Part 2

Syksyllä 1808 kohtasi Aleksanteri I:n Napoleonin Erfurtissa, mikä kohtaaminen suuressa määrin vahvisti ja lujitti Aleksanterin ihmettelyä Napoleonia ja Ranskan vallankumouksesta alkunsa saaneita valtiolaitoksia kohtaan. Uudistettu liitto Venäjän ja Ranskan välillä oli molempain hallitsijain yhdessäolon ulkonainen, näkyvä hedelmä. Speranski oli tässä tilaisuudessa Aleksanteri I:n mukana hänen seurueensa jäsenenä ja sanotaan hänen herättäneen Napoleonin erityistä huomiota. Mitään persoonallista lähentymistä Ranskan keisarin ja venäläisen valtiosihteerin kesken ei kuitenkaan tapahtunut; sitä vastoin tutustui Speranski muitten ranskalaisten valtiomiesten, ennen kaikkia kuuluisan Talleyrandin kanssa, joka antoi hänelle tietoja niistä suurista lainsäädäntötöistä, joita Napoleonin hallituksen aikana oli saatu Ranskassa tehdyksi. Erfurtin kohtaus vaikutti ratkaisevasti hänen tulevaan valtiomiestoimintaansa. Verrattuna Länsi-Euroopan ja varsinkin Ranskan laitoksiin näytti hänestä kaikki, mikä oli venäläistä, nyt huonolta; kaikki olisi säälittä uudistettava. Kerrotaan, että keisari Aleksanteri Erfurtin kohtauksen aikana kysyi valtiosihteeriltään: kuinka sinua ulkomaa miellyttää, johon tämä vastasi: meillä ovat ihmiset parempia, mutta täällä ovat laitokset paremmat; keisari lisäsi: se on minunkin ajatukseni; puhumme siitä lähemmin palattuamme. Onko tällaista keskustelua todella ollut, se voi olla epäilyksen alaista, mutta mainitut sanat kaikissa tapauksissa kuvaavat hyvin sitä näkökantaa, joka nyt oli keisarilla ja hänen neuvonantajallaan.

Erfurtin kohtauksen jälkeen keisari hartaasti ajatteli valtakunnan koko hallinnon uudestaan muodostamista; hän jätti Speranskille erityisiä ehdotuksia siinä tarkoituksessa ja neuvotteli usein myöhään yöhön hänen kanssaan siitä. Speranski puolestaan ryhtyi tähän uuteen työhön tulisen reformaattorin koko innolla, luottaen silmänsä terävyyteen ja laajoihin tietoihinsa. Hän valmisti laajan kirjallisen suunnitelman, melkein koko kirjan, valtakunnan laeista ja niiden soveltamisesta valtakunnan hallintoon, jonka tarkoituksena, kuten hän itse sanoi, oli "lakien lujalla perustuksella tukea hallitusvaltaa ja juuri sen kautta antaa sen toiminnalle enemmän arvoa ja todellista voimaa". Siihen liitti hän hallinnon kaikkien osien uudestaan muodostuksen ehdotuksen, hallitsijan kabinetista aina piirihallitukseen saakka. Jo lokakuussa 1809 oli koko teos valmiina keisarin pöydällä. Speranski oli työskennellyt tavattoman ripeästi eikä hänen neronsa kenties koskaan ollut osottanut niin suurta uutteruutta kuin tämän suuremmoisen reformisuunnitelman laadinnassa; mutta häneltä puuttui tarpeeksi kokemusta huomatakseen, että sellaista uudestaan muodostusta on vaikea panna toimeen todelliseksi ja pysyväiseksi hyödyksi, jolleivät mielet ole siihen hyvin valmistetut. Kansaa olisi ensin pitänyt kasvattaa siveellisesti, oikeudellisesti ja valtiollisesti, jotta se olisi voinut vastaan ottaa sitä hyvyyttä, mitä hallitsija ja hänen ministerinsä tahtoivat sille suoda. Tässä on kuitenkin muistettava, että Speranski ainoastaan täytti hallitsijansa käskyn. Ehdotuksen vapaamieliset ja laajat näkökannat ovatkin aina hänelle kunniaksi. Sen päätarkoituksena oli hallinnon vahvistaminen herättämällä suurempaa edesvastuun tunnetta kaikissa sen elimissä sekä saada aikaan yhdistystä hallitsevain ja kansan kesken, jonka toivomukset entistä enemmän voisivat päästä kuuluviin.

Loka- ja marraskuu 1809 kului suuren ehdotuksen kaikkien osain huolelliseen tarkastukseen, jolloin keisari omankätisesti teki lisäyksiään ja muistutuksiaan. Vihdoin oli se toimeenpantava. Mutta silloin keisari osottautui epäröiväksi. Vaikka Speranski ehdotti, että uusiin laitoksiin siirryttäisiin vaan asteettain ja myöskin tahtoi tehdä vanhoihin oloihin palaamisen mahdolliseksi, jäi suuremmoinen suunnitelma, johon oli uhrattu niin paljon neroa, tietoja ja uupumatonta vaivaa ja jonka tarkoituksena oli johtaa Venäjä uusille urille, suurimmaksi osaksi toimeenpanematta. Ei missään julkaisussa ole suunnitelmaa kokonaisuudessaan esitetty. Keisari Aleksanteri katsoi paremmaksi valita siitä muutamia osia, jotka erityisillä asetuksilla pantiin toimeen, kun muu osa jäi lepäämään ensin toistaiseksi ja sitten ainaiseksi. Speranski huomautti sittemmin itse, että sen rakennuksen, jonka hän oli aikonut valmistaa, tarkoitusta ja luonnetta ei voisi arvostella, kun siitä on tullut tehdyksi vaan hajanaisia kohtia.

Mutta hajanaisetkin osat kuitenkin todistavat kuinka korkeaksi ja suureksi Speranski oli ajatellut uuden yhteiskuntarakennuksensa. Tahdomme seuraavassa kuvata pääpiirteet hänen toimenpiteistänsä valtakunnanneuvoston, ministeristöjen ja senaatin järjestämiseksi, hänen ponnistuksistaan virkamieskunnan parantamiseksi sekä hänen ehdotuksestaan siviililaiksi ja valtiovara-asiain järjestykseen saattamiseksi. Hänen vaikutuksensa Suomen uuden hallinnon muodostamisessa on erityinen jakso näitten hänen toimiensa ohella.

II.

Laajin niistä ehdotuksista, jotka otettiin erilleen Speranskin suuresta reformisuunnitelmasta ja pantiin toimeen, kun kokonaisuus jäi sillensä, oli ehdotus valtakunnanneuvoston uudestaan muodostamiseksi, joka oli ollut olemassa sitten vuoden 1802, mutta ollut vähäarvoinen, kun siitä nyt tuli Venäjän julkisen elämän päälaitos. Siellä tutkittaisiin kaikki lainsäädäntöasiat, ennen kuin korkein valta ne ratkaisisi. Myöskin muita erityisen tärkeitä asioita lykättäisiin valtakunnanneuvostoon, kuten erinomaisen tähdellisiä sisähallinnon toimenpiteitä, sodanjulistuksia, rauhanpäätöksiä ja muita tärkeitä ulkomaisen politiikin seikkoja, sikäli kuin asianhaarat voivat sallia niitten joutua edellä käyvän yhteisen neuvottelun esineiksi, valtakunnan tulojen ja menojen vuosiarvioita sekä niistä riippuvia raha-asiallisia toimenpiteitä samoin kuin kaikkien ministeriöitten kertomuksia niitten asiain hoidosta, jotka heille oli uskottu. Valtakunnanneuvosto siis jossakin määrin vastaisi valtiopäiviä niissä maissa, missä kansan eduskunta tuntuvasti ottaa osaa julkisen elämän johtoon. Se olisi oleva valtakunnan yleisenä lainsäätävänä ja tarkastavana virastona. Tämän laitoksen kautta muuttuisi Venäjä itsevaltaisesti hallitusta maasta nykyaikaisen käsityksen mukaiseksi oikeusvaltioksi.

Keisari Aleksanteri I:n marraskuun lopulla ja joulukuun alussa 1809 oleskellessa Tverissä ja Moskovassa, valmisti Speranski valtakuntaneuvosto-järjestelmänsä erityiskohtaista ehdotusta, jota vihottain lähetettiin keisarille niin salaperäisesti, etteivät edes ne henkilöt, jotka matkalla olivat keisaria lähinnä, saaneet siitä mitään tietoa. Sen tarkastivat sittemmin, mutta aivan yksityisesti, kreivi Soltikow, ruhtinas Lopuhin ja kreivi Kotsjubei, jotka hyväksyivät sen. Sittemmin sai kreivi Rumjantsow tilaisuuden sitä silmäillä ja vihdoin, juuri ennen sen julkaisua, annettiin se sotaministerille kreivi Araktshejewille, joka oli ilmaissut tyytymättömyyttään sen vuoksi, ettei hänelle siitä tietoa annettu. Korkeamman virkamiesmaailman puolelta tulevaa vastustusta peläten Speranski epäilemättä näin salaisuudessa asiaa kiiruhti.

Monipuoliseen tehtäväänsä nähden jaettiin valtakunnanneuvosto neljään aliosastoon eli departtementtiin, joista jokaisella oli oma presidenttinsä: lainsäädäntöä, sota-asioita, siviili- ja kirkollisasioita sekä valtakunnan taloutta varten. Kun kaikki osastot kokoontuivat yhteisistuntoon, johtaisi keisari itse tahi hänen itsensä määräämä valtakunnanneuvoston jäsen puhetta. Valtakunnanneuvoston ohelle perustettiin valtakunnankanslia, johon kuului useampia valtakunnansihteerin johdon alaisia virkamiehiä; ja oli tämän sihteerin tehtävänä pitää huoli esittelystä yhteisissä kokouksissa, antaa neuvoston pöytäkirja majesteetin tarkastettavaksi ja johtaa kaikkia täytäntöönpanotoimia. Puheenjohtajaksi ensimmäisenä vuonna, keisarin poissa ollessa, nimitettiin Suomenkin historiassa tunnettu, hienosti sivistynyt kansleri, kreivi Rumjantsow, samalla kuin valtakunnansihteerin tärkeä tehtävä joutui Speranskille. Kokonaisuudessaan kuului valtakunnanneuvostoon, paitsi puheenjohtajaa ja ministerejä, kolmekymmentäviisi jäsentä, valtakunnan korkeimmista virkamiehistä ja tärkeimmistä henkilöistä valittuja. Valtakunnanneuvosto kokoontui ensimmäisen kerran 1 (12) p. tammikuuta 1810 suurella juhlallisuudella, keisari itse puheenjohtajana. Keisari Aleksanteri piti puheen, Speranskin kirjoittaman, mutta hänen itsensä omakätisesti oikaiseman, joka puhe oli täynnä tunnetta ja arvokkaisuutta sekä rikas ylevistä aatteista, jommoisia Venäjä ei koskaan ennen ollut valtaistuimelta kuullut.

Sitten kuin valtakunnansihteeri oli julki lukenut ne manifestit ja asetukset, joitten kautta valtakunnanneuvosto oli perustettu, jätti keisari Rumjantsowille siviililain ehdotuksen sekä valtiovaroja koskevan suunnitelman. Vihdoin allekirjoittivat jäsenet virkamiesvalan, joka oli tehty erityisen, tavallisesta poikkeavan kaavan mukaan. Speranskille persoonallisesti oli tämä päivä loistavin hänen valtiomiesurallaan. Hän oli nyt, jollei nimeltä, niin kuitenkin itse asiassa valtakunnan ensimmäinen ministeri. Valtakunnanneuvoston toiminta riippui kaikessa pääasiallisesti hänestä valtakunnansihteerinä ja alituisesti uudistuvissa esittelyissä neuvotteli hän keisarin kanssa niistä asioista, joita siellä käsiteltiin. Viipyi luonnollisesti jonkun aikaa, ennen kuin valtakunnanneuvoston toiminta täydellisesti järjestyi ja ennen kuin sen varsinaisia hedelmiä tuli näkyviin, mutta Speranski ei koskaan lakannut luottamasta luomansa hyötyyn ja merkitykseen. Keisarille vuodelta 1810 antamassaan virkakertomuksessa hän huomauttaa, että lainsäädäntö neuvoston perustamisen kautta oli varmistunut ja lujittunut. Uusi laitos oli jo itsessään tavaton askel itsevallasta todellisesti monarkkisiin muotoihin. "Kaksi vuotta sitten", hän lisää, "ei uskaliainkaan voinut ajatella mahdolliseksi että Venäjän keisari, arvoansa huomioon ottamalla, asetusta antaessaan voisi sanoa: valtakunnanneuvoston ajatusta kuultua. Sitä olisi pidetty majesteetin loukkauksena". Viimeksi esitetyt sanat osottavat tavallaan sitä aatetta, joka oli valtakuntaneuvosto-laitoksen perustuksena.

Samalla kuin lakia säätävä ja tarkastava valta, sikäli kuin keisari itse ei asioihin ryhtynyt, jätettiin valtakunnanneuvostolle, pysyivät ministeristöt, jotka oli perustettu 1802, valtakunnan korkeimpina toimeenpanevina laitoksina; mutta niittenkin järjestelmässä tapahtui Speranskin ehdotuksesta melkoisia muutoksia, joitten kautta niitten toimintaan tuli ennen tuntematon järjestys ja selvään mietitty suunnitelma. Vuonna 1810 keisarille antamassaan laajassa kirjoituksessa huomautti Speranski, että ministerilaitos, sellaisena kuin se oli syntynyt joulukuun 8 (20) p. 1802 annetusta manifestista, monessa suhteessa oli puutteellinen. Puuttui todellinen ministerien vastuunalaisuus. Samoin puuttui oikea ja suunnitelmallinen asiain jako niitten kesken. Ministeristöjen sisäinen järjestys ei ollut tyydyttävä sen tähden, että päälliköitä rasitti joukko vähäpätöisiä asioita, jotka estivät heitä antautumasta pääasiallisten ja tärkeitten harkitsemiseen. Hän ehdotti tepsiviä toimenpiteitä kaikkien näitten haittain poistamiseksi ja päätti kirjoituksensa seuraavilla sanoilla: Ministerihallinto, näille perusteille rakennettuna, se on laillisen vastuunalaisuuden ympäröimänä, toiminta-aloilleen jaettuna asiain luonnollisen yhteyden mukaan ja asetusten ohjaamana, on vaikuttava voimakkaasti ja arvokkaasti ja oleva sillä korkealla kannalla, jota sillä, sitä ensin perustettaessa, tarkoitettiin, mutta jota nyt ei ole voitu saavuttaa. Näitten periaatteitten mukaisesti valmisti Speranski vuosina 1810-1811 erityisiä, ministeristöjä koskevia asetuksia, joita aina on kiitetty oivallisiksi lakitöiksi ja jotka pääasiassa pysyivät voimassa vielä alkupuolella Aleksanteri II:nkin hallitusta. Täydellä syyllä oli Speranski ylpeä toiminnastaan tällä alalla.

Kolmas ala, mihin Speranski tahtoi luoda uuden järjestyksen, oli oikeuslaitos. Hän huomasi, että senaatissa, joka oli ollut olemassa Pietari suuren ajoilta, mutta jolla ei ollut mitään määrättyä tarkoitusta tahi toiminta-alaa, oli virasto, jonka voi muodostaa valtakunnan oikeudenkäytön keskukseksi. Hän tahtoi samalla erottaa hallinnollisen oikeudenkäyttämisen siviilisestä ja valmisti suunnitelman siinä tarkoituksessa; mutta monet senaatin jäsenistä tekivät vastaväitteitä ja tähdellinen asia lykkääntyi Speranskin kukistukseen saakka, jonka jälkeen hänen ehdotuksensa jäi sillensä.

Näitten suurien yritysten ohella harrasti Speranski muita erityisluontoisempia tehtäviä, mutta jotka tuskin olivat vähemmän tärkeitä. Siten antautui hän suurella innolla valmistamaan uutta siviililakia Venäjän porvariston oloille. Jo kauan oli uuden siviililain asia ollut vireillä, mutta komissiooni, joka oli asetettu vuonna 1767, ei ollut saanut juuri mitään mainittavaa aikaan. Nyt nimitettiin Speranski 1808 komissioonin jäseneksi, jonka johto pian riippui kokonaan hänestä, sitten kuin hän samana vuonna oli nimitetty oikeusministerin apulaiseksi ja 1810 komissioonin tirehtöriksi. Tavallisella pontevuudellaan ryhtyi hän työhön. Ranskan ja Ranskan olojen innokkaana ihailijana, piti hän Ranskan Napoleonin lakikokoelmaa mallikelpoisena ja asetti sen sekä roomalaisen oikeuden, johon hän oli hyvin perehtynyt, työnsä perustukseksi. Hän jätti siinä huomioonsa ottamatta vanhan venäläisen oikeuden ja Venäjän kansan historiallisen elämän ja yhteiskunnalliset olot, seikka, jota hänen vastustajansa eivät suinkaan jättäneet häntä vastaan esille tuomatta. Sitä paitsi toimi hän nyt, kuten usein, liian kiireisesti, aivan kuin aavistaen, että hänellä oli käytettävänä vaan lyhyt työaika. Jo tammikuussa 1810 oli uuden siviililain ensimmäinen osa valmiina ja keisarillinen julistus antoi tiedoksi, että molemmat seuraavat osat pian ilmaantuisivat. Mutta kun sittemmin eri virastot teosta tarkastivat, tehtiin useita ja osittain oikeutettuja muistutuksia sen eri osain itsenäisyyden puutteen johdosta tahi sen Venäjän olemassa olevalle yhteiskuntajärjestykselle oudon luonteen vuoksi. Kaikkien kolmen osan tarkastusta kesti vielä Speranskin kukistumisenkin jälkeen ja seuraus oli, että hänen siviililakinsa ei tullut käytäntöön. Se oli loistava luonnos, jommoiseksi se jäikin, ollen tekijälleen kunniaksi sen valistuneen, ihmisystävällisen hengenkin kautta, joka siinä vallitsee.

Me huomaamme, että Speranskin harrastukset suureksi osaksi tarkoittivat Venäjän virkamieslaitoksen ja oikeussuhteitten parantamista, joilla aloilla valtakunnan järjestys oli heikoin, mutta sitä tehdessään hän näki, että kaikki lait ja asetukset olivat turhat eivätkä vaikuttaisi mitään, jollei virkamieskunnan sivistystä parannettaisi. Hänen toimenpiteensä tässä suhteessa kuvaavat h£nen käsityskantaansa ja on niillä merkillinen sija hänen elämänhistoriassaan, koska ne kenties enemmän kuin mikään muu selittävät vihan kasvamisen häntä vastaan.

Hovivirkain omistaminen antoi aina Katariina II:n ajoilta korkean arvon ja sitä seuraavan ylenemisoikeuden virkamiesuralla. Aatelismies, jolla kenties jo kehdosta alkaen oli kamarijunkkarin tahi kamariherran arvonimi, kuului sen ohella arvoltaan kamarijunkkarina viidenteen, kamariherrana neljänteen luokkaan. Nuoret miehet vaikuttavista perheistä, jotka siten olivat vapautetut kaikesta tulevaisuutensa huolenpidosta, eivät useinkaan välittäneet vakavasta työstä, vaan antautuivat yksinomaan seuraelämän hommiin, ja jos he sittemmin päättivät todella ryhtyä virkaan, saivat he, vaikka olivat kokemattomia ja vailla virkamiessivistystä ja pintapuolisesti ranskalaiseen tapaan kasvatettuja, useinkin arvonsa tähden korkeimmat paikat alempiarvoisia syrjään sysäämällä ja hallinnon vahingoksi. Asetus 3 (15) päivältä huhtikuuta 1809 teki lopun tästä väärinkäytöksestä, siinä kun näet velvoitettiin kamariherroja ja kamarijunkkareita, joilla ei ollut muita toimia, kahden kuukauden kuluessa hakemaan todellisia virkoja; vastaisuudessa mainitut hovivirat eivät tuottaisi mitään arvoluokkaa; vihdoin olisi jokaisen, joka tuli tuollaiseen hovivirkaan, samalla jatkaminen uraansa todellisessa valtionvirassa, virkaeron saamisen uhalla.

Tämä asetus herätti suurinta levottomuutta Venäjän hoviylimystössä, joka näki asemansa ja niin sanotut oikeutensa uhatuiksi. Näissä piireissä pidettiin nyt Speranskia vaarallisena miehenä, joka kansanvaltaisessa innossa pyrki hävittämään kaikki säätyerotukset ja sen kautta kukistamaan valtakunnan kaikki perustukset. Mutta Speranski ei siitä säikähtynyt, vaan jatkoi yhä samaan suuntaan. Arvoluokkalaitos oli Venäjän virkamieskunnassa kehittynyt varsin vahingolliseksi. Jokainen virkamies, joka, useinkin ilman valmistusta tahi edellä käypiä opinnoita, oli saanut toimen, saattoi määrättyjen vuosien kuluttua kohota korkeampaan arvoluokkaan, kunnes hän vihdoin saavutti valtioneuvoksen arvon. Sitä seurasi etuoikeus virkoja täytettäessä, niin että virkamies, jolta puuttui kaikki korkeampi sivistys, päästyänsä vissiin ikään saattoi tulla kysymykseen tärkeihin virkoihin nimitettäessä. Tämä arvoluokkalaitos oli liian syvään juurtunut ja oli liian läheisessä yhteydessä Venäjän yleisön tapojen kanssa, jotta sen olisi voinut kokonansa poistaa; se on olemassa jossakin määrin vielä tänäpäivänäkin. Mutta Speranski tahtoi kuitenkin ajoissa estää sen vaarallisia seurauksia ja antaa opinnoille ja tieteelliselle sivistykselle niille tulevan merkityksen virkamieslaitoksessa. Se saavutettiin asetuksella 9 (21) päivältä elokuuta 1809, jonka, samoin kuin edellä mainitun 3 (15) päivältä huhtikuuta 1809, vahvistivat Speranski ja keisari yksinään, kenelläkään muulla olematta mitään tietoa siitä. Siinä määrättiin, ettei kukaan vastaisuudessa saisi asessorin arvoa, vaikka hän olisikin palvellut määrätyt vuodet, jollei hän voisi näyttää todistusta jostakin Venäjän yliopistosta siitä, että hän menestyksellä oli suorittanut oppimäärän tahi tullut tutkinnossa hyväksytyksi. Samallainen yliopistotodistus vaadittaisiin myöskin valtioneuvoksen arvoon ylenemistä varten. Erityiset aineet, joista tietotodistukset olisivat näytettävät, lueteltiin asetuksessa. Tämä toimenpide herätti vielä katkerampaa huutoa sen alkuunpanijaa vastaan kuin aikaisempi asetus hovivirkamiesten ylentämisen ehdoista. Virkamiehet, jotka levossa olivat odottaneet tulevaa ylenemistään, huomasivat nyt olevansa pakoitetut opintoja harjoittamaan ja suorittamaan tutkinnoita yliopistoissa, mikä kaikille oli vaivalloista, monelle mahdotontakin. Speranski oli, niin sanottiin, parannusinnossaan riistänyt monelta perheeltä vastaisen toimeentulon mahdollisuuden. Sitä paitsi voitiin asetuksen eri kohtia vastaan tehdä perusteellisempiakin muistutuksia. Niillä tieteenhaaroilla, joista viranhakijan tuli näyttää yliopiston todistus, oli osittain vähäpätöinen merkitys hänen tulevalle virkatoiminnalleen; todellisuudessa osotettu kyky ja uutteruus oli asetuksessa otettu liian vähän huomioon, j.n.e. Mutta jos puutteellisuuksia voitiinkin löytää, on kuitenkin varma, että asetus elokuun 9 päivältä 1809 on suuri edistys Venäjän virkamieslaitoksen historiassa ja vaikutti kohottavasti maan koko sivistyneeseen yleisöön. Sen kautta heräsi ensi kerran harrastus asianmukaisen kasvatuksen antamiseksi nuorisolle nousevalle. Kaikki, joille se suinkin oli mahdollista, alkoivat harjoittaa opinnoita, niin että julkiset oppilaitokset pian eivät riittäneet nuorisotulvalle. Speranskin kukistumisen jälkeen myönnettiin monta poikkeusta 1809 vuoden asetuksesta, jonka voima sen kautta heikkoni, mutta suurin piirtein katsoen ovat sen hyvää tekevät vaikutukset ulettuneet meidän päiviimme saakka.

Venäjällä, niin kuin useimmissa valtioissa, missä sotalaitoksella on suuri merkitys, on valtiovarain hoidossa suuria vaikeuksia, ja vallankin oli Venäjän osan-otto Ranskan vallankumoussotiin tähän aikaan melkoisesti järkähyttänyt valtiolaitoksen taloudellista asemaa. Sillekin alalle ulettui Speranskin laaja toiminta ja siinäkin hänen terävä, läpitunkeva valtiomiessilmänsä pääsi vaikutukseen.

Jo valtakunnanneuvoston istunnoita avattaessa I (13) p. tammikuuta 1810, julkiluki keisari, kuten mainittiin, raha-asiallisen suunnitelman, jonka Speranski yhdessä muutamain muitten neuvonantajain kanssa oli valmistanut, jota seurasi manifesti helmikuun 2 (14) päivältä 1810, jossa lähemmin ilmaistiin ne perusteet, joita valtiovarain hoidossa vastaisuudessa noudatettaisiin. Ensi sijassa piti Speranskin mielestä kaiken salaperäisyyden valtiovarain hoidosta kadota, koska hän oli vakuutettu, että valtakunnan luotto vaan vahvistuisi, jos sen valtiovarain tila avonaisesti ja epäröimättä paljastettaisiin. Hän tunnusti sen vuoksi molemmissa mainituissa kirjoituksissa, että valtakunnan tulot pitkään aikaan eivät olleet riittäneet sen menoja täyttämään, että sen tähden paperirahaa, n.s. rupla-assignaatteja, oli pantu liikkeeseen niin suuria määriä, että valtio ei voinut lunastaa kaupassa olevia setelejä hopealla, ja että yleensä vaadittiin mitä suurimpia ponnistuksia valtion velkojain turvaamiseksi, velkain maksamiseksi ja kestävän tasapainon aikaansaamiseksi tulojen ja menojen välille. Pahan poistamisen keinoina mainittiin m.m. seuraavat toimenpiteet: että liikkeessä olevat paperiassignaatit tunnustettaisiin todelliseksi, valtiolaitoksen takaamaksi valtakunnanvelaksi; että uusia paperiassignaatteja ei annettaisi; että kotimainen laina otettaisiin; sekä että olemassa olevat verot korotettaisiin ja että uusi, aatelisesta omaisuudesta suoritettava, vero otettaisiin.

Nämä yleiset perusteet valtakunnan raha-asiain järjestämiseksi toimeenpantiin sitten useissa asetuksissa, jotka suureksi osaksi olivat Speranskin laatimat. Niissä hän m.m. kääntyi aivan oikealle tielle valtakunnan häiriöön joutuneitten rahakantaseikkain järjestämiseksi. Kun siihen saakka hopea, vaski ja paperiassignaatit oli tunnustettu valtakunnan yhtä oikeutetuiksi, voimassa oleviksi rahakantalajeiksi, tahtoi hän toimeenpanna yhtenäisen rahakantajärjestelmän, niin että ainoastaan hopearupla olisi laillinen maksun välikappale. Vaskiraha peruutettaisiin suurimmaksi osaksi, niin että liikkeeseen jäisi vaan vaskisia vaihtorahoja ja kaikki valtion suoritukset tapahtuisivat hopeassa. Mitä ulkomaiseen kauppaan tulee, joka kärsi Euroopassa vallitsevasta valtiollisesta levottomuudesta ja siitä että Venäjä Napoleonin toivon mukaan oli suostunut mannermaajärjestelmään, jonka kautta kaikki kauppa Englannin kanssa oli keskeytynyt, noudatti hän järjestelmää, jota nykyään ei kaikissa kohdin tunnustettaisi oikeaksi. Hän koetti nimittäin vähentää tuontia ulkomaalta kieltämällä ylellisyystavarain tuonnin ja korottamalla muitten tavarain tuonnin tulleja. Vientiä sitä vastoin suosittiin; kun vientiä pääasiallisesti välittivät ulkomaiset laivat, helpoitettiin niitten pääsyä Venäjän satamiin siten, että asianomaiset tullivirkamiehet eri satamissa saivat oikeuden tarkastaa niitten asiapapereja, kun se ennen oli riippunut keskushallituksesta. Ainoastaan erityisissä tapauksissa ryhtyisi keskushallitus vastaisuudessakin asiaan.

Laajat raha-asialliset parannukset vaativat pitkän ajan, ennen kuin ne voidaan täydellisesti panna toimeen ja ennen kuin niitten hedelmät tulevat näkyviin. Mutta sitä aikaa, jonka Speranski oli Venäjän sisähallituksen johtava mies, oli vaan 4-5 vuotta. Nämä vuodet olivat sitä paitsi täynnä sotaista levottomuutta, jonka tähden valtakunnan varat pääasiallisesti kuluivat sotavoiman ylläpitämiseen. Asiain niin ollen eivät hänen ponnistuksensa voineet viedä siihen päämaaliin, jota hän tarkoitti. Tällä alalla hän ei luonut mitään pysyvää, ja hänen kukistumisensa jälkeen luovuttiin pian niistä periaatteista, joille hän oli tahtonut perustaa Venäjän taloudellisen kukoistuksen. Mutta myöhempinä aikoina herätettiin eloon monta hänen aatteistaan, esim. rahaolojen järjestäminen yhtenäisen hopearahakannan perustukselle, ja hän valmisti siten vastaisia, pysyviä parannuksia.