Part 3

Mutta tämä matka oli kaikista niistä toimista, mihin hän asiansa vuoksi oli ryhtynyt, kaikkein onnettomin. Jo muutamain päiväin perästä palasi Sternbald takaisin, ajaen jalka jalalta kartanolle, ja vaunuissa makasi Kohlhas'in vaimo pitkänään, rinta pahoin loukattuna. Kohlhas, joka kalpeana lähestyi vaunuja, ei voinut saada selkoa, mikä tämän onnettomuuden oli matkaan saattanut. Linnanhoitaja ei ollut, kuten renki kertoi, ollut kotona; heidän oli niinmuodoin täytynyt ottaa asunto eräässä majatalossa lähellä linnaa. Tästä majatalosta oli Lisbeth lähtenyt seuraavana aamuna, käskettyänsä rengin jäämään hevosia hoitamaan, ja vasta illalla oli hän palannut tässä tilassa. Näytti siltä, että hän olisi liian uskaliaasti tunkeutunut maaherran luokse ja ilman hänen tietämättänsä, sekä häntä ympäröiväin vartiain raa'asta intoilusta saanut tölmäyksen rintaansa keihään varresta. Niin kertoivat kumminkin ne henkilöt, jotka illan puoleen olivat hänet tainnoksissa majataloon saattaneet. Itse ei hän voinut tuskin mitään sanoa, sillä veri tulvasi suusta. Rukouskirjan oli sitten muuan ritari häneltä ottanut. Sternbald sanoi tahtoneensa heti nousta hevosen selkään ja tuoda ilmoituksen tästä onnettomasta tapauksesta, mutta vaimo oli, vastoin kaikkien avuksi hankittujen lääkärien esitystä, pysynyt päätöksessään, että hänet piti vietämän Kohlhasenbrück'iin ilman sanan saattoa hänen miehellensä.

Kohlhas vei nyt vaimonsa, matkasta riutuneena kun tämä oli, vuoteelle, ja niin eli hän vielä muutamia päiviä, saaden ainoastaan suurella vaikeudella hengitetyksi. Turhaan koetettiin saada häntä tointumaan, jotta päästäisiin selville siitä, mitä oli tapahtunut; hän makasi tuossa, silmät ummessa ja liikkumattomina, mitään vastaamatta. Vasta vähää ennen kuolemaansa tuli hän vielä kerran selvälle järjellensä. Sillä kun muuan Lutherinuskoinen pappi (vaimo oli, näet, miehensä esimerkkiä noudattaen mennyt tähän uskontoon, jota siihen aikaan oli leviämässä) seisoi hänen vuoteensa ääressä ja selvällä, juhlallisella äänellä luki kappaleen raamatusta, katsahti hän äkisti tähän, silmissään synkkä mielenilmaus, otti raamatun hänen kädestään, ikäänkuin olisi tahtonut, ett'ei hänelle mitään luettaisi, käänteli sen lehtiä sinne tänne ja näytti jotakin paikkaa hakevan. Vihdoin osoitti hän Kohlhas'ille, joka istui vuoteen ääressä, sormellansa tätä värssyä: "Rakastakaat vihollisianne ja tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat". Sitten puristi hän miehensä kättä, loi häneen toivottoman tunteellisen katseen ja kuoli.

Kohlhas suuteli kyynelten valuessa hänen poskiansa myöten, kuollutta vaimoansa; sitten ummisti hän hänen silmänsä ja meni huoneesta ulos. Tuolla sadalla guldenilla, jonka tilanomistaja jo oli hänelle antanut hänen talostansa Dresdenissä, toimitti hän hautajaiset, joita olisi pikemmin luullut ai'otuiksi jollekin ruhtinattarelle, kuin noin alhaiselle vaimolle: hän tilasi, näet, tammi-arkun, joka oli metallilla heloitettu, sisällä silkkiset päänalukset, hopea- ja kulta-ripsuilla koristetut, kaivatutti 8 kyynärää syvän haudan, sisältä kalkilla ja kivillä muuratun. Hän seisoi itse, nuorin lapsi käsivarrellaan haudan ääressä ja tarkasteli työn menoa. Kun hautauspäivä tuli, asetettiin ruumis, joka oli aivan lumiivalkea, nähtäväksi saliin, jonka seinät hän oli verhonnut mustalla veralla. Pappi oli juuri lopettanut liikuttavan puheensa kuolleen paarien ääressä, kun Kohlhas sai kirjoituksen vaaliruhtinaalta, sen valituskirjan johdosta, jonka vainaja oli asianomaisille jättänyt. Siinä sanottiin, että Kohlhas'in tulisi noutaa hevoset Tronkenburg'ista, ja ettei hän enään vankeusrangaistuksen uhalla saisi ryhtyä tuohon asiaansa. Kohlhas pisti kirjoituksen taskuunsa ja antoi nostaa arkun ruumisvaunuihin. Niinpian kuin hauta oli peitetty ja siihen risti pystytetty, sekä vieraat, jotka olivat ruumista seuranneet, ottaneet jäähyväiset, laski Kohlhas vielä kerran polvilleen kuolleen vuoteen viereen, joka nyt oli tyhjänä, ja rukoili.

Rukous ei kuitenkaan mahtanut olla sitä laatua, kuin olisi pitänyt, sillä sen sijaan, että hän olisi tuntenut itsensä vahvistuneeksi kestävyydellä kärsimään sitä vääryyttä, mitä hänelle oli tehty, kun hän ei laillista tietä saanut asiallensa oikeutta, vakaantui hänessä sen kautta vaan vielä enemmän tuo päätös, jonka hän ennen jo oli itsessään melkein päättänyt, nimittäin: _hän vaati millä hinnalla hyvänsä itsellensä oikeutta_. Hänen syntyperäinen itsepäisyytensä muuttui uppiniskaisuudeksi niiden vastoinkäymisten kautta, jotka häntä kohtasivat; ja vaimonsa kuolema, jonka hän, murheen ja vihan sokaisemana, myöskin liitti junkkeri von Tronkan syyksi, sai hänen kärsimyksensä pikarin kuohumaan yli ääriensä voimalla, jota hänen siveellinen tarmonsa ei voinut hillitä.

Hän istuutui pöytänsä ääreen ja laati kirjoituksen, jossa hän asiansa oikeuden perusteella vaati junkkeri Wenzel von Tronkan kolmen päivän kuluessa, siitä kun hän oli kirjeen saanut, tuomaan takaisin ne hevoset, jotka hän oli anastanut ja työssä tärvellyt, Kohlhasenbrück'iin ja tallissa siellä, joko itse tahi toisten kautta omalla kustannuksellaan, ruokkimaan niitä kunnes ne tulisivat entiseen, hyvään karvaansa jälleen. Tätä vaatimusta lähetti hän miehen ratsain viemään, ja käski hänen palata Kohlhasenbrück'iin heti kun oli paperin perille jättänyt. Kun nuot kolme päivää olivat kuluneet, eikä hevosista mitään kuulunut, kutsui hän Hersen huoneesensa; tälle kertoi hän, mitä hän oli junkkerilta vaatinut, nim. hevosten kotiin kulettamista, ja kysyi häneltä, tahtoisiko hän ratsastaa hänen ja muiden renkien muassa Tronkenburg'iin niitä noutamaan. Niinpian kuin Herse oli ymmärtänyt hänen ajatuksensa, alkoi hän riemulla huutaa: Niin, jospa sinä päivänä olisi niin, kuin tänään, isäntä! ja heitti lakkinsa ilosta ilmaan. Kohlhas valmisteli nyt itseänsä, antoi viedä lapset vaunuilla rajan ylitse, kutsui sitten yön tultua toiset rengit kokoon, seitseniän lu'ultansa, kaikki vakaita kuin tammi, antoi heille aseita ja hevoset, sekä lähti nyt liikkeelle Tronkenburg'iin päin.

Tällä pienellä joukolla tunki hän jo kolmannen päivän hämärissä linnaan; puomi- ja portti-vartia, jotka lörpöttelivät keskenänsä portilla, ratsastettiin kumoon, ja kun kaikki ulkohuoneukset, jotka Kohlhas ja hänen väkensä oli tuleen pistänyt, ratisivat ja räiskyivät ilmitulessa, juoksi Kohlhas kiertoportaita ylös torniin, karkasi, lyöden ja iskien, voudin ja linnanhoitajan kimppuun, jotka puoliksi alastomina istuivat korttia lyömässä; sen jälkeen hän ryntäsi itse linnaan hakemaan junkkeri Wenzel'iä käsiinsä. Junkkeri, joka juuri äsken suurella ivanteolla oli lukenut hevoskauppiaan hänelle lähettämän kirjallisen vaatimuksen ystävillensä, jotka olivat hänen luonansa, oli tuskin kuullut Kohlhas'in äänen ukkosena kaikuvan linnan pihalta, kun hän äkkiä ja kuolon kalpeana huusi herroille: Ystävät, pelastakaat itsenne! ja kiiruhti tiehensä. Astuessaan saliin, sai Kohlhas käsiinsä junkkeri Hannu von Tronkan (Wenzel'in veljen), joka tuli häntä vastaan, tarttui tämän rinnuksiin ja heitti hänet salin nurkkaan; ja sill'aikaa kun toiset ritarit, jotka olivat ryhtyneet aseisin, olivat joutuneet renkien valtaan, urkki hän, missä junkkeri Wenzel von Tronka oli. Kun tuo heitosta tointunut ritari ei voinut siihen vastata, potkasi Kohlhas kahden huoneen ovet säpäleiksi, joten hän pääsi linnan sivurakennuksiin, ja hän haki ristiin rastiin nämät. Kun hän ei ketään tavannut, meni hän linnanpihalle, asettaaksensa väkeä vahtiin uloskäytäville. Sillä välin oli tuli jo levinnyt ulkohuoneuksista itse linnaan, ja kaikkiin sivurakennuksin, joista sakea savu nousi taivasta kohden ja silloin heitettiin raivostuneen Hersen riemuhuutojen kaikuessa linnanvoudin ja -vartian ruumiit voutihuoneen avonaisesta akkunasta pihalle. Kun Kohlhas astui alas linnanportaita, heittäytyi vanha luulevainen emännöitsijä rukoillen hänen jalkoihinsa. Kohlhas seisahtui portaille ja kysyi tältä, missä junkkeri Wenzel von Tronka oli, ja kun tämä heikolla, vapisevalla äänellä vastasi, että hän luuli hänen paenneeksi kappeliin, kutsui Kohlhas luoksensa kaksi renkiänsä, joilla oli soihdut kädessä, antoi heidän, kun avaimia ei ollut, murtaa kirveillä ja kangilla kappelin ovet auki, mullisti ylösalaisin alttarit ja penkit, mutt'ei kuitenkaan kiusakseen löytänyt junkkeria. Tapahtui, että muuan nuori mies, joka oli palveluksessa Tronkenburg'issa, kiirehti esiin juuri samassa kun Kohlhas tuli takaisin kappelista, ja hänellä oli tarkoituksena saada junkkerin ratsuhevonen ulos suuresta tallista, jota liekit uhkasivat. Samassa huomasi Kohlhas omat kaksi hevostansa, jotka olivat eräässä olkikattoisessa vajassa; hän kyseli rengiltä, miksikä tämä ei pelastanut niitä, ja kun renki vastasi, pistäessään avainta mainitun tallin oveen, että johan vaja on aivan tulen vallassa, tempasi Kohlhas avaimen hänen kädestään, heitti sen linnanmuurin ylitse ja ajoi rengin, lyöden häntä selkään, tiuhaan kuni rakeet, miekan lappeella, palavaan vajaan ja pakoitti hänen, ympärillä olevain nauraa virnistellessä, pelastamaan hevoset. Kun renki, pelosta vaaleana, hetkistä ennemmin kuin vaja hänen takanaan syöksyi maahan, oli tullut sieltä ulos, kulettaen hevosia ohjista, ei hän enään nähnytkään Kohlhas'ia. Hän tapasi linnanpihalta hänen; ja kun hän siellä kyseli hevoskauppiaalta, joka monesti käänsi hänelle selkänsä, mitä hän näillä hevosilla aikoi tehdä, nosti Kohlhas äkkiä miekkansa, kasvot hirveän näköisinä, mutta hillitsi itsensä kuitenkin, heittäytyi mitään vastaamatta hevosensa selkään, ratsasti linnan portille ja odotti siellä hiljaisuudessa aamun koittoa.

Kun aamu tuli, oli koko linna poroksi palanut, paitsi muuria, jotka vielä seisoa törröttivät, eikä siellä ollut ketään muita, kuin Kohlhas ja hänen seitsemän renkiänsä. Hän hyppäsi hevosensa selästä ja urkkieli vielä auringon kirkkaassa valossa kertaalleen koko alueen, jossa ei enään yhtään pimeätä solaa eikä sopukkaa löytynyt. Kuinka katkeralta se tuntuikin hänen silloiselle mielialallensa, joka karkoitti kaikki paremmat tunteet, täytyi hänen varmasti uskoa, että kostoretki oli niin huonosti onnistunut, jotta junkkeri Wenzel oli päässyt pakoon. Hän lähetti sentähden Hersen muutamien toisten renkien keralla hakemaan tietoja, mihin päin junkkeri oli paennut. Erittäinkin oli hän levoton erään rikkaan, Erlabrunn nimisen nunnaluostarin tähden, joka oli Mulda-joen rannalla, ja jonka abbedissa (päänunna), Antonia von Tronka, oli seuduilla tunnettu hurskaaksi, avuliaaksi ja jumaliseksi naiseksi; sillä liian selvänä piti tuo onneton Kohlhas sen, että junkkeri, niin tyysten tarkoin kuin häneltä kaikki tarpeellisimmatkin oli ryöstetty, oli ottanut pakonsa tähän luostariin, varsinkin kun sen päänunna oli hänen oikea tätinsä, joka oli kasvattanut häntä hänen ensimäisessä nuoruudessaan. Saatuansa tätä seikkaa koskevia ilmoituksia, nousi hän vouti-torniin, jossa vielä oli huone asuttavassa kunnossa, ja kirjoitti siellä tuon niin sanotun "Kohlhas'in kuulutuksen", jossa hän kielsi kaikkia maan asukkaita millään tavalla auttamasta junkkeri Wenzel von Tronkaa, jonka kanssa hän kävi laillista sotaa ja sen ohessa velvoitti hän kaikkia yleiseen, siitä vapauttamatta junkkerin ystäviä ja sukulaisiakaan, jättämään junkkerin hänen käsiinsä; jolleivät niin tekisi, rankaisisi hän heidät kuolemalla, ja kaikki, mitä heillä omaa olisi, poltettaisiin tuhaksi. Tätä kuulutusta antoi hän vieraitten ja matkustavaisten levitellä seudulle, antoipa hän vielä rengillensäkin, Waldmann'ille, kopian siitä, käskien hänen viemään sen neiti Antonialle Erlabrunn'iin. Sitten puhutteli hän muutamia nuoria miehiä, Tronkenburg-perheen alustalaisia, jotka olivat tyytymättömät junkkeriin ja jotka saaliin himosta lupasivat astua hänen palvelukseensa. Hän varusti ne jalkaväeksi, miekoilla, keihäillä ja tikareilla, sekä asetti ne istumaan ratsasmiesten taakse. Kun hän sitten oli muuttanut kaikki, mitä hänen väkensä oli muassaan tuonut, rahaksi ja jakanut summan heidän keskensä, lepäsi hän muutaman tunnin linnan portilla surullisen työnsä jälkeen.

Noin puolen päivän aikaan tuli Herse ja vakuutti Kohlhas'ille sen, mitä hän jo oli aavistanutkin, — hän joka aina aavisti pahinta, ja pahaltahan tuo mahtoikin tuntua hänen nykyiseen mielentilaansa — että junkkeri oleskeli Erlabrunn'in luostarissa, tätinsä, vanhan neiti Antonia von Tronkan, luona. Arvattavasti oli hän pelastanut itsensä linnan taanpuolisen oven kautta ja laskeunut alas pieniä, katolla peitettyjä portaita myöden, jotka veivät muutamien veneiden luoksi Elbejoelle. Kuitenkin Herse kertoi, että junkkeri sydänyön-aikana oli veneellä tullut muutamaan joen varrella olevaan kylään, ilman airoja ja peräsintä, suureksi kummastukseksi niille, jotka olivat kokoontuneet Tronkenburg'in paloa katselemaan; ja sitten oli hän matkustanut ajopelillä kylästä Erlabrunn'iin. Kohlhas huokasi syvään, kun hän sai tämän tiedon; hän kysyi, olivatko hevoset satuloidut, ja kun siihen oli myöntävä vastaus annettu, käski hän pienen joukkonsa nousta hevosten selkään ja saapui jo kolme tuntia sen jälkeen Erlabrunn'in edustalle. Kaukaisen ukkosen jyminä kuului etäältä taivaan rannalta, kun hän väkinensä ratsasti luostarin kartanolle, joka miehellä tulisoihtu kädessä. Waldmann-renki tuli häntä vastaan ja ilmoitti, että kuulutus oli säntilleen perille jätetty, kun samassa päänunna ja luostarin vouti ilmestyivät holvikaarroksen alle vilkkaassa sanan vaihdossa. Kun luostarinvouti, pieni, vanha, valkotukkanen mies, loi ankaria silmäyksiä Kohlhas'iin, ja pukeutui haarniskaansa, sekä huusi uljaalla äänellä niille miehille, jotka häntä ympäröivät, että he rupeaisivat hätäkelloa soittamaan, astui abbedissa, hopeainen ristiinnaulitun kuva kädessään, vaaleana kuin palttina, portaita alas ja heittäytyi ynnä kaikkine nunninensa polvilleen Kohlhas'in hevosen eteen. Herse ja Sternbald kävivät käsiksi luostarinvoutiin, joka oli aseeton, ja veivät hänen vankinaan hevostensa väliin. Sillä välin tiedusteli Kohlhas abbedissalta, missä junkkeri Wenzel von Tronka oli, johon abbedissa vastasi, irroittaen samassa suuren avain-kimpun vyöltänsä:

— Hän on Wittenberg'issä.

Kun hän vielä vapisevalla äänellä lisäsi: pelkää Jumalaa, äläkä harjoita mitään vääryyttä! käänsi Kohlhas, jonka nämät sanat jälleen heittivät tyydyttämättömään kostonhimonsa helvettiin, hevosensa ja oli juuri sanomaisillaan: Pistäkäät luostari tuleen! kun kirkas salama löi aivan hänen viereensä. Kääntäessään hevosensa abbedissaan päin, kysyi hän tältä, oliko hän saanut hänen kuulutuksensa.

Tuskin kuuluvalla äänellä vastasi abbedissa: Juuri nyt.

— Milloin?

— Niin totta Jumala minua auttakoon, sain minä sen kaksi tuntia senjälkeen kun veljeni poika oli täältä lähtenyt.

Waldmann, johon Kohlhas käänsi synkät silmäyksensä, vakuutti sopertaen tämän seikan totuuden ja sanoi, että Mulda-joki, joka oli sateesta paisunut, oli estänyt häntä perille pääsemästä, ennenkuin vasta äskettäin. Kohlhas rauhoittui, ja äkkinäinen, hirveä kuurosade, joka sammutti soihdut ja lotisten putosi pihan kivilaskokselle, helpotti tuskaa hänen onnettomasta sydämessään; hän käänsi hevosensa, nosti pikaisesti hattuansa abbedissalle ja sanoen: Seuratkaat minua, kumppanit! junkkeri on Wittenberg'issä! kannusti hän hevostansa ja ratsasti ulos luostarin pihasta.

Kun yö saavutti hänet, otti hän majansa erääsen ravintolaan tien vieressä, missä hänen täytyi pysyä alallansa yhden päivän, syystä että hevoset olivat kovin uupuneet; ja kun hän hyvin älysi, ettei hän voisi uhata sellaista paikkaa, kuin Wittenberg oli, joukolla, jossa oli vaan kymmenen miestä — sillä niin lukuisa se nyt oli — niin laittoi hän toisen kuulutuksen, jossa hän, lyhyesti kerrottuaan, mitä oli tapahtunut, kehoitti jokaista "hyvää kristittyä", kuten hän lausui, "palkasta ja muista sodan eduista rupeamaan hänen puolellensa junkkeri von Tronkaa, kaikkein kristittyjen yhteistä vihollista vastaan." Eräässä toisessa kuulutuksessa mainitsi hän itseänsä "vapaaksi, itsenäiseksi, ainoastaan Jumalaa tottelevaksi herraksi" — sairasmielistä ja hurjaa haaveksimista, joka kuitenkin yhteydessä hänen rahamaineensa ja saaliinhimon kanssa saattoi hänelle yltäkyllin sitä sotilas-roistoväkeä, joka kuningaskunnan ja Puolan välisen rauhan kautta oli joutunut leivättömäksi, niin että hänellä oli vähän yli kolmenkymmenen miehen, kun hän vetäytyi Elben oikean puolista rantaa, Wittenberg'iä tuhaksi polttamaan. Hän majoittui hevosineen ja miehineen vanhaan, rappeutuneesen tiilimajaan siinä synkässä metsässä, joka siihen aikaan ympäröitsi tätä kaupunkia, ja hän oli tuskin saanut tietoa Sternbald'ilta, jonka hän valepu'ussa oli lähettänyt kaupunkiin kuulutusta viemään, että se siellä oli julistettu, kun hän joukkoinensa lähti liikkeelle Helluntain-aattona ja pisti kaupungin useasta kohden tuleen, asukkaiden maatessa sikeintä untansa. Sen ohessa naulasi hän, väkensä etukaupunkia ryöstäessä, erään kirkon ovipieleen kuulutuksen, missä luettiin: "että hän, Kohlhas, oli kaupungin palamaan sytyttänyt, ja että hän, jollei junkkeria hänelle jätettäisi, niin perinpohjin hävittäisi sen, ett'ei hänen, kuten sanoi, tarvitsisi junkkeria minkään seinän takaa hakea." Asukkaitten kauhu tästä hirmuisesta teosta oli sanomaton, ja niinpian kuin liekit, jotka tänä kaikeksi onneksi tyynenä kesä-yönä saivat valtaansa ainoastaan yhdeksäntoista rakennusta, niiden joukossa kuitenkin yhden kirkon, oli aamukoittoon saatu jotenkin tukeutetuiksi, lähetti vanha maanvouti Otto von Gorgas yhden kolmenkymmenen-miehisen joukon ottamaan vangiksi tuota hirmuista, raivoavaa miestä. Päällikkö, joka joukkoa johdatti ja jonka nimi oli Gerstenberg, menetteli kuitenkin niin typerästi, että koko yritys, sensijaan että olisi kukistanut Kohlhas'in, antoi tälle sangen vaarallisen, sotaisen voittopuolen; sillä kun sotilas jakoi väkensä moneen osastoon, saadaksensa siten, kuten hän luuli, piiritetyksi ja voitetuksi Kohlhas'in, hyökkäsi tämä hänen kimppuunsa ensin toiselta, sitten toiselta suunnalta, pitäen väkensä koossa, ja Gerstenberg sai niin perinpohjaisen tappion, että seuraavan päivän illalla ei enään seisonut Kohlhas'ia vastassa yhtään miestä siitä joukosta, jossa oli kaupunkilaisten pelastuksen toivo. Hevoskauppias, joka tässä taistelussa oli kadottanut muutamia miehiä, pisti seuraavana aamuna kaupungin uudestaan tuleen, ja hänen murhapoltto-toimensa olivat niin hyvin edeltäpäin tuumitut, että hän taaskin sai poltetuksi joukon rakennuksia ja melkein kaikki varastohuoneet etukaupungissa. Sitten hän taas naulasi äskenmainitun kuulutuksen, tällä kertaa itse Raatihuoneen oveen, liittäen siihen kertomuksen päällikkö Gerstenberg'in kohtalosta, sen, jonka maavouti oli häntä vastaan lähettänyt ja hän voittanut. Maanvouti, joka tästä röyhkeydestä hirveästi suuttui, asettui muutamien ritarien kanssa sadanviidenkymmenen miehen etunenään. Hän antoi junkkeri Wenzel'ille vartian, joka suojelisi häntä kansan väkivaltaa vastaan, tämä kun tahtoi häntä kaupungista ulos; ja sittenkun hän oli asettanut vartiat kaikkiin seudun kyliin sekä kaupungin ympärys-muurille, estääksensä äkkikarkausta, lähti hän itse matkaan, vangitsemaan, kuten hän sanoi, sen lohikäärmeen, joka maata hävitti. Hevoskauppias oli kuitenkin kyllin varovainen väistämään vihollistansa, ja kun hän kiireellä kululla oli vietellyt maanvoudin viisi penikulmaa kaupungista, ja niiden erilaisten toimien kautta, joihin hän ryhtyi, saanut tämän siihen uskoon, että hän, Kohlhas, ylivoimaa väistäen, tahtoi tunkea Brandenburg'in alueelle, kääntyi hän kolmannen yön tultua äkkiä takaisin, ratsasti tuimaa vauhtia Wittenberg'iin ja sytytti kaupungin kolmannen kerran tuleen. Herse oli se, joka valepu'ussa hiipi sinne ja pani toimeen tämän hirmuisen uhkayrityksen. Puhalsi tuima pohjatuuli ja tulipalo matkaan saattoi senvuoksi niin suuren hävityksen ja yltyi niin pian, että kolmea tuntia ei kulunut, kun neljäkymmentäkaksi huonetta, kaksi kirkkoa, useita luostareja ja kouluja sekä itse maanvoudin virkahuone olivat raunioina ja tuhkana.