Part 6

— Wilsdrus'in oikeuden asiamies, sanoi hän, ottaen taas sangon käteensä ja asettaen sen rattaitten viereen, oli sanonut, että hänen tulisi viedä hevoset Dresden'iin Tronka herrojen luokse, mutta se junkkereista, jonka luokse häntä etupäässä oli osoitettu, oli Kuntz. Tämän sanottuansa kääntyi hän pois, kaataen sen veden, jonka hevonen oli sankoon jättänyt, kivilaskokselle. Kamarijunkkari, joka ilkkuvan väkijoukon häntä silmäillessä ei voinut saada nylkyriä, mikä tunnottomassa innossaan työtään toimitteli, katsomaan häneen, sanoi olevansa kamarijunkkari Kuntz von Tronkan, ja että nuot kaksi hevosta, jotka miehen piti hänen luoksensa tuoman, oikeastaan olivat erään hänen sukulaisensa omat, että eräs mies, joka oli Ironkenburg'in palosta päässyt tiehensä, oli vienyt ne Wilsdrus'in paimenelle, mutta alkuperäisesti olivat ne hevoskauppias Kohlhas'in hevosia. Hän kyseli mieheltä, joka hajasäärin seisoi hänen edessään pukuansa järjestellen, eikö hän tästä mitään tiennyt, ja eikö Hainichen'in sikopaimen, — siitä se kaikki riippui — ollut ostanut hevosia Wilsdrus'in paimenelta tahi joltakin kolmannelta mieheltä, joka taas puolestaan olisi saanut ne mainitulta paimenelta. Nylkyri sanoi saaneensa käskyn tuoda nämät hevoset Dresden'iin, nostaaksensa Tronka herrojen kotoa rahat niistä; kaikesta tästä lorupuheesta ei hän ymmärtänyt mitään. Olivatko hevoset olleet Pekalla tahi Hannulla tahi Wilsdrus'in paimenella, ennenkuin Mainichen'in sikopaimenen käsiin joutuivat, se oli hänestä aivan yhdentekevä, kunhan ne vaan eivät olleet varastetut.

Tämän sanottuansa meni hän, ruoska leveässä selässään riippuen, erään ruokakojun luokse torin varrella, saadaksensa, nälkä kun hänen oli, suurusta itsellensä. Kammarijunkkari, joka ei tiennyt, mitä oli tehtävä näiden hevosten suhteen, jotka Hainichen'in sikopaimen oli myynyt Döppeln'in nylkyrille, jos ne eivät olleetkaan Kohlhas'in hevosia, kehoitti junkkerin sanomaan jotakin; ja kun tämä vaalein, vapisevin huulin vastasi, että parasta olisi ostaa hevoset huolimatta siitä olivatko Kohlhas'in tahi ei, poistui kamarijunkkari väkijoukosta, käärien viittansa ympärilleen, kokonaan epätietoisena, mitä hänen tuli tehdä ja sanoa. Hän kutsui luoksensa vapaaherra von Wenk'in, erään tuttavansa, joka ratsasti katua eteenpäin, ja uhalla päätettyänsä, ettei paikalta lähtisi juuri sentähden että väkijoukko, katsellen ivallisesti häntä ja pitäen niistinliinoja suunsa edessä, vaan näkyi odottavan hänen pois lähtöänsä, puhjetaksensa yleiseen nauruun, pyysi hän vapaaherran ratsastamaan suurkansleri kreivi Wreden luoksi ja koettamaan hänen välityksensä kautta saada Kohlhas'in sinne hevosia katsomaan.

Sattuipa juuri niin, että Kohlhas oli erään oikeudenpalvelijan kautta kutsuttu suurkanslerin luokse, antaaksensa muutamia tarpeellisia selityksiä niistä tavaroista, mitkä hän oli jättänyt Lützen'in tuomioistuimen haltuun, ja hän seisoi salissa kanslerin edessä, kun vapaaherra vastamainitulla asialla astui huoneesen. Kun suurkansleri äkäisin muodoin nousi istuimeltaan ja antoi hevoskauppiaan, jota vastatullut ei tuntenut, seisoa alallaan paperinensa, mitkä hänellä oli kädessä, kertoeli vapaaherra hänelle pulan, mihinkä herrat von Tronka olivat joutuneet: Döppeln'in nylkyri oli Wilsdrus'in tuomioistuinten tekemän epäselvän vaatimuksen johdosta tuonut kaupunkiin kaksi hevosta, joiden tila oli niin kurja, että junkkeri Wenzel'inkin oli täytynyt epäillä, voisiko niitä tunnustaa Kohlhas'in omiksi, jonka tähden, jos kuitenkin tahdottaisiin ostaa niitä nylkyriltä ja koetettaisiin saada niitä junkkerin tallissa jälleen jaloillensa, olisi aivan välttämätöntä, jotta Kohlhas ensin niitä tarkastaisi, ett'ei mitään epäilystä asian suhteen olisi.

— Olkaa niinmuodoin hyvä, lopetti hän, ja toimittakaa vartiain kautta hevoskauppias kotoaan torille, missä hevoset ovat.

Suurkansleri vastasi, ottaen silmälasit nenältänsä, että vapaaherra erehtyi suuresti, jos hän luuli, että hänellä, kanslerilla, oli oikeus antaa kulettaa Kohlhas'ia minne vaan junkkeri tahtoi. Sitten esitti hän hänelle hevoskauppiaan, joka seisoi hänen takanansa, ja pyysi, asettaen jälleen lasit nenällensä, vapaaherran tässä asiassa kääntymään itse Kohlhas'in puoleen. Tämä, joka ei yhdelläkään kasvojensa väräyksellä osoittanut, mitkä mietteet hänen sielussansa liikkuivat, sanoi suostuvansa lähtemään torille tarkastamaan hevosia, jotka nylkyri oli kaupunkiin tuonut. Kun vapaaherra hämillänsä kääntyi Kohlhas'iin päin, astui tämä taas esiin suurkanslerin pöydän ääreen, ja annettuansa hänelle papereistansa, jotka hän kirjelaukussaan piti säilössä, vielä muutamia selityksiä Lützen'issä tekemien lahjoitustensa suhteen, heitti hän hyvästi. Vapaaherra, joka kasvoiltansa tulipunaisena oli mennyt akkunan eteen, teki myöskin hyvästijättönsä, ja molemmat lähtivät niiden kolmen maasoturin seuraamina, jotka Meissen'in prinssi oli Kohlhas'ille vartiaksi antanut, linnantorille, perässänsä suuri ihmis-joukko. Kammarijunkkari herra Kuntz, joka huolimatta monen ystävänsä nuhteista, oli koko ajan pysynyt paikallaan väkijoukon keskellä aivan Döppeln'in nylkyrin takana, astui heti kun vapaaherra tuli Kohlhas'in kanssa hevoskauppiaan eteen ja kysyi häneltä, pitäen komeudella ja arvokkaisuudella miekkaa kainalossaan, oliko ne hevoset, jotka seisoivat rattaitten vieressä, hänen. Hevoskauppias, kohteliaasti käännyttyänsä ja otettuansa lakin päästään sen herran edessä, joka hänelle tämän kysymyksen oli tehnyt ja jota hän ei tuntenut, meni mitään vastaamatta kaikkien ritarien seuraamana nylkyrin rattaitten luokse. Pysähdyttyänsä kolmentoista askeleen päähän kärryistä ja siitä hätämältään tarkastettuansa hevosia, jotka horjuvin jaloin seisoivat, pää riipuksissa, syömättä niitä heiniä, jotka nylkyri oli niiden eteen heittänyt, kääntyi hän taas kammarijunkkariin päin sanoen:

— Armollinen herra, nylkyri on aivan oikeassa; nuot hevoset, jotka tuossa ovat rattaisin sidottuina, ovat minun.

Sitten katsahti hän siihen herrajoukkoon, joka häntä ympäröitsi, otti vielä kerran hatun päästänsä ja lähti vartiainsa seuraamana taas torilta pois. Kohlhas'in ilmoituksen johdosta astui kammarijunkkari heti ja reippaasti, niin että hänen kypäritöyhtönsä huojui, nylkyrin luokse ja heitti hänelle rahakukkaron; ja sillaikaa kun nylkyri kukkaro kädessä rahoja tarkasteli ja lyijykammalla hiuksia otsaltansa suki, käski kammarijunkkari erään renkinsä irroittaa hevoset ja viedä ne kotiin. Renki, joka isäntänsä häntä huutaessa oli eronnut ystäviensä ja sukulaistensa seurasta, menikin todella suorastaan hevosten luoksi suuren lammikon ylitse, joka oli niiden jalkoihin syntynyt. Mutta tuskin oli hän ottanut riimut käsiinsä päästääksensä hevoset irti, kun mestari Himboldt tarttui hänen käsivarteensa ja lennätti hänet rattaitten luota pois, ärjyen:

— Älä koske noihin rakkariluuskiin!

Miehen astuessa takaisin lammikon ylitse, sanoi hän kammarijunkkarille, joka seisoi paikallaan tuosta kohtauksesta mitään virkkaamatta, että hänen tuollaiseen toimeen pitäisi hakea joku nylkyrin renki. Kammarijunkkari, vihasta vaaleana hetkisen katseltuansa mestari Himboldt'ia, kääntyi häneen selin ja huusi, ojentaen päätänsä ympärillä olevien ritarien ylitse, vahtia; ja kun sitten muuan upsieri vapaaherra von Welk'in toimesta oli tullut linnasta, muassansa muutamia vaaliruhtinaan henkivartioita, vaati kammarijunkkari häntä, tehtyänsä lyhyen selityksen niistä riidan yllytyksistä, joihin kaupungin porvarit olivat ryhtyneet, ottamaan niiden alkuunpanijan, mestari Himboldt'in säilöön. Hän tarttui tätä jälkimäistä rinnukssiin ja syytti häntä siitä, että hän oli sysännyt hänen renkinsä rattaitten luota ja häntä pahoin kohdellut, kun tämä isäntänsä käskystä aikoi päästää irti hevoset. Mestari Hiniboldt pääsi ketterällä kiekauksella silmille päin pujahtamaan kammarijunkkarin käsistä.

— Armollinen herra, sanoi hän, jos 20-vuotiselle neuvotaan, mitä hänen tulee tehdä, se ei ole mitään kiihoittamista eikä yllyttämistä. Kysykää häneltä tahtooko hän vastoin tavallisuutta ja kohtuutta puuttua noihin hevosiin, jotka ovat rattaisin sidottuina; jos hän sen tehdä haluaa, sittekin kun minä olen hänelle tämän kaiken sanonut, niin tehköön aivan kernaasti minun puolestani; minä en nosta mitään kysymystä, vaikka hän vielä ne tappaisi ja nylkisin.

Himboldt'in vaiettua kääntyi kammarijunkkari renkiin ja kysyi häneltä, oliko hänestä jossakin suhteessa arveluttavaa täyttää käskyä, irroittaa hevoset ja kulettaa ne kotiin; ja kun renki tunkeutuen porvarien joukkoon peloissaan vastasi, että hevoset olisivat ensin tehtävät kunniallisiksi, ennenkuin häneltä voitaisiin semmoista vaatia, niin juoksi kammarijunkkari hänen taaksensa, repäisi perheen vaakunamerkillä varusketun hatun hänen päästänsä, polki sen jalkojensa alle, karkoitti vihan vimmassa rengin miekan iskuilla torilta ja käski hänen heti paikalla jättää renginpaikkansa.

— Lyökää tuo verikoira maahan! huusi mestari Himboldt; ja kun porvarit tästä tapauksesta kiivastuneina kokoontuivat yhteen ja tunkivat vahdin syrjään, heitti mestari kammarijunkkarin kumoon, vimmastunut kun oli ja senvuoksi myöskin ajattelematon, riisti viitan, kauluksen ja kypärin häneltä, tempasi miekan hänen kädestään ja sinkautti sen hurjan voimalla kauas torille. Turhaan huusi junkkeri Wenzel, päästyänsä pois kansantungoksesta, ritareille, että kiiruhtaisivat hänen setänsä apuun; ennenkuin ritarit olivat askeltakaan tässä tarkoituksessa ottaneet, oli jo esiin tunkeva ihmisjoukko hajoittanut ne sinne ja tänne, niin että kammarijunkkari, joka kaatuessaan oli saanut haavan päähänsä, oli alttiina koko joukon raivolle, joka ei enään voinut itseänsä laisinkaan hillitä eikä ohjata. Ainoastaan pieni joukko ratsastavia maasotureita, joka sattumalta kulki torin poikki ja jonka vaaliruhtinaan henkivartioitten päällikkö apuun kutsui, voi pelastaa hänet. Karkoitettuansa rahvaan tiehensä, otti päällikkö kiinni tuon vimmastuneen mestari Himboldt'in, ja kun muutamat ratsumiehet lähtivät viemään häntä vankeuteen, nosti kaksi ystävää tuon pahoin pidellyn, verissään viruvan kammarijunkkarin maasta ja vei hänet kotiin. Niin onnettomasti päättyi tämä rehellinen ja hyväätarkoittava yritys hankkia hyvitystä hevoskauppiaalle siitä vääryydestä, mitä hänelle oli tehty; ja ainoastaan sentähden, että ennakkoluuloja ja yksinkertaisuutta, joka piti hevoset nylkyrin käsissä saastuneina, oli asiaan sekaantunut.

Väkijoukon hajotessa sitoi Döppeln'in nylkyri, joka oli tehnyt tehtävänsä, hevoset muutamaan lyhty-paaluun, kun hän ei enään viitsinyt vartoa niiden korjuusen viejää; ja siihen ne jäivät, kenenkään pitämättä niistä minkäänlaista huolta, koko päiväksi seisomaan, pilkan ja ivan esineiksi katupojille ja tyhjäntoimittajille, niin että, kun eläimillä ei ollut mitään ruokkoa eikä hoitoa, poliisiviraston oli pakko ottaa ne korjuusen ja yön tullessa käskeä Dresden'in nylkyrin viemään ne kaupungin ulkopuolella olevaan nylkyrihuoneesen, kunnes ehdittäisiin ryhtyä toisiin toimiin.

Vaikka hevoskauppias itse asiassa oli syytön tähän tapaukseen, synnytti se kuitenkin kaupungin vieläpä paremmissa ja oikeudentuntoisemmissakin apean mielialan, joka oli hyvinkin haitallinen hänen oikeudenkäyntinsä menestymiselle. Hänen kaltaistansa pidettiin aivan mahdottomana maakunnassa kärsiä. Yksityisissä kodissa samoinkuin julkisissa paikoissa moitti voittamistaan alaa mielipide, että ilmeinen vääryys ja asian sikseen jättäminen olisi parempi kuin antaminen oikeutta miehelle, joka noin mitättömästä seikasta ja ainoastaan hurjan itsepintaisuutensa tyydytykseksi uhkasi koko maakuntaa. Kohlhas paran onnettomuudeksi täytyi itse suurkanslerinkin, joka oikeutensa tunnossa inhosi Tronka-perhettä, vahvistaa ja levittää tätä mielialaa. Oli, näetsen, miltei mahdotonta enää saattaa Dresden'in nylkyrin huostassa olevia luuskia siihen kuntoon, missä hevoset olivat olleet Kohlhasenbrück'in tallista lähteissään; ja joskin se olisi ollut mahdollista, jos luuskista vielä olisikin huolella ja tarkalla hoidolla aikaa voittaen voitu saada kunnollisia hevosia, niin oli häpeä, johon junkkerin suku kaikesta tästä olisi joutuva, niin suuri, ett'ei suvun valtiollisen tärkeyden tähden, se kun oli maakunnan ensimäisiä ja jaloimpia, ei mikään näyttänyt sopivammalta ja tarkoituksen mukaisemmalta, kuin rahaan turvaaminen. Muutamia päiviä vasta kerrotun tapauksen jälkeen tekikin presidentti kreivi Kallheim kirjallisesti, vammojansa sairastavan kammarijunkkarin nimessä, tällaisen ehdotuksen suurkanslerille. Tämä kirjoitti Kohlhas'ille kirjeen, jossa hän kehoitti häntä rahaan tyytymään, jos hänelle semmoisia tarjottaisiin; mutta hän pyysi myöskin, ettei presidentti häntä yksityisillä kirjeillä tässä asiassa vaivaisi, ja neuvoi kammarijunkkaria kääntymään suorastaan itse hevoskauppiaan puoleen, jota hän kuvaili sangen sopuisaksi ja sävyisäksi mieheksi. Hevoskauppias, jonka tahdonvoima todellakin oli murtunut sen johdosta, mitä torilla oli tapahtunut, mukautui sen tähden suurkanslerin antamaan neuvoon, eikä odottanut muuta kuin tilaisuutta saadaksensa suostua junkkerin tahi hänen sukulaistensa tekemään tarjoumukseen. Mutta juuri tälläistä ensimäistä askelta ujostelivat nuot kopeat ritarit, joita kanslerin vastaus oli siihen lisäksi suuresti loukannut. He näyttivät seuraavana aamuna hänen kirjeensä vaaliruhtinaalle, kun tämä kävi haavojansa potevaa kammarijunkkaria katsomassa; ja heikolla, surullisella äänellä kysyi sairas, pitikö hänen, joka jo oli pannut henkensäkin alttiiksi, saadaksensa asian sovituksi vaaliruhtinaan mielen mukaan, nyt vielä uhrata kunniansa maailman moitteille ja ruveta rukoilemaan sovintoa ja anteeksi antoa mieheltä, joka oli saattanut hänelle ja hänen perheellensä kaikkea häpeää, mitä ajatella voi. Luettuansa kirjeen kysyi vaaliruhtinas hämillään kreivi Kallheim'ltä, eikö tuomioistuin voinut ottaa päätöksensä perusteeksi sitä seikkaa, että hevosia oli mahdoton enää entiseen kuntoon saattaa, ja tämän johdosta määrätä junkkerin maksamaan rahapalkinnon, yhtä suuren kuin hevosista, jos ne olisivat kuolleet?

— Armollinen herra, vastasi kreivi, ne ovat kuolleet, kuolleet valtio-oikeuden kannalta katsoen, kun niillä ei enää ole mitään arvoa, ja ne ovat varmaankin jo ruumiillisestikin kuolleet, ennenkuin ne saadaan nylkyrin luota ritarien talliin.

Vaaliruhtinas pisti kirjeen taskuunsa, sanoen aikovansa itse keskustella asiasta suurkaslerin kanssa; sitten lohdutti hän kammarijunkkaria, joka kiitollisena kohousi vuoteeltansa, ja läksi, kehoitettuansa häntä pitämään terveydestään tarkkaa huolta.

Tällä kannalla olivat asiat Dresden'issä, kun Lützenn'istä päin nousi toinen, vielä kovempi rajuilma, jonka salamat nuot häjyt ritarit kylläkin vikkelästi osasivat johtaa hevoskauppiaasen, joka, vaikka hän tosin oli menetellyt ajattelemattomasti itseänsä ja muita vastaan, kuitenkaan ei ollut syypää kaikkiin sattuviin rettelöihin. Juhana Nagelschwidt, eräs niistä henkilöistä, joita Kohlhas oli koonnut ja jälleen, sittenkun vaaliruhtinaan suojeluskirje oli julistettu, hajottanut, oli, näetsen, muutamien viikkojen kuluttua nähnyt hyväksi uudestaan koota kaikenlaisiin väkivaltaisuuksiin taipuvaa roistoväkeä Böhmin rajalle ja omatekoisesti jatkaa sitä ammattia, mihin Kohlhas oli hänet johdattanut. Osaksi saattaaksensa takaa-ajavan poliisin pelkoon, osaksi saattaaksensa maan väestön vanhaan tapaan ottamaan osaa hänen konnantöihinsä, kutsui tämä heittiö itseänsä Kohlhas'in sijaiseksi. Viisaudella, jota hän oli oppinut entiseltä isännältään, pani hän liikkeelle huhun, että vaaliruhtinaan julkinen suojeluskirje ei koskenutkaan kaikkia niitä Kohlhas'in miehiä, jotka rauhallisesti olivat kotiinsa palanneet; Kohlhas oli muka itse Dresden'iin päästyänsä julmalla viekkaudella heitetty vankeuteen ja asetettu vartiain alaiseksi. Ilmoituksessa, joka oli aivan samankaltainen kuin ne, joita Kohlhas oli julistellut, esiintyivät niinmuodoin Nagelschwidt'in murhapolttajat tavallisena, sotaa käyvänä joukkona, joka oli pukeutunut aseisin ainoastaan Jumalan kunniaksi, valvoaksensa tehtyjen väkivaltaisuuksien anteeksi antoa, jonka vaaliruhtinas oli Kohlhas'ille luvannut. Mutta — kuten mainittu on — vähät huoli Nagelschwidt Jumalasta ja Kohlhas'ista, kunhan vaan sai tekosyynsä nojalla vapaasti polttaa ja ryöstää!

Niinpian kuin ritarit Dresden'issä saivat tiedon tästä tapauksesta, eivät he voineet hillitä iloansa, sillä se antoi asialle aivan toisen muodon. He huomauttivat kavalilla ja tyytymättömyyttä osoittavilla muistutuksilla, mikä harhateko oli tehty, kun, huolimatta heidän monista ja vakaista varoituksistaan, oli myönnetty Kohlhas'ille julkinen suojelus-kirje, ikäänkuin olisi siten ollut tarkoituksena antaa viittaus kaikellaisille pahantekijöille seuraamaan hänen esimerkkiänsä; eivätkä he tyytyneet ainoastaan siihen, että olivat täysin luottavinaan Nagelschwidt'in selityksiin ja uskovinaan hänen yksinomaisesti sen vuoksi aseisin tarttuneen, jotta saisi vääryyttä kärsineen isäntänsä turvallisuuden suojatuksi, vaan lausuivatpa vielä julki sen mielipiteen, että Nagelschwidt'in murhapolttajana-esiintyminen oli ainoastaan paljaita vehkeitä, mihin Kohlhas oli häntä yllyttänyt hallitusta peloittaaksensa ja pakoittaaksensa sen tekemään asiasta semmoisen päätöksen, jota nipusta nappiin olisi yhtäpitäväinen hänen mielettömän itsepintaisuutensa vaatimusten kanssa. Menipä juomanlaskija, herra Hintz, niinkin pitkälle, että hän muutamille ystävillensä ja hovimiehille, jotka olivat kokoontuneet hänen ympärilleen vaaliruhtinaan etehisessä, sanoi Lützen'issä olevan ryövärijoukon hajoittamisen turhaksi tuulenpieksämiseksi; ja kerrottuaan paljon hauskaa suurkanslerin oikeudentunnosta, huomautti hän monella älykkäästi keksityllä mutkittelullansa, että murhapolttaja-joukko nyt, niinkuin ennenkin, asusteli vaaliruhtinaskunnan metsissä ja odotti ainoastaan hevoskauppiaan viittausta lähteäksensä uudestaan liikkeelle tulella ja miekalla tuhoja tekemään.

Meissenin prinssi Kristian, joka oli suuresti paljoillaan tästä asiain käänteestä, lähti paikalla linnaan vaaliruhtinaan puheille, ja huomatessaan selvästi ritarien aikovan, jos vaan suinkin mahdollista oli, kukistaa Kohlhas'in uusien rikosten nojalla, pyysi hän lupaa saadakseen viipymättä kuulustella hevoskauppiasta tästä asiasta.

Jotenkin hämmästyneenä siitä, että oli kaupunginpalvelijan seuraamana käsketty kansliaan tulemaan, meni Kohlhas sinne, käsivarrellaan molemmat pienet poikansa, Henrik ja Leopold. Sternbald, renki, oli, näet, edellisenä päivänä saapunut ja tuonut muassaan viisi hänen lastansa Mecklenburg'in maakunnasta, jossa ne olivat oleskelleet. Monet monituiset ajatukset, joista tulisi liian laveaksi kertoa, kehoittivat Kohlhas'in ottamaan nämät kaksi lastansa mukaansa tutkintoon, kun ne, nähdessänsä häntä pois vietävän, katkerin kyynelin sitä häneltä pyysivät. Katseltuansa mielihyvällä lapsia, jotka Kohlhas oli laskenut maahan kummallekin puolellensa, ja ystävällisesti kysyttyänsä heidän ikäänsä ja nimiänsä, kertoi prinssi, mihin ilkiivaltaisuuden tekoihin hevoskauppiaan entinen apumies Nagelschwidt oli ryhtynyt Erz-vuoriston laaksoissa, ja antaen Kohlhas'ille yhden tämän niin sanotuista kuulutuksista, vaati hän hänen esiintuomaan, mitä hänellä ehkä olisi syyttömyytensä toteennäyttämiseksi sanottavaa. Kuinka suuresti hevoskauppias kauhistuikin häpeällisistä ja petollisista vehkeistä, oli hänelle kuitenkin — niin oikeatuntoisen miehen edessä kuin prinssi oli — jotenkin helppo tyydyttävällä tavalla todistaa perättömiksi syytökset, jotka olivat häntä ivastaan tähdätyt. Hän huomautti, että asiain tällä kannalla ollessa, kolmannen miehen välitys ei ollenkaan ollut tarpeen hänen riitajutussansa, joka nyt näytti sangen hyvin menestyvän; hän näytti sen ohessa muutamista kirjeistä, jotka hänellä oli muassaan ja joita hän prinssin nähtäviksi pani, kuinka peräti valheellista oli, että Nagelschwidt olisi taipuisa tekemään hänelle minkäänlaista avun tarjousta, Kohlhas kun vähää ennen joukkonsa hajoittamista Lützen'issä oli aikonut muutamista väkivaltaisuuksista ja muista konnantöistä, joita Nagelschwidt oli tehnyt, hirtättää hänet — josta rangaistuksesta ainoastaan vaaliruhtinaan suojeluskirjeen julistaminen oli hänet pelastanut; hän ja Nagelschwidt olivat päin vastoin veri-vihollisia. Prinssin suostumuksella istui Kohlhas heti pöydän ääreen ja kirjoitti kirjeen Nagelschwidt'ille, missä näytti julkeaksi valheeksi tekosyyn, johon nojautuen entinen toverinsa uudestaan oli noussut kapinaan — sen tekosyyn, näet, että muka saisi toimeen Kohlhas'ia ja hänen joukkoansa kohtaan täyttämättä jääneen ja suojeluskirjeessä luvatun anteeksi-antamuksen; ilmoitti hänelle, ettei hän, Kohlhas, Dresden'issä ollutkaan vankeudessa eikä vartiain alainen, ja että päinvastoin hänen oikeudenkäyntinsäkin oli menestymäisillään. Lopuksi jätti hän Nagelschwidt'in niistä väkivallan-harjoituksista, joita tämä suojeluskirjeen julkaisemisen perästä oli Erz-vuoristossa tehnyt, lain koko ankaruuden rangaistavaksi, varoitukseksi koko sille joukolle, joka kapinoitsijan ympäri oli kerääntynyt. Tähän kirjeesen liitettiin myös muutamia kohtia siitä rikostutkinnosta, jota hevoskauppias oli Nagelschwidt'in suhteen Lützen'in linnassa pitänyt, ja joka koski noita vastamainituita roistontöitä — kaikki tämä, jotta kansa näkisi, minkälainen heittiö Nagelschwidt oli, ja että hän jo kerta oli ollut hirsipuuhun tuomittu ja siitä ainoastaan vaaliruhtinaan suojeluskirjeen kautta pelastunut. Kun kirje oli kirjoitettu, rauhoitti prinssi Kohlhas'ia ja sanoi, että epäluulo, johon hevoskauppias, seikkojen tällä kannalla ollessa, oli tässä tutkinnossa joutunut, kokonaan oli poistettu; vakuutti hänelle, että, niinkauan kun hän Dresden'issä viipyi, myöskin pysyisi voimassaan hänelle myönnetty suojeluskirje; ojensi vieläkin kerran kätensä Kohlhas'in pojille ja antoi heille muutamia hedelmiä pöydältä; sitten jätti hän Kohlhas'in hyvästi ja antoi hänen lähteä.

Suurkansleri, joka aivan hyvin huomasi, mikä suuri vaara uhkasi Kohlhas'ia, teki kaikkia, mitä voi, saadaksensa hänen oikeudenkäyntinsä päättymään, ennenkuin se kietoutuisi ja sekaantuisi muihin tapauksiin. Mutta tällainen kietoutuminen, sepä olikin juuri noiden valtioviisaiden ritarien toivo ja tarkoitus, ja sensijaan että he vaitiolollaan ikäänkuin olisivat myöntäneet viallisuutensa ja koettaneet vaikuttaa helpon tuomion langettamiseen, alkoivat he nyt kavaloilla ja viisastelevilla mutkillaan aivan kokonaan kieltää kaiken syyllisyyden omalta puoleltaan. Milloin sanoivat he, että Kohlhas'in hevoset ainoastaan linnanvoudin ja -hoitajan omavaltaisesta menettelystä, josta junkkeri muka ei laisinkaan tiennyt, olivat otetut takavarikkoon Tronkenburg'issa, milloin vakuuttivat he taas, että hevoset jo sinne tullessansa olisivat olleet kovassa ja vaarallisessa yskässä, ja vetosivat tässä kohden todistajiin, joita lupasivat hankkia; mutta kun he kuitenkaan laveilla tutkimuksillaan ja selityksillään eivät pitkälle päässeet, ottivat he lopulta pakonsa erääsen vaaliruhtinaan määräykseen, jossa hevosten vientiä Brandenburg'ista Saksin alueelle todellakin oli kielletty silloin raivoavan eläintaudin johdosta — ja tämähän päivän selvään muka todisti, ettei junkkeri ollut ainoastaan oikeutettu, vaan vieläpä velvollinenkin ottamaan korjuusen hevoset, jotka Kohlhas oli rajan ylitse tuonut.