Part 4
Maanvouti, joka päivän tultua luuli, että hänen vastustajansa on Brandenburg'in maalla, hämmästyi suuresti, saatuansa kuulla, mitä tapahtunut oli. Pikakulussa palasi hän takaisin, ja näki kaupungin ilmikapinassa. Ihmisiä oli tuhansittain kokoontunut junkkerin asunnon edustalle, joka oli parruilla ja paakuilla sulettu, ja he raivoissaan kirkuen vaativat, että hänet piti vietämän pois kaupungista. Kaksi pormestaria, nimellä Reuters ja Otto, jotka virkapu'ussaan olivat paikalla koko maistraatin etunenässä, koettivat turhaan selittää, että olisi odotettava sen sanankiidättäjän palaamista, joka oli lähetetty valtiokanslian puheenjohtajalle pyytämään lupaa siihen, että saataisiin viedä junkkeri Dresden'iin, jonne hän monesta syystä halusi päästä. Hillitsemätön, keihäillä ja korennoilla varustettu rahvas ei pitänyt lukua näistä puheista, ja aikomus oli juuri käydä erään neuvosherran kimppuun, joka kehoitti ryhtymään ankariin puolustustoimiin, ja tehdä rynnäkkö huoneesen, missä junkkeri oli, sekä hajottaa se maan tasalle, kun maavouti Otto von Gorgas ilmestyi kaupunkiin ratsumiesjoukkonsa etunenässä. Tämän arvokkaan miehen, joka oli pelkällä läsnäolollaan tottunut vaatimaan kansalta sekä kunnioitusta että tottelevaisuutta, oli onnistunut, ikäänkuin korvaukseksi tuosta onnistumattomasta yrityksestä, josta hän palasi, saada vangiksi kolme miestä, jotka olivat joutuneet erilleen murhapolttaja-joukosta kaupungin muurien edustalla; ja kun hän, samassa kun nämät miehet kansan silmäin edessä lyötiin rautoihin, vakuutti maistraatille järkevässä puheessa, että hän pian aikoi kulettaa itse Kohlhas'inkin vangittuna takaisin ja että hän jo oli hänen jälillänsä, niin onnistui hänen kaikkein näiden rauhoittavaisten asianhaarojen kautta saada kokoontuneen kansan tuskan hälvennetyksi ja sen suostumaan junkkerin kaupungissa viipymiseen, siksi kun sanankiidättäjä oli ennättänyt Dresden'istä takaisin. Hän hyppäsi hevosensa selästä ja meni muutamien ritarien seuraamana, sittenkun paalut ja muut piirityslaitokset ensin oli poistettu, huoneesen, missä hän tapasi tavantakaa pyörtyvän junkkerin kahden lääkärin käsivarsilla, jotka koettivat saada häntä virkoamaan lääkkeillä ja kiihoittavilla aineilla. Kun herra Otto von Gorgas hyvin tiesi, että nyt ei ollut otollinen aika ruveta sananvaihtoon hänen kanssansa siitä sopimattomasta käytöksestä, mihin hän oli ollut syypää, sanoi hän ainoastaan, heittäen junkkeriin halveksivan silmäyksen, että hän pukisi yllensä ja oman turvallisuutensa vuoksi seuraisi häntä ritari-vankilan huoneesen. Kun junkkeri haarniskaan ja kypärään puettuna näyttäytyi kadulla maavoudin ja lankonsa, kreivi von Gerschaun keralla, kohosi taivasta kohden Jumalaa pilkkaavia ja hirmuisia kirouksia häntä vastaan. Kansa, jota maasoturit tuskin voivat hillitä, kutsui häntä verenimijäksi, kurjaksi maan ja ihmisten kiusaajaksi, Wittenberg'in kaupungin kiroukseksi ja Saksin turmioksi; ja surullisen matkan perästä läpi tuon hävitetyn kaupungin, jolla ajalla hän monasti huomaamattansa pudotti kypärinsä, jonka yksi ritareista jälleen takaapäin asetti hänen päähänsä, saapuivat he vihdoin vankilaan, missä Wenzel katosi erääsen torniin vahvan vartion suojassa. Silloin taas tuotti sanankiidättäjän palaaminen, muassansa vaaliruhtinaallinen lausunto, uutta murhetta kaupungille. Sillä maan hallitus, jonka puoleen Dresden'in porvaristo nöyrällä pyynnöllä tähän suuntaan oli välittömästi kääntynyt, ei tahtonut tietääkään junkkerin pääkaupungista olosta, ennenkuin murhapolttaja oli saatu kukistetuksi, vieläpä hallitus vaati maavoudin suojelemaan junkkeria siellä, missä tämä nyt oleskeli, kaikella sillä voimalla, mitä hänen käytettävänänsä oli, jotavastoin Wittenberg'in kaupungin rauhoittamiseksi kuulutti, että viidensadan miehen suuruinen sota-joukko Meissenin prinssin Fredrikin johdolla jo lähestyi suojelemaan asukkaita Kohlhas'in vastaisista hyökkäyksistä. Maanvouti ymmärsi hyvin, ett'ei tuollainen lausunto mitenkään voisi rauhoittaa kansaa; sillä useat pienet etuisuudet, joita hevoskauppias oli itsellensä voittojensa kautta hankkinut, muutamissa kohdin ulkopuolelta kaupunkia panivat liikkeelle varsin levottomia huhuja siitä voimasta, mihin hänen joukkonsa oli kasvanut, ja se sota, mitä hän kävi yön pimeydessä valepukuun puetulla roistoväellä, pi'ellä, oljilla ja tulikivellä, olisi, niin sanomatonta ja tavatonta kuin se olikin, voinut tehdä tehottomaksi suuremmankin sotavoiman, kuin se, millä Meissenin prinssi samoili eteenpäin. Lyhyen miettimisen jälkeen päätti maanvouti senvuoksi olla mitään virkkaamatta siitä kirjoituksesta, jonka hän oli saanut. Hän naulasi ainoastaan kadunkulmiin kirjeen, missä Meissenin prinssi ilmoitti tulonsa. Umpinaiset vaunut, jotka päivän koittaessa ajoivat ulos ritarivankilan pihasta, kääntyivät aseellisten ratsumiesten seuratessa Leipzig'iin menevälle tielle, jonka ohessa ratsumiehet sanoillansa viittailivat, että he aikoivat Meissenburg'iin. Kun kansa täten oli rauhoittunut tuon onnettomuutta matkaansaattavan junkkerin suhteen, jonka perässä tuli ja miekka kulkivat, lähti maanvouti itse liikkeelle kolmensadan miehen suuruisella joukolla, yhtyäksensä Meissen'in prinssin kanssa.
Sillä välin oli Kohlhas'in voima tuossa erinomaisessa asemassa, mikä hänellä mailmassa oli, kasvanut sataan yhdeksään mieheen; ja kun hän vielä Jessen'issä oli saanut aseita, joilla hän mitä täydellisimmin varusti joukkonsa, niin teki hän, saatuansa ilmoituksen siitä kahdenkertaisesta vaarasta, joka oli häntä kohtaamaisillaan, päätöksen vastustaa sitä myrskyn nopeudella, ennenkuin se hänen tavoittaisi. Jo seuraavana päivänä teki hän yöllisen päällekarkauksen Meissen'in prinssin kimppuun, jossa kahakassa hän tosin suureksi suruksensa kadotti Hersen, joka kaatui hänen viereensä ensimmäisten luotien lävistämänä. Harmistuneena tästä tappiosta löylytti hän kolmetuntisessa ottelussa prinssiä, joka ei kyennyt pitämään väkeänsä koossa, niin, että tämän täytyi päivän koitossa useitten tappelusta saatujen haavojensa ja miehistön epäjärjestyksen vuoksi peräytyä takaisin Dresden'iin. Kohlhas, joka tästä menestyksestä tuki uhkarohkeaksi, kääntyi taas maanvoutia vastaan, ennenkuin tämä vielä oli prinssin onnettomuudesta tietoa saanut, karkasi hänen kimppuunsa keskellä päivää julkisessa tappelusta Damerow'in kylän luona ja taisteli hänen kanssansa aina yöhön saakka, kärsien suuren mieshukan, mutta saaden yhtä suuren voiton. Olisipa hän epäilemättäkin vielä seuraavana päivänä tehnyt hyökkäyksen maanvoutia vastaan, joka oli vetäytynyt Damerow'in kirkkotarhaan jälellä olevan miehistönsä kanssa, jollei tämä vakoojien kautta olisi saanut tietoa prinssin tappiosta Mühlberg'in luona ja sen vuoksi katsonut paraammaksi marssia takaisin Wittenberg'iin odottamaan sopivampaa aikaa. Viisi päivää sen jälkeen kuin nämät joukot olivat hajallensa lyödyt, oli Kohlhas Leipzig'in edustalla, jonka hän pisti tuleen kolmesta kohden. Siinä kuulutuksessa, jota hän tässä tilaisuudessa levitteli, sanoi hän itseänsä "arkkienkeli Mikaelin linnanhaltijaksi", joka oli tullut tulella ja miekalla rankaisemaan sitä pahuutta, mihin koko mailma oli vaipunut, niissä, jotka tässä sodassa pitivät junkkerin puolta. Sen ohessa antoi hän Lützen'in linnasta, jonka hän äkki-karkauksella oli haltuunsa ottanut, käydä kansaan huudon, joka kehoitti sitä liittymään häneen, joten se saisi kaikki asiansa parempaan järjestykseen, ja tämä kuulutus oli jonkinlaisella mielettömyydellä allekirjoitettu: "Annettu meidän vastaiselta maailmanhallitus-istuimeltamme, Lützen'in arkkilinnasta".
Hyväksi onneksi Leipzig'in asujamille esti kestävä sade tulen leviämistä, niin että ainoastaan muutamia rihkamapuotia Meissenburg'in seuduilla joutui liekkien uhriksi, ja varsinkin kun palosammutusaseet saatiin hyvin pian paikalle. Kuitenkin oli kauhistus kaupungissa tuon raivoisan murhapolttajan saapuvilla-olon vuoksi ja sentähden, että junkkeri oli siellä, sanomattoman suuri ja tuskallinen. Kun eräs 180 miehinen joukko, joka oli kaupungista Kohlhas'ia vastaan lähetetty, tuli lyötynä takaisin, ei kaupungin hallituksella ollut muuta tehtävissä, kun se ei tahtonut panna alttiiksi kaupungin rikkauksia, kuin sulkea tyystin tarkoin portit ja antaa väestön vartioida yöt päivät muurien edustalla. Turhaan naulautti maistraatti kuulutuksia ympäristön kyliin vakuuttaen niissä varmasti, että junkkeri ei ollut Meissenburg'issa. Hevoskauppias taas samallaisilla julistuksilla väitti, että junkkeri oli siellä, ja selitti, että jos hän ei siellä olisikaan, tulisi hän yhtäkaikki menettelemän samaten kuin jos hän siellä olisi, kunnes se paikka oli ilmoitettu, missä hän oleskeli. Vaaliruhtinas, jolle sanankiidättäjän kautta oli ilmoitettu vaara, joka uhkasi Leipzig'in kaupunkia, antoi vastaukseksi, että hän jo paraillaan kokoeli neljäntuhannen miehen suuruista sotajouktoa, jonka johdattajaksi hän itse rupeaisi ja lähtisi ottamaan Kohlhas'in vangiksi. Hän antoi Otto von Gorgas'ille ankarat nuhteet siitä umpimielisestä ja ajattelemattomasta viekkaudesta, jota hän oli käyttänyt pelastaaksensa Wittenberg'iä murhapolttajasta; ja kertoa ei voi sitä hämmennystä, joka syntyi koko Saksissa ja erittäinkin sen pääkaupungista, kun siellä saatiin tietää, että kyliin Leipzig'in ympäristöllä oli levitetty Kohlhas'ille kuulutus, ei tietty, kenenkä toimesta, että junkkeri oleskeli sukulaistensa Hintz'in ja Kuntz'in luona Dresden'issä.
Asiain tällä kannalla ollessa otti tohtori Martti Lutherus, rauhaarakentavan sanan voimalla ja sen arvollisuuden tukemana, minkä hänen asemansa mailmassa hänelle antoi, toimekseen koettaa palauttaa Kohlhas'in takaisin inhimilliseen järjestykseen, perustaen yrityksensä siihen hyveen määrään, joka ennen kuitenkin oli löytynyt murhapolttajan rinnassa, kirjotti hän julkisen ilmoituksen hänelle ja asetti sen nähtäville kaikkiin kaupunkeihin ja asuttuihin paikkoihin Saksin vaaliruhtinaskunnassa.
Sen sisältö oli seuraava:
"Kohlhas, sinä joka sanot kantavasi vanhurskauden miekkaa, miten uskallat sinä hurja sitä tehdä, umpisokean intohimosi raivossa, sinä, joka itse olet täynnä jumalattomuutta pää-laesta kantapäihin saakka? Sentähden että maanvoudin, jonka alamainen sinä olet, sanotaan kieltäneen sinulta oikeutta muutamain vähäpätöisten tavarain riidassa, nouset sinä, onneton, tuli ja miekka kädessä, ja karkaat niinkuin erämaan susi rauhalliseen yhteiskuntaan, jota hän suojelee. Sinä, joka viettelet ihmisiä tekosyillä, täynnä vääryyttä ja pahuutta, luuletko sinä, syntinen, siten pääseväsi vapaaksi Jumalan edessä sinä päivänä, jona kaikki sydämen salaisuudet valkeuteen tulevat? Mitenkä sinä voit sanoa, että oikeutesi sinulta on kielletty, sinä, jonka kurjan sydämen itsekoston yllytys on kiihoittanut ja joka, sittenkuin ensimäiset veltot yrityksesi ovat menneet turhaan, ehkä olet heittänyt sikseen kaikki puuhat oikeutesi saavuttamiseksi? Onko kourallinen oikeuden vahtimestareita ja kaupungin palvelijoita, jotka unohtavat perille viedä jonkun tulleen kirjeen, tahi jättävät huostaansa jonkun päätöksen, jonka heidän olisi pitänyt toimittaa asianomaisen käsiin, sinun esivaltasi? Ja sen minä sinulle sanon, sinä Jumalan pilkkaaja, että sinun esivaltasi ei tiedä mitään sinun asiastasi — mitä minä sanon! — että maaherra, jota vastaan sinä olet noussut, ei edes tunne sinun nimeäsikään, niin että kun sinä kerran astut Jumalan tuomioistuimen eteen häntä syyttämään, voi hän vapaalla katsannolla sanoa: Herra, minä en tehnyt mitään vääryyttä tätä miestä vastaan, sillä hänen olemuksensa oli minun sielulleni tuntematon. Tiedä, että se miekka, jota sinä kannat, on ryövärin ja murhanhimoisen miekka; kapinoitsija sinä olet, etkä oikean Jumalan sotilas; sinun loppusi maanpäällä on mestauslava ja teilaus; toisessa elämässä kirous, joka on pahojen töiden ja jumalattomuuden viimeinen palkka.
Martti Lutherus."
Kohlhas tuumaili juuri karvastelevin mielin uutta suunnitelmaa Leipzig'in tuhaksi polttamiseen, sillä siitä julistuksesta, joka sen ympäristön kyliin oli nähtäväksi lyöty, niin, että junkkeri Wenzel oli Dresden'issä, ei hän pitänyt mitään lukua, kun ei siinä ollut mitään allekirjoitusta, vielä vähemmän maistraatin, jota hän oli pyytänyt. Sternbald ja Waldmann taasen, jotka suureksi hämmästyksekseen huomasivat julistuksen, joka yön aikana oli naulattu linnan porttiin, odottivat monta päivää turhaan, että Kohlhas näkisi sen; sillä he eivät mielellään tahtoneet hänelle puhua tästä asiasta. Sialla hän tosin näyttäytyikin, synkkänä ja mietiskelevänä, mutta ainoastaan antaaksensa lyhyitä käskyjänsä; hän ei nähnyt julistusta. Vihdoin päättävät he sen vuoksi eräänä aamuna, kun hän aikoi hirtättää kaksi miestä, jotka olivat vasten hänen tahtoansa käyneet seuduilla ryöstämässä, huomauttaa häntä siitä. Hän tuli juuri aiotulta hlrtto-paikalta, tuli samalla naurettavalla komeudella, jota hän oli osoittanut sitten tuon viimeisen kuulutuksensa. Kansan arasti väistyessä hänen tieltänsä, kannettiin näet suurta kherubin-miekkaa hänen edessänsä punaisilla kulta-tupsuilla varustetulla nahka-tyynyllä, ja kaksitoista miestä seurasi häntä palavat tulisoihdut kädessä. Silloin kulkivat äsken mainitut Sternbald ja Waldmann edestakaisin sen pilarin ympärillä, jossa julistus oli, tavalla, joka herättäisi huomiota. Kun Kohlhas syvissä mietteissä, kädet selän takana, tuli portille, katsahti hän ylöspäin ja säpsähti; ja kun miehet hänet nähtyänsä kunnioituksella astuivat syrjään, meni hän hajamielisesti heitä silmäillen pilarin luokse. Mutta kuka voi sanoa, mitä hän nyt sielussansa tunsi, kun näki tuon paperin, jonka sisältö syytti häntä jumalattomuudesta, ja jonka alla oli kaikkein kallein ja arvokkain nimi, minkä hän tunsi, Martti Lutheruksen nimi! Tumma puna lensi hänen kasvoillensa; ottaen kypärin päästänsä hän luki paperin, kahteen kertaan alusta loppuun, kääntyi sitten epävakavin silmäyksin miehiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin, mulla hän ei mitään sanonut; hän otti paperin pois pilarista, luki sen vieläkin kerran läpitse ja huusi:
— Waldmann, anna satuloida minun hevoseni! Sitten sanoi hän:
— Sternbald, seuraa minua linnaan! Ja hän lähti.
Enempää, kuin nuot paperille kirjoitetut muutamat sanat, ei tarvittu masentamaan häntä koko hänen hirmuisuudessansakin. Hän puki itsensä thürinkiläiseksi arentimieheksi sanoi Sternbald'ille, että eräs sangen tärkeä toimitus vaati häntä lähtemään Wittenberg'iin, jätti hänelle muutamien luotettavampain miesten läsnä ollessa sen joukon päällikkyyden, joka jäi Lützen'iin, ja lähti matkalle Wittenberg'iin päin, vakuuttaen kolmen päivän kuluttua ehtivänsä takaisin, jolla ajalla ei mitään hyökkäystä ollut pelättävänä.
Vieraalla nimellä majoittui Kohlhas erääsen majataloon, ja niinpian hiin yö oli tullut, lähti hän vaippaansa kietoutuneena Lutheruksen luokse tämän asuntoon. Lutherus, joka istui kirjoitus-pöydässänsä kirjojen ja paperien keskellä ja näki tämän merkillisen miehen aukaisevan oven ja sisälle päästyänsä lykkäävän salvan eteen, kysyi hänellä, ken hän oli ja mitä hän tahtoi. Tuskin oli mies, joka kunnioituksella piti hattua kädessään, aralla tunteella siitä pelästyksestä, minkä hänen sanansa vaikuttaisivat, vastannut, että hän oli Mikaeli Kohlhas, hevoskauppias, ennenkuin Lutherus huusi:
— Mene pois minun luotani!
Hän lisäsi sitten kirjoituspöydästänsä nousten ja lähestyessään kellon vedintä:
— Sinun henkesi on rutto ja sinun läsnä-olosi kadotus!
Paikaltansa liikahtamatta veti Kohlhas pistolin taskustansa ja sanoi:
— Korkeasti kunnioitettava herra, jos te koskettekaan kellon vetimeen, ojentaa tämä pistoli minut hengetönnä teidän jalkainne eteen; istukaa ja kuulkaa minua; paremmassa turvassa ette ole niiden enkelien seurassa, joiden kiitoslauluja te kirjoitatte, kuin minun luonani.
— Mitä sinä tahdot? kysyi Lutherus, istuen tuolillensa.
— Kumota sen teidän ajatuksenne minusta, että minä muka olisin perin jumalaton mies. Avonaisessa kirjeessänne olette sanoneet minulle, että minun esivaltani ei tiedä minun asiastani mitään. Hyvä, hankkikaa sitten minulle suojeluskirje, niin minä matkustan Dresden'iin ja esittelen asian esivallalle.
— Onneton, hirmuinen mies! sanoi Lutherus, samalla kertaa hämmästyneenä ja rauhoittuneena Kohlhas'in sanoista, kuka antoi sinulle oikeuden hyökätä junkkeri von Tronkan kimppuun omavaltaista tuomiotasi täyttääksesi, — kun et häntä hänen linnassaan käsiisi saanut, miekalla ja tulella rangaista koko sitä yhteiskuntaa, joka häntä suojelee?
— Korkeasti kunnioitettava herra, vastasi Kohlhas, oikeuden lausunto, jonka sain Dresden'istä, on saattanut minun siten menettelemään, kuin menetellyt oikein. Sota, jota minä käyn yhteiskuntaa vastaan, johtuu siitä, että minä olen tästä yhteiskunnasta hyljätty.
— Hyljätty! huudahti Lutherus, katsoen tuimasti Kohlhas'iin; mikä mielettömyys villitsee sinun ajatuksiasi? Kuka tahtoisi hyljätä sinua siitä yhteiskunnasta, jossa sinä olet elänyt; missäpä onkaan tapahtunut, niinkauan kuin valtiolaitos on olemassa ollut, että joku henkilö, olkoonpahan sitten ken hyvänsä, olisi jostakin yhteiskunnasta hyljätty, jos hän itse on tahtonut siihen huilua!
— Hyljätyksi, sanoi Kohlhas, nyrkkiänsä puristaen, katson minä sen, jolta kielletään lakien suojelusta; sillä niiden suojelusta tarvitsen minä, harjoittaakseni rauhallista tointani, senpätähden minäkin ansaittuine omaisuuksineni liityn semmoiseen yhteiskuntaan, ja se, joka kieltää minulta lain suojelevaa kättä ja karkoittaa minut erämaan villien joukkoon, hän antaa itse minulle — voitteko kieltää sen? — aseen käteen puolustaakseni itseäni.
— Kuka on kieltänyt sinulta lakien suojelusta? huudahti Lutherus. Enkö minä kirjoittanut sinulle, että ne valitukset, joita sinä olet tehnyt, ovat maaherralle aivan tuntemattomia. Jos valtion palvelijat hänen selkänsä takana panevat riitoja myttyyn, tahi jollakin muulla tavalla hänen tietämättänsä häpäisevät hänen korkeata nimeänsä, ketä muuta paitsi Jumalaa uskallat sinä silloin vaatia tuomitsemaan häntä tuollaisten palvelijain valitsemisesta, ja oletko sinä, pahantapainen ja hurja ihminen, valtuutettu senvuoksi hänelle tuomiota langettamaan?
— No hyvä, vastasi Kohlhas, koska maaherra ei hylkää minua, palaan minä myös takaisin hänen suojelemaansa yhteiskuntaan, hankkikaa minulle, pyydän vieläkin, suojeluskirja Dresden'iin, niin annan minä sen joukon, jonka olen Lützen'in linnan luokse koonnut, hajautua, ja esitän vieläkin kerran ne valitukset, joita tähän saakka ei ole korviin otettu, maan tuomioistuimelle.
Lutherus heitti paperinsa ylösalaisin pöydälle, eikä puhunut mitään. Uhkaava asema, joka tällä ihmisellä valtiossa oli, saattoi hänet tyytymättömäksi, ja miettien sitä vaatimusta, jonka Kohlhas Kohlhasenbrück'istä oli junkkerille tehnyt, kysyi Lutherus häneltä, mitä hän nyt voisi odottaa Dresden'in tuomioistuimelta.
— Junkkerin rankaisemista lakien mukaan, vastasi Kohlhas, hevoset saatettakoon entiseen kuntoonsa, ja korvausta annettakoon siitä vahingosta, jota sekä minä että Mühlberg'in luona kaatunut renkini, Herse, olemme saaneet kärsiä meille tehdyn väkivaltaisuuden vuoksi.
— Vahingon korvausta! huudahti Lutherus. Suuria summia olet sinä ottanut sekä juutalaisilta että kristityiltä vekseliä ja pantteja vastaan, voidaksesi siten tyydyttää hurjaa kostonhimoasi; otatko nekin lukuun, kun niistä kysymys tulee?
— Jumala varjelkoon minua, vastasi Kohlhas; taloani ja tilaani ja sitä hyvää toimeentuloani, joka minulla on ollut, en minä takaisin pyydä, yhtä vähän kuin kustannuksia vaimoni hautajaisista. Hersen vanha äiti saa tehdä laskun kustannuksista poikansa hoidosta ja ylläpidosta ja luettelon siitä, mitä häneltä Tronkenburg'issa katosi, ja sen vahingon suuruuden, jonka minä sain kärsiä, kun en saanut hevosiani myydyksi, antakoon hallitus jonkun asiantuntevan arvostella.
— Hurja, käsittämätön ihminen! sanoi Lutherus, katsoen häntä tuimasti silmiin, sittenkun sinun miekkasi on julmemmin, kuin ajatella voi, junkkerille kostanut, mikäpä pakoittaa sinua niin itsepintaisesti vaatimaan oikeuden päätöstä häntä vastaan, joka, kun se vihdoinkin lankee, niin perin vähässä määrässä häneen koskee?
Kohlhas vastasi, kyyneleen vieriessä hänen poskeansa myöden alas:
— Korkea-arvoinen herra, tämä asia on maksanut minulle minun vaimoni; Kohlhas tahtoo näyttää maailmalle, ettei hän väärää asiaa puolustaessaan ole perikatoon joutunut. Suostukaa näissä suhteissa minun tahtooni ja antakaa oikeuden ratkaista; kaikessa muussa, mistä voi riitaa syntyä, myönnyn minä teidän tahtoonne.
— Kuule siis, sanoi Lutherus, se, mitä sinä nyt vaadit, on oikeuden mukaista, jos muuten asian laita niin on, kuin yleensä luullaan; ja jos sinä, ennen kuin ryhdyit omakätiseen kostonpuuhaasi, olisit ymmärtänyt toimittaa asiasi maaherran ratkaistavaksi, niin en yhtään epäile, että sinun vaatimustasi olisi tyystin tarkoin noudatettu. Mutta etköhän kuitenkin, jos kaikkia mietimme, olisi siinä tehnyt paremmin, jos Vapahtajasi tähden olisit antanut junkkerille anteeksi, ottanut hevoset, noussut niiden selkään, vaikka laihtuneitakin olivat, ja syöttänyt ne jälleen lihaviksi tallissasi Kohlhasenbrück'issä?
— Kentiesi, vastasi Kohlhas astuen akkunan luokse, kentiesi ei. Jos minä olisin tietänyt, että ainoastaan uhraamalla rakkaan vaimoni hengen tulisin saamaan hevoseni entisiin voimiinsa, ehkäpä siinä tapauksessa olisin menetellyt, niinkuin te sanotte, korkea-arvoinen herra, enkä olisi välittänyt vakallisesta kauroja, josko niitä sitten olisi mennyt enemmän tahi vähemmän; mutta kun asia nyt on minulle tullut niin kalliiksi, saa se, minun mielestäni, mennä menoansa loppuun saakka. Langetkoon tuomio sellainen kuin minä odotan, ja hoitakoon junkkeri minun hevoseni entisilleen.
Lutherus sanoi, samassa kun hän, ajatustensa lentäessä eri suunnille, jälleen otti Kohlhas'in paperin käteensä, että hän tahtoi ruveta keskusteluun vaaliruhtinaan kanssa Kohlhas'in puolesta; sillä välin pitäisi tämän pysyä alallansa Lützen'in linnassa; milloin ruhtinas myöntäisi hänelle täyden turvallisuuden, siitä antaisi Lutherus julkisella kuulutuksella tiedon. — Tosin en tiedä, lisäsi hän, kun Kohlhas kumartui alas hänen kättänsä suudellaksensa, antaako vaaliruhtinas armon käydä oikeudesta, sillä, kuten olen kuullut, on hän koonnut sotajoukon ja aikoo ottaa sinut vangiksi Lützen'in linnassa; minä kuitenkaan, niinkuin jo sinulle sanoin, en ole voimiani säästävä, saadakseni kaikki hyvin onnistumaan.
Näin sanoen nousi hän istuimeltaan ja aikoi antaa Kohlhas'in mennä. Tämä arveli, että Lutheruksen puhuminen hänen puolestansa tulisi olemaan täytenä vakuutena asian luonnistumisesta; Lutherus tarjosi hänelle kätensä hyvästi jätöksi, mutta silloin laskeutui Kohlhas äkisti polvilleen hänen eteensä ja sanoi, että hänellä oli vielä toinenkin rukous sydämellänsä. Helluntain aikana, jolloin hän tavallisesti oli käynyt Herran pöytään, oli hän laimin lyönyt kirkossa käyntinsä sotapuuhiensa vuoksi, ja nyt pyysi hän Lutheruksen tekemään hänelle sen palveluksen, että ilman erinäisiä valmistuksia ripittäisi hänet ja senjälkeen antaisi hänelle pyhän sakramentin.
Lutherus tuumaili hetkisen ja sanoi, tuimasti häneen katsoen:
— Kyllä, Kohlhas, sen tahdon tehdä. Mutta Herra, jonka ruumista sinä anot, antoi anteeksi vihollisillensa. Tahdotko sinä, lisäsi hän, kun Kohlhas hämmästyneenä katsoi häntä, samaten antaa anteeksi junkkerille, joka on tehnyt vääryyttä sinua vastaan, mennä Tronkenburg'iin noutamaan hevosesi ja ratsastaa niillä Kohlhasenbrück'iin, siellä ne voimiinsa syöttämään?
— Korkea-arvoinen herra, sanoi Kohlhas hämillänsä, tarttuen samassa Lutheruksen käteen, eihän Herrakaan antanut anteeksi kaikille vihollisillensa. Suokaa minun antaa anteeksi vaaliruhtinaalle, maaherralle, linnanvoudille ja -hoitajalle, herroille Hintz ja Kuntz ja niille, jotka muuten ovat minua tässä asiassa loukanneet, mutta suokaa minun, jos niin tapahtua voi, saada pakoittaa junkkeria ruokkimaan hevoseni entiseen kuntoonsa.