Part 5

Hänen näin puhuessaan käänsi Lutherus hänelle selkänsä tyytymättömällä silmäyksellä ja nykäsi samassa kellon vetimestä; muuan palvelija kynttilä kädessä ilmestyi etehiseen. Kohlhas nousi ällistyneenä jaloilleen, silmiänsä pyyhkien, ja kun palvelija turhaan koetti saada ovea auki, se kun oli salvassa, ja kun Lutherus taas istui paperiensa ääreen, aukaisi Kohlhas itse miehelle.

Pikaisesti silmäiltyään vierastaan, sanoi Lutherus palvelijallensa:

— Näytä valkeata tämän miehen alas mennä!

Palvelija, ollen jotenkin hämillään tästä vierailusta, otti portin avaimen seinästä, ja odottaen vierasta lähtemään, meni hän takaisin huoneen puolittain avonaiselle ovelle. Kohlhas hypisteli liikutettuna hattuansa, sanoen:

— Niinmuodoin en minä voi, korkea-arvoinen herra, päästä osalliseksi siitä hyvästä työstä, jota teiltä pyysin: saada rikokseni sovitetuiksi?

— Vapahtajasi kanssa? — et! vastasi Lutherus. Mitä maanherraan tulee, tahdon parastani koettaa, kuten sinulle lupasin.

Ja silloin osotti hän palvelijalle, että hän enempää viivyttelemällä tekisi, mitä oli määrätty. Kohlhas puristi tuskallisella huokauksella kädet rintaansa vasten, seurasi miestä, joka vei häntä portaita alas, ja katosi.

Seuraavana aamuna lähetti Lutherus Saksin vaaliruhtinaalle kirjeen, missä hän — annettuansa ankaran sivu-iskun herroille Hintz ja Kuntz von Tronkalle, jotka, edellinen kamarijunkkarina, jälkimäinen juomanlaskijana kuuluivat ruhtinaan likeisimpään seurueesen ja jotka, kuten yleiseen tiettiin, olivat estäneet Kohlhas'in valituskirjan perille tulemasta — ilmoitti hänelle sillä vapaamielisyydellä, joka oli Luthruksella omituista, että asiain ollessa näin ikävällä kannalla ei ollut mitään muuta tehtävissä, kuin hyväksyä hevoskauppiaan ehdoitus, ja katsoen siihen, mitä jo on tapahtunut, myöntää hänelle täysi vapaus, että hän uudestaan voisi alkaa oikeudenkäyntiänsä. Yleinen mieli, huomautti Lutherus, on varsin epäiltävässä määrässä Kohlhas'in puolella, niin että itse Wittenberg'issä, jonka hän kolmasti oli polttanut, kuului ääniä hänen puolustukseksensa; ja kun Kohlhas epäilemättä, tuomioistuimen hylkäämänä, antaisi asiansa katkerilla muistutuksilla tulla kansan tiedoksi, voisi kansa joutua niin suuressa määrässä harhaan, että valtion vallalla ei olisi enään mitään tehtävänä. Hän lausui, että tässä tilaisuudessa olisi parasta jättää kaikki epäilykset siitä, olisiko soveliasta ryhtyä keskusteluihin aseisin tarttuneen valtion jäsenen kanssa; tämä oli todella, sen mukaan kuin häntä kohtaan oli menetelty, jätetty, jos niin saattaa sanoa, ulkopuolelle valtion suojelua, ja, sanalla sanoen, pitäisi häntä nyt, Lutheruksen tuuman mukaan, että saataisiin asia päättymään, paremmin pitää jonakin vieraana valtana, joka oli maahan hyökännyt (ja voisihan tämä olla jossakin määrin oikeakin, kun hän oli ulkomaalainen), kuin hallitusta vastaan nousseena kapinoitsijana.

Vaaliruhtinas otti vastaan tämän kirjeen juuri kun Meissen'in prinssi Kristian, valtakunnan yli-sotapäällikkö ja Mühlberg'in luona lyödyn ja haavojansa vielä sairastavan Meissen'in prinssin Fredrikin setä, oli saapuvilla linnassa, samoin kuin suurkansleri kreivi Wrede, valtiokanslian presidentti kreivi Kallheim, juomanlaskija ja kamarijunkkari Hintz ja Kuntz von Tronka, jotka olivat ruhtinaan nuoruuden ystäviä ja uskottuja. Kammarijunkkari, herra Kuntz, joka salakirjurina piti huolta herransa salaisesta kirje-vaihdosta, ollen oikeutettu käyttämää» hänen nimeänsä ja sinettiänsä, otti ensiksi puhuaksensa ja koetti leveästi ja laveasti selittää, ettei hän milloinkaan olisi tukehuttanut niitä valituksia, joita hevoskauppias oli hänen sukulaisestansa, junkkerista, oikeusistuimelle tehnyt, ellei hän väärien ilmoitusten kautta olisi ruvennut pitämään niitä aivan perättöminä ja joutavanpäiväisinä riidan-hankkeina; ja sitten käänsi hän puheensa asiain nykyiseen tilaan. Hän huomautti, että hevoskauppiaalla ei Jumalan eikä ihmisten lain mukaan ollut oikeutta tämmöisen hairahduksen tähden ryhtyä niin hirmuiseen omankäden-kostoon, jota hän oli harjoittanut; hän kuvaili sitä kunnian loistetta, joka lankeisi tämmöisen uppiniskaisen päähän, jos hänen kanssansa ryhdyttäisiin keskusteluihin, ikäänkuin jonkun laillista sotaa käyvän vallan kanssa; se häpeä, johon vaaliruhtinaan korkea henkilö tästä joutuisi, tuntui hänestä niin mahdottomalta kärsiä, että hän kaunopuheliaisuutensa innossa mieluummin, kuten hän sanoi, tahtoisi kokea mitä muuta hyvänsä, kuin nähdä tuon hurjan kapinoitsijan yrityksien johtavan tarkoitettuun päämäärään, mieluummin nähdä junkkeria väki-vallalla vietävän Kohlhasenbrück'iin tahi johonkin muualle hevosia syöttämään, kuin kuulla, että Lutheruksen ehdotus tässä tapauksessa olisi hyväksytty. Oikeuden suurkansleri kreivi Wrede lausui, puolittain Kuntz'iin kääntyneenä, surkuttelemisensa siitä, ettei ennemmin ollut ilmaantunut noin hienotunteista huolenpitoa ruhtinaan kunniasta, kun asiaa ensiksi esiteltiin; hän selitti vaaliruhtinaalle, mitenkä vaarallista oli käyttää valtion voimaa ilmeisesti väärän asian puolustukseksi ja huomautti, katsoen siihen mies-lukuun, joka hevoskauppiaalla vielä maassa oli, että väkivaltaisuuksien verkko tällä tavoin voisi kohoutua äärettömyyteen saakka, sekä lausui suoraan, että oikeus aivan yksinkertaisesti, jos se heti paikalla ja ilman henkilöön katsomatta korvaisi sen hairauksen, mihin oltiin vikapääksi tultu, voisi repiä rikki tämän verkon ja onnellisesti pelastaa hallituksen noin rumasta asiasta. Ruhtinaan kysymykseen, mitä Meissen'in prinssi Kristian asiasta arveli, vastasi tämä, samassa kunnioituksella kääntyen suurkansleriin, että sellainen ajatustapa, jota viimeinen puhuja oli osoittanut, tosin synnytti hänessä mitä suurinta kunnioitusta, mutta kun kansleri tahtoi puolustaa Kohlhas'ia hänen oikeuksiinsa, kosketti hän samalla Wittenberg'in, Leipzig'in ja koko häviötä kärsineen alan vahingonpalkkion tahi kuitenkin rangaistuksen vaatimuksia. Valtion järjestys oli tähän mieheen katsoen niin hämmentynyt, että sitä tuskin enään voitaisiin entiselleen palauttaa oikeustieteellisellä perusohjeella. Sen vuoksi oli hän kammarijunkkarin kanssa yhtä mieltä siinä, että tässä piti turvattaman siihen voimaan, joka juuri tällaisia tapauksia varten on olemassakin, nimittäin tarpeeksi suureen sotajoukkoon, joka ottaisi vangiksi tahi karkoittaisi hevoskauppiaan, joka oleskeli Lützen'issä.

Kammarijunkkari lausui, noutaen samassa istuimia vaaliruhtinaalle ja prinssille sekä nöyrästi asettaen ne esille huoneesen, että häntä ihastutti, jotta mies prinssin oikeuden tunnolla ja nerolla oli samaa mieltä kuin hän itsekin kysymyksessä olevassa arveluttavassa asiassa. Mutta prinssi, käyden käsiksi tuoliin, siihen kuitenkaan istumatta, ja kiivaasti katsoen kammarijunkkaria silmiin, vakuutti hänelle, ettei hänellä ollut yhtään syytä iloita tästä yhdenmukaisuudesta, kun ensimäisenä toimena luonnollisesti tulisi olemaan juuri hänen vangitsemisensa ja syyttämisensä maaherran nimen väärin käyttämisestä. Sillä jos tarve vaatisikin, että oikeuden valtikan edessä annettaisiin unheesen jäädä koko joukko pahoja tekoja, jotka sisältyivät tässä asiassa itsessään sekä sen kautta olivat alkunsa saaneet, ja jotka olivat liian laajat oikeuden tutkinnon alle vedettäviksi, niin ei tämä kuitenkaan tulisi koskemaan ensimäistä menettelyä, joka oli näihin aihetta antanut, sillä ainoastaan kammarijunkkarin hengiltä-tuomitsemisen kysymys voisi antaa valtiolle oikeuden hevoskauppiaan kukistamiseen, "jolle itse olemme antaneet käteen sen miekan, mitä hän käyttää, ja jonka asia, kuten tietty, on aivan oikea".

Vaaliruhtinas, johon näistä sanoista hölmistynyt junkkeri loi silmäyksensä, kääntyi pois, koko kasvoiltaan punastuen, ja meni akkunan luokse. Kun kaikki olivat seisoneet hetkisen neuvottomassa äänettömyydessä, sanoi kreivi Kallheim, että tällä tavoin ei suinkaan päästäisi siitä loihtupiiristä, mihin oli kietouduttu. Samalla oikeudella voitaisiin nostaa kannetta prinssin omaa veljenpoikaa, prinssi Fredrik'iä vastaan: kummallisella matkallaan Kohlhas'ia vastaan oli hänkin monella tavalla väärinkäyttänyt hänelle annettuja määräyksiä, ja hän oli luettava niiden joukkoon, jotka olivat valtaan saattaneet sen häiriötilan, missä nyt oltiin. Kun vaaliruhtinas, harhailevin silmäyksin ympärilleen katsellen, astui erään pöydän ääreen, otti juomanlaskija herra Hintz von Tronka puhuaksensa ja sanoi, että hän ei voinut käsittää, mitenkä päätös, joka tässä oli tehtävänä, voisi jäädä huomaamatta niin viisailta miehiltä, kuin ne, jotka tässä läsnä olivat. Hevoskauppias oli, senmukaan kuin puhuja tiesi, luvannut antaa joukkonsa, jolla hän oli maahan hyökännyt, käydä hajalle, jos hän saisi täyden turvallisuuden matkustaa Dresden'iin ja asiansa uudestaan tutkittavaksi; mutta eihän siitä seurannut, että hänelle annettaisiin hänen rikoksellinen omankäden-kostonsa anteeksi; nämät ovat kaksi eri oikeuden käsitettä, jotka tohtori Lutherus näkyy toisiinsa sekoittaneen, niinkuin valtioneuvostokin.

— Kun hevosia koskeva tuomio on langennut Dresden'in oikeudessa, jatkoi hän, nostaen sormensa nenälleen, tulkoonpa se sitten millainen hyvänsä, niin eihän meitä mikään estä vangitsemasta Kohlhas'ia hänen murhapoltoistaan ja ryöväyksistään. Se on valtioviisas kiekaus, johon yhtyy sekä valtiomiesten että maailman mielipiteiden edut ynnä jälkimaailman mieltymys.

Kun sekä prinssi että suurkansleri ainoastaan halveksivalla silmäyksellä vastasivat näihin sanoihin ja keskustelu näkyi niinmuodoin loppuneen, sanoi vaaliruhtinas tahtovansa ensi valtioneuvoston kokoukseen saakka miettiä niitä eri mieliä, joita oli ilmi tuotu.

Näytti siltä, kuin olisi toimi, jonka prinssi oli määrännyt ensimäiseksi askeleeksi vaaliruhtinaan lemmikkiä vastaan, poistanut vaaliruhtinaalta kaiken halun ryhtymään Kohlhas'in kanssa taisteluun, johon jo kaikki oli valmistettu. Kuitenkin antoi hän suurkanslerin, kreivi Wreden, jonka mielipide näkyi hänestä olevan kaikkein viisain, jäädä hänen luoksensa, ja kun tämä näytti hänelle kirjeen, mistä kävi selväksi, että hevoskauppiaan voima oli todellakin kasvanut neljäänsataan mieheen, vieläpä että hän, sen yleisen tyytymättömyyden vuoksi, joka maassa vallitsi kammarijunkkarin laittomuuksien tähden, voisi saada sen aivan pian kaksin- vieläpä kolminkin kertaiseksi, niin päätti vaaliruhtinas enempää viivyttelemättä seurata niitä neuvoja, jotka Lutherus oli hänelle antanut. Hän jätti senvuoksi koko Kohlhas'in asian johdonpidon kreivi Wreden haltuun, ja muutamia päiviä sen jälkeen julistettiin kuulutus, jonka pääasiallinen sisältö oli seuraava:

— Me y.m., y.m. Saksin vaaliruhtinas, myönnämme, ottaen erittäinkin tohtori Martti Lutheruksen puolustuspuheen armolliseen huomioomme, Mikael Kohlhas'ille, hevoskauppiaalle Brandenburg'in maakunnasta, täyden suojeluksen hänen matkatakseen Dresden'iin, saadaksensa jättää asiansa tutkittavaksi, ehdoilla että hän kolmen päivän perästä, tästä tiedon saatuansa, peittää aseensa pois; tullen hän kuitenkin, siinä tapauksessa että hän, mikä luultavaa ei ole, saisi hevosia koskevan asiansa Dresden'in oikeudessa hyljätyksi, omavaltaisten oikeudenhankkimisen yritystensä tähden, lain koko ankaruudella rangaistavaksi. Muussa tapauksessa annetaan hänelle ja hänen miehistöllensä armoa oikeuden asemesta ja täydellinen anteeksi antamus Saksissa tehdyistä väkivaltaisuuksista.

Heti kohta kun Kohlhas oli saanut Lutherukselta yhden kappaleen näitä kuulutuksia, joita naulattiin näkyviin maan kaikille torille, hajotti hän, niin ehdollisia kuin kuulutuksen eri kohdat olivatkin, väkensä ja jakeli heille jokaiselle lahjoja, kiitteli heitä ja antoi heille sopivia neuvoja. Kaikki, mitä hän saaliiksensa oli saanut: rahat, aseet y.m. jätti hän vaaliruhtinaan omaisuutena Dresden'in oikeuden istuimen haltuun, ja sitten kun hän oli lähettänyt Waldmaun'in kirjettä viemään tilanomistajalle Kohlhasenbrück'iin, saadaksensa, jos mahdollista oli, talonsa takaisin, ja toimittanut Sternbald'in Schwerin'iin noutamaan hänen lapsensa, joita hän taas halusi nähdä luonansa, jätti hän Lützen'in linnan ja lähti, tiellään ilmoittamatta kenellekään, kuka hän oli, ja kantaen taskussaan omaisuutensa lopun arvopapereissa, matkalle Dresden'iin.

Päivä alkoi koittaa, mutta koko kaupunki oli vielä uneen vaipuneena, kun hän koputti Pirnan esikaupungissa olevan pienen talonsa oveen, jonka talon hän oli tilanomistajan oikeuden tunnosta saanut pitää, ja sanoi Tuomaalle, vanhalle portinvartijalle, joka taloa silmällä piti ja pelästyneenä ja hämmästyneenä aukaisi oven hänelle, jotta hän menisi kansliaan ilmoittamaan Meissen'in prinssille, että Kohlhas oli saapunut kaupunkiin. Meissen'in prinssi, joka tämän tiedon saatuansa katsoi parhaaksi ottaa heti selville, missä suhteessa tähän mieheen oltiin, tapasi jo, kun hän vähää senjälkeen näyttäytyi muutamien ritarien ja kuorma-renkien seurassa, äärettömän ihmis-paljouden kokoontuneena niille kaduille, jotka veivät Kohlhas'in asunnolle. Tieto siitä, että murhanenkeli, joksi Kohlhas'ia nyt sanottiin, oli tullut — hän, joka vainosi kansan rasittajia tulella ja miekalla — oli saattanut koko Dresden'in kaupungin ja etukaupungin liikkeelle. Oli pakko sulkea ovi uteliaalta rahvaalta, joka ankarasti tunki esiin, poikien taas kiivetessä akkunoihin, saadaksensa lähemmin tarkastaa murhapolttajaa, joka huoneessaan nautti suurustansa. Niinpian kuin prinssi vartioiden avulla, jotka tekivät tilaa hänelle, oli tullut huoneesen ja astunut Kohlhas'in kammioon, kysyi hän tältä, joka puoli-pukeissaan seisoi erään pöydän ääressä, oliko hän hevoskauppias Kohlhas. Tämä otti vyöltään kirje-laukun, mikä sisälsi papereita, jotka selvittivät hänen olo-suhteensa, ojensi sen kohteliaasti prinssille ja vastasi kysymykseen: olen; hän lisäsi, että hän, hajoitettuansa joukkonsa maaherran hänelle antaman suojelus-kirjan johdosta, oli tullut Dresden'iin hevosia koskevaa asiaansa oikeudessa ajamaan junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan. Hät'hätää vilaistuansa Kohlhas'iin, jolloin kuitenkin jo ehti tarkastamaan hänet päästä kantapäähän saakka, silmäili prinssi papereita, jotka olivat kirje-laukussa, pyysi tietää Lützen'in tuomioistuimen antamain todistusten tarkoitusta, mitkä koskivat niitä tavaroita, jotka Kohlhas oli sen haltuun jättänyt vaaliruhtinaan rahastohuoneen hyväksi, ja tehtyänsä sitten useita kysymyksiä Kohlhas'in lapsista, hänen varallisuudestansa ja siitä, mitenkä hän vast'edes aikoi elää, sekä huomattuansa kaikista miehen mielialan olevan sellaisen, että hänen suhteensa voitiin olla varsin tyynenä, antoi hän hänelle kirjeet takaisin sanoen, ett'ei hänen oikeudenkäyntiänsä vastaan mitään estettä ollut, ja että hänen ainoastaan tuli suorastaan kääntyä tuomioistuimen suurkanslerin, kreivi Wreden, puoleen. Vielä lisäsi prinssi, lyhyen vaitiolon jälkeen, mennen akkunan luoksi ja ihmettelevin silmin katsellen sitä väen paljoutta, joka oli kokoontunut huoneen edustalle:

— Sinun on ehkä paras ottaa ensipäiviksi itsellesi vartia, joka suojelee sinua huoneessasi, samoin kuin ulkonakin liikkuessasi.

Hämmästyneenä katsoi Kohlhas eteensä sanaakaan virkkaamatta.

— Niin, niin, sanoi prinssi, astuen taas ikkunan ääreen, syytä itseäsi seurauksista, jos kiellät.

Ja sitten kääntyi hän oveen päin, aikoen mennä.

— Armollinen herra, sanoi Kohlhas, asiaa harkittuansa, tehkää miten tahdotte. Antakaa minulle sananne siihen, että vartia poistetaan, milloin vaan haluan, niin minulla ei ole mitään väittämistä sitä ivastaan.

Prinssi vastasi, senhän seuraavan itsestään, ja ilmoitettuansa niille kolmelle maasoturille, jotka saapuville tulivat, että mies, jonka luona he tulisivat olemaan, oli vapaa, ja että heidän tulisi ainoastaan suojelusvartijoina häntä seurata, silloin kun hän liikkui ulkona, jätti hän hevoskauppiaan hyvästi, tehden kädellään suosiollisen liikkeen, ja poistui.

Oli noin puolen päivän aika, kun Kohlhas kolmen maasoturinsa ja äärettömän väkijoukon seuraamana, joka ei yrittänytkään hänelle mitään pahaa tekemään, varsinkin kun rahvasta oli poliisi varoittanut, meni suurkanslerin, kreivi Wreden luoksi. Suurkansleri otti hänet lempeydellä ja ystävyydellä vastaan etehisessään ja keskusteli hänen kanssansa kokonaista kaksi tuntia. Annettuansa Kohlhas'in kertoa asian juoksun alusta loppuun saakka, osoitti hän hänet kaupungin erään mainion asianajajan luokse, jotta saisi heti haaston laadituksi ja oikeuteen jätetyksi. Kohlhas lähti viivyttelemättä asianajajan asuntoon; haasto tehtiin aivan yhtäpitäväiseksi ensimäisen kanssa, joka oli hylätty, ja siinä vaadittiin, että junkkeri oli lain mukaan rangaistava, että hänen oli saattaminen hevoset entiseen kuntoon ja korvaaminen vahingot, mitkä Kohlhas sekä hänen Mühlberg'in luona kaatunut renkinsä, Herse, olivat kärsineet, — jälkimmäisen vahinko Hersen vanhan äidin hyväksi; sitten palasi hän kotiinsa väkijoukon seuraamana, joka yhä vielä tungeksi hänen ympärillään, päättäen olla lähtemättä ulos kaupungille muulloin kuin tärkeiden toimien vaatiessa.

Sillä välin oli junkkerikin laskettu vankeudestaan Wittenberg'issä; ja sittenkun hän oli parantunut vaarallisesta taudista, joka oli rasittanut hänen jalkaansa, sai hän Dresden'in oikeuden-istuimelta haaston saapua sinne vastaamaan hevoskauppias Kohlhas'in häntä vastaan nostamaan kanteesen, että hän olisi Kohlhas'ilta ottanut parin hevosia ja turmellut ne. Tronka veljekset, kammarijunkkari ja juomanlaskija, hänen sukulaisensa, joiden huoneilla hän majautui, kohtelivat häntä suurimmalla nyrpeydellä ja halveksimisella; he nimittivät häntä kurjaksi raukaksi, joka saattoi häpeätä heidän koko perheelleen, ja selittivät hänelle, että hän välttämättömästi tulisi hävittämään asiansa, sekä vaativat häntä heti ryhtymään toimiin, saadaksensa selkoa hevosista, jotka hänen oli kaikkein ihmisten pilkaksi ja ivaksi jälleen voimiinsa syöttäminen. Heikolla, vapisevalla äänellä sanoi junkkeri, että hän oli kurjin ihminen maan päällä; hän vannoi, ettei hän tietänyt juuri mitään koko tuosta riidasta, joka oli syössyt hänet onnettomuuteen, ja että linnanvouti ja -hoitaja olivat syypäät kaikkiin, he kun hänen tietämättänsä olivat hevosia syksyllä käyttäneet, niitä liiallisesti rasittaneet ja osittain omilla pelloillaan turmelleet. Tämän sanottuansa istui hän tuolille ja pyysi sukulaisiansa, etteivät he loukkauksillaan ja solvauksillaan saattaisi häntä samaan tautiin, josta hän vast'ikään oli päässyt. Seuraavana päivänä kirjoittivat herrat Hintz ja Kuntz, joilla itsellä oli maatiloja lähellä maahan palanutta Tronkenburg'ia, junkkerin puolesta, kun ei mitään muuta ollut tehtävänä, niiden siellä oleville hoitajille ja arenti»miehille, että ne hankkisivat tietoja hevosista, jotka katosivat tuona onnettomuuden päivänä, jona linna paloi, ja joista ei sen jälkeen kukaan ollut mitään kuullut. Wutta kun linna oli hävitetty ja kaikki asujamet paenneet tahi surmatut, eivät herrat saaneet mitään muuta tietää, kuin että muuan mies, jota murhapolttaja oli ajanut eteenpäin, miekan lappeella hosuen, oli pelastanut hevoset palavasta majasta, missä ne seisoivat, ja että mies, kysyttyänsä mitä hän niillä tekisi ja mihinkä hän ne veisi, ei ollut saanut mitään vastausta hurjistuneelta murhapolttajalta. Junkkerin vanha, luulevainen emännöitsijä, joka oli paennut Meissen'iin, antoi kirjalliseen kysymykseen sen vastauksen, että mies aamulla tuon hirmuisen yön jälkeen oli lähtenyt kulkemaan Brandenburg'in rajalle päin, kulettaen hevoset muassaan. Mutta kaikki tiedustelut, joita siellä päin tehtiin, olivat turhat, ja näytti siltä, kuin olisi joku hairaus ollut syynä tähän ilmoitukseen, koska junkkerilla ei ollut yhtään renkiä, joka olisi ollut Brandenburg'in alueelta, tahi joltakin sinne vievän tien varrella olemalta seudulta. Eräät dresdeniläiset, jotka muutamia päiviä Tronkenburg'in palon jälkeen olivat olleet Wilsdrus'issa, sanoivat, että siihen aikaan oli sinne tullut eräs mies, muassaan kaksi hevosta, joita hän talutti riimuista; ja kun elukat olivat sangen viheliäisessä tilassa, eivätkä jaksaneet kulkea edemmäksi, oli hän ne sijoittanut muutamaan läävään erään lammaspaimenen luona, joka oli ottanut ne jälleen voimiin saattaaksensa. Monesta eri syystä näkyi todenmukaiselta, että nuot olisivat puheena olevat hevoset; mutta paimen Wilsdrus'issa oli, sen mukaan mitä sieltäpäin tulevat ihmiset tiesivät kertoa, jo kauan sitten myynyt hevoset — kelle, siitä ei tietty mitään.

Kolmas huhu, jonka liikkeelle panijasta ei saatu mitään tietoa, tiesi, että hevoset olivat kuolleet ja kuopatut nylkyrin hautaan Wilsdrus'issa. Herrat Hintz ja Kuntz, joille tämä asian käännös tuntui mitä hauskimmalta, joka helposti voidaan ymmärtää, he kun siten olisivat päässeet hevosia tallissaan syöttämästä, johon he muuten olisivat olleet pakotetut, kun junkkerilla itsellään ei ollut tallia, halusivat kuitenkin, päästäksensä täyteen varmuuteen, saada tälle ilmoitukselle parempaa tukea. Herra Wenzel von Tronka lähetti sentähden perinnöllisenä lääni- ja valtaherrana Wilsdrus'in oikeuden istuimelle kirjoituksen, jossa hän, tehtyänsä lavean selityksen hevosista, mitkä, kuten hän sanoi, olivat hänen huostaansa uskotut ja satunnaisen tapauksen kautta kadonneet, pyysi oikeudenistuinta parhaimmalla tavalla tiedustelemaan niiden olopaikkaa ja pakoittamalla vaatimaan sitä, jonka hallussa ne olivat, olkoonpa hän sitten kuka hyvänsä, runsasta palkintoa vastaan kaikista kulungeista, tuomaan ne kammarijunkkari Kuntz'in talliin Dresden'iin. Tästä seurasi, että todella muutamia päiviä myöhemmin tulikin se mies, jolle paimen Wilsdrus'issa oli hevoset myönyt, tuoden ne perin uupuneina ja horjuvina, kärryjensä perään sidottuina kaupungin torille. Mutta herra Wenzel'in ja vielä enemmän Kohlhas'in paha onni tahtoi, että tuoja oli pyöveli, eli, niinkuin häntä myös joskus mainittiin, Döppeln'in "nylkyri".

Heti kun herra Wenzel kammarijunkkarin läsnä ollessa oli kuullut mainittavan, että muuan mies oli tuonut kaupunkiin kaksi mustaa hevosta, jotka olivat Tronkenburg'in palosta pelastuneet, lähtivät nämät kumpikin, ottaen mukaansa muutamia renkiä, linnantorille, missä nylkyri oli, ottamaan hevoset haltuunsa ja kulettamaan ne kotiinsa, jos ne, näetsen, olivat samat, jotka olivat olleet Kohlhas'in omia. Mutta mitenkä harmittavasti hämmästyivätkään ritarit, kun näkivät aina yhä lisääntyvän ihmisjoukon kokoontuvan noiden kaksipyöräisten rattaitten ympärille, joihin hevoset olivat sidotut, tätä näkyä katsomaan ja suurimmalla ivanteolla huutamaan toisillensa, että hevoset, joiden tähden valtakunnan perustukset horjuivat, jo nyt olivat joutuneet nylkyrin käsiin. Junkkeri, käyskennellen rattaitten ympärillä ja katsellen noita kurjia eläimiä, jotka näkyivät olevan nääntymäisillään, sanoi hämillään, että ne eivät olleetkaan ne hevoset, jotka hän Kohlhas'ilta oli ottanut; mutta herra Kuntz loi musertavan, mielikarvautta täynnä olevan silmäyksen veljensä poikaan, ja heittäen viittansa taaksepäin, niin että hänen kunniamerkkinsä ja ritarinvitjansa tulivat näkyviin, meni hän nylkyrin ääreen ja kysyi häneltä, olivatko nuot mustat hevoset samat, jotka Wilsdrus'in paimen oli huostaansa ottanut ja junkkeri Wenzel von Tronka, jonka omat ne nyt olivat, oli pyytänyt sikäläisen oikeuden istuimen hänelle toimittamaan.

— Nuot mustatko? sysäsi nylkyri, joka, pitäen vesisankoa kädessään, juuri juotti suurta, hyvin hoidettua hevosta, mikä hänen rattaitansa veti. Laskettuansa sangon kädestänsä, otti hän kuolaimet hevosensa suusta, sanoen, että ne hevoset, jotka olivat kärryihin sidottuina, oli hän ostanut Hainicher'in sikopaimenelta; mistä tämä ne oli saanut tahi olivatko tulleet Wilsdrus'in paimenen hoteilta, siitä ei hänellä ollut vähintäkään tietoa.