Part 4
Asiat alkoivat yhä enemmän käydä säännöllistä kulkuaan, ja juoksevat asiat voitiin ratkaista asianomaisten virastojen lausunnoitten perustuksella. Kenraalikuvernöörin ja prokuraattorin ohjesääntöjä hän käsitteli, mutta ne annettiin vasta 1812, siis hänen erottuaan Suomen valtiosihteerin virastosta. Millainen hänen suhteensa oli 1809 perustettuun "Suomen asiain komissiooniin", johon suurimmaksi osaksi kuului venäläisiä jäseniä, on kysymys, joka yhä vielä kaipaa selvitystä. Näitten rivien kirjoittaja ei myöskään ole tilaisuudessa valaisemaan hänen kantaansa n.s. Vanhan Suomen yhdistämiseen suuriruhtinaskuntaan, mikä asia vuodesta 1809 oli käsittelyn alaisena. Teoksessaan Kustaa Maurits Armfeltista (III osa s. 322) esittää Elof Tegnér muutamia tämän Speranskin jälkeisen lausunnoita, jotka viittaavat siihen, että Suomen asioita ei nyttemmin käsitelty tyydyttävän säntillisesti. Muutamat asiat olivat vielä 1812 ratkaisematta vuodesta 1809 ja "neljä hevoskuormaa" asiakirjoja, jotka olivat olleet "upoksissa" Speranskin luona, ajettiin Armfeltin luo hänen asuntoonsa. Jos asian laita oli niin, riippui se siitä, että Speranskilta, jolla oli monta ja tärkeää tehtävää suoritettavana, ei millään tavoin voinut riittää aikaa Suomen valtiosihteerinviran töihin, jota paitsi se virkamiehistö, joka oli hänen käytettävänään, oli harvalukuinen ja riittämätön. Speranski itse huomasi sen parhaiten, jonka vuoksi hän aikoi, kohta kuin asianhaarat sen sallivat, vetäytyä pois korkeasta asemastaan Suomen hallituksessa.
Mainitsin, että Porvoon valtiopäiväin aikana oli kysymys neuvoston asettamisesta Suomen asioita varten keisarin sivulle, josta K. Mannerheim antoi epäävän lausunnon ja joka sillä hetkellä raukesi. Mutta Speranski ei jättänyt tätä ajatusta mielestään. Hänen mielestään piti lujemman viraston kuin vaan esittäjän ja hänen apulaisensa olla valtaistuimen luona Suomen parhaan valvomista varten ja hän pani asian vireille uudelleen vuonna 1811. Kertomuksessa, jonka hän 11 (23) p. helmikuuta 1811 antoi keisarille virkamiesvaikutuksestaan 1810, esitti hän ehdotuksen uudeksi järjestykseksi Suomen asiain käyttelyä varten Pietarissa. Hänen venäjäksi laatimansa lausunto muutoinkin siinä määrin kuvaa hänen ajatuksiaan Suomesta ja sen tulevaisuudesta, että julkaisen sen tässä kokonaisuudessaan. Se löytyy Korffin teoksessa sekä muutamin kohdin täydellisempänä V. Laguksen teoksessa Muutamia lehtiä Suomen korkeakoulun kanslerikirjasta,[6] ja kuuluu.
IV. _Suomen asiat_. Suomen tärkeimmät asiat olivat alkuaan:
1) Valtiopäivät. Ne laskivat tämän maan koko olemassa olevan järjestyksen lujan perustuksen. 2) Konseljin perustaminen. 3) Rahakanta. 4) Armeijalaitos. 5) Edellisten vuosien valtiotulojen järjestäminen. 6) 1810 ja 1811 vuosien tulo- ja menoarvio. 7) Kenraalikuvernöörin ja prokuraattorin ohjesääntö.
Paitsi näitä pääasioita sattuu joka päivä joukko juoksevia asioita. (Nuotissa on tähän lisäys: Ne seuraavat tämän maan perussäänöstä. Hallitusvalta, _joka tässä maassa on lain rajoittama_,[7] oli pakoitettu vahvistamaan itseään yksityiskohtaisilla määräyksillä. Siitä syntyivät seuraavat juoksevat asiat: 1) Melkein kaikkien virkain nimitys. 2) Kirkkoherrain nimitys keisarinpitäjiin ja eläkkeet. 3) Kysymykset avioliitosta ja avioerosta eri säätyluokissa. 4) Rikosasiat.)
_Suomi on valtio eikä kuvernementti. Sitä ei siis voi hallita sivumennen eikä juoksevain asiain ohessa_.[8] Tähän saakka on kuitenkin koko tämä hallinto sekotettu juoksevain tehtäväin joukkoon ja hoidettu kansliassa, johon kokonaisuudessaan kuuluu kolme virkamiestä ja jossa nämä asiat eivät ole toimien kymmenes osa. Suomen komissiooni tuskin ennättää katsastaa rikosjuttuja ja koota tietoja Vanhan Suomen järjestämiseksi.
Tämän hallinnon asettamista varten lujalle perustukselle on välttämättömän tarpeellista:
1) Valita korkeimman arvoinen virkamies ja valtiosihteerin tai oikeuskanslerin nimellä uskoa hänelle näitten asiain johto. Hänen tulee myös olla yliopistonkansleri. 2) Hänen sivullaan tulee olla komissiooni, johon kuuluu kaksi suomalaista ja kaksi venäläistä jäsentä sekä riittävä kansliahenkilökunta. 3) Tämän valtiosihteerin tulee olla kirjevaihdossa kenraalikuvernöörin ja konseljin kanssa, pitää silmällä asiain yleistä kulkua, esittää ne kaikkein korkeimmin vahvistettaviksi ja ennen kaikkea tuntea henkilöitä, ylläpitää tarpeellista yhteyttä heidän ja hallituksen kesken, osottaa heille hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä sekä saavuttaa heidän rakkauttaan ei ainoastaan asiain hoidon puolueettomuudella ja rehellisyydellä, vaan myöskin olennon, elintapojen ja vieraanvaraisuuden vissillä ystävällisellä hyväntahtoisuudella.
Speranskin lausunto sisälsi ensimmäisen ohjesäännönluonnoksen laitokselle, joka myöhemmin sai nimen Suomen asiain komitea Pietarissa. Täten vireille pantua ehdotusta käsitteli sittemmin Kustaa Maurits Armfelt, joka laati komitean järjestyksen yksityiskohtaisen suunnitelman, minkä hän oli omakätisesti kirjoittanut ja päivännyt toukokuun 30 p:nä 1811. Hänen ehdotustaan noudatettiin pääasiallisesti komitean lopullisessa, marraskuun 6 p. 1811 annetussa ohjesäännössä, joka tarkotukseltaan on suomalaisempi kuin Speranskin ensimmäinen ehdotus sen määräyksen kautta, että Komitean jäsenet sekä valtiosihteeri ovat valittavat Suomen asukkaista. Ei voi ihmetyttää, että Speranski oli ehdottanut kaksi suomalaista ja kaksi venäläistä jäsentä, kun muistaa että aikaisempaan Suomen komissiooniin oli kuulunut melkein yksinomaisesti venäläisiä, jota paitsi hän itse kuitenkin ensi sijassa oli venäläinen valtiomies ja sellaisena pysyi. Muutoin edisti hän tunnollisesti ja rehellisesti, kuten aina, tärkeän asian menestystä ja oli ilmeisesti tyytyväinen ohjesäännön lopulliseen muodostukseen. Tämä käy selville seuraavasta kirjeestä, jonka sitä kernaammin julkaisen käännöksenä, kuin se lisäksi todistaa hänen harrastustaan Suomen oloja koskevain tilastollisten tietojen hankkimiseksi. Syyskuun 8 (20) p. 1812 hän kirjoittaa K.M. Armfeltille:
Minun on ollut kunnia H.K.M:nsa tietoon saattaa se kirje, jonka minulle kirjoittamalla T. Ylh. on minua kunnioittanut. Se henkilövaali, jonka Suomen konselji oli toimittanut valmistavan komitean muodostamiseksi, ei voinut olla muuta kuin mieluisa H.K. M:llensa, ja se oikeuden tunto, jota Keisari aina on osottanut henkilöitten ansiolle, jotka ovat ehdotetut tähän komiteaan, lisääntyy yhä enemmän heidän osottamansa alttiuden kautta. H. M:nsa on käskenyt minun lausumaan hänen korkean mielihyvänsä siitä, erittäinkin kenraali Aminoffille.
Keisari on hyväksynyt ne syyt, jotka ovat saattaneet Teidän ehdottamaan hra Walleenia tämän komitean jäseneksi.
Samoin H.M. on hyväksynyt ne edut, jotka T. Ylh. ehdottaa hra paroni Rehbinderille, palvelijain ja olon kustannusten korvaamiseksi.
Kun siten kaikki, mikä koskee tämän komitean henkilökuntaa, on järjestetty on nyt vaan viimeisteltävänä, sen ohjesääntö Teidän ehdottamainne perusteitten mukaan ja antaa sen astua vaikutukseen.
Tätä tarkotusta varten odottaa H.M. ainoastaan Teidän tuloanne Pietariin. Keisari toivoisi sen tapahtuvan muutamaa päivää ennen jäsenten lopullista saapumista ja heidän kokoontumistaan täällä jotta hän Teidän kanssanne voisi sopia kaikista huoneuston vaalia tai ohjesäännön muotoa koskevista toimenpiteistä, niin että komitea näitten herrain saapuessa heti voisi ryhtyä täyteen toimintaan.
Kiitän T. Ylh:ttänne sen aatteen hyväksymisestä, mikä minun on ollut kunnia Suomen tilastoon nähden Teille esittää. Työskentelemistä tällä alalla olen aina pitänyt oleellisena hyvänä työnä Suomelle. Mikään ei voi olla oikeudenmukaisempaa eikä helpompaa kuin antaa hra Radloffille yliopiston kirjastonhoitajan paikka, ja ajaakseni asiaa säännöllisellä tavalla, kirjoitan saman kuriirin mukaan piispa Tengströmille, jotta hän tekisi siitä ehdotuksen yliopiston konsistorille.[9]
Minun on kunnia j.n.e.
Speranski.
Huomiota ansaitsee myöskin Speranskin 26 p. lokakuuta (7 p. marraskuuta) 1811 R.H. Rehbinderille lähettämä kirje, jossa hän ilmoittaa, että komitea oli lopullisesti asetettu, samalla kuin hänen tuttavallinen suhteensa Rehbinderiin selvästi ilmenee. Mainittuaan, että keisari oli vahvistanut komitean ohjesäännön, hän jatkaa:
Siihen tulee, paroni Armfelt esimiehenä, kuulumaan kenraali Aminoff sekä hrar Hisinger ja Walleen. T. Ylh. on samalla nimitetty Suomen asiain valtiosihteeriksi. Teidän muuttokustannuksenne korvaukseksi antaa H.M Teille 16,000 rupl. pankkiassignatsiooneissa, jotka heti suoritetaan Suomen tuloista etumaksuna vuosipalkastanne, joka määrään 4,000 hopearuplaksi samoista tuloista. Olen iloinen, hra paroni, että viime mainitun asianhaaran vuoksi olen tilaisuudessa täten lähettämään Teille takasin hypoteekkinne, jota minun on ollut rahain puutteessa mahdoton sijoittaa pankkiin ja jonka nyt luulen hyödyttömäksi, kun sama tarkotus helpommin on saavutettu toista tietä.
Minun velvollisuuteni on, hra Paroni, ilmoittaa Teille kaikki nämä uutiset, mutta muutaman päivän kuluessa antaa paroni Armfelt ne virallisesti Teidän tiedoksenne. Kuriiri seuraa heti tätä; hänen mukanaan on komissioonia koskeva manifesti sekä käskyt Teidän nimityksestänne ja tuloistanne. Ottakaa vastaan j.n.e.[10]
Speranski.
Suomen komitean ohjesäännön esittäminen oli Speranskin viimeinen toimenpide Suomen valtiosihteerinä. Siitä hetkestä hän jätti Suomen asiain johdon Armfeltille ja Rehbinderille eikä koettanut enää niihin vaikuttaa. Ne piirteet, joita olen esittänyt hänen vaikutuksestaan suomalaisena valtiomiehenä, riittävät, vaikka vajanaisinakin, kuitenkin antamaan lukijalle käsityksen siitä suuresta merkityksestä, mikä hänen ryhtymisellään kansamme kohtaloihin oli aikana, jolloin tulevaisuus näytti epävarmemmalta kuin koskaan. Hän osotti keisari Aleksanteri I:n lähimpänä neuvonantajana tämän toivon mukaan sen suunnan, mihin Suomen valtiolaiva oli ohjattava. Häneen liittyivät sen vuoksi kaikki, jotka työskentelivät onnellisen tulevaisuuden valmistamiseksi Suomelle. Hänen sanoihinsa: "Suomi on valtio eikä kuvernementti", on usein viitattu hänen ajatuskantansa todistuksena, mutta hänen kirjevaihtonsa sisältää monta yhtä huomattavaa lausuntoa Suomen perussäännöstä ja lain-alaisesta yhteiskuntalaitoksesta.
Speranskin toiminta Suomen yliopiston kanslerina 1809-12 on kuvattu V. Laguksen ennen mainitussa sisällysrikkaassa kirjoituksessa: Muutamia lehtiä Suomen korkeakoulun kanslerikirjasta. Sen johdolla ja muitten lähteitten nojalla esitän seuraavassa hänen kanslerinhallintonsa muutamia piirteitä. Muutamia viittauksia Speranskin persoonallisesta suhteesta K.M. Armfeltiin annetaan hänen äkkinäisen ja odottamattoman kukistumisensa yhteydessä.
III.
Speranskin toiminta Suomen yliopiston kanslerina 1809-1812 on tärkeä jakso tämän yliopiston historiassa, mutta hänen omissa elämänvaiheissaan on sillä verrattain vähäinen merkitys. Yliopistoasiain alote kuului, jollei muodollisesti, niin kuitenkin itse asiassa varakansleri Jaakko Tengströmille, ja kanslerinkirjoitusten laatiminen oli kanslerinsihteereitten, ensin K.J. Walleenin, sittemmin L.G. v. Haartmanin asia. Kuitenkin vaikutti Speranski hyvää tälläkin alalla osottamansa humaniteetin ja ylevämielisyyden kautta.
Kanslerin virka uskottiin hänelle harvinaisten olosuhteitten vallitessa. Venäjän opetusasiain ministeriltä Sadovskilta saapuneessa kirjoituksessa joulukuun 15 (27) p:ltä 1808 velvoitettiin konsistori, yliopiston "konstitutsioonien" mukaisesti, valitsemaan yliopistolle kansleri. Mutta asia oli arveluttava, kun edellinen kansleri, kreivi K.A. Wachtmeister, ei vielä ollut virasta luopunut, jota paitsi onnellinen vaali uusissa oloissa voi olla vaikeaa. Konsistori pyysi sen vuoksi, että keisari itse tällä kertaa valitsisi kanslerin. Keisari Aleksanteri otti pyynnön suosiollisesti huomioonsa ja päätti antaa tämänkin kunniakkaan tehtävän Speranskille. Ennen nimityksen tapahtumista näyttää keisari kuitenkin asiasta ilmaisseen ajatuksensa Tengströmille, sillä kirjeessä huhtikuun 25 p:ltä 1809 lausuu tämä tietävänsä keisarin "armolliset tarkotukset tässä kohdassa", jonka ohella hän tekee Speranskille pyynnön "ettette enää kauemmin kieltäisi meiltä huolenpitojanne ja hyviä töitänne ja että antaisitte meille uusia syitä rakastaaksemme ja kunnioittaaksemme Teitä". Muutamia päiviä sen jälkeen huhtikuun 19 (toukokuun 1) p:nä saapui opetusasiain ministeriltä konsistorille ilmoitus Speranskin lopullisesta nimittämisestä.[11]
Tengström toivotti Speranskille onnea kirjeessä toukokuun 29 p:ltä m.m. seuraavin sanoin:
-- Ottakaa vastaan nöyrä onnentoivotukseni uuteen virkaan, jolla H.K.M. on kunnioittanut Teitä. Totta on, että akatemiallisista asioistamme tulee lisää tointa T. Ylh:llenne, mutta hyvä kansalainen ei koskaan väsy hyvää tehdessänsä, ja tieteiden ja taiteiden valistuneena ystävänä on T. Ylh. epäilemättä kirjalliselle laitoksellemme omistetuista huolenpidoista löytävä lepoa vaivaloisempain ja vaikeampain töitten ohella. Mitä minuun tulee, olen minä, jolla on kunnia olla saman yliopiston varakansleri, tekevä velvollisuuteni täyttääkseni T. Ylh:tenne toivomuksia ja niin paljon kuin mahdollista helpoittaakseni teidän hallintoanne.[12]
Porvoossa heinäkuun 7 (19) p. 1809 päivätyssä, yliopiston rehtorille ja konsistorille osotetussa ruotsinkielisessä kirjoituksessa käyttää Speranski puolestaan mitä ystävällisimpiä sanoja.[13] Hän huomautti, että oma ansio ei ollut saattanut keisaria antamaan hänelle kanslerintointa, vaan että Aleksanteri siinä oli ainoastaan kiinnittänyt huomiota siihen tieteiden rakkauteen, joka alati yhtä lämpimänä oli seurannut häntä kaikissa hänen elämänsä vaiheissa. Hän jatkoi sitten:
Tottumattomana sen laatuisiin tehtäviin, jotka nyt vaativat toimenpiteitäni, ja kiinnitettynä muihin, joista ei jää paljon aikaa yli, en juuri toivoisi, hoitaessani uutta tointa, johon Hänen Majesteettinsa armo on minut kutsunut, voivani täyttää hänen aikomuksiaan ja teidän vaatimuksianne, Hyvät Herrat, jollen teidän luottamukseltanne ja teidän tiedoiltanne odottaisi sitä apua, joka minulle on niin välttämätön ja tuiki tarpeellinen.
Pääasia, jota Tengströmin ja Speranskin kirjevaihto sitten kosketteli, oli yliopiston taloudellisten olojen parantuminen, jota keisari oli luvannut jo ennen kuin Speranski ryhtyi kanslerinvirkaan. Lakkaamatta palasi Tengström tähän asiaan, samalla kuin Speranski puolestaan osottautui taipuvaiseksi kannattamaan hyvinkin suuria toivomuksia. Vihdoin saavutti Tengströmin ja konsistorin valmistama vuosirahasääntö, Speranskin sitä esittäessä, melkein kaikessa keisarin hyväksymisen, josta konsistorille annettiin tieto kanslerinkirjeessä helmikuun 14 (26) p:ltä 1809. Keisarin osottama armo oli, niin kirjoitti Speranski, hänelle vilpittömimmän ilon aihe. Vastaisuudessakin olisi hänen mieluisimpia velvollisuuksiaan kyvyn mukaan edistää akatemian parasta. Uuden, helmikuun 10 (22) p. 1809 annetun vuosirahasäännön kautta sai yliopisto kuusi uutta professorinvirkaa, kaksitoista apulaisenvirkaa, kolme lehtorinvirkaa sekä melkoiset määrärahat opettajain aseman parantamista, kirjastoa ja tieteellisiä laitoksia varten. Ei ihmeellistä sen vuoksi, että ilo puhkesi mitä vilkkaimmin ilmi. Konsistorin kiitoskirjoituksessa Speranskille lausutaan: "Onnellisimmin aavistaen sitä yhtä terävää ja sattuvaa silmää kuin lämmintä ja puhdasta todellisen tieteellisen viljelyksen rakkautta, joka aina on ollut T. Ylh:tenne erityinen ominaisuus, toivoi konsistori itselleen sen kanslerin, jonka se sai, ja se näkee, että toivo, joka seurasi hänen nimitystään, vaikka se korkealle kohosikin, kuitenkin enemmän kuin täyttyi".[14] Kaksi päivää kestävä kiitosjuhla puheineen vietettiin, muistoraha lyötiin, ja kiitoslähetystö, Tengström puheenjohtajana, laitettiin Pietariin. Speranski otti heidät vastaan ystävyydellä, joka Tengströmin sanain mukaan "eläisi heidän ikuisessa muistossaan ja kehottaisi heitä yhä enemmän koettamaan ansaita hänen jaloa suojelustaan". -- On totta, että uuden vuosirahasäännön hyvät vaikutukset eivät aivan välittömästi tulleet näkyviin, sillä uusien paikkain täyttäminen sopivilla henkilöillä ei ollut helppoa. Mutta yliopiston vastaisen kukoistuksen mahdollisuus oli saatu.
Speranski oli erityisesti tyytyväinen siitä, että Venäjän kielen lehtori uuden vuosirahasäännön mukaan kiinnitettäisiin yliopistoon. Hän valitsi itse sopivan henkilön virkaan ja lähetti samalla venäjän kielen ylimääräisen lehtorin Turkuun, jotta venäjän kielen opinnot sitä enemmän edistyisivät. Mutta niin suuresti kuin hän harrastikin aineen opetuksen vauhtiin pääsemistä yliopistossa, ei hän koskaan tahtonut ulkonaisilla pakkokeinoilla saavuttaa tätä tarkotusta.
Asia, jossa yliopiston miehet vielä toivoivat hänen kannatustaan, oli kauan sitä ennen alotetun yliopistorakennuksen loppuun saattaminen. Kirjeessä maaliskuun 22 p:ltä 1812 koskettelee Tengström asiaa, huomauttaen rakennuksen välttämättömyyttä, niin kalliiksi kuin se tulisikin. Mutta kirjeeseen on merkitty, että se on palannut avaamattomana. Maaliskuun 17 (29) p. sattuneen tapauksen jälkeen lähetettiin Speranskin kirjeet takasin avaamatta. Siten keskeytyi keskinäisen kunnioituksen ja rakkauden ilmaisuista niin rikas Speranskin ja Tengströmin välinen kirjevaihto.
Ei kestänyt kauan, ennen kuin virallistakin tietä saatiin tieto tapahtumasta, joka oli murskannut Speranskin aseman, tosin sangen peitellyssä muodossa. Toukokuun 1 p. 1812 luettiin konsistorissa kanslerinsihteerin L.G. v. Haartmanin kirje huhtikuun 10 (22) p:ltä 1809, sisällykseltään näin lyhyt:
Kun H.M. Keisari nyttemmin on nimittänyt ali-amiraali ja ritari Shishkovin valtakunnansihteeriksi ja samalla selittänyt, että ent. valtakunnansihteeri, salaneuvos ja ritari y.m. Mikael Speranski ei enää voi pitää K. Akatemian kanslerinvirkaa, on H.M. Keisari armossa suvainnut käskeä minun kehottamaan Herra Piispaa ja Akatemian konsistoria heti valitsemaan toisen kanslerin mainitun salaneuvoksen sijaan.
Sen johdosta ryhdyttiin kanslerinvaaliin, jonka nojalla K.M. Armfelt astui Speranskin sijalle. Mitään muuta tietoa entisen kanslerin kohtalosta ei saanut yliopiston konsistori eikä mikään muu Suomen virasto. Suomessa ei näytä tietynkään, mitä oli tapahtunut. Vielä vuonna 1815 kirjoitti J. Tengström Franzénille: "Speranski oleskelee vielä tiloillaan Nishni-Nowgorodin luona eikä ole oikeastaan epäsuosiossa, mutta ei häntä myöskään käytetä virassa. Yleisesti kuitenkin luullaan, että hän vähitellen jälleen pääsee asioihin käsiksi, jos vaan saamme pitää rauhan, jota Jumala antakoon!" Jos Tengströmillä olisi ollut tietoa Speranskin kohtalosta, olisi hän kaiketi kirjeessä ystävälleen Franzénille lähemmin siitä puhunut. -- Speranskin kukistusta koskevat lähemmät seikat olivatkin itse asiassa sellaisen pimeyden peitossa, ettei tutkimuksen ole onnistunut sitä edes tänä päivänäkään täydelleen poistaa.
Siihen osaan nähden, mikä K.M. Armfeltilla oli juonissa ennen maaliskuun 17 (29) päivän tapausta 1812, on hyvä tietää, että molempain persoonallinen väli aikaisemmin oli, jollei tuttavallinen, kuitenkin vapaa kaikesta epäsovusta. Armfeltin jälkeenjääneiden paperien joukossa on muutamia kirjeitä, jotka osottavat, että Speranski, mikäli hänestä riippui, myötävaikutti siihen, että Armfeltin muutto Suomeen tapahtui mitä edullisimmissa oloissa. Armfeltin aikaisemmin kesällä 1810 käytyä Pietarissa, ilmoitti Speranski hänelle kirjeessä heinäkuun 16 (28) p:ltä, että hän keisarille oli esittänyt kirjeen, jonka Armfelt oli hänelle jättänyt ja että keisari "pitäen arvossa sitä intoa, joka oli johtanut häntä Suomeen nähden kehittämässä katsantokannassaan" oli luvannut tarkastaa kirjoitusta kaikella sen ansaitsemalla huomiolla. Se hänen oikeuksiensa pitennys Suomen ruotujakolaitoksessa, jota Armfelt oli toivonut itselleen, myönnettäisiin hänelle tammikuuhun saakka 1811, jonka jälkeen keisari uudelleen päättäisi asiasta. Kun Armfelt sittemmin oli lopullisesti päättänyt jättää Ruotsin, kävi Speranski vielä kohteliaammaksi. Helmikuun 3 (15) p. 1811 ilmoitti hän Armfeltille seuraavilla ranskankielisillä sanoilla keisarin toivomukset hänen persoonaansa nähden:
H.M. Keisari, joka on suostunut T. Ylh. lausumaan toivoon asettua asumaan Suomeen, on varustanut Hänen Ylhäisyytensä kenraali v. Suchtelenin[15] valtakirjalla antaaksenne Teidän, herra Paroni, tehdä hänelle uskollisuudenvala lausumanne toivomuksen mukaan.
Kuluneiden vuosien tuloja ei koskaan, hra Paroni, ole pantu kysymyksen alaisiksi Teihin nähden; alusta alkaen on päätetty, että Te olette ne saapa. Keisarillinen Majesteetti on uudistanut käskynsä siitä Suomen kenraalikuvernöörille.
Kun Te siten täydellisesti saatte kaikki oikeutenne Suomessa, riippuu ainoastaan Teistä, hra Paroni, kaiken sen oikeuden nauttiminen, minkä teidän nimenne, ansionne ja H.M. Keisarin oikeamielisyys Teille määräävät.
Olen onnellinen tulkitessani T. Ylh:llenne Keisarin käskyjä ja samalla voidessani mielitellä itseäni sillä toivolla, että pian saan nähdä Teidät täällä. Ottakaa vastaan j.n.e.
Speranski.
Vielä toukokuun 1 (13) p. 1811, kun Armfelt jo lopullisesti oli muuttanut Suomeen, lausui Speranski kirjeessä hänelle toivon saada pian nähdä hänet Pietarissa ja ilmoitti hänelle samalla, että kaikki hänen toivomuksensa jaotuspalkkaan ja kruununvirkataloihin nähden olivat saavuttaneet Keisarin suostumuksen, mikä oli tapahtunut Speranskin esityksestä. Että Speranski sittemmin kernaasti jätti Suomen asiain johdon Armfeltille, käy selväksi siitä, mitä ennen olen maininnut Speranskin suhteesta Suomen komitean perustamiseen. Armfelt ei siis juuri ole voinut muuta olla kuin kiitollinen Speranskille hänen auttavasta ystävällisyydestään yksityisissä ja Suomea koskevissa asioissa. Mitään persoonallista epäsopua ei heidän keskensä ollut. Pikemmin se yleinen asema, johon Speranski oli joutunut, sai Armfeltin ottamaan osaa hänen kukistamiseensa.
Sama oli laita Speranskin muittenkin vastustajain. Persoonallisia vihamiehiä hänellä ei ollut, mutta häntä vastaan kohdistui sangen yleinen ajanhenki voimalla, jota hän ei ollut aavistanut. Silmäys Speranskin asemaan valaisee tätä asian tilaa.
Speranski eli, niin vaikutusvoimainen kuin hän olikin, yhä vaatimattomasti ja säästeliäästi töitään ja tyttärensä Elisabetin kasvatusta varten. Muutamia läheisiä ystäviä oli silloin tällöin koolla päivällispöydässä, ja iltasin oli jotenkin usein järjestettynä vaatimaton seurahuvi, johon, jos aikansa sen myönsi, hän itsekin otti osaa. Muita huvituksia hänellä ei ollut. Suuren maailman seurapiireissä nähtiin hän harvoin. Hänen tulonsa olivat tosin nyttemmin melkoiset,[16] mutta kun hänellä ei ollut yksityisomaisuutta, olisi isosesti eläminen helposti saattanut hänet taloudellisesti riippuvaan asemaan. Venäjän pääkaupungin ylhäissukuiset ja korkeassa asemassa olevat henkilöt kävivät hänen luonaan ja osottivat hänelle usein liehakoitsevaa kohteliaisuutta, kun hän oli keisarin mahtava suosikki, mutta todellisesti he halveksivat häntä nousukkaana. Hän puolestaan ei pyrkinyt heidän suosioonsa sekä luonteensa vissin ylpeyden vuoksi että sen tähden, kun koko hänen aikansa kului valtioiltoihin.
Tämä erillinen elämä olisi ollut vaarallinen jokaiselle mahtavalle miehelle, mutta sen täytyi synnyttää vaaroja varsinkin sille, joka, Speranskin tavoin, oli antautunut laajaan reformityöhön. Kun hän työhuoneessaan teki suunnitelmia Venäjän tulevaisuutta varten ja kirjoitti asetuksia, jotka antaisivat uuden muodon sen julkiselle elämälle, kasvoi hänen vastustajainsa luku kasvamistaan. Korkeammasta ylhäisöstä ja virkamiesluokasta levisi nurjamielisyys häntä vastaan yhä laajempiin piireihin. Hän oli toimeen pannut tullien ja verojen korotuksen saadakseen aikaan pysyvän tasapainon valtion tulo- ja menoarvioon, mutta kansa nurisi uusien rasitusten vuoksi, joitten tarkotusta se ei käsittänyt, ja piti niitten alkuunpanijaa sortajana. Valheellisia huhuja oli liikkeessä, että Speranski käytti valtaansa itsensä rikastuttamiseksi kansan kustannuksella.