Part 3

Lukija huomaa, kuinka äärettömän laaja se työala oli, millä Speranski vaikutti. Samalla on lisäksi muistettava, että hän harvoin vähänkään tärkeänlaisia asioita jätti muille, vaan itse valmisti kaikki, niin että joukko mietinnöitä, ehdotuksia ja asetuksia tuli hänen kynästään, melkein ilman apua. Mutta vaikka hänellä siten oli kannettavana tavaton työtaakka valtakunnan sisähallituksen ensimmäisenä johtajana, oli hänellä aikaa ja voimaa toimia sellaisissakin asioissa, jotka olivat yleisen kehityksen sivussa, vaikkakin ne itsessään olivat tärkeitä. Hän oli jäsenenä komiteassa, jonka oli tehtävä ehdotus tulevain pappismiesten opetuslaitosten parantamiseksi ja pappien taloudellisen aseman kohottamiseksi; sitä paitsi oli hän hengellisiä kouluja varten vuonna 1808 asetetun komissioonin jäsen, ja kun hän edellisen uransa kautta oli tällä alalla hyvin perehtynyt, oli hänen vaikutuksensa siinä suuri. Hän oli kirjevaihdossa kreivi Nesselroden kanssa, joka silloin kuului Venäjän lähetystöön Pariisissa. Hän tutkiskeli Liivinmaan ja entisten Puolan maakuntain oloja. Että hänellä olisi ollut aikeita orjuuden lakkauttamiseksi Venäjällä, josta siellä täällä tavataan tiedon-antoja, se ei käy ilmi saatavina olevista lähteistä. Hänen huomionsa oli pikemmin kääntynyt hallinnollisiin ja valtiollisiin reformeihin kuin yhteiskunnallisiin parannuksiin. Häntä ei sen vuoksi myöskään voi verrata Preussin ministeriin v. Steiniin, kuten joskus on tapahtunut.

Tulemme pian tuntemaan syyt miksi Speranskin suunnitelmat murtuivat, ennen kuin niitten hedelmät saatiin korjatuiksi. Mutta sitä ennen on luotava silmäys hänen toimintaansa Suomen asioita järjestettäessä vuosina 1809-1812. Niistä monista toimista, joita hän hoiti, vaati Suomen asia varmaankin verrattain vähän hänen aikaansa ja huomiotansa, mutta se, mitä hän teki meidän maalle, oli pysyväisempää kuin suuri yritys Venäjän julkisen elämän johtamiseksi uusille urille.

Että Suomen kohtalo 1808 vuoden viimeisinä kuukausina kääntyi onnellisempaan suuntaan, kuin oli voinut odottaa, riippui ensi sijassa siitä, että Suomen miehet rohkeasti ja rehellisesti esittivät Aleksanteri I:lle Suomen kansan toivon saada uusissa oloissa säilyttää vanhan valtiojärjestyksen omine, entisten lakien perustukselle rakennettuine laitoksineen. Keisarin hyväntahtoinen ajatuskanta suosi odottamattomassa määrässä näitä harrastuksia. Vapaamielisenä ja ihmisrakkaana keisari Aleksanteri I tahtoi Suomelle antaa perustuslaillisen yhteiskuntajärjestyksen, kenties myöskin sen kautta saadakseen kokemusta perustuslaillisen vakiomuodon laadusta ja merkityksestä.

Tähän suuntaan oli jo käännytty ennen kuin Speranski, sikäli kuin tiedetään, alkoi käsitellä Suomen asioita; mutta vastaiseen kehitykseen oli hänellä suuri osa aina siitä saakka kuin hän tammikuun alusta 1809 sai toimekseen keisarille esittää Suomen asiat, jonka kautta hän tuli samaan asemaan Suomen virkamiehiin ja virastoihin nähden, mikä hänellä jo ennen osittain oli keisarikunnassa. Mitään erityistä nimitystä Suomen valtiosihteeriksi ei muutoin ole tunnettu, vaan katsottiin hänelle tämän toimen täyttäminen itsestään kuuluvan, sitten kuin keisari oli määrännyt että Suomen asiat esiteltäisiin hänelle välittömästi, Venäjän ministeristöihin menemättä. Speranskin apulaiseksi valittiin Robert Henrik Rehbinder, joka oli täydellisesti perehtynyt Suomen lakeihin ja oloihin; mutta kaikissa tapauksissa oli toimi uusi taakka, ja ihmeteltävän nopeasti Speranski tutustui Suomen asioihin. Ei voi edellyttää, että hänellä, joka ei tuntenut maatamme eikä kansaamme, olisi niitä kohtaan ollut persoonallista rakkautta, mutta täältä hän löysi alan, missä hän saattoi toteuttaa perustuslaillisen ja lain-alaisen hallituksen aatteitaan, tapaamatta niitä moninaisia esteitä, jotka Venäjällä olivat hänen tiellään. Hän kohteli sen vuoksi Suomea käytännöllisen valtiomiehen harrastuksella, joka pitää pysyvän teoksen luomista kunnianaan.[2]

Ei ole helppoa kaikessa arvostella Speranskin työtä Suomen valtiojärjestyksen muodostamiseksi. Hänen tuon tuostakin tavatessaan keisaria lienevät Suomen asiat useinkin olleet aiheina keskusteluissa, jotka olivat hyvin tärkeitä, mutta joita asiaan kuulumattomat eivät koskaan tulleet tuntemaan. Itse olojenkin luonne oli sitä paitsi vielä kauan epämääräinen ja häilyvä. Kuitenkin on meillä kyllin monta todistusta voidaksemme huomata, kuinka ylevä ja vapaa hänen kantansa oli Suomenkin asioissa.

Suomen lähetystön toiminta oli pääasiassa päättynyt, kuin Speranski ryhtyi esittelemään Suomen asioita hallitsijalle, jonka tähden hänestä tuli riippumaan ainoastaan sen muutamain memoriaalien viimeinen käsittely. Siten hän vastasi kirjeessä 27 p:ltä tammik. (8 p:ltä helmik.) 1809 Sprengtportenille muutamiin R.H. Rehbinderin Turun hovioikeuden edusmiehenä oikeusasiain hoidosta tekemiin kysymyksiin. Sitä vastoin hän erittäin tehokkaasti otti osaa Porvoon valtiopäiviin, joista nyt tuli pääasia. Kaikki ne perustuslailliset asiakirjat, jotka näille valtiopäiville antavat niitten korkean merkityksen, ovat Speranskin kirjoittamat. Konseptit ovat kirjoitetut hänen kansliassaan ja hänen omakätisesti oikaisemansa. Hän valmisti ja vahvisti valtiopäiväin avaamisenjuhlameno-ohjelman ja seurasi keisaria Porvooseen, missä hän alati oli hänen sivullaan säätykokouksen ensimmäisinä tärkeinä päivinä. Hän laati keisarin ranskankielisen puheen, hänen vakuutuksensa 15 (27) päivältä maaliskuuta 1809 Suomen uskonnon ja perustuslakien vahvistamisesta sekä keisarillisen julistuksen 23 p:ltä maalisk. (4 p:ltä huhtik.) 1809. Yhdessä Rehbinderin kanssa valmisti hän vihdoin ne neljä keisarillista esitystä, jotka olivat valtiopäivätyön perustuksena. Osaa ottamalla näitten päivien tapauksiin hän on katoamattomasti piirtänyt nimensä maamme historiaan. Kuinka helposti olisikaan vaikeuksia saattanut ilmaantua, jollei hän tahdikkaasti ja lujatahtoisesti olisi poistanut loukkauskiviä. Eräs kohtaus, joka Mannerheimin muistiinpanojen mukaan kerrotaan Rob. Castrénin kirjoituksessa Porvoon valtiopäivistä,[3] kuvaa hyvin Speranskin kantaa. Aterian jälkeen keisarin luona teki hän vapaaherra Mannerheimille ja von Morianille "kylläkin arveluttavan kysymyksen siitä perussäännön muodosta, jonka H.K. Majesteettinsa seuraavana päivänä tapahtuvassa juhlatoimituksessa oli vannova". Mannerheimin ja von Morianin mielestä olivat 1772 vuoden hallitusmuoto siihen vuonna 1789 tehtyine lisäyksineen maan varsinaiset perustuslait, jotka H.K. Majesteettinsa oli vakuuttanut säilyttävänsä. Sitä vastaan teki Speranski useita väitteitä varsinkin siihen nähden, mikä nykyhetkellä ei näyttänyt sopivalta. Kun Mannerheim levottomana tämän johdosta iltasella kävi Speranskin luona, rauhoitti tämä häntä kuitenkin täydellisesti ja näytti hänelle sen vakuutuksen, jonka keisari juhlatoimituksessa tahtoi antaa ja joka yleisin lausein, enempiin yksityiskohtiin menemättä, sisälsi maan perustuslakien ja asetusten sekä jokaisen säädyn etuoikeuksien, vapauksien ja etuuksien vahvistuksen. Speranskin mielestä oli aika vähemmin sopiva perustuslaillisten kysymysten yksityiskohtaiseen tutkimiseen -- varovaisuus, joka oli täysin oikeutettu. Hän tahtoi välttää sellaisia vaarallisia kareja ja antaa ajan kypsyttää sen siemenen, joka nyt kylvettiin.

Valtiopäiväin avaamisenkin jälkeen oli Speranskilla määräävä vaikutus valtiopäiväasiain johtoon. Keisari Aleksanteri määräsi nimittäin, että kaikkien valtiopäiväkirjeitten olisi välittömästi saapuminen hänelle, joutumatta ensin kenraalikuvernööri Sprengtportenin käsiin. Speranski otti Suomen valtiosihteerinä kirjeet vastaan, esitti ne hallitsijalle, jos ne olivat tärkeämpiä laadultaan ja vastasi niihin. Hän joutui siten yhteyteen useain valtiomiestemme kanssa ja oppi yhä paremmin käsittämään laitoksiemme henkeä ja olemusta.

Varsinkin saattoi hän välinsä läheiseksi sen miehen kanssa, jolla oli ensimmäinen sija kokoontuneitten edusmiesten kesken: maamarsalkin, paroni R.W. De Geerin kanssa. Speranskin ja De Geerin välinen kirjevaihto antaa muutamia arvokkaita lisiä sen ajan historiaan ja Speranskin luonteen kuvaukseen. De Geer antoi Speranskille yksityiskohtaisia tietoja kaikesta, mitä tapahtui, samalla kuin Speranski puolestaan tarkkaavasti seurasi asiain kulkua, varoittaen, neuvoen ja ohjaten. Jonkun kerran on De Geer kirjeissään nöyrä ja alammainen, kun Speranski sitä vastoin on luja, kehottava tahi nuhteleva. Siten kirjoittaa Speranski 2 (14) p. huhtikuuta 1809, samalla kuin hän ei hyväksy ehdotusta valtiopäiväin keskustelujen toistaiseksi lykkäyksestä -- minkä ehdotuksen De Geer jo aikaisemmin oli pitänyt sopimattomana --: "Valtiopäiväin tulee suorittaa loppuun tehtävänsä, ja täysi syy on olettaa, että sen innon avulla, joka elähyttää Teitä ja jota Te niin hyvin osaatte toisiin siirtää, tämä toiminta oikeassa ajassa saadaan päätetyksi. Siten olette Te, hra Paroni, määränneet ensimmäiset perustukset, asettaneet ensimmäiset kulmakivet niin lujaan ja kestävään rakennukseen, jommoisia inhimilliset laitokset saattavat olla taivaan siunauksen vaikutuksen alaisina ja hyvän hallitsijan huolenpidon kautta". Hetkellistä työtä tahi sellaista, joka kestäisi vaan muutaman miespolven, Speranski yhdessä Suomen valtiomiesten kanssa ei tahtonut perustaa, vaan rakennuksen, joka olisi olemassa niin kauan kuin inhimillisesti voi aavistaa. Toiselta puolen hän oli levoton, että kokoontuneet säädyt mahdollisesti menettelisivät varomattomasti tahi jollakin tavoin menisivät yli toimivaltansa, jonka kautta Suomen asiain uuden järjestyksen julkiset tahi salaiset vastustajat voisivat saada aihetta esiintyä. Säätyjen neuvottelujen tulisi ennen kaikkea koskea niitä neljää esitystä, jotka heille valtiopäiväin alussa oli annettu. Taloudellis-valtiollisia toivomuksia voitiin kuitenkin myöskin esille tuoda, mutta ainoastaan anomusten muodossa. Erittäinkään hän ei tahtonut esille otettavaksi kysymystä Suomen perussäännöstä, jonka ehdotuksen tunnettu Antti Johan Jägerhorn oli tehnyt. Hänen kirjeensä siitä 6 (18) p:ltä kesäkuuta 1809 valaisee myöskin ylempänä mainitun, Mannerheimin ja von Morianin kanssa olleen keskustelun merkitystä, joka keskustelu tapahtui ennen säätyjen uskollisuuden vannomista. Hän lausuu:

Siten kaikki ne asiat, jotka sisältyvät H.M:nsa neljään esitykseen, lopullisesti määrätään ja niitten tarkoin määritettyyn sisällykseen tulee valtiopäiväin nyt tapahtuvain keskustelujen rajoittua. Mitään, mikä on kuulumatonta näihin esityksiin, ei saa keskustella: sellainen on K.M:in tarkoitus aina ollut ja vaikka vielä monta tärkeää asiaa on järjestettävänä maan parhaaksi ja vallankin sen perussäännön lujentamiseksi, niin ovat nämä asiat kuitenkin sellaisia laadultaan, että niitä on tarkoin punnittava ennen kuin ne jätetään säätyjen keskusteltaviksi, ja kun vielä ei mitään sitä varten ole valmistettu, ovat sellaiset keskustelut tällä hetkellä huolellisesti vältettävät. Teidän Ylhäisyytenne on itse tunnustanut tämän huomautuksen oikeutetuksi, kun minulla oli kunnia keskustella Teidän kanssanne Pietarissa ja Porvoossa siitä perussäännön ehdotuksesta, jonka Jägerhorn esitti; olen vakuutettu, hra Paroni, että teidän mielipiteenne, joka perustuu niin luonnollisiin syihin, sittemmin on vaan vahvistunut niitten perusteitten vuoksi, jotka syntyvät siitä viisaudesta ja varovaisuudesta, mikä aina on ollut teidän toimenpiteittenne luonteen mukaista.

Samaan aikaan oli Speranski kirjevaihdossa pappissäädyn puhemiehen, hienosti sivistyneen Jaakko Tengströmin kanssa, jonka vaikutusta valtiopäivillä ja koko maassa hän syystä piti suurena. Speranskin luottamus Tengströmiin ilmaantui muun muassa siten, että hän valitsi hänet sen komissioonin puheenjohtajaksi, jonka oli laadittava korkeimman hallituslaitoksen, sittemmin Suomen n.s. hallituskonseljin perustamisen ehdotus. Tämä tärkeä asia, joka myös kuului keisarillisiin esityksiin, herätti suuressa määrin Speranskin harrastusta, jonka järjestävä kyky siinä voi päästä vaikuttamaan. Hän oli jo valtiopäiväin avauspäivinä neuvotellut siitä keisarin ja kenraalikuvernööri Y.M. Sprengtportenin kanssa, jolloin oli määrätty, että eri komissiooni asetettaisiin tekemään ehdotusta "korkeimman tribunaalin" perustamiseksi, kuten silloin vielä lausuttiin. Että hänen käsityksensä asiasta oli vakaantunut, ilmenee juuri siitä kirjeestä maaliskuun 17 (29) päivältä 1809, jolla hän kutsui Tengströmin komissioonin puheenjohtajaksi ja jossa muun muassa lausutaan: "Niistä esityksistä, jotka ovat jätetyt valtiopäiväin harkittaviksi, on Teidän Korkeutenne nähnyt, että muun muassa on järjestettävänä keskustribunaali, jossa hallinnon eri haarat voivat yhtyä lopullisesti järjesteltäviksi. H.M. on jo vahvistanut ensimmäiset perusteet tätä tribunaalia varten, joka saa nimen Hallituskonselji. Nämä perusteet ovat 1:ksi, että tribunaali jakaantuu osastoihin, 2:ksi, että sen esimiehenä on kenraalikuvernööri oleva. Näitten ensimmäisten perusteitten vahvistetuksi tultua, on vielä ratkaistavana ja järjesteltävänä monta tärkeää kohtaa, jotka koskevat tätä laitosta; sellaisia ovat sen toimivallan ja vaikutusalan rajat, osastojen ja jäsenten lukumäärä, asiain käyttelytapa ja muut tähdelliset kohdat, jotka tulevat eri ohjesääntöön, jonka H.M. aikoo antaa tätä laitosta varten, säätyjen lausunnon saatuaan". Mainittuaan komissioonin muut jäsenet, lausuu Speranski kohteliaasti: Katson velvollisuudekseni ilmoittaa, että Keisari, uskoessaan Teille tämän työn, on tahtonut antaa Teille erityisen todistuksen kunnioituksestaan ja luottamuksestaan teidän tietoihinne ja teidän persoonalliseen ansioonne.[4] Tengström puolestaan kirjoitti Speranskille arvon-annolla ja kunnioittavasti. Hän tiesi, De Geerin tavoin, että valta oli valtiosihteerin käsissä ja että maan kohtalo melkoiseksi osaksi riippui hänen hyväntahtoisuudestaan.

Kysymys korkeimman hallituslaitoksen perustamisesta Suomea varten antoi Speranskille tilaisuuden saattaa myöskin Mathias Calonius niitten miesten piiriin, jotka työskentelivät Suomen uuden perustuslaillisen valtiolaitoksen hyväksi. Kuuluisa lainoppinut oli tähän saakka pysynyt syrjässä, odottaen mitä tapahtumat toisivat mukanaan, mutta kunnioittavin sanoin laadittu Speranskin kirje sai hänen auttamaan Tengströmin johdon alaisen komitean neuvotteluja. "Asia", niin kirjoitti Speranski, "joka on kysymyksessä, on liian tärkeä, liian läheisessä yhteydessä tämän maan onnen ja menestyksen kanssa ollakseen vieras Teitä elähyttäville tunteille". Caloniuksen ehdotus, kuten tunnettu, asetettiin komissioonin lausunnon perustukseksi. Speranskin ehdotuksesta nimitettiin Calonius sittemmin Suomen ensimmäiseksi prokuraattoriksi.

Sama ystävällinen suhde syntyi Speranskin ja Kaarle Mannerheimin välille, jonka, Suomen lähetystön puheenjohtajan, hän jo ennestään tunsi. Myöskin Mannerheim oli hallituskonselji-komitean jäsen ja siinä syntyneen kysymyksen johdosta, olisiko erityinen neuvosto Suomen asioita varten asetettava keisarin sivulle Pietariin, kirjoitti hän 14 (24) p:nä huhtikuuta 1809 kirjeen, jonka sanamuoto paremmin kuin mikään muu sen aikuinen lausunto ilmaisi niitä kiitollisuuden ja luottamuksen tunteita, jotka Suomessa olivat vallalla Speranskia kohtaan. "Nykyään", kirjoitti hän, "ja minun ajatukseni mukaan kysymyksessä olevasta neuvostosta kenties ei ole mitään silmiin pistävää hyötyä. Niin kauan kuin meidän on onni nähdä Teidän Ylhäisyytenne Suomen asiain etunenässä, ei meillä ole mitään enempää toivottavaa. T. Y:nne nauttima kunnioitus, Teidän niin tunnettu luonteenne ovat meille vakuutteena, että meillä T. Y:nne persoonassa on oikeuksiemme ja onnemme tuki. T. Y:nne nykyinen apulainen (Rehbinder), kunnian mies ja rehellinen, ansaitsee, myös täyden luottamuksemme. Minkä vuoksi sitten uutta neuvostoa, josta kenties on tuleva muutamain maamiestemme kunnianhimon ja vehkeilyitten uusi pesäpaikka. Usein tärkeät asiat paremmin ovat yhden, kuin useamman henkilön käsissä". Mannerheimin mielestä oli Speranski Suomen luotettava vartija valtaistuimen luona, joka paremmin kuin kukaan muu voi ajaa sen asiaa.

Sitä vastoin Speranskin ja kuuluisan kenraalin Yrjö Maunu Sprengtportenin väli, joka 1808 vuoden lopulla oli nimitetty Suomen kenraalikuvernööriksi, kylmeni kylmenemistään. Sprengtporten, joka oli toivonut yksin saada pitää Suomen asiain pääjohtoa, oli tyytymätön sen suuremman vaikutuksen vuoksi, minkä Speranski oli saanut niihin. Hänen sotilaallinen käsityskantansa ei muutoinkaan soveltunut niihin perustuslaillisiin näkökohtiin, joita Speranski tahtoi toteuttaa. Luonteitten erilaisuus, Speranskin levollinen etevämmyys ja Sprengtportenin rauhaton, ärtyisä olento, laajensi sekin molempain välistä kuilua.[5] Kirjeessä Speranskille valitti Sprengtporten vilkkain sanoin, ettei häntä oltu nimitetty hallituskonseljin järjestämistä varten asetetun komissioonin puheenjohtajaksi, mihin toimeen hän tietojensa ja asemansa puolesta katsoi itsensä Turun piispaa paljoa sopivammaksi. Speranski vastasi kohteliain, mutta välttelevin sanoin, että hän oli luullut komissioonia, jonka jäseninä yksinomaan olisi valtiopäivämiehiä, suuremmassa määrässä luottamusta herättäväksi, kuin jos valtiopäiväin ulkopuolella olevia henkilöitä siihen kuuluisi. Hän käytti sitä paitsi tilaisuutta tehdäkseen muistutuksen Sprengtportenia vastaan sen johdosta, että tämä eräässä kirjoituksessa säädyille oli käskevin sanoin osottanut, miten näitten muka oli menetteleminen erityisissä kohdissa. Tämä kenraalikuvernöörin menettelytapa, josta De Geer oli valittanut Speranskille, oli loukkaus säätyjen vapautta vastaan, jonka oikaisemista keisarin puolesta Speranski, valtiopäiväin lähimpänä johtajana ja valvojana, katsoi velvollisuudekseen. Hän kirjoitti siitä:

Hänen Majesteettinsa on jo ennen suvainnut ilmoittaa Teille, että hänen tarkoituksensa oli suoda säädyille täysi keskusteluvapaus. Tämä määräys ei tosin estä antamasta neuvoja, johon Teillä olisi ollut tilaisuutta, jos säädyt olisivat sellaisia pyytäneet Teiltä; mutta minä en usko, että heitä tulee häiritä mahtavuuden ja vartioimisen vaikutuksella, ei myöskään ole keisarin katsantokannan mukaista olla heitä johtavinaan. Te tiedätte, kenraalini, että säätyvapaus ja vallankin kehittymässä oleva vapaus on varsin epäluuloinen ja vaatii huolta sekä hellää hoitoa. Joskus pelottaa mahtavuuden varjokin, ja tuon epäluulon herättäminen ei varmaankaan ole soveliasta näinä aikoina, jolloin vaan luottamuksen vahvistaminen ja lujittaminen on kysymyksessä. Teidän tavallinen älykkyytenne varmaan huomaa nämä totuudet, ja H.M. on täysin vakuutettu, että Teidän luonteenne omainen arvostelukyky on ne täydellisesti käsittävä ja niitä noudattava.

Tämä lausunto on merkillisimpiä niistä, joissa Speranskin huolenpito Suomen tulevaisuudesta on ilmestynyt. Hänen mielestään Porvoon valtiopäivät eivät olleet ainoastaan keino selviytyä satunnaisista vaikeuksista, vaan pikemmin hento taimi, josta eduskuntalaitos hellällä hoidolla oli kasvava voimakkaaksi puuksi ja Suomen turvaksi sen uudessa asemassa. Hänen sanainsa vaikutus oli suurempi kuin kenties hän itse oli aavistanut, siitä päättäen, että Sprengtporten pian sen jälkeen erosi kenraalikuvernöörin toimesta.

Kun keisari valtiopäiviä päätettäessä jälleen saapui Porvooseen, oli hänen seurassaan nytkin Speranski, joka laati sen ranskankielisen puheen, jolla keisari 7 (19) p. heinäkuuta päästi säädyt kotia. Samalla kuin Speranski kirjoitti tämän Suomen vastaisen kehityksen tärkeän ohjelman, tarkasti hän yllämainitun komissioonin tekemää hallituskonseljin ehdotusta, minkä säädyt hyväksyivät valtiopäiväin viime hetkellä. Hänen toiminnastaan näinä päivinä kirjoittaa paroni von Korff: "Porvoossa, missä keisari viipyi sangen kauan, oli hänen valtiosihteerinsä alati hänen sivullaan. Vähäisessä asunnossa, mikä Aleksanterilla oli, istui Speranski paperiensa ääressä päivät pääksytysten kabinetin eteisessä huoneessa. Erittäinkin otti hän osaa neuvotteluihin Suomen konseljin perustamisesta ja laati sen ohjesäännön lopullisen sanamuodon. Tämän ohjesäännön ehdotus, jonka paikalliset viranomaiset olivat laatineet ranskaksi, valmistui vasta samana päivänä, jolloin se oli esitettävä kaikkein korkeimmasti allekirjoitettavaksi, ja vielä nykyisin oli elossa omin silmin nähneitä todistajia, jotka ihmetellen kertoivat kuinka Speranski keisarillisessa vastaanotossa, keskellä odottavain henkilöitten hälinää ja puhelua, oikaisi ehdotusta ja vielä käänsi sen venäjäksi samallaisena, jommoisena se sittemmin vahvistettiin ja vieläkin on olemassa". -- Huomattava on myös kirje Speranskilta Sprengtportenin jälkeiselle Suomen kenraalikuvernöörinä, kenraali Barclay de Tollylle kesäkuun 27 (heinäkuun 9) piitä 1809, jossa hän puhuu valtiopäiväin töistä ja niitten tapahtuvasta päättämisestä sanoin, jotka nekin todistavat keisarin ja hänen neuvonantajansa ylevää ajatuskantaa Suomen asiassa. "Sitten kuin H.M.", kuuluvat tässä hänen sanansa, "aseittensa menestyksen kautta on yhdistänyt Suomen Venäjään, on hän katsonut tarpeelliseksi täydentää sodan antamia oikeuksia niillä, joita hänen uusien alamaistensa rakkaus ja uskollisuus yksin voivat kyllin turvakkaasti hänelle tarjota. Mikään ei saattanut paremmin osottaa tätä hänen jaloa tarkoitustaan kuin valtiopäiväin koollekutsuminen maan lakien mukaan". Sillä varovaisuudella, joka oli hänelle omituinen -- niin suuresti kuin hän harrastikin Suomen parasta -- huomauttaa hän sen ohessa "oleellisena muistutuksena", että valtiopäiviltä ei oltu pyydetty päätöksiä, vaan ainoastaan neuvoja, siten viitaten säätyjen vallan rajoitukseen.

Millaiseksi Speranski lähemmin oli ajatellut Suomen tulevaisuutta ja erittäinkin suhdetta keisarikuntaan, se ei täysin selvästi tule esiin hänen lausunnoistaan. Hänen kantansa siinä oli luultavasti jotenkin sama kuin sen aikuisten kotimaisten valtiomiestemme. Kaikki oli vielä nuorta ja kypsymätöntä. Alkavan kehityksen puristaminen määritettyihin, yksityiskohtaisesti valettuihin muotoihin oli vaarallista. Toivo oli pantava tulevaisuuteen, joka oli kohottava rakennuksen nyt lasketulle lujalle perustukselle. Kenties oli Speranski, joka tiesi, että mielet Venäjällä eivät kaikessa olleet edullisia Suomelle, varovaisempi kuin Suomen valtiomiehet. Että hän venäläisenä isänmaanystävänä toivoi lähentymistä Suomen ja Venäjän asukkaitten kesken monin tavoin vahvistetun ystävällisen yhteyden kautta, käy selväksi monesta asianhaarasta.

Speranskin toivon mukaan saivat Porvoon valtiopäivät oikeuden ehdottaa ne miehet, jotka olisivat hallituskonseljin ensimmäisinä jäseninä, ja hän myös valvoi että ehdotus pantiin täytäntöön. Kun hallituskonselji syksyllä 1809 oli alkanut vaikutuksensa, ei hänen huomionsa enää ollut yhtä pysyvästi kiintyneenä Suomen asioihin kuin ennen.