Part 2
Sen jälkeen oli historia pitkän aikaa hiljaista ja yksitoikkoista. Mikko Tiukkatuuli vihasi Englantilaisia enemmän kuin ketään muuta maailmassa, samalla kuin hän rakasti tuota yksinäistä miestä valtameren etäisimmällä saarella ja kärsi hänen kanssaan.
Lyhyt esitys Amerikan historiasta! Tällä rehtori Holst tarkoitti, että piti luoda reipas katsaus valtakuntiin ja ajanjaksoihin kokonaisuudessaan. Tutkivalla katseellaan oli hän pian huomannut, että tämä oli Mikko Tiukkatuulen oikea ala. Vaikka rehtori seisoikin synkkänä ja saavuttamattomana tuolla ylhäällä heilutellen itseään, jotta valonsäteet välkkyivät hänen kirkkaalla otsallaan kuin norsunluisella pinnalla, — tunsi Mikko Tiukkatuuli turvallisuutta: sekin, että hän oli saanut tällaisia kysymyksiä juuri nyt, antoi aihetta siihen toivoon, että on korkeampaa oikeutta ja toisenlaista, kuin opettaja Svenningseirin polttavat korvapuustit!
Tuo lyhyt esitys meni oikein hyvin. Rehtori sanoi "soh!" vaan pari kertaa, ja Mikko Tiukkatuuli sai rehtorin pienen, soman ykkösen arvostelukirjaansa.
Tunti kului vitkaan ja laimeasti, Amerikan kansalaissodasta puhuttaessa hiljaisilla äänillä, rehtorin väliin huomauttaessa:
— Soh! taikka; — niinkö luulet?
Viimein soitettiin ja läksy saatiin seuraavaksi kerraksi.
— Sinä Mikko ja sinä Antti Bech jääkää tänne! Te muut saatte mennä ulos!
Nyt tulee! Mikko Tiukkatuulen vatsa vetääntyi kupparaan rinnan alle. Luokkahuone tyhjentyi. Rehtori seisoi paikallaan yhä heilutellen itseään.
— Astukaa esiin molemmat!
Antti Bech ja Mikko Tiukkatuuli asettuivat opettajan pöydän eteen. Antti katseli uhallisesti ja totisena suoraan eteensä seinään; Mikko Tiukkatuulen tuskallisesti jännitetty katse kiintyi rehtorin vakaviin kasvoihin.
— Opettaja Svenningsen on tehnyt minulle valituksen sinun käytöksestäsi, Mikko. Hän on löytänyt tämän runon sinun kirjastasi, — rehtori veti paperin taskustaan. — Hän olisi voinut rangaista sinua tällaisesta tunnilla luvattomasta työstä, mutta hän mielistyy sinun runoosi, lukee sen tovereillesi ja tahtoo itse säilyttää sen. Tästä olisi sinun — herra Svenningsen'in oppilaana ja runoilijana — pitänyt olla hänelle hyvin kiitollinen. Kaikkea vielä! Sinä käyttäydyt hävyttömästi herra Svenningseniä kohtaan. Siitä olet saanut hyvin ansaitun rangaistuksesi, ystäväni. Tässä on nyt sinun runosi — herra Svenningsen ei luule olevan syytä säilyttää sitä. Ole hyvä!
Rehtori ojensi hänelle paperin, ja Mikko Tiukkatuuli otti sen, tulipunaisena kasvoiltaan. Rehtori seisoi hetken aikaa vaiti heiluen ja lakkaamatta katsellen Mikko Tiukkatuulta. Kun tarkkaan katsoi, huomasi hienon, hienon hymyn rehtorin ohuilla huulilla. Viimein hän kääntyi Antti Bechiin päin:
No, Antti, eikö sinulla ole mitään sanottavaa?
Antti Bech katsoi kysyen opettajaan.
— Minä kuulin sinun esiintyneen luokalla korkeampana tuomarina. Mutta ehkä sinä olet armollisesti tyytyväinen minun huomautuksiini Mikolle? Niin, kai minä siinä suhteessa olen onnellisempi kuin herra Svenningsen, joka sai lähtöpassinsa sinun allekirjoittamanasi. Saanen siis sanoa kiitoksia!
Rehtori ojensi kätensä. Antti Bech loi katseensa alas ja seisoi liikahtamatta.
— Anna minulle kätesi, poikaseni! sanoi rehtori äkkiä muuttuneella äänellä — melkein sydämellisesti ja tuttavallisesti.
Vitkaan tarttui Antti Bech tarjottuun käteen; rehtori puristi sitä hiukan:
No, nyt saatte mennä, molemmat!
Mikko Tiukkatuuli, ja Antti Bech jonkkivat yhdessä pois.
He astuivat rinnan portaita alas. Antti pysähtyi ja tokasi:
— Minusta sinun runosi oli sentään sikamaisen hyvä!
He menivät alemmaksi ja lähestyivät ulko-ovea.
Ulkona koulun pihalla oli elämää, huutoa ja kirkunaa niinkuin tavallisesti.
— Tiedätkös, Tiukkatuuli, sanoi hän — emmekö ole yhtä mieltä siinä, ettemme hiisku sanaakaan toisille siitä, mitä rehtori meille sanoi?
— Tietysti! vastasi Mikko Tiukkatuuli.
— Niin, näetkös, ei noiden nautojen kalloon kuitenkaan mahtuisi, että rehtori on kohdellut meitä sikamaisen leikillisesti.
— Johan nyt, sanoi Mikko Tiukkatuuli. Hän mietti hiukan ja jatkoi: — Kai hän olikin aikalailla leikkisä? Minäkin sain runoni takaisin!
— No, ei meitä ainakaan koulusta pois ajettu, naureskeli Antti Bech; ja sitten he menivät koulun pihaan.
— — — — —
Sen ja seuraavan päivän oli Mikko Tiukkatuuli kovin miettiväinen.
Hän tahtoi päästä selville jostakin asiasta.
Kolmantena päivänä oli heillä taas rehtorin tunti, historiaa. Koko tunnin istui Mikko Tiukkatuuli paikallaan pää kallellaan, katsellen lakkaamatta oikealla silmällään rehtoria ja vasemmalla jäykästi pitkin nenänsä vartta.
Rehtori Holst oli entisellään, mutta Mikko Tiukkatuuli keksi hänessä jotakin uutta sinä päivänä.
Kun tunti oli loppunut, käveli Mikko Tiukkatuuli, ollen järjestäjä, yksin luokkahuoneessa. Hän avasi akkunat, pesi suuren taulun, kastoi sienen ja asetti liidun ja suuren, puisen harpin saataville laskentotuntia varten. Kun kaikki oli kunnossa, seisoi hän hetken tuijottaen opettajain istuimen seinään. Sitten hän nyökkäsi päätään, aivan kuin olisi tehnyt päätöksen jostakin asiasta.
— Niin, kyllä rehtori oli pohjaltaan leikillinen mies!
Näistä päivistä alkoi Mikko Tiukkatuulen olo koulussa muuttua toisenlaiseksi; ei kumminkaan suuresti, eikä huomattavasti. Ennen hän aina oli istunut siellä ja miettinyt, miten kulloinkin paraiten voisi pujotella viiden tunnin läpi ja sitten niilestää kotiin päivälliselle; nyt oli olemassa side tai oikeammin kaksi, jotka liittivät hänet lujemmin kouluun.
Toinen oli rehtori Holst.
Joka historiatunnilla Mikko Tiukkatuuli tähysteli tuota tummaa miestä, joka hänen mielestään äkkiä oli lakannut olemasta koko koulun ja opettajain vihamielisyyden ylin herra ja saavuttamaton mestari ja muuttunut ihmiseksi, joka tasapuolisesti, ystävällisesti tahtoi selville saada asiat, puhua ja tuomita niinkuin tavallinen ihminen — ulkopuolella koulua. Näin, tähystäen ja huomioita tehden, keksi hän yhä enemmän hyviä ja rauhoittavia ominaisuuksia rehtorin kasvoissa, äänessä ja koko olennossa. Korkea, kiiltävä otsa, jota sinertävän musta, sileä tukka ympäröi, oli hänen mielestään puhdas, viisaan miehen otsa; ja totisista silmistä välkähti väliin hymy ja ystävällisyys. Ääni oli rauhoittava ja tuo hiljainen, säännöllinen heiluminen arvokasta. Rehtori ei koskaan kiivastunut, eikä lyönyt, eikä torunut; kun hän sanoi "soh!" tai "niinkö luulet?" vaikutti se kymmentä kertaa paremmin, kuin esim. Svenningsenin pilkka ja sukkeluudet, taikka lehtori Buggen pitkät nuhdesaarnat. Suuren suuri asia oli sekin, että rehtori kohteli kaikkia poikia samalla lailla; etevimmät ja heikoimmat oppilaat saivat yhtä paljon hymyilyjä ja ystävällisyyttä osaksensa. Simo Selmerille sanottiin "soh!" yhtä ankarasti kuin pikku Söyrinki Miehentappajallekin, luokan raukkamaisimmalle ääliölle, joka ei koskaan osannut, eikä voinut osata mitään. Ennen oli rehtori, Mikko Tiukkatuulen mielestä, ollut herttua Alban kuvan näköinen kuvitetussa maailmanhistoriassa hänen kotonaan. Mutta kun hän nyt, tarkkasi ja katseli häntä, varsinkin rehtorin levollisesti ja järkähtämättömän selvästi esittäessä suuria maailmanhistoriallisia ajanjaksoja ja tapahtumia, — hävisi Alba ja rehtori alkoi, erittäinkin otsa ja katse, muuttua suuren Napoleonin näköiseksi.
Mikko Tiukkatuulen sielussa piili pohjimmaisena heikko, kammottava aavistus, että jonakin päivänä vedenpaisumus huuhtoisi hänen päänsä. Kun hän ajatteli koulussa oloaan, huomasi hän olleensa huolimaton ja laiska kaiken aikaa. Hän ei mitään osannut kunnolleen; kaikesta hän oli selvinnyt pujottelemalla ja arvaamalla. Olihan tuo onnistunut jotenkuten kuukaudesta toiseen, vuodesta vuoteen. Mutta itse asiassa hän huojui kuilun partaalla. Jonakin päivänä täytyi tilinteon tulla. Ja se tuli olemaan kamala! Nämä ajatukset hän aina sysäsi syrjään. Ne yllättivät hänet kumminkin äkkiä, niin koulussa kuin muuallakin — kuin kylmänväreet ruumiin. Mutta niiden kauhistava voima oli liian suuri ja hänen tuskansa auttamattoman kova; sitä ei voinut kestää!
Nyt, kun rehtori Holst oli ikäänkuin "ilmestynyt" hänelle, sai poika hänestä pelastusankkurin hädässään. Häneen tuli lohduttava aavistus, ettei rehtori Holst sentään tykkänään häntä tahtoisi heittää silloin, kun tosi oli edessä, kun koulu vaatisi hänet tilille, isä kutsuttaisiin ja hänelle ilmoitettaisiin koko asia j.n.e. Pilkkaa, piiskaa ja nujerrusta hän kyllä tulisi saamaan — mutta ei häntä sentään tykkänään raakattaisi! Kun ei vaan ajettaisi koulusta, eikä hyljättäisi, eikä lähetettäisi merelle taikka muutenkaan pidettäisi sellaisena, joka ei koskaan voi parantua!
Samalla kun hän oli saanut tämän lohdutuksen, kävi Mikko Tiukkatuulen ajatus kamalasta tilinteon päivästä elävämmäksi ja palasi useammin mieleen. Ainakin oli se joka historiatunnilla ihan selvästi hänen edessään; oikein kylmä hiki nousi otsalle, hänen kuvitellessaan, kuinka kaikki oli käyvä. Sitten hän katseli rehtoria sivulta ja turisi hänen yhä seisovan yläpuolellaan...
Mikko Tiukkatuuli luki nyt tarkoin historialäksynsä, ja rehtori Holst oli tyytyväinen häneen, — jospa hän olisi aavistanut, mitä ajatuksia poika hautoi ja kuinka tuo pieni nasikka pää kallellaan ja tiukkatuulikatseellaan todenteolla jumaloitsi häntä, turvautui häneen tuskallisissa ajatuksissaan!
Toinen side, joka liitti Mikko Tiukkatuulta kouluun, oli Antti Bech. Aina Svenningsenin ja runon päivästä saakka olivat Mikko Tiukkatuuli ja Antti Bech ystäviä. Alussa salassa ja huomaamatta, sittemmin lämpimämmin ja avonaisemmin.
PETOSTA!
9/4. Mikko on "unohtanut" suorittaa laskuesimerkkinsä tänään.
Lange.
16/4. Ei Mikko ole tänäänkään tuonut kotona laskettavia laskuesimerkkiä.
Lange.
23/4. Mikko on tänään tuonut kovin huolimattomasti ja hätiköimällä suoritettuna laskuesimerkkinsä kouluun.
L.
30/4. Mikko jää tänään kouluun 2—3 laskemaan esimerkkinsä uudestaan.
L.
Mikko Tiukkatuulen arvosteluvihon, muistutuksille varattu, sareke oli näin koristeltu viime kuukautena.
Joka kerta täytyi "näyttää" isälle, ja aina oli se tuottanut surkeutta kotiin. Viimeksi oli 4 tarkkaavaisuudessakin!
Nyt hän istui tyhjässä luokassa. Kello löi puoli kolme alhaalla käytävässä. Se kaikui surkean kumeasti tyhjässä, hiljaisessa koulurakennuksessa, jossa Mikko Tiukkatuuli oli ainoa elävä olento.
Hän oli laiskanläksyllä.
Hän laski ja laski. Opettaja Lange oli selittänyt hänelle kaikki kolme esimerkkiä, ihan tarkoin, kaikki arvokertoineen ja juurimerkkeineen.
Tuntui siltä kuin hän olisi tajunnutkin. Mutta...
Äkkiä kuuli hän askeleita tyhjästä käytävästä, ja rehtori Holst astui sisään.
Hän, tuli rehtorin asunnosta rakennuksen toisesta kyljestä. Hänen yllään oli kotitakki, jota ei Mikko Tiukkatuuli ollut ennen koskaan hänellä nähnyt; se olikin tahriintunut ja ruma. Muutoin rehtori aina oli koulussa erittäin puhtaasti ja hyvin puettu.
Rehtori tuoksui kaalille ja kaiveli hampaitaan.
— No, Mikko, ovatko laskut valmiit?
— Eivät.
— Etkö sinä ole pitemmälle päässyt? Puolet ensimäisestä kysymyksestä! Istutko sinä täällä laiskottelemassa?
— En, sanoi Mikko Tiukkatuuli painaen päänsä alas ja katsellen paperejaan. — Minä olen laskenut kaiken aikaa.
— Etkä ole pitemmälle päässyt!
— E — en.
— Ystäväiseni, etkö sinä ymmärräkään kysymyksiä?
— En! vastasi Mikko Tiukkatuuli luoden avuttoman katseen rehtoriin.
— Ala laskea seuraavaa!
— En minä käsitä sitäkään! sanoi Mikko Tiukkatuuli, ja kyyneleitä tulvi hänen silmiinsä.
— No, aiota sitten kolmatta, poikaseni!
Mikko Tiukkatuuli ei voinut enää vastata.
— Ehk'et sinä ymmärrä sitäkään?
— E—e—en, nyyhkytti Mikko Tiukkatuuli.
Rehtori kulki pariin kertaan lattian poikki edestakaisin.
— Tämä on oikein paha asia! mutisi hän itsekseen. Hän pysähtyi ja katseli Mikko Tiukkatuulta.
— Saat vielä koetella hiukan aikaa!
Rehtori meni.
Mikko Tiukkatuuli pyyhki nenäänsä ja kuivasi silmänsä. Hän tuijotti vihkoonsa, jossa kaikki kauheat luvut ja pitkät mahdottomat laskut olivat väärin lasketut — niin väärin, niin hullusti! Kun hän sai loppuun suoritettua jonkun laskun, oli se ihan toisen näköinen kuin opettaja Langen taululla laskema.
Hän katsoi taakseen. Siellä, pitkin lattiaa, seistä törröttivät tyhjät penkit; seinät olivat niin merkillisen kylmät ja paljaat. Tuolla ylhäällä opettajan istuimen puolella oli musta taulu nurkassa. Se oli huonosti pesty, ja vieläkin saattoi huomata viivoja ja jälkiä opettaja Langen laskuista.
Mutta ne oli kumminkin pyhitty pois!
Ei mistään, minne hän kääntyikin, ollut apua saatavissa. 'Ei luokasta, eikä sen ulkopuolelta.
Ulkopuolella — siellä kotona olivat isä ja äiti, joille taaskin piti näyttää! Nyt he juuri olivat päivällisellä ja pitivät hauskaa. Vaikka — eihän heillä nyt hanskaa voinut olla; kyllähän he olivat arvanneet hänen taaskin jääneen "laiskaan".
Voi, niitä kauheita kirjallisia kokeita! Niistä ei selviä arvaamalla, eikä tekosyiden avulla. Ne vielä kerran vetävät tuomion ja rangaistuksen hänen niskoilleen koko kouluajalta. Ja kaikkein ensimäiseksi laskento. Tietysti. Saksan- ja latinankielisistä kirjoituksista hän kyllä selviytyisi jollakin lailla, niitä hän hiukan osasi; olihan niissä edes sanakirja ja kielioppi turvana ja sitten, seitsemän kertaa sentään, olihan niissä edes inhimillisiä _sanoja_, joita voi kirjoittaa! Mutta matematiikka on aivan outoa. Se häilyy ilmassa, eikä ole minkään maailman esineen yhteydessä!
(a + b)² = a² + 2ab + b² (a — b)² = a² — 2ab + b²
Joko nyt ajattelee a taikka b, taikka a² ja b², — niin, eihän se ole mitään. Jotakin olematonta, sellaista, josta ei voi muodostaa mitään kuvaa!
Ensin alussa se oli ollut niin helppoa kuin pistää jalkansa housuun, aivan kuin lasten leikkiä; mutta sitten se kasvoi noin vaan salavihkaa; hän ei ollutkaan pitänyt varalla, eikä lukenut läksyjä, eikä kuunnellut — ja nyt se seisoi tuossa hänen edessään kuin kivenkova, voittamaton vihamies, olento, jota hän ei ollenkaan tuntenut.
No, niin! kyllä hän oli vähitellen luisunut tuon hirviön pauloihin; laskentoesimerkeistä onnettomuus vielä tulee!
Kenties piankin! Ehkä juuri tästä "laiskasta", joka oli kerrottava. Nyt he kaiketi alkavat tiedustella — haistaa, kuinka asian laita oikeastaan on...
Hän putkahti. Rehtori Holst tuli uudestaan sisään.
— Katsos, Mikko, vie tämä kirje kotiisi isällesi. Voitko kuulla kellon lyönnin tänne?
— Kyllä.
— Kun se lyö kolme, niin saat mennä. Mikko Tiukkatuuli jäi yksin istumaan. Mutta nyt hänellä oli kovin kiusallista seuraa: rehtorin kiiltävä, valkea kirje, osoitettu hänen isälleen hienolla, säännöllisellä käsialalla, oli hänen edessään pöydällä.
Mikko Tiukkatuuli oli yhtä kalpea kuin tuo kiiltävä paperi. Tuossa se oli: Tilinteko.
Tässä kirjeessä oli tietysti kaikki selvästi ja armotta esitetty isälle, — että hän, Mikko Tiukkatuuli, kulki päivästä päivään täällä koulussa, menetellen aivan kuin ei hän kuuluisi koko hommaan; hän vaan arvaamalla pujottelihe eteenpäin, kun toiset pojat todenteolla lukivat ja ahkeroitsivat. Ja isä maksoi joka lukukausi hänen koulurahansa; yhtä hyvin hän olisi voinut heittää ne veteen. Ei ollut kyvyn puutekaan esteenä, niinkuin Söyrinki Miehentappajalla, pikku raukalla; ei, kaikki oli laiskuutta, kurjaa, ääliömäistä...!
Hän laski päänsä käsilleen pöydälle; syvällä, vatsanpohjassa koski niin kipeästi. Ehkä tässä oli myöskin sanottu, kuinka hän kirjoittaa runoja tunnilla, sen sijaan että hänen pitäisi kuunnella ja tarkoin seurata opetusta!
Isä saisi tietää kaikki. Hän tulisi kouluun puhuttelemaan rehtoria; silloin hän saisi kuulla vieläkin enemmän, isä!
Mikko Tiukkatuuli kuvitteli näkevänsä isänsä kasvot kovin surullisina.
— Mitä me sinulle nyt teemme, Mikko? sanoisi isä. Ja sitten hän puhuisi äidille. Paraiten illalla, kun he olivat menneet levolle. Seuraavana päivänä tulisi päätös:
— Koulunkäynti saa jäädä sinulta, Mikko. Sinun täytyy yrittää toista tietä!
Mikko Tiukkatuulen mielessä häilyi:
Merelle — taikka konepajaan, tulla insinööriksi, ehkä puusepänoppiin —? Taikka joutua puotiin, kauppiaaksi...
Mitähän tuossa rehtorin kirjeessä oli?
Hän nosti sen valoa kohti; mutta kuori oli läpinäkymätön. Hän pani kirjeen pöydälle ja kiristi kuorta; — vielä vähemmän voi nähdä! Hän tirkisti kuoren ylimmäisestä kulmasta, joka oli hiukan raollaan. Reikä oli liian pieni. Kirje oli kokoon taivutettu, sen hän näki — — —
Ehk'ei liima ollutkan oikein tarttunut — jos hän saisi kirjeen kannen irti pitkin liimausta, niin voisi hän liimata sen uudestaan!
Varovasti hän koetti kynäveitsellä, kohotti ja veisti. Mutta liima piti kiinni, se oli tiivis, kuiva ja luja; hän saattaisi vielä repiä paperit veits...
Hän repikin kuoren!
Tuo näytti pahalta. Kuoren kansi oli pullistunut kulmasta. Kynäveitsessä oli ollut sitäpaitsi jotakin tahraa, sillä paperikin oli likaantunut. Ja sitten oli vielä repeämä ylöspäin, eikä niin aivan pienikään!
Tämän isä heti huomaisi!
Yksi, kaksi, kolme, kuori lensi auki! Äkkiä nykäsi hän kirjeen ulos, avasi sen —
"Jotta Mikko voisi seurata laskennossa, jossa hän on heikko, pitää hänen välttämättä saada muutamia tuntia yksityisopetusta".
Niin siinä oli kirjoitettu. Rehtori Holsfin hienoilla, pienillä kirjaimilla.
Ensi hetkessä Mikko hengitti keveämmin. Eikö se pahempaa ollutkaan — tällä kertaa?
Mutta sitten hän yht'äkkiä jäykistyi kauhusta: Hän oli murtanut rehtorin kirjoittaman kirjeen, joka oli vietävä isälle. Oli tarpeetonta panna sitä enää revittyyn kuoreen takaisin! Hän aikoi mennä paperikauppaan ostamaan uuden kuoren. Mutta päällekirjoitus —!
Kylmä hiki nousi Mikko Tiukkatuulen otsalle hänen mennessään uunin luo. Pohjalla hehkui vielä hiiliä tukan alla. Hän hautasi rehtorin kankean ja kiiltävän kirjeen sinne, pöyhi hiukan — pian paperi syttyi ja leimahti ilmiliekkiin. Näin muuttui rehtorin kirje tuhaksi.
Samalla kello löi kolme lyöntiä alhaalla käytävässä;- Mikko Tiukkatuuli kokosi kirjansa ja lähti pois, astuen tyhjien käytävien lävitse.
Kotiin päin hän kulki vitkaan. Hän mietti ja suunnitteli. Olihan sekin yksi keino — päästä eroon kaikesta polttamalla asiapaperit!
Nyt oli isälle näytettävä muistutus. Toissapäivänä hän oli saanut 4 äidinkielen suullisessa kuulustelussa: se oli häpeä; eilen merkittiin latinankirjoituksista kaksi arvosanaa — koti- ja koulukirjoituksesta. Ne olivat 3,5 ja 4.
Kaikki nämä yhteensä ja muistutus ja "laiskassa" olo -- --!
Mutta arvostelukirjan hukkaaminen oli kaikkein pahinta, mitä koulussa saattoi tapahtua! Arvostelukirja! Sehän oli kirjoista pyhin!
Mikko Tiukkatuuli käveli ja suunnitteli: oli kuukauden viimeinen päivä. Jos hän saisi uuden arvostelukirjan nyt, alkaisi se ensimäisestä päivästä toukokuuta. Kulunutta kuukautta ei suinkaan enää kirjoitettaisi;' se olisi ollut ja mennyt! Ja mitä hän saisikaan, jos hukkaisi arvostelukirjan? No, joka tapauksessa oli edullisempaa päästä eroon arvostelukirjasta juuri nyt!
Ihana asia, päästä eroon tuosta lyijynraskaasta, sydäntä vaivaavasta taakasta — ei tarvitsisi näyttää isälle...!
Ei tarvitsisi muuta, kuin pistää tuo ohut, inhoittava kirja uuniin!
Mikko Tiukkatuuli tuli kotiin. Hän meni sisään pääoven kautta. Talossa vallitsi hiljaisuus. Keittiöstä kuului astiain kolinaa, niitä huuhdottaessa.
Oli jo kulunut pitkältä iltapäivää.
Eteisessä, kohtasi hän Hanna siskon, — tämä oli nuorempi kuin Mikko Tiukkatuuli. Hän katsoi musertavan halveksivasti veljeensä.
— Taaskin sinä olet istunut! hyi, häpeä!
— Se ei koske sinua! Oletteko syöneet?
— Jo aikoja sitten.
— Missä isä on?
— Hän nukkuu päivällisunta.
— Missä on äiti?
— Äiti myöskin, tietysti. No, kyllä saat kyytiä isältä!
— Ruokaa minä tahdon!
— Sinä! Laiskalainen! Isä sanoi, ettei sinulle saa ruokaa antaa!
Mikko Tiukkatuuli katsoi terävästi, epäillen sisartaan — valehteliko hän vai —?
— Hiljaa, hiljaa!
Vanhempi sisar, Andrea, tuli salista.
— Ettekö tiedä, että isä ja äiti nukkuvat! Entä sinä, Mikko!
— Minäkö! Hyh, kaikista sitä pitäisi välittää!
Me olemme saaneet jälki-istuntoa koko luokka, siksi että olimme kieltäytyneet laskemasta Langen laskuesimerkkiä — mahdottomia, näetkös! Minä en tietysti voinut yksin ruveta laskemaan, kun kaikki muut olivat yksimielisiä! Pyh!
— Siinä luokka teki kovin huonosti! sanoi Andrea ankarasti, — mutta silminnähtävästi kevennetyin mielin.
— Kuules, Drea, — onko isä kovin vihoissaan?
— Hän luuli sinun yksinäsi istuneen.
— Onko totta, etten minä saa ruokaa?
— Ei suinkaan, minä olen säästänyt sinulle. Tule!
Mikko Tiukkatuuli ja Drea menivät yhdessä keittiöön. Siellä keittäjä Jaana mutisi:
— Tuota poikanulikkaa, jota erikseen pitää palvella!
— Hiljaa! sanoi Drea, avaten paistinuunin, jossa vadit olivat.
— Varmaankin on vaan kalaa? kysyi Mikko Tiukkatuuli ja kurkisti mustaan uuniin. Hän olisi ollut mies syömään sekä vadit että ruuat; hän oli niin nälissään.
Drea sisko ei vastannut mitään, otti vaan vadit ja vei ne ruokahuoneeseen. Mikko perässä. Pöytä oli katettu häntä varten — oikein somasti sitäpaitsi! Sitten tuli suuri vati sisältöineen!
— Lihapalleroita!
Oikein mieliruokaa.
* * * * *
Seuraavana aamuna meni Mikko Tiukkatuuli kirjat kainalossa kouluun; yksi niistä puuttui: arvostelukirja. Se oli ohuin kaikista kirjoista ja kumminkin tuntui kirjaröykkiö tänä aamuna niin kevyeltä hänen kainalossaan kuin tyhjä!
Hän oli ollut hereillä kokonaisen tunnin yöllä ja miettinyt.
Täytyi keksiä jotakin repäisevän erinomaista. Jotakin sellaista, josta ei millään muotoa voinut puhuakaan.
Lopulta hän olikin keksinyt.
Mutta kylmä hiki nousi hartioihin hänen astuessaan katua alas, ja ääni vapisi, kun hän puoliääneen itseksensä mutisi, mitä oli sanottava.
Onneksi ei ollut laskentoa ennenkuin ylihuomenna, joten ei tarvinnut joutua puheisiin Langen kanssa.
Vaikeinta oli saada käsiinsä Svenningsen, joka oli luokan johtaja, edeltäkäsin ja kahdenkesken, etteivät toiset pääsisi kuulustelemaan tai mutkimaan.
Koulun käytävässä hän katsoi suurta lukujärjestystä ja huomasi, että Svenningsenillä oli ensimäinen tunti kolmannella luokalla.
Pojat tulivat meluten, joukottain ja yksitellen. Mikko Tiukkatuuli oli asettunut vahtiin käytävän kulmaan aliluokkien eteen, missä kolmas luokka oli lähinnä. Pojat menivät hänen ohitsensa, suuret ja pienet, jotkut kiipesivät ylemmä portaita myöten, toiset alaluokkain puolelle, toiset taas käytävän vastakkaiseen suuntaan; kaikki he hävisivät ovensa taakse. Mikko Tiukkatuuli tuli ajatelleeksi viime kesää maalla: kun siellä, karja tuli kotiin iltaisin, ja ajettiin naudat tarhaan tai navettaan, löysi kukin itsestään omaan karsinaansa.
Joku kysyi, miksi hän siinä seisoi? Hän sanoi syyksi mitä milloinkin. Luokkahuoneet täyttyivät, melu nousi, kustakin luokasta kuului erilaista mellakkaa.
Mikko Tiukkatuulta alkoi seisominen jo väsyttää. Ajatellessaan, mitä oli sanottava Svenningsenille, kalpeni hän ja alkoi peljätä, mutta rohkaisi taas mieltään.
Vihdoin soitettiin ja Svenningsen tuli opettajahuoneesta. Hänen seurassaan oli lehtori Sömme. Käytävien kulmassa he pysähtyivät juttelemaan. Sitä kesti hetkisen; Mikko Tiukkatuuli odotti peloissaan, jotta vatsassa kurisi ja kivisti.
Lopulta nuo kaksi erosivat nauraen, ja Svenningsen kääntyi kolmatta luokkaa kohti.
— Anteeksi, herra Svenningsen...
— No, Mikko herra, mitä nyt on tapahtunut aamupuhteella?
— Minä tahtoisin vaan — vaan ilmoittaa, että minä olen ollut huolimaton — niin huolimaton ja — hukannut arvostelukirjani.
— Hukannutko arvostelukirjan? Mitä hutiloimista se on! Mutta voithan sinä löytää sen?
— Niin kyllähän minä voisinkin, — mutta...
— Minne sinä sen hukkasit? Tännekö, vai kotiisi?
— Kotonahan minä, mutta... — No, hae uudestaan kotoasi! sanoi Svenningsen aikoen poistua. .
— Ei — se — ei sekään käy päinsä...
— Minne sinä, poika, olet sen hävittänyt sitten?
— On niin — niin ilkeä sanoa sitä...
— Mitä juttua se on! Minne sinä olet hukannut arvostelukirjan?
— Se — minulle kävi niin onnettomasti, että se — se putosi — lantaan.
— Minne — — —
Mikko Tiukkatuuli loi katseensa maahan. Svenningseniä nauratti:
— No, sitten olet oikeassa — ei sitä voi enää etsiä! Saat ostaa itsellesi uuden.
— Saisinko nyt heti juosta kirjakauppaan?