Part 3
— Minkä vuoksi nyt heti? Odota välituntiin
— On niin — niin ilkeätä, jos minun pitää kertoa siitä toisten kuullen luokassa.
— No — niin, mene sitten!
Mikko Tiukkatuuli juoksi.
Kadulla tuntui maailma hänestä valoisammalta, ilma keveämmältä — hurraa! nyt se oli kestetty!
Uuden puhtaan kirjan saatuansa juoksi hän takailin — raskas taakka oli pudonnut hänen hartioiltaan, nyt oli alettava uutta -elämää koulussa, kun oli saatu uusi, puhdas arvostelu kirja; niin hän päätti itseksensä!
Eihän tuo niin kovin vaikeaakaan ollut, piti vaan lukea ahkerasti kotona.
Välitunnilla rehtori Holst puhutteli häntä:
— No, Mikko, mitä isäsi sanoi kirjeeni johdosta?
Mikko Tiukkatuuli punastui.
— Kyllä minä saan ottaa tuntia laskennossa, vastasi hän.
— Hyvä on. Koetappas nyt oppia se aine perinpohjin!
Päivänpaiste, jossa hän oli lämmitellyt aamusta saakka, hävisi äkkiä. Rehtori taputti häntä mennessään olalle.
Oi, jos rehtori olisi tiennyt hänen valehtelevan, että kirje oli poltettu, eikä isä saanut nähdäkään sitä!
Jos se tulisi hänen tietoonsa!
Jos rehtori sattuisi tapaamaan isän kadulla, ja tulisi puhe kirjeestä?
Mahdotonta.
Nyt ei auttanut muu, täytyi päntätä matematiikkaa päähän, jotta luultaisiin hänen ottavan tuntia.
Taikka — sanoisiko hän isälle, että rehtori oli käskenyt sanomaan —? Ei, se ei ollut viisasta. Silloin isä varmaankin puhuttelisi rehtoria ja kirjejuttu vielä selviäisi.
Ei auttanut, täytyi ponnistaa ja tehdä työtä!
Taas Mikko Tiukkatuuli sai valoisampia mietteitä; hänen mielestään oli kohtalo asettanut näin asiat, jotta hänen pitäisi pakostakin oppia matematiikkaa.
Kirkasta auringonpaistetta, niin kuin aamulla, ei nyt enää tullut. Hän tunsi rehtorin käden Olallansa kaiken päivää. Rehtori oli taputtanut häntä ystävällisesti.
Kun hän valehteli!
* * * * *
— Sinä osaat, kun vaan tahdot, Mikko kulta!
Niin nyt äkkiä alettiin sanoa joka puolelta, koulussa opettajat, ja kotona, kun hän tali päivälliselle, oli aina kerrottavaa ykkösistä historiassa, maantiedossa, saksassa, latinassa ja uskonnossa.
Uusi arvostelukirja oli tuonut tämän uuden elämän mukanansa.
— Otatko sinä nyt yksityistuntia? kysyi opettaja Lange; hän piteli Mikko Tiukkatuulen vihkoa, jossa oli neljä esimerkkiä, kukin merkitty sinisellä "0" ja viimeisen alla pitkä ykkönen.
— Otan, vastasi Mikko Tiukkatuuli painaen alas katseensa.
— Kuka sinua opettaa?
— Kandidaatti Winther.
— Hyvä on. Laskekaa vaan edelleenkin yhdessä esimerkit.
— Kyllä.
Uudessa elämässä ei ollut mitään vaikeuksia; arvostelukirja oli ne tasoittanut. Kaikki viheliäisyys oli hävinnyt tuon vanhan, kurjan kirjan mukana. Hän oli kerran valehdellut, eihän tuo nyt mitään erinomaista ollut. Sitäpaitsi vaan Svenningsenille!
Mutta matematiikka ja "yksityistunnit", se oli jotakin toista ja paljoa pahempaa. Sitä hän ei koskaan saanut mielestään; sinä hetkenä, jolloin hän poltti rehtorin kirjeen, oli hän antanut kättä pahalle, joka ei hellittänyt; se kasvoi!
Toinen seikka veti toisen mukanaan, — valhetta ja alituista pelkoa, uusia valheita, suurempaa ja monipuolisempaa pelkoa! Aina lujemmin ja pahemmin hän takertui, yhä kauvemmaksi hän joutui pelastuksen tieltä.
Matematiikkaa ei voinutkaan lukea itseksensä. Hänen ponnistuksensa — teki asian vaan sekavammaksi, mahdotonta oli ymmärtää. Ja yhtä kaikki piti hänen edistyä, aina vaan parantua Langen silmissä; Ottihan hän yksityistuntia! Ja joka päivä oli se vaara tarjona, että rehtori tapaisi isän, ja tulisi puhe kirjeestä. Asia oli kumminkin jo hiukan vanhentunut. Pahempi oli kandidaatti Wintherin juttu. Jos nyt Lange kysyisi Wintheriltä esim. edistystä! Sehän voisi helposti tapahtua. Hän oli eräänä päivänä nähnyt Langen ja Wintherin yhdessä kadulla; peläten kuin kuolemaa, pujahti hän erääseen porttikäytävään, ettei häntä huomattaisi. Jos he olisivat hänet nähneet, olisi heti tullut puheeksi yksityisopetus! Sen jälkeen hän pelosta vavisten lähestyi jokaista kadun kulmaa...
Kaikki oli seurauksena kirjeen polttamisesta.
Se olisi kernaasti saanut olla tekemättä!
Mutta hän oli ollut niin kankeasti peloissaan silloin, eikä hän voinut tietää, mitä siinä olikaan!
Pahinta oli se, että kotona laskettavien esimerkkien _piti_ olla oikein joka kerta. Nehän opettaja Winther oli tarkastanut! Koulussa suoritettavat esimerkit ja muut tehtävät ja jokapäiväiset läksyt kyllä selviäisivät.
Laskentovihot tuotiin opettajalle perjantaina viimeisellä tunnilla. Opettaja Langen tapana oli jättää vihot opettajain pöytälaatikkoon, josta hän ne otti seuraavana päivänä, lauantaina kello 12, kun hänellä oli vapaatunti; sillä tunnilla hän korjasi virheet opettajain huoneessa. Tällä lailla hänen ei tarvinnut roikottaa suurta vihkopinoa kotiinsa joka perjantai.
Mikko Tiukkatuuli tuli kouluun joka lauantaiaamuna 20 minuuttia vailla kello 8. Hän toi pienen pullon mustetta kotoa tullessaan. Opettajain pöytälaatikko ei ollut koskaan lukittu. Pinosta hän otti Antti Bechin vihon; tulisessa kiireessä hän sitten jäljensi Antin laskut omaan vihkoonsa — kello 8 oli kaikki valmiina ja molemmat vihot Langen pinossa.
Näin suoritettiin kotilaskut.
Mutta tämä oli vaarallista peliä — joka lauantaiaamu piti se temppu uudistaa kauheassa pelossa, että joku tulisi!
Hän hiukan häpesikin kertoa tätä Antti Bechille. Eräänä lauantai-aamuna tuli Antti Bech aikaiseen kuohuin ja tapasi Mikko Tiukkatuulen kopioimassa hänen vihostaan.
— Minä luulin Wintherin selvittävän sinulle kaikki!
— Niin kyllä, mutta minä en sittenkään tajua kaikkea aivan selvästi.
— No — minun vihkoani voit kernaasti käyttää! Oikeastaan hän olisi voinut kertoa kaikki Antti Bechille. Hänellä oli hyvä halu tehdä niin; tuntui siltä kuin Antti olisi voinut auttaa häntä pääsemään eroon tuosta epäpuhtaasta ilmakehästä, joka ympäröi häntä! Ja sekin olisi hänen mielestään auttanut, jos olisi saanut kertoa asiasta jollekin!
Mutta hän ei tullut sitä tehneeksi. Antti Bech oli niin avonainen, suora ja rehti poika — hänelle ei sopinut kertoa poltetusta kirjeestä, valheesta, eikä muusta halpamaisuudesta.
Yksin hän siis kantoi kaiken. Sekin tuntui pahalta, että isäkin oli tavallansa sekoitettu hänen asioihinsa; olisihan hänen pitänyt saada rehtorin kirje. Joka ilta, kun isä ja äiti tulivat kävelyltä illallisen jälkeen, oli Mikko Tiukkatuulen vatsa kipeä pelosta, ja hän tarkasti ja vilkkui isiinsä kasvoja — oliko hän mahdollisesti tavannut rehtorin ja puhe ollut kirjeestä.
Joka aamu, joka tunti koulussa vaivasi häntä tuo ainainen pelko. Jos rehtori sattui tulemaan sisään tunnin kuluessa, jähmistyi hän kauhusta ja pelko sävähti kuin leimaus hänen lävitsensä — nyt voisi tulla hänen vuoronsa — kirje, opettaja Winther, Antti Bechin vihko...
Hän ponnisteli kovasti lukien läksyjä. Suurimpana kehoituksena oli se tunne, että hänen täytyi saavuttaa opettajien suosio, voittaa myötätuntoisuutta — sen päivän varalle, jolloin laukeaisi!
— Minusta näyttää Mikko käyneen laihaksi ja kalpeaksi näinä päivinä, äiti, sanoi isä eräänä päivänä päivällis-pöydässä.
— Hän lukee kovin ahkeraan, näetkös isä — läksyjään, vastasi äiti. Erittäinkin on laskento vaikeaa, eikö ole, Mikko?
— On, vastasi Mikko — varsinkin se.
— Niin, niin, poikaseni, sanoi isä — ponnista sinä vaan kunnes pääset päällepäin, sitten se kyllä sujuu helpommin!
Isä nyökkäsi hänelle. Viime aikoina he olivat olleet kovin hyviä hänelle ja iloinneetkin hänestä!
— Yritä, yritä ylöspäin vaan! kehoitti isä.
Kyyneleet syöksyivät äkkiä Mikko Tiukkatuulen silmiin — ja koko kurjuus, viimeisten viikkojen hätä ja tuska kuohahti kuin suuri aalto hänessä — — oi, jospa nyt voisi heittäytyä isän syliin ja tunnustaa hänelle kaikki tyyni, kirjeestä ja kaikesta!
— Rakas, oma poikani! Ala nyt sentään itke!
— E — enhän minä!
-- -- - Neljä viikkoa oli kulunut näin; nyt oli perjantai. Kun Antti Bech ja Mikko Tiukkatuuli menivät yhdessä kotiin, niinkuin heidän tapansa oli ollut viime aikoina, sanoi Antti Bech:
Huomenna aamulla, jos sinulla olisi apua minun esimerkkieni jäljentämisestä, on ainoastaan laskuesimerkit vihkoon merkitty. Laskujen suoritus on irtonaisella paperilla, jonka olen pannut lehtien vähin. Minulla on huomenna kello 10:ltä vapaata laulusta; silloin kirjoitan ne vihkoon, näetkös — eilen ei ollut aikaa. Varmuuden vuoksi, jos Lange olisi katsonut, tahdoin panna lapun mukaan, ettei hän saisi sanoa minun jättäneen laskematta! Mutta muista olla varovainen, ett'et hukkaa lappua!
— Se on tietty, totta kai.
Seuraavana aamuna istui Mikko Tiukkatuuli yksin luokassa, kirjoittaen Antin vihosta. Oli vaan kaksi esimerkkiä; ne olivat pian kirjoitetut. Kun kaikki oli kirjoitettu, läjähytti hän vihkonsa kokoon ja pisti sen keskelle Langen vihkopinoa laatikkoon. Mutta samassa, kun hän aikoi panna irtonaista paperia Antin vihkoon, kaatoi hän mustepullonsa — ja niin sikamaisen pahasti, että muste vuoti lapullekin ja töhri sen niin, ettei ollenkaan voinut lukea. Se olikin lyijykynällä kirjoitettu...
Hän seisoi hetkisen neuvottomana. Nyt hän oli tuhrinut Antti Bechin lapun, josta toinen juuri oli varoittanut!
No, ei ollut muuta neuvoa, täytyi kirjoittaa uusi lappu ja panna se Antin vihkoon vanhan, hävitetyn sijaan. Hän sai käsiinsä paperiliuskan ja lyijykynän ja kaivoi pöytälaatikosta laskuvihkoaan.
Kun hän istui kirjoittamaan, huomasi hän saaneensa kiireessä Simo Selimerin vihon, eikä omaansa.
No, sehän oli yhdentekevä, tietysti! Oli kiire, eikä hän joutunut enää etsimään omaa vihkoaan!
Niin nopeaan, kuin kynästä irti pääsi, jäljensi hän, ja ennen kuin kello löi kahdeksan, oli kaikki valmiina, uusi lappu Antin vihossa ja molemmat, Simo Selmerin ja Antin, vihot tallessa opettajan pöytälaatikossa.
Kello kymmeneltä oli laulutunti; Mikko Tiukkatuuli näki Antin ottavan laskuvihkonsa laatikosta. Kello yhdeltätoista olivat he taas yhdessä norjankielen tunnilla. Mikko Tiukkatuuli oli hiukan jännityksessä. Mutta Antti Bech ei sanonut mitään; niin ei luultavasti huomannutkaan, että lappu oli uudistettu, luuli vaan omakseen!
Oli keskiviikko, kello 9. Kello 9—10 oli matematiikkaa, ja opettaja Lange tuli.
Heidän piti saada takaisin kotilaskunsa heti tunnin alussa. Mikko Tiukkatuuli oli aina keveämmällä mielellä, niistä päästyään, ilman pitkiä puheita.
Opettaja Lange oli tänään kovin totinen. Pojat pitivät hänestä paljon; hän oli niin kaunis ja nuori, kovin suora ja hyvä mies. Mutta tänään, niinkuin sanottiin, oli hän kovin vakava.
Hän seisoi hetken ääneti, korkea vihkoröykkä oli pöydällä hänen edessään.
— Kuka oli täällä järjestäjänä viime viikolla? kysyi hän äkkiä.
Söyrinki Miehentappaja nousi seisomaan kaikkein viimeisimmältä paikalta.
— Minä olin.
— Tule tänne, Söyrinki!
Söyrinki tuli — vavisten. Pikku Söyrinki Miehentappajan asiat olivat aina hiukan hullusti, siihen oltiin jo totuttu.
— No, Söyrinki — onko kukaan ollut laskentovihkoja kourimassa täältä laatikosta lauantaina?
Tämä herätti huomiota. Tiesiväthän useimmat pojat laskuvihkojen olevan siellä niin mukavasti saatavina lukitsemattomassa laatikossa lauantaisin.
Keskellä luokkaa voihkasi joku; kukaan ei sitä kumminkaan huomannut. Se oli Mikko Tiukkatuuli; hän kävi tulipunaiseksi kasvoiltansa ja peitti sukkelaan naamansa, painaen päänsä alas.
— Vastaa nyt, Söyrinki!
— E — ei, minun tietääkseni! änkytti Söyrinki Miehentappaja.
— Ymmärrätkö, poikaseni, minä kysyn, sillä minun täytyy saada se tietää. Minä kysyn vielä senkin vuoksi, että sinä järjestäjänä olet siitä vastuussa.
Tätä sanoessaan katsoi opettaja Lange merkitsevästi ja pitkään Antti Bechiin ensimäisellä rivillä.
Söyrinki Miehentappaja seisoi lattialla, eikä vastannut sanaakaan. Vitkaan hän käänsi päätään ja katsoi — hänkin Antti Bechiin, salavihkaa.
Äkkiä Antti Bech nousi reippaasti, Hän heitti päätään, se oli hänen tapansa — melkein uhallisesti:
— Minä kävin laatikossa lauantaina kello 10.
Opettaja Lange puri huultaan.
— Sitä minäkin pelkäsin, Antti Bech, sanoi hän — saat mennä paikallesi, Söyrinki. Söyrinki kulki poikien ohitse; ei kukaan häntä enää katsonut. Kaikki tuijottivat Antti Bechiin, joka seisoi luokan eturivissä.
— Mitä sinulla siellä oli tekemistä?
— Minä en kerinnyt perjantaina kirjoittamaan muuta kuin laskuesimerkit. Laskujen suorituksen olin minä kirjoittanut paperilapulle, joka oli vihon sisässä. Laulutunnilla, jolloin olin vapaa kaulatautini vuoksi, kirjoitin minä laskut puhtaaksi vihkoon.
Opettaja Lange katsoi melkein synkästi ja vakavasti Anttiin. Sitä kesti hetkisen. Sitten hän sanoi:
— Sen, että sinä olet kerran alentunut petokseen, Antti Bech, voisin sinulle anteeksi antaa, niin reipas poika kun muuten olet, mutta siksi rehellisenä miehenä olen sinua pitänyt, etten luullut sinun tahtovan pelastua siitä valheella.
— Se ei ollut petosta! sanoi Antti Bech, hypähtäen tuoliltaan.
Opettaja Lange katsoi halveksien häneen — samalla surkutellen. Hän otti kaksi laskentovihkoa.
— Katsokaa, tässä on kaksi laskunsuoritusta. Toinen on Simo Selmerin ja toinen Antti Bechin. Simo Selmer on kirjoittanut toisen tehtävän väärin vihkoonsa. Hän on kirjoittanut 3 x, kuu hänen piti kirjoittaa 5 x. Saman esimerkin olet sinä, Antti, kirjoittanut oikein. Mutta sinun suorituksesi ja vastauksesi on ihan sama kuin Simo Selmerin. Sinä olet koko laskussa, kauttaaltansa, käyttänyt 3 x, vaikka esimerkissä olit, aivan oikein, kirjoittanut 5 x; kuinka tämä on ymmärrettävä? Antti Bech ei vastannut. Pojat, hänen takanansa luokalla, istuivat niin hiljaa, että olisi kuullut nuppineulan putoamisen. He näkivät Antti Bechin niskan punastuvan kutrisen tukan varjossa.
Opettaja Lange jatkoi:
— Sinä itse tunnustat kirjoittaneesi laskusi lauantaina täällä — kun vihot olivat tuodut perjantaina Sinä olet jäljentänyt laskun Simo Selmerin vihosta. Sinä olet harjoittanut petosta. Äläkä sinä yritäkään pelastua valheella. Sinun ei olisi siihen pitänyt ryhtyä. Ole hyvä, tässä on vihkosi. Minä olen antanut sinulle 6 petoksesta. Muuten tahdon puhutella rehtoria, mitä vielä on tehtävä. Ellet sinä olisi valehdellut olisin minä päästänyt sinut kuutosella.
Opettaja Lange tarjosi vihkoa pöydän ylitse. Antti Bech ei ottanut sitä.
— Minä en huoli Teidän kuutosistanne. Minä en ole tehnyt petosta. Minä — minä olen ehkä erehdyksestä kirjoittanut laskussani — 3 x...
— Lörpötystä, poika! sanoi Lange ja heitti vihon hänen eteensä pöydälle. — Istu.
— Minä en valehtele! huusi Antti Bech. Hänen laskentovihkonsa putosi lattialle.
Opettaja Lange otti kaikki vihot, nousi ja astui levollisesti alas paikaltaan. Hän pysähtyi Antti Bechin eteen ja sanoi vakavasti:
— Minä koetin kauan olla uskomatta. Minusta oli kovin ikävää, että sinä Antti olit käyttänyt Simo Selmerin vihkoa — mutta kun sinä nyt valehtelet, on se minusta paljon, paljon ikävämpää. Istu, poikaseni!
Sitten Lange jakoi vihot kaikille ympäri luokkaa. Ja jokaiselle, kellä vaan virhe oli, osoitti hän sen ja selitti. Hän ei enää ollut huomaavinaan Antti Bechiä, joka hetken kuluttua otti vihkonsa lattialta ja istui tarkastamaan omaa laskuaan.
Opettaja Lange puhui levollisella äänellä, kulkien paikasta paikkaan pitkin luokkaa. Mutta pojat olivat ihan toisissa ajatuksissa; vähä väliin täytyi opettajan muistuttaa:
— Kuuntele tarkoin, poika!
Hiukan alempaa, noin keskeltä luokkaa kuului:
— Onhan näillä sinun koti- ja koululaskuillasi, hyvä Mikko, yhä edelleenkin suuri ero. Nämä ovat nyt aivan oikein. No — ei sinun tarvitse olla niin — niin häpeissäsi siitä! Olenhan minä sanonut, että antaisit herra Wintherin tarkastaa kotilaskujasi. Minä tarkoitan vaan, että sinun pitäisi suuremmalla tarkkuudella suorittaa koulussa laskujasi! Ovathan ne useimmiten samanlaisia tehtäviä.
Mikko Tiukkatuuli ei katsahtanutkaan ylös; hän otti vihkonsa vapisevin käsin. Ohimot kuumottivat.
— Älä nyt, poikaseni, noin, enhän minä sitä vaarallisena pidä! Kyllähän sekin tulee autettua aikanansa, näetkös! Kun sinä vaan olet tarkkaavainen ja käyt ahkerasti herra Wintherin luona. Muutoin voit viedä terveisiä herra Wiutherille minulta ja sanoa, että sinun tarvitsisi eritoten harjoittaa alkutietoja. Niissä sinä olet liiaksi häilyvä! Taikka — voinhan minä tilaisuuden sattuessa itsekin sanoa sen hänelle.
— Niin, minä olen nytkin antanut sinulle 1, minä otaksun, että sinä itsekin olet tehnyt työtä laskujeni suorituksessa!
Opettaja Lange poistui.
Mikko Tiukkatuuli jäi istumaan. Hän oli muuttunut kalpeaksi, kovin kalpeaksi. Hän tuijotti ensimäiseen riviin, jossa Antti Bech istui kumartuneena katsellen vihkoansa.
Kun opettaja Lange oli saanut jaettua kaikki vihot, alkoi hän kuulustella. Ensiksi kysyi hän Simo Selmeriltä.
Simo Selmerin äänessä ja koko olennossa oli — sen kaikki pojat huomasivat — voitonriemua. Taulun luona seistessään katseli hän kysymysten välissä silloin tällöin pilkallisesti Antti Bechiin.
Antti Bech istui aina vaan kumarruksissaan. Laskuvihkonsa hän oli pannut kiinni.
Taaempana, keskellä luokkaa, istui Mikko Tiukkatuuli ja tuijotti lakkaamatta — Antti Bechin selkään.
Tunti kului tavattomassa hiljaisuudessa.
Kun soitettiin, menivät pojat kovin sävyisästi ulos. Antti Bech kulki muiden keskellä, mutta toiset ikäänkuin väistyivät hänen tieltään.
Samoin koulun pihalla. Hän yritti olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, puheli ja nauroi. Mutta toiset vetääntyivät pois.
Eivät he millään muotoa tahtoneet osoittaa hänelle halveksimista tahi mitään sellaista. Ei — tämä oli vaan niin tykkänään käsittämätöntä, ihan mahdotonta uskoa. He oudoksuivat tätä, — eivät mitenkään voineet selvittää.
Antti Bech jäi yksin seisomaan.
Sitä useampi kerääntyi Simo Selmerin ympärille, joka seisoi toisella puolella koulunpihaa. Hän puhui hyvin innokkaasti; pojat seisoivat hänen ympärillään kuunnellen.
Luokassa oli kaksi puoluetta, toinen oli Antti Bechin ja toinen Simo Selmerin; vanhoista ajoista oli ollut niin. Tietysti oli luokalla sellaisiakin, jotka eivät kuuluneet mihinkään puolueeseen. Noilla kahdella oli kumminkin joukkonsa.
Antin oli pienempi. Hän oli pohjaltaan ylpeä, Antti Bech. Ainakin oli hyvin vaikea saada häntä myöntymään petoksiin tai muihin sellaisiin.
Simo Selmer, lukujuhta, "Kilvoittelija", ei ollut ensinkään sen tapainen, joten hänen "puolueensa" oli suurempi. Simo Selmer auttoi paljon lapuilla kirjoituksissa ja laskuissa; mutta hän otti aina maksun siitä. Söyrinki Miehentappaja piti hänet rusinoissa ja luumuissa; hänen isällään oli siirtomaatavaroiden kauppa. Otar Ingebrigtsen varasti omenia isänsä puutarhasta ja toi niitä kouluun; hän maksoi kaksi omenaa Simo Selmerille kustakin latinan kirjoituksesta. Ja vielä muutakin. Muuten oli vanha juttu, että Wilhelm Gabrielsen oli kerran antanut Simo Selmerille 10 äyriä laskento-esimerkistä.
Näin kilpailivat Antti Bech ja Simo Selmer ensimäisestä sijasta luokalla. Useimmiten Simo oli voitolla. He olivat vihamiehiä monella tavalla.
Nyt Simo Selmer seisoi joukkonsa keskellä kerskaillen, että Antti Bech oli harjoittanut petosta, jäljentäen hänen laskujaan.
Antti Bech katsahti ympärilleen koulun pihassa. Kaukana toisista, voimistelusalin edessä näki hän vihdoin Mikko Tiukkatuulen, joka myöskin oli aivan yksin, Antti meni hänen luokseen.
— Mikko!
— No, mitä?
— Hyvä mies, älä nyt noin kauhistu! Kai sinä tiedät, etten minä ole pettänyt ja jäljentänyt — Kilvoittelijaa!
— No, sitä ei kukaan usko!
— Kyllä he uskovat. Minä aijon puhutella rehtoria. Kuuleppas, minun piti kysyä sinulta jotakin: Käytitkö sinä minun lappuani lauantaina?
— En.
— No, onhan se hyvä tietää.
Seuraava tunti oli lehtori Sömmen, norjankieltä. Sitten tuli latinaa, lehtori Buggen tunti. Molemmat, Sömme ja Bugge olivat merkillisen juhlallisia. Ei kumpikaan kysynyt Antti Bechiltä, mutta he katsoivat häneen vähä väliin.
Tämä synnytti tuskallista juhlallisuutta luokalla. Kaiken tämän alla tuntui olevan jotakin kytemässä — kun rehtori edes tulisi, jotta se leimahtaisi ilmi, saisi lopun ja tulisi päätös.
Kolmannella tunnilla oli Svenningsenillä saksaa.
Hän asettui paikalleen ja katseli ensityökseen halveksuen Antti Bechiä. Sitten hän tarkasti päiväkirjaa.
— Opettaja Lange on antanut sinulle, Antti Bech, 6 petoksesta, kuulin minä, mutta sitä ei olekaan päiväkirjassa.
— Ei se sinne tulekaan! vastasi Antti Bech levollisesti.
— Vai niin!
— Sillä minä en ole harjoittanut petosta.
— Minä tahdon huomauttaa sinulle, sinä olet rohkea, rakas Antti Bech. Kai sinä tarkoitat, että opettaja Lange on valehdellut syyttäessään sinua?
— Minä tarkoitan, että tämä on erehdys.
— Vai, niin! Pikkunen erehdys! Kun sinä teet väärin, niin se on "erehdys", sinun mielestäsi! Niin, niin — rakkaalla lapsella on monta nimeä. Sellaisia erehdyksiä arvostellaan, huolimatta henkilön arvosta, tässä koulussa 6:n numerolla.
Opettaja Svenningsen antoi Simo Selmerin kääntää. Hän oli erittäin laupias Simo Selmeria kohtaan. Äkkiä keskeytyi hiljaisuus, ovelta kuului pari lyhyttä kopausta, -ja rehtori astui sisään; hän oli mietteissään ja tavallista vakavampi. Hän astui vitkaan opettajain istuinta kohti, josta Svenningsen väistyi, antaen tilaa hänelle. Ensiksi hän kuiskasi pari sanaa Svenningsenille, joka vastasi samoin kuiskaten kiivaana; samalla lie molemmat katsoivat Antti Bechiin.
— Antti Bech! sanoi rehtori.
Antti nousi seisomaan.
— Opettaja Lange on pyytänyt minua ilmoittamaan hänen ja minun päätökseni sinulle toveriesi läsnä ollessa. Sinä olet harjoittanut petosta. Lauantaina, kun sinulla oli lupaa laulusta, otit sinä opettajien pöytälaatikosta erään toverisi laskentovihon; säästääksesi omia vaivojasi jäljensit sinä hänen laskuesimerkkinsä. Tästä rikoksesta olet sinä saanut hyvin ansaitun kuutosen — niinkuin jokainen poika sinun sijassasi olisi saanut. Vaikka sinä vielä sitä paitsi koetat välttää rangaistusta jutellen paperilappusista ja muista, niin olemme, opettaja Lange ja minä, kumminkin yksimielisesti päättäneet, ettemme anna sinulle lisää rangaistusta siitä. Useimmat sinun opettajasi ovat, niinkuin minäkin, tulleet kovin pahoille mielin kuultuaan sinusta tällaisia asioita. Sinä olet sellainen poika, jota me kaikki kunnioitamme ja josta me paljon pidämme. Minä luulen myöskin huomanneeni, että toveriesi tunteet sinua kohtaan ovat samanlaisia. Me olemme siitä ymmärtäneet, että sinun on ehkä vaikeampi kuin muiden tunnustaa tehneesi halpamaista petosta. Kun sinä nyt yrität valheella päästä eroon asiasta, olet sinä väärässä luulossa, jos uskot valheen itseäsi paremmin auttavan kuin suoran, rehellisen tunnustuksen. Me olemme päättäneet antaa sinulle anteeksi tämän väärän luulon. Me toivomme, että sinä annat sille oikean arvon, tajuat, että meidän hyvä mielipiteemme sinusta velvoittaa sinua.
Antti Bech seisoi, taistellen itkua vastaan, rehtorin puhuessa. Kun puhe oli loppunut, nieli hän itkunsa suurella ponnistuksella ja sanoi:
— Minä en ole tehnyt petosta.
Rehtori tarkasti häntä tutkivalla katseellaan.
— Etkö sinä itse ole tunnustanut ottaneesi vihkosi lauantaina laatikosta — ja kirjoittaneesi laskut vihkoon laulutunnilla.
— O — olen, mutta...
— So, sanoi rehtori, kumarsi hiukan Svenningsenille ja meni.
Antti Bech pikemmin putosi kuin istui tuolilleen; hän laski päänsä käsivarsilleen pöydälle ja voihki.
Svenningsen seisoi selin luokkaan ja katseli ulos akkunasta. Pari kertaa hän kääntyi katsoen Anttiin päin, joka nyyhki ääneen. Pojat istuivat hiljaa.
Lopulta Svenningsen sanoi: — Ellet sinä voi hillitä itseäsi, Antti Bech, niin mene ulos, kunnes tyynnyt.
Antti Bech meni.
Vielä kesti hetkisen, ennenkuin opettaja Svenningsen antoi jatkaa käännöstä.
Antti Bech ei tullut takaisin; eikä hän seuraavalla tunnillakaan ollut paikallaan.
Hän oli mennyt kotiin.
* * * * *
Mikko Tiukkatuuli astui kotiin päin. Hänestä tuntui kuin eivät jalat kannattaisi häntä; polvet notkuivat ja letkahtelivat.
Päivällispöydässä hän kertoi ykkösestään kotilaskuissa. Ruoka tarttui kurkkuun; hän nieli ja nieli.
Ruualta hän meni huoneeseensa. Täällä hän heittäytyi sänkyynsä — vatsalleen, haudaten päänsä tyynyyn. Hänellä oli kauhea halu saada itkeä, mutta ei mitenkään voinut. Rinnan alla tuska pakotti — ontto, kiertävä tuska.