Part 5

Kaikesta huolimatta, Niko Makkaratikku oli ja pysyi vihamiehenä; mikä siihen oli syynä, ei kukaan tiennyt. Antin luokkalaiset ja kansakoulun pojat pitivät sitä vanhastaan varmana asiana. Se oli kaupunkilaista sotakantaa, eikä sitä asiaa kannattanut syvemmältä harkita.

— — Jouluaattona kertoi rouva Bech päivällispöydässä Öien'in eukon olleen keittiössä surkeasti valittamassa, kuinka heille tulisi köyhä ja kurja joulu, sillä mies oli työttömänä; ja rouva Bech oli antanut hänelle Antin arkihousut — jotka kyllä olivat eheät ja pitokuntoiset vielä. Varsinkin oli huonoa vaatteen puolesta: Niko poika tuskin saattoi menua kouluun risoissansa.

Päästiin kolmanteen joulupäivään, joka lopultakin oli arkipäivä.

Luokan pojat yhtyivät. Antti Bech oli uusissa vaatteissaan, liivintaskussa kaksikymmentä viisi äyriä; ne hän oli saanut Fredrik sedältä. Tänään se oli uhrattava kakkuihin.

Nyt Otar Ingebrigtsen toi sellaisen mieliä kiihoittavan uutisen, että kansakoulun poikien lumilinna alhaalla "Pitkässä Satamassa" oli suurempi kuin heidän luokkalaistensa Bechin pihalla.

Koko joukko ryntäsi pohjoista kohti. Aivan oikein: Pitkässä Satamassa kansakoululaisten linnoitus oli kohonnut hävyttömän korkeaksi! Se oli jäästä ja lukuisista nyrkeistä tullut likaisen kiiltäväksi; tosiaankin, sitä ei voisi valloittaa. Kansakoulun pojat vilisivät sen kimpussa.

Vitkaan luokka lähestyi, kerääntyen puoliympyrään lähelle linnoitusta.

Pari hyökkäävää poikaa vastakkaisilta puolilta alkoi syytää haukkumasanoja ja vaatia tappeluun. Antti Bech seisoi alallaan ja kuunteli. Äkkiä Simo Selmer ja pari muuta alkoi pökkiä häntä kylkeen:

— Antti! tuolla on Makkaratikku! Etkö näe'? Karkaa kimppuun!

Matta Antti ei liikahtanut. Silloin toisetkin alkoivat huutaa:

— Kuules, Niko! Etkö sinä aijokaan pamppua paukuttaa tänä jouluna? Tässä seisoo Antti Bech ja pelkää sinua!

— Pelkää! huusi Antti; kierippäs tänne, Makkara!

Niko ei hievahtanut, likisteli vaan lunta linnoituksen muuriin, eikä nähtävästi välittänyt hyökkäämisestä, vaikka hänen puoluelaisensa ärsyttivät ja kehoittivat, Antin siirtyessä yhä lähemmäksi. Silloin Antti äkkiä tokaisi:

— Makkaratikku pelkää turmelevansa uudet housunsa, — sillä ne hän on perinyt minulta.

Kaikki pojat nauroivat; tunsivathan he Antti Bechin housut. Mutta siinä tuokiossa oli Niko Makkaratikku Antti Bechin kimpussa ja läimäytti häntä nyrkillään nenän alle, niin että Antti kaatui taaksepäin, ja verta syöksyi nenästä. Niko mukiloi ihan silmittömässä raivossa, joten Antti tointui vasta kun Niko istui hänen päällänsä, vimmatusti nyrkillänsä pehmittäen hänen kasvojaan.

Kaikki tuntevat, miten tappelussa aivan äkkiä voi tulla pysäys, josta vaan nuo kaksi tietävät. Nikon kuuma hengitys tunki ihan Antin veriseen nenään; hän lakkasi lyömästä, ja molemmat huohottivat.

Juuri silloin huomasi Antti, että hän olisi voinut pyöräyttää Nikon pois päältänsä, päästä itse päällepäin ja antaa runsaasti takaisin; sillä hän näki, että Makkaratikku itki vimmoissaan ja oli melkein tajuttomana. Mutta hän pysyi alallaan, irroitti toisen kätensä ja sai sen liivintaskuunsa, josta otti hyppysiinsä viisikolmattaäyrisen.

— Lakkaa jo, hölmö!

Ja Makkaratikku hellitti. Antti pujotti salaa kaksikymmentäviisi äyriä Makkaratikun kouraan, ja sitten he pysyttelivät hiljaa, toinen alla, toinen päällä. Yht'äkkiä pyöräytti Antti Nikon pois päältään ja nousi ylös. Toiset huusivat yhtä ja toista, mutta Makkaratikku juoksi tiehensä, ja Antti pesi lumella veren pois nenästään. Hän ei puhunut mitään. Sen kerran perästä ei hän koskaan tapellut Niko Makkaratikun kanssa.

Tämä juttu kahdestakymmenestä viidestä äyristä tuli jollain lailla poikien korviin.

Simo Selmer kirjoitti kerran tunnilla kirjelipun ja lähetti sen Ville Gabrielsenille; siinä hän kertoi, että Antti Bech oli 25 äyrillä ostanut itsensä vapaaksi selkäsaunasta Niko Makkaratikulta. Tämä lappu joutui Antti Bechin käsiin, ja siitä oli seurauksena Antti Bechin ja Simo Selmerin tappelu Naularannassa.

Tämä oli tapahtunut edellisenä talvena. Silloin juuri "kilvoittelija" sai selkäänsä; mutta siitä oli nyt jo puolitoista vuotta; siinä ajassa olivat asianhaarat paljon ehtineet muuttua.

-- - Puolineljältä kerääntyi suuri poikajoukko Naularantaan. Siellä oli mahdottoman suuri lankkuaidalla ympäröitty ala, jonkinmoinen piha, jossa oli puulattia erään kauppaliikkeen kahden varastohuoneen välillä. Varastohuoneiden seinustalla oli kaksinkertainen rivi tyhjiä tynnyreitä. Näille istuttiin neuvottelemaan, nuijien saappaankoroilla tyhjiä tynnyreitä, jotta ne kumisivat. Aituuksen toisesta päästä johti venesilta alas rantaan. Sillalla Söyrinki Miehentappaja ja muutamat muut puuhasivat pyydysvehkeineen ja syöttineen. He onkivat rapuja, odottaissaan.

Kaikki satamat olivat mukavia kokouspaikkoja pojille tähän vuodenaikaan, ne kun olivat autioina melkein kaikki. Ja varsinkin tämä Naulasatama, sillä se oli etäisin, kaupungin eteläisimmässä kolkassa. Ja Naulasataman kaitsija, Hans Bentsen, oli harvinaisen hauska mies.

Vihdoin tuli Simo Selmer Otar Ingebringtsenin kanssa. Hän oli hiukan kalpea; mutta tahtoi näyttää kuin ei olisi millänsäkään koko asiasta, istui tynnyrille, puheli ja nauroi. Kun Söyrinki Miehentappaja ja muut pojat sillalla kuulivat Simo Selmerin tulleen, jättivät he ravunpyydystämisen ja astelivat toisten luo.

Kaukaa kaupungista kuului kirkontornin kellon lyönti. Se löi neljä.

Juuri silloin saapui Antti Bech. Hänen mukanansa oli Mikko Tiukkatuuli.

— Onpa se merkillistä, kuinka nuo kaksi aina roikkuvat yhdessä! sanoi Matti Johnsgaard Ville Gabrielsenille.

— Etkö ole huomannut, — sanoi Ville Gabrielsen — että Antti Bech on viime aikoina auttanut Mikko Tiukkatuulta kirjoituksissa?

— Niin, sitähän minäkin...

Antti Bech astui suoraan sen tynnyrin luo, jolla Simo Selmer istui ja potki kantapäillään.

— Viimeisen kerran minä vaadin sinua sanomaan, — väitätkö sinä minun pettäneen?

— En ole mitään sanonut. Enkä tahdo mitään väittää.

— Tuollaista roskapuhetta, ett'et sinä muka ole mitään sanonut, ei hyväksytä. Minä kysyn...

— Pidä kitasi kysymyksinesi! huusi Simo Selmer, hypäten alas tynnyriltä; samassa hän töykkäsi Antti Bechiä vatsaan.

Antti astui taaksepäin. Hän keitti takin yltään ja seisoi valmiina paitahihasillaan. Pojat kerääntyivät tiheään piiriin heidän ympärilleen.

— Nyt saat hyökätä! sanoi Antti. Mutta Ville Gabrielsen astui esiin joukosta ja sanoi juhlallisesti:

— Ensin on sovittava, ettei saa kampata, eikä panna jalkaa eteen, eikä puskea.

— Niin, sanoi Matti Johnsgaard, joka asettui Villen viereen — ja kun painitte, niin pitää vaihtaa altaheittoa ja päältäheittoa!

— Ei, — kumpi ensin puolensa pitää! huusi Otar Ingebrigtsen.

— Niin minustakin! myönsi pari muuta. Antti ja Simo tähystivät toisiaan, nyrkit puristettuina, muiden luistellessa altaheitosta ja päältäheitosta. Aina vähä väliin kuului Ville Gabrielsenin huuto:

— Järjestystä pitää noudattaa! Järjestystä pitää noudattaa!

— Se on tietty, mutta altaheitto ja päältäheitto....

— Nyt voitte alkaa! Imusi Otar Ingebrigtsen. — Me asetumme kaikki piiriin ympärille. Tietysti pitää järjestystä noudattaa, petosta ei hyväksytä. Kas — niin, hiukan taaksepäin — noin. Nyt minä lasken kolmeen:

— Yks, kaks, kolm...

— Ei, ei, odotappas, poika! Mikko Tiukkatuuli syöksyi esiin, — Simolla on kivi nyrkissä! Hyväksytäänkö sitä?

Tulipunaisena Simo Selmerin täytyi pudottaa pyöreä kivi kumpaisestakin kourastaan.

— Yks, kaks, kolme!

He syöksyivät toistensa kimppuun. Simo Selmer, pää alhaalla käsivarsien välissä, ja nyrkit kävivät kuin höyryveneen propelli. Mutta Antti Bech iski nyrkillään altapäin keskelle toisen naamaa. Se oli _hänen_ temppunsa! He olivat harjaantuneita miehiä kumpikin, ja tappelu kävi yhä tulisemmaksi; oikealla kädellä he löivät ja vasemmalla puolustivat itseään. Kumpikaan ei päässyt antamaan toiselle sukkelata nenä-iskua. Kiihkoissaan he pyörivät ympäri, jotta poikien piirin piti siirtyä paikasta paikkaan.

Äkkiä Antti Bech kompastui taaksepäin. Salaman nopeudella oli Simo Selmer hänen niskassaan.

— Ei, sitä ei hyväksytä! huusi eräs ääni. Se oli Mikko Tiukkatuulen; hän juoksi kiskomaan Simoa pois. Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt päästä kiinni, oli Otar Ingebrigtsen tarttunut takaa hänen takkiinsa:

— Aiotko sinä auttaa? Hölmö!

— Sitä ei hyväksytä, hän vaan luisui, huusi Mikko Tiukkatuuli vimmoissaan, riisti itsensä irti, tahtoen syöstä väliin. Silloin Otar Ingebrigtsen ja Wille Gabrielsen kävivät häneen käsiksi; Matti Johnsgaard meni väliin...

Vain hetkisen Simo oli Antin päällä. Tämä pääsi kääntymään ympäri, ja nyt hän istui itse hajareisin Simon vatsan päällä.

Mutta äkkiä oli rymäkkä heidän ympärillään muuttunut niin raivoisaksi, ettei kukaan katsellut, kuinka he asettuivat, — senpäiväistä kiistaa, huutoa ja tyrkkimistä, ja lopulta yltyi koko joukko raivoisasti tappelemaan, toiset huitoivat, toiset heittelivät nurin, muutamat painivat parittain, toiset taas joukossa, mellakan keskellä; toisien jaloissa loikoivat Mikko Tiukkatuuli ja pikku Söyrinki Miehentappaja, ulvoen ja kirkuen, ja purivat toisia kinttuihin, eivätkä päässeet pois — yli kaiken mellakan kuului Ville Gabrielsenin alituinen huuto:

— Järjestystä pitää noudattaa! samalla kun hän ja Matti Johnsgaard vaihtoivat lyöntejä...

— Hoi, hoi, heretkää, pojat! Mitä, mitä mekkalaa tämä on?

Hans Bentsen, sataman kaitsija, saapui paikalle. Hän yritti tunkeutua poikajoukkoon, hän huusi ja uhkasi; ei kukaan huolinut, ei yksikään kuullut. Hans Bentsen hirmustui, juoksi kadulle ja palasi hetken kuluttua tuoden mukanaan pari, kolme miestä.

Hiljaisuus tuli yht'äkkiä. Kaikki pojat päästivät toinen toisensa hengästyneinä, jotkut verissään, toiset hiukan valitellen, toinen piteli nenäänsä, toinen sivuansa... ja joukon jaloista ryömivät ylös Mikko Tiukkatuuli ja pikku Söyrinki Miehentappaja. He olivat kurjannäköisiä. Söyrinki itkeä jollotti pidellen vatsaansa; Mikko Tiukkatuulen nenästä vuoti verta oikeenaan, oikean silmänsä yläpuolelle oli hän saanut tummanpunaisen merkin.

Mutta kaikki seisoivat suorina kuin kynttilät.

Yhdellä niistä miehistä, jotka Hans Bentsen oli tuonut kadulta, oli keltainen raita lakissa. Hänet kyllä tunnettiin.

Poliisi Loe.

— Olette parempain ihmisten lapsia, ja pidätte tuollaista elämää! sanoi poliisi Loe, — jotta kuuluu ympäri kaupunkia! Hävetkää toki!

Poliisi katseli joukkoa, otti esiin muistikirjansa ja kirjoitti pari nimeä.

— Teidän ei tarvitse ilmoittaa muita kuin minut ja Simo Selmer, sanoi Antti Bech astuen poliisin eteen.

— Me olemme tapelleet.

— Ja sinäkin, itse kaupunginvoudin poika! Etkö sinä häpeäkään? sanoi vanha Loe ravistaen päätään.

— Ilmoittakaa te vaan minut, niin.....

— Mitä vielä! Kaikki tyyni te kuulutte samaan sakkiin! Pötkikää ulos täältä ja nyt heti! Parempain ihmisten lapsia!

Poliisi Loe ajoi joukon edellään kadulle.

— Kappaleen matkaa kuljettuaan tapasi joukko opettaja Svenningsenin kadulla. Koko viides luokka poliisin hoteissa!

— Hyvät ihmiset! Mitä tämä merkitsee?

Kaikki pojat pysähtyivät lakki kourassa. Mutta Loe marssi esiin, teki kunniaa ja ilmoitti koko asian:

— Luulen olevan kylliksi, jos vaan koulun asianomaiset saavat tämän tietää, sanoi Loe, sormi keltaraitaisen lakin rajassa.

— Kiitos, kiitos, hyvä Loe, se kyllä riittää!

* * * * *

Kun Mikko Tiukkatuuli saapui kotiin, herätti hänen turvonnut nenänsä ja sinipunainen merkki oikean silmän päällä kaikkein kauhun. Ja lopulta hänen täytyi kertoa koko juttu. Äidin mielestä se oli rumaa ja kamalaa kaikki tyyni, mutta isä nauroi partaansa:

— Niin, näetkös, poikaseni, sanoi isä — tämän selkäsaunan on sinulle kohtalo lähettänyt. Nyt sinä voit paremmalla omallatunnolla pitää hyvänäsi rehtorin ja minunkin anteeksiantoni!

— Niin! sanoi Mikko Tiukkatuuli hiukan juhlallisesti, katsoen isäänsä vakavasti suurilla silmillä — tai oikeammin yhdellä suurella ja yhdellä pienellä, sillä oikea silmä oli käynyt jotensakin pieneksi tuon sinipunervan merkin alla.

* * * * *

Seuraavana päivänä piti rehtori toisella tunnilla ankaran nuhdesaarnan "koulun häpeästä", "poliisit niskassa", "elämöimisestä kaupungilla" j.n.e.

— Rangaistukseksi saa koko luokka jälki-istuntoa 2-3.

Svenning oli kannellut! No, hän oli kerrassaan halpamainen! Aina!

Kun Svenningsen tuli saksankielen tunnille kello 12, oli luokka tehnyt suuremmoisen päätöksen, yksimielisesti. Ja jos joku pettäisi, niin sille annettaisiin sellainen selkäsauna, että hän tietäisi saaneensa. Aate oli Simo Selmerin, ja Antti Bech oli heti innokkaasti kannattanut sitä. He olivat hyviä ystäviä jälleen, tietysti! Sovittu oli sovittu... Kaikki luokkalaiset olivat taas ystävyksiä!

Svenningsen tervehti niinkuin ennenkin. Luokka nousi seisomaan, kaikki olivat synkän ja tyytymättömän näköisiä.

Svenningsen alkoi kuulustella. Kukin koetti olla happaman näköinen, vastaten lyhyesti, toinen toisensa perään.

Svenningsen ei näyttänyt olevan tietävinäänkään. Hän rupesi tapansa mukaan latelemaan sukkeluuksia, tekemään pilkkaa, ensin Söyrinki Miehentappajasta ja sitten Hannes Otterbechista. Ei kukaan nauranut. Kaikki olivat synkkiä ja jöröjä naamaltaan. Ei sittenkään naurettu, vaikka pikku Söyrinki kaikessa yksinkertaisuudessaan käänsi:

"Die Schweisstropfen traten vor seine Stirn" lauseella:

— Sveitsiläisioukot astuivat tähtensä luo.

Svenningsen sai tästä vettä myllyynsä, nauroi ja pilkkasi. Mutta pojat eivät hymähtäneetkään. Pari ei voinut olla nauramatta, mutta he pitivät nenäliinaa suunsa edessä, ettei sitä huomattaisi.

He saattoivat hyvin huomata, että Svenningsen oli ihan raivostua tunnin lopulla.

Kello 2 tuli opettaja Svenningsen luokkaan, valvomaan jälki-istuntoa.

Siellä ei ollut sieluakaan. Svenningsen etsi ylhäältä ja alhaalta, koulun pihasta ja voimistelusalista. Ne nulikat olivat luultavasti menneet kotiin!

Täydessä raivossa hän kiskasi takin ylleen ja meni pois. Koulun portti läjähti, kun hän lähti.

Samassa syöksyi koko poikajoukko meluten sisään. Ja se jälki-istunto vietettiin ilolla ja riemulla kaikin tavoin. Jotkut käyttivät tilaisuutta hyväkseen, onkien etevimpien neuvoja laskentoesimerkkeihin ja latinankirjoitukseen; toiset kurkistivat opettajain pöytälaatikkoon ja tarkastivat, päiväkirjaa. Useimmat toivat lakkinsa käytävästä, asettivat ne riviin seinälle ja heittivät pallolla niihin. Matti Johnsgaardilla oli pallo mukana.

Kun kello oli kolme, pukivat he ylleen sillä aikaa kun Hans Otterbech lähetettiin rehtorin luo kysymään:

— Joko saisi mennä?

Rehtori seurasi Hans Otterbechia vallan vihoissaan:

— Mutta hyvät pojat, eikö herra Svenningsen ole täällä?

— Ei, ei kukaan ollut nähnytkään herra Svenningseniä.

— Hm! Sepä kummallista. Te olette siis istuneet ihan yksin?

— Olemme.

Seuraavana päivänä ei ollut saksaa. Mutta Svenningsen tuli kumminkin ensimäisellä tunnilla, joka oli lehtori Sömmen' norjankielen-tunti, suurella kiireellä luokkaan tulipunaisena kasvoiltaan.

— Anteeksi, herra lehtori, että häiritsen hetkisen! Minun täytyy saada tietää teiltä, pojat, minne te jouduitte eilen?

— Vastatkaa heti! Täällä minun piti odottaa teitä, luokka oli tyhjä!

Simo Selmer nousi:

— Ehkä opettaja tarkoittaa: juuri silloin kun kello löi kaksi?

— Niin, niin, luonnollisesti.

— Jaa, silloin me olimme menneet hetkiseksi pihalle.

— Lorua, katsoinhan minä pihallekin!

— Ei — vaan pihalle minä tarkoitan!

Lehtori Sömme, joka ei ollut asian perillä, nauroi ääneen. Mutta Svenningsen heitti häneen raivoisan katseen:

— Olitteko te — siellä sisällä kaikki tyyni? Koko luokka?

Simo Selmer katseli kysyen poikia:

— En tiedä, kyllähän siellä oli hyvin monta...

Rehtori ei ollut hyvillään; hän puri huultaan;

— No, nyt voitte mennä.

— Minä olin siellä! nousi Antti sanomaan.

— Ja minä!

— Ja minä!

— Ja minä!

Nämä huudot seurasivat toisiaan kuin pyssynsuusta laukaukset; toinen toisensa perään nousivat kaikki ylös sanoen:

— Ja minä! kunnes kaikki 25 poikaa seisoi rivi riviltä pystyssä.

Lehtori Sömme huomasi tietysti olevan jotakin tekeillä; mutta hänen piti niistää nenäänsä, kääntyneenä isoon tauluun, kovalla pärinällä — kolme — neljä kertaa.

Svenningsen katseli hetkisen seisovaa luokkaa.

Sitten hän kumarsi äkkiä lehtori Sömmen selälle:

— Anteeksi, ja kiirehti ulos.

Vähitellen pojat istuivat jälleen. Pojat hymähtelivät salaisesta voitonriemusta. Mikko Tiukkatuuli oli kouluun tullessansa sattumalta kuullut rehtorin ja Svenningsenin vaihtavan muutamia sanoja keskenänsä. Rehtori oli ollut hyvin tyytymätön. Pari sanaa, niinkuin "hullusti — minä menen kello kolme luokkaan ja siellä ovat pojat ihan itseksensä!" j.n.e. kertoi Mikko Tiukkatuuli tovereilleen todisteeksi, että kosto oli täydellisesti onnistunut.

Nuhteita rehtorilta — ei vähäistä mitään!

TUTKINTO.

Ajatelkaas, pojat, tutkintoa! Nyt on vaan neljätoista päivää jäljellä!

— Hyvät ihmiset, miten tästä nyt selviää? Tutkinto ihan nokan edessä!

— Emme koskaan pääse tutkintoon tällä tavalla!

Tutkinto, tutkinto! Lukeminen kävi hengen asiaksi näinä helteisinä kesäkuun päivinä, kun kuuma tutkinto uhkasi yhtäältä ja 20 asteen lämpö paahtoi akkunasta toisaalta, kilvassa tehden olon tukahuttavan raskaaksi! Raivoisasti päntättiin päähän läksyjä, takapajulla oltiin ja eteenpäin piti päästä kaikin mokomin--! Paitsi rehtorin aineessa, historiassa, jossa juuri oli päästy kirjan loppuun kesäkuun ensimmäiseen päivään, joten lopputunnit saatiin käyttää levolliseen kertaukseen ja jälkikatsaukseen — ilman varsinaisia läksyjä.

Pahin kaikista oli Svenningsen. Vihainen hän oli ollut viime aikoina järjestään — sehän oli luonnollista, — ja nyt hän antoi kieliopista ja lukukirjasta virstan pituisia läksyjä joka tunti. Saksan tunnilla kävi aina rajuilma, Svenningsen jyrisi, "tutkinto" salamoi ilmassa, ja pari — kolme alipenkeillä itki aina hereästi. Arvolauseita tuli kuin rakeita, viitosia ja kuutosia, ja lopuksi saatiin sellainen läksy toiseksi kertaa, ettei siitä tullut loppuakaan.

Otar Ingebrigtsen sai kestää äänetönnä ja sisuissaan, eräänä päivänä, kovakouraisen tukkapöllön. Svenningsen päätti tunnin antamalla seitsemän sivua kielioppia, joista oli viisi pitkää kappaletta ulkoa luettava — ja Otar kauhistui niin, että hän, unohtaen kaikki ympärillään, huusi ääneen istuessaan:

Hän on aivan hullu, hän!

Svenningsen syöksyi sanatonna hänen kimppuunsa. Ja niin rajattomasti oli Otar Ingebrigtsen kauhistunut omia sanojaan, että hän unohti huutaa — ainoa vastakeino Svenningin selkäsaunoille — vaikka hän jälkeenpäin näytti aikamoista hiustukkoa, jonka hän oli kerännyt lattialta.

— Anna se Svenningille voitonmerkiksi! neuvoi Simo Selmer.

Surkein oli Miehentappajan kohtalo näinä päivinä. Vaikeata hänen aina oli ollut pysyä muiden tasalla, mutta nyt nämä luonnottomat läksyt päivän jokaiseen kuuteen tuntiin, tässä suunnattomassa pikamarssissa tiedon kirjavan moninaisuuden kautta, saattoivat hänet aivan pyörälle, ja hän unohti senkin vähän, minkä tiesi, kun tutkintoa vaan mainittiinkin. Eikä Svenningsen armahtanut. Söyrinki Miehentappaja jollotti ja valitti, mutta Svenning tahtoi vaan ilmoittaa, ettei tutkinto tullut suoritettua kyyneltulvalla; hän tahtoi neuvoa Söyrinkiä menemään kaupungin vesimyllyn palvelukseen tänä suuren kuivuuden aikana — ennen kuin hän uppoaisi tutkintoihin ja jäisi istumaan luokallensa vielä koko vuodeksi!

Ja Miehentappaja taisteli, liina nenän edessä, itku kurkussa; oli kerrassaan mahdotonta oppia "Angst, Axt, Bank, Braut..." puhumattakaan taivutuksen säännöistä!

Koulun pihalla, välitunneilla, olivat pojat vallan hiljaisia. Mutta eräänä päivänä Matti Johnsgaard selitti, ettei tämä nyt sentään — niin vaikeaa kuin olikin — hengen asia ollut!

Ja Paavo Gundersen kertoi, ettei nyt ollut kysymyksessä keskikoulun päästötutkinto, eikä ylioppilastutkintokaan, niin vähät siitä — kunhan vaan läpäsee...!

Mutta tämä ei lohduttanut Söyrinkiä. Hän uhkasi juosta järveen, ja ehkä olisi sen tehnytkin, ellei Antti Bech olisi rohkaissut häntä, luvaten auttaa kuiskauksella suullisissa tutkinnoissa ja — jos sopisi — lippusella kirjallisissa kokeissa.

Tämä oli Söyrinki Miehentappajan ainoa pelastuksen toivo.

Mikko Tiukkatuuli oli kaiken tämän ohessa hyvin ihmeissään, kun ei tutkinto tuntunut häntä ollenkaan peloittavan.

Eikä hän uskaltanut myöntää itselleen, että hän oikeastaan iloitsi sen tulosta!

Ei hän missään aineessa jäisi. Opettaja Lange oli niin hyvin ohjannut häntä matematiikassa, että siitä hän kyllä selviäisi. Ja toiset aineet piti hänen voida suorittaa jotakuinkin — reppuja ei hän ainakaan saisi! Yhdessä aineessa hän tiesi olevansa niin varma, että siinä piti tulla ykkönen. Rehtorilta historiassa. Ja rehtori Holstin ykkösellä uskoi hän olevan voimaa pelastaa hänet, vaikka saisikin pelkkiä kolmosia ja nelosia toisissa aineissa. Ja sitten, tutkintoon päättyisi lukuvuosi, sitä seuraisi pitkän pitkä kesäloma ja sen jälkeen tulisi "uusi lukuvuosi", uusi luokka ja uusi elämä kaikin puolin, sekä ulkonaisesti, että sisällisesti! Tämän viimeisen vuoden synnit olivat jätettävät ja pois pyyhittävät. Sen hän kyllä tiesi, ettei voinut välttää tuota onnetonta arvosanaa ahkeruudessa ja tarkkuudessa, ja ehkä vielä käytöksessäkin tänä vuonna — — lukukausitodistuksessa, mutta tutkinto itsessään oli jännittävä, — ja sitä paitsi oli vaan yhtä ainetta päivässä ja kesäloma pian odotettavissa.

Päähän pänttäys oli täydessä vauhdissa luokalla. Joka aamu kertoi yksi ja toinen: päässyt 30 sivua historiaa! Lukenut norjankielen koko kieliopin! Kerronnat ihmisestä yksikavioisiin! j.n.e. Muutamat pojat lukivat joukkueissa ulkona kaupungin puistossa — pänttäsivät päähänsä ja kuulustivat toisiltaan. Söyrinki Miehentappaja oli kaksi tuntia päivässä Antti Bechin luona ja sai luettua matematiikan ja saksan.

Mutta Mikko Tiukkatuuli ei voinut lukea sillä lailla. Hän koetti pari kertaa mennä toisten mukaan kaupungille; istui hän kerran yksinäänkin Nessin puutarhassa. Mutta kaikki tämä häiritsi häntä. Varsinkin toiset pojat. Ja yksinkin ollessa oli vaikea pitää ajatuksia koossa. Mehiläinen, tuulen suhina koivujen latvoissa ja koko ulkona olo teki hänet hajamieliseksi; ei se sopinut. Lukea piti neljän seinän suojassa, sillä sieltä olivat kirjat kotoisin; ulkona voi huvitella loma-aikoina, vapaana ollessa, leikkiessä...

Ja niin hän istui kaiket päivät huoneessaan lukien ja muistiinsa painaen aineen toisensa jälkeen; hän pani merkille joka päivä, mitä oli lukenut, laski miten paljon oli jäljellä. Hän kulki katseellaan kuin Stanley läpi mustain mantereen, lujasti ja varmasti työskennellen, edistyen päivän matkan toisensa perästä. Se otti kovalle monta kertaa; hän oli kovin tottumaton tällaiseen lukemiseen, — ja ulkona paistoi aurinko...!

Kaikki tunsivat suurta helpoitusta, itse Söyrinki Miehentappajakin, kun rehtori viimein eräänä päivänä toi tutkintojen järjestysluettelon, koko ohjelman painettuna, suulliset ja kirjalliset kuulustelut kaikilla luokilla, ylemmistä luokista alempiin luokkiin saakka, joilla, viimeksi mainituilla, oli pari viatonta ainetta, "lukemista", "laskentoa" ja "uskontoa" tutkinnon viimeisinä päivinä.

Helpoitus se oli, sillä nyt tiedettiin, mihin oli ryhdyttävä, jotta oltaisiin valmiina, kun alettaisiin, mikä aine tuli ensin ja oli siis ensiksi luettava — j.n.e.

Tämä tuli maantieto-tunnilla, ja kun paksu Wiers viittasi kädellään jäähyväiset rehtorille — Wiersin paksuus teki nousemisen vaikeaksi, mutta hän oli niin hyvä ja vanha, että kädenliike oli rehtorin ja kaikkein muidenkin mielestä ihan kylliksi — alettiin kovasti rapistella painettuja papereita, ja pojat sohisivat ja mutisivat ohjelmia lukiessaan, jotta paksu Wiers lopulta läimäytti kämmäkkänsä pöytään:

— Panetteko pois ne lappusenne, vai! Ja lakatkaa rapistelemasta heti paikalla!

— Niin, mutta nämä ovat tutkinto-ohjelmia! sanottiin rukoilevasti.

— Ei auta. Mitä muita kaupunkia Espanjassa on, poika?

Matti Johnsgaardia kuulusteltiin; rehtorin tultua luokkaan käytti poika hyväksensä tätä keskeytystä ja sai kuiskaamalla lisätietoja ensimäisen penkin pojilta.

— Vaneleia.

— Mitä — mitä lajia?

— Ei — Valencia!