaisit ensin kaikki tyyni isällesi! Ja saisit nähdä miten se häneen vaikuttaisi!

Niin, kun vaan olisi — olisi rohkeutta!

Hän oli sentään uskaltanut mennä rehtorin luo...!

Mutta isän...!

Ei, hän tunsi itsessään: Hän ei voisi toista kertaa — ja vielä isälle! Ja äitikin tulisi, — sisaret saisivat tietää!

Nyt hän oli omalla kadulla, näki talon.

Hän pysähtyi äkkiä.

Hänen edellään kulki levollisesti muuan mies, jonka polvet notkahtelivat omituisesti —: rehtori Holst! Takaapäin jo saattoi kuvitella miehellä olevan tummat, vakavat kasvot.

Mikko Tiukkatuuli seisoi kuin naulittu paikallaan, vavisten tuskallisesta pelosta.

— Niin, niin todellakin! Oi Jumala! Rehtori meni hänen kotiinsa!

Hän meni ilmoittamaan isälle!

— Oi — oi! oi — oi! Mikko Tiukkatuuli voihki ehdottomasti puoliääneen itsekseen. Hän pyörähti ympäri ja kulki vastakkaista tietä pitkin katuja.

Hän käveli ja käveli. Veri nousi päähän, koko ruumis aivan horjui.

Hän joutui maantielle. Päästyään maaseudulle kappaleen matkaa, ei hän jaksanut kauemmaksi, vaan istui tien viereen.

Istuminen auttoi hiukan. Mutta vain hetkeksi. Sitten taas valtasi hänet — tuo kauhea tuska ja epätoivo. Hän istui tuijottaen eteensä ja ajatteli aina vaan samaa asiaa:

Että hän oli tuollainen, jollaisista joskus kuultiin, hyvien vanhempien lapsi, joka häpäisi heidät, kotinsa ja itsensä, joka "joutui hunningolle" — piti lähteä Amerikaan. Yksi niistä, joiden tie usein päättyy kuritushuoneeseen.

Mikko Tiukkatuuli pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa.

Mutta eihän Jumala voinut välittää — hänen rukouksestansa nyt! Nytkö vasta oli aika rukoilla Jumalaa, nyt hädässä ja kurjuudessa? Silloin, kirjettä polttaessaan olisi hänen pitänyt ajatella Jumalaa. Hän tunsi olevansa halpamainen ja tuhma Jumalan edessä, luullessaan, ettei Jumala tajuaisi, kuinka häntä nyt pelko pakoitti — rukoilemaan!

Hän katsoi ympärilleen. Kaikkialla oli hiljaista, — kyllä hän oli hyvin kaukana.

Hän oli matkalla maailmalle, oli todellakin paennut! Hän tahtoi kulkea, kulkea yhä edelleen — eikä koskaan palata!

Mutta hän ei ollut saanut mitään mukaansa. Kaksikymmentä kruunua oli jäänyt kotiin ja välipalakin, valmiiksi laitetut voileivät olivat hänen huoneessaan odottamassa. Ne hän oli aikonut ottaa mukaansa evääksi. Nyt hän saisi nähdä nälkää ja kärsiä puutetta!

Mutta tämä oli ihan oikein. Hänen piti kärsiä puutetta. Tässä ei auttanutkaan pelkkä rukoileminen. Ei, ensin hän saisi kärsiä jotakin oikein kovaa. Nälkää ja puutetta, rahattomana, — jos hän tätä kestäisi jonkun aikaa, edes muutamia päiviä, niin ehkä Jumala silloin hiukan antaisi arvoa hänelle...!

Niin, parasta oli taas lähteä. Yöksi piti piiloutua metsään. Ei se mitään vaikeata ollutkaan. Eivät he häntä löytäisi. Kun hän pääsee ensimäiseen kaupunkiin, niin sieltä hän kirjoittaa isälle, että antavat hänen jatkaa matkaansa, eivätkä suotta takaa aja. Hän toivoi vaan saavansa kärsiä ja omin voimin päästä eteenpäin. Kerran, kun hän luulee rikoksensa sovitetuksi ja omin päin on joksikin päässyt, niin silloin hän tulee kotiin. Kyllä isä antaisi hänen menetellä näin, kun hän vaan kirjoittaisi oikein vakavasti ja järkevästi.

Monen vuoden kuluttua hän palaisi isän ja äidin, Johannan ja Drean luo — kunniallisena miehenä.

Niin — parasta oli heti lähteä eteenpäin!

Hän katsoi taivaalle; se oli kirkas ja sininen. Aurinko alkoi lähestyä tunturia. Hän tunsi päätöksensä jälkeen muuttuneensa paremmaksi ihmiseksi. Taas Jumala muistui mieleen. Ei hän sentään tahtoisi nyt pyytää Jumalalta apua — sehän olisi halpamaista. Mutta "Isämeidän rukouksen" hän aikoi lukea. Siitä Jumala kyllä ymmärtäisi hänen tarkoituksensa.

Mikko Tiukkatuuli luki "Isämeidän". Sitten hän jatkoi matkaansa.

Puoliyhdeksän ajoissa illalla tuli Mikko Tiukkatuulen isä kaupunginvouti Bechille.

— Olivatko he nähneet Mikkoa heillä tänään?

— Olivat kylläkin. Viiden aikaan iltapäivällä hän oli ollut heillä puolen tunnin ajan. Sittemmin emme ole nähneet häntä, eikö hän ole tullut kotiin?

— Ei, poika on ollut kotoa poissa koko päivän. Mikko Tiukkatuulen isä meni. Kun hän oli kulkenut kappaleen matkaa katua alaspäin, juoksi joku hänen järjestään.

— Anteeksi, herra kamreeri!

— Sinä, Antti!

— Niin, minä — minä tahdoin vaan, minusta tuntui, minä aijon sanoa Teille, että Mikko oli minun luonani tänään...

— Niin, poikaseni, minä kuulin sen. Tiedän myöskin, minkä vuoksi. Rehtori Holst on ollut luonani ja kertonut kaikki.

— Niin — mutta Mikko — hän sanoi — hän pelkäsi kovin...

— Pelkäsikö hän?

— Kyllä, hän pelkäsi kovasti. Ja sitten hän sanoi, ettei uskaltaisi mennä kotiin. Taikka oikeastaan hän tahtoi — tahtoi...

— Herran nimessä, mitä hän tahtoi?

— Karata kotoa.

Näytti silta, kuin Mikko Tiukkatuulen isä olisi luullut jotakin pahempaa; hän huokasi helpotuksesta. Mutta vain hetkiseksi mieli keventyi. Hän kysyi:

— Tiedätkö, minne? Voithan ymmärtää, hyvä Antti, että minun täytyy se saada tietää!

— En. Hän sanoi vaan tahtovansa kävellä johonkin eteläiseen kaupunkiin. Sieltä hän menisi Amerikan laivaan. Hän sanoi aikovansa kulkea talosta taloon.

Oli valoisa toukokuun ilta. Mikko Tiukkatuulen isä seisoi hiukan aikaa miettien.

— Kuuleppas, Antti, tahdotko tehdä minulle suuren palveluksen?

— Hyvin kernaasti!

— Mene tilaamaan Olavi ajurilta minulle kaksi hevosta ja ajoneuvot niin pian kuin suinkin. Pyydä häntä ajamaan heti meille!

— Kyllä!

Antti Bech juoksi. Mikko Tiukkatuulen isä meni kotiin.

Hiukkasta myöhemmin seisoi kaksi hevosta kamreerin oven edessä. Toisen hevosen rattaille istui hän itse ja toisiin kärryihin asettui hänen ensimäinen kirjurinsa.

— Nyt, Molstad, sanoi Mikko Tiukkatuulen isä, — ajatte Te pohjoista tietä kello 12 asti ja tiedustelette joka talosta ja kaikilta, kutka ikänä vastaanne sattuvat. Ell'ette saa mitään selvää kello 12, niin palatkaa takaisin.

Molstad ajoi. Sitten Mikko Tiukkatuulen isä sanoi hyvästi vaimolleen ja molemmille pikku tytöille, jotka seisoivat ovessa ja itkivät.

Rattaanpyörät kolisivat siltarummun poikki.

Tunnin matkan päässä eteläisellä maantiellä hän tapasi erään, joka luuli nähneensä jonkun. Myöhemmin erään akan. Kyllä hän oli kohdannut pojan, aivan hiljan.

Ajoneuvot pyörivät eteenpäin.

Jonkun matkan päässä tuli vastaan heinäkuorma.

Maalaisäijä käveli kuorman vieressä.

— Et suinkaan sinä ole tavannut erästä kaupunkilaispoikaa täällä tiellä? Pientä nasikkaa...

— Olen kai, herra kamreeri! Tuolla se poika makaa heinäkuormalla. Se nukkui niin makeasti. Nostinhan tuon ylös, kun istui ja itki tuolla maantien vieressä ruikuttaen väsymystä. Ehkä se onkin oma poikanne?

— Niin on.

— Se väitti, tuota noin, ettei hänellä ole kotia, eikä mitään, raukalla.

Korkealla heinäkuormalla nukkui Mikko Tiukkatuuli:

— Pyysikö hän päästä ajamaan sinun kanssasi?

— Eikös mitä! Eteenpäinhän se sanoi aikovansa. Siksi aikaa vaan pyysi lepäämään heinäkuormalle, kun minä käväisisin siellä niin Seppälässä. Palkkioksi tahtoi pidellä hevosta. Kun tulin takaisin, — noin se makasi, nähkääs — ja nukkui. Ja annoinhan minä sen maata!

-- - Seuraavana päivänä tuli rehtori laskentotunnilla luokkaan. Opettaja Lange tervehti ja hymyili. Rehtori hymyili myöskin ja astui opettajain paikalle.

— Minun täytyy tunnustaa sinulle, Antti Bech, että me eilen syytimme sinua väärin. Toveriesi pitää saada tietää, että et sinä ole harjoittanut petosta; me erehdyimme. Omasta puolestani tahdon vielä lisätä: olen kovin hyvilläni, koska entinen varma luottamukseni sinuun täten vahvistuu, ett'et sinä voisi ryhtyä tällaisiin kepposiin. Ole hyvä, Antti Bech, ja tule tänne!

Antti Bech astui opettajan luo.

— Minä pyydän sinulta anteeksi, koska olen tehnyt sinulle väärin. Anna minulle kättä, niin minä tiedän saavani anteeksi!

Antti Bech ojensi kätensä.

Rehtori tarttui siihen toisella kädellään, ja toisella hän silitti Antin kiharaista päätä.

— Niin, pojat, sanoi rehtori, kun Antti Bech oli mennyt paikalleen, — näyttäkää meille, että te kaikki voitte seurata Antti Bechin esimerkkiä — ja pitää kilpenne tahratonna.

Ovea lähestyessään sanoi rehtori:

— Mikko, seuraa minua hetkeksi!

Mikko Tiukkatuuli meni rehtorin mukana ulos ovesta pitkin käytäviä kansliaan.

Hän seisoi taas tuossa kapeassa, korkeassa huoneessa, jossa näkyi vaan tiukkoja kirjanselkiä seinillä. Rehtori Holst istui ja katseli häntä.

Mikko Tiukkatuuli näytti laihalta ja kalpealta.

— No, Mikko! sanoi rehtori — kai sinä olet joka lauantai jäljentänyt laskuesimerkkiä?

— Olen. Joka lauantai.

— Niin kai. Minä olen pyytänyt opettaja Langea opettamaan sinulle yksityisesti kahtena tuntina viikossa laskentoa. Koeta tehdä parastasi. Tutkinto on jo kuukauden päästä.

— Koetan.

— No, kai me nyt olemme yhtä mieltä siitä, ettei enää tapahdu mitään petosta, Mikko?

— Kyllä.

— Silloin ei sinun tarvitse kestää sellaista päivää kuin eilinen oli. Eikö totta, ethän sinä toista sellaista halua?

— En.

— Minä olen puhutellut isääsi, poikaseni. Me olemme siinä uskossa molemmat, että sinusta vielä tulee kunnon mies! Hyvästi, poikaseni!

Mikko Tiukkatuuli itki raivoisasti. Rehtori meni ovelle pojan luo ja silitti hänen tukkaansa.

Mikko Tiukkatuuli nyyhkytti; rehtori odotti häntä menemään, mutta pojalla oli jotakin sanottavaa, nyyhkytysten lomassa hän lopulta sai äänensä kuuluville, hän kumarsi syvään, ojensi kätensä rehtorille ja sanoi:

— Pa — aljon — kii — iitoksia!

Kotona oli päivällisruokana suuri, punainen häränpaisti, kastiketta, puolukkahillaa ja perunoita, — vaikka olikin tuorstai, jolloin muuten syötiin kalaa.

TAPPELUA.

Minä en väitä mitään. Minä vaan kysyn, mistä sinä olet saanut minun laskuni — ellet sinä ole jäljentänyt sitä!

Näin Simo Selmer rehenteli koulun pihalla. Antti Bech seisoi hänen edessään uhitellen.

— Katsoppas, Simo, se asia ei koske sinua.

— Vai ei. No, arvatenkin on se parasta.

— Sanoppas, mies, mitä sinä sillä tarkoitat? Mikä on parasta? Sitä juuri tahtoisin kysyä, ymmärrätkös?

Simo Selmer katseli naureskellen poikajoukkoa. Koko luokka oli kerääntynyt heidän ympärilleen.

— Ja minä vastaan, että lienee parasta, ell'ei ollenkaan enää tutki koko juttua.

— Rehtori on sen kyllä tutkinut.

— Sen huomaan.

— Miten niin, huomaat?

— Rehtorin olevan erilaisen.

— Kuinka, erilaisen?

— Noo — olisipa asia koskenut jotakuta meistä, toisista, eikä hänen lempipoikaansa, niin kyllä olisi saatu nähdä toista!

— Miten niin, toista?

— Onpa sinulla kyselemistä!

Antti Bech piti nyrkkejään housuntaskuissa, aivan rauhallisena, katsomatta ympärilleen. Hän tuijotti vaan suoraan Simo Selmerin naamaan ja sanoi:

— Niin, minä kysyn siksi, kunnes sinä vastaat!

Siksi, että sinun täytyy vastata,

— Täytyy — oho!

— Niin juuri — täytyy. Mitä sinä sillä tarkoitit, että olisi saatu nähdä toista?

— Minä tarkoitan sitä, mitä tarkoitan. Antti Bech astui nyt ihan hänen nenänsä eteen.

— Niin, näetkös, jo riittää. Mutta minä kysyn vielä, luuletko sinä minun harjoittaneen petosta?

— Minä en luule mitään. Minä tiedän, että minun laskuni oli sinun vihossasi.

— Mutta kun minä sanon — ja rehtori sanoo, — että se on sattuma!

— Niin sanon minä, että se on merkillinen sattuma.

— Miten, merkillinen?

— Hyvin merkillinen.

Koko poikajoukko nauroi. Antti Bech veti toisen nyrkkinsä taskustaan.

— Puhu suusi puhtaaksi ja sano suoraan ajatuksesi.

— Kovinpa sinä pidätkin tärkeänä minun "ajatustani", hyvä mies!

— Minä en siedä sinun mutinaasi minun laskuistani kauempaa. Ellet sinä tyydy rehtorin selitykseen asiasta, niin et sitä minultakan saa. Tämän jutun pitää päättyä tähän. Siksi pitää sinun puhua suusi puhtaaksi, jotta tulee jonkunmoinen päätös.

— Ahaa, sinä vaadit tappelua!

— Niin, se on tarkoitukseni. Minä otan luokan todistajaksi, ell'et sinä suoraan tunnusta rehtorin selitystä täydelliseksi ja hyväksi, niin tapaamme toisemme Naularannassa tänään kello 4 ikäpuolella.

— Minä en pelkää tulla.

— Hyvä on!

Samassa pyörähti Antti Bech ympäri ja juoksi poikajoukosta ylös koulun portaita. Oli jo soitettu luokkaan.

— Tappelua, pojat!

— Kunnollista sittenkin!

— Kello 4 siis Naularannassa!

— Mutta ainoastaan luokka. Ei muita.

— Selväähän se. Luokka juoksi innokkaana joukossa portaita ylös.

— Kyllä "Kilvoittelija" selkäänsä saa, sen takaan.

— No se nyt ei ole varmaa.

— Kyllä sille vaan selkäsauna hyvää tekisi, Simolle. Mitä hänen tarvitsee sekaantua toisen asiaan!

— Mutta onko se nyt sitten laitaa!

— Luuletko sinä, että rehtori olisi pyytänyt anteeksi, jos Antti olisi tehnyt petoksen?

— E — en...!

Svenningsen oli raivoissaan luokalla, kun he tulivat niin myöhään sisään. Eikä luokan epätarkkuus liioin ollut omiansa lepyttämään häntä — kirjelappusia kyhättiin ja kuljetettiin tunnilla —!

Jo viime talvena olivat Antti Bech ja Simo Selmer kerran "kunnollisesti" tapelleet. Aiheena oli ollut Niko Makkaratikku. Sen kerran oli Simo Selmer saanut selkäänsä. Kai hän nytkin saanee. Simo Selmer oli paksu ja jäykkä, aika vahva. Mutta Antti Bech oli sentään luokan vahvin poika. Simo Selmer taas oli täynnä juonia!

Niko Makkaratikun asian laita oli seuraava:

Niko Öien — "Makkaratikku" — oli Antti Bechin verivihollinen. Mistä tämä vihamielisyys johtui, sitä ei tiedetty; vihamiehiä he vaan olivat. Ei Antti Bech itsekään olisi kysyttäessä voinut selvittää, mistä se johtui. Tosiasia vaan oli, että, jos hän tapasi Niko Makkaratikun pohjoispuolella kaupunkia, niin tapella piti. Sitä kelpasi katsella, kun hän taikka Niko oli jonkun seurassa. Jos he kohtasivat toisensa kahden kesken, tarvittiin vaan pari haukkumasanaa ohi mennessä — kuten:

— Odotappas, sinä tolvana! tai: — Vieläkö viimekertainen selkäsauna raajoissasi kihelmöi?

Kun jompikumpi sattui olemaan joukon mukana, oli asia itsestään selvä; toiset muodostivat kehän, ja nuo kaksi alkoivat tapella.

Toisinaan, kun Antti oli luokkatovereineen pohjoispuolella kaupunkia hongottelemassa, näkivät he Niko Makkaratikun etäällä äkkiä pujahtavan porttikäytävään tai häviävän jostakin kadunkulmasta. Asia oli niin, että Niko säännöllisesti sai selkäänsä. Antti Bechin tapa oli silloin aina äänekkäästi valittaa tovereilleen, että taas oli hukkaan mennyt hyvä tilaisuus saada rökittää Niko Makkaratikkua.

Mutta itseksensä hän iloitsi siitä. Ensiksikin, se oli aina hiukan jännittävää joka kerta, — eihän voinut tietää, mitä temppuja Niko Makkaratikku oli oppinut edellisestä kerrasta ja kuinka paljon kansakoulutovereja hänellä oli takanaan; toiseksi, siksi — — no niin, Niko Makkaratikku oli kasvoiltaan niin kummallisen kalpea, joka kerta kun piti ottaa vastaan, ja silmissä niin kummallinen oudoksuvan kysyvä katse, kun hän oli saanut selkäänsä. Kaikki tämä muistutti Antti Bechille erästä runoa, jonka hän kerran oli lukenut; siinä kerrottiin kuinka metsästäjä oli haavoittanut hirveä metsässä ja aikoi leikata siltä kaulan poikki — — hänen oli hyvin vaikea sitä tehdä eläimen katseen vuoksi!