Part 8

Käskynhaltia laski alas virkasauvansa, ja ukko antoi keppinsä toiselle ukolle, jotta tämä pitelisi sitä hänen vannoessaan valaa, ikäänkuin se olisi ollut hänelle itselleen pahaksi esteeksi, laski sitten kätensä virkasauvan ristin päälle sanoen olevan totta, että hänelle oli lainattu ne kymmenen dukaattia, joita häneltä nyt vaadittiin, mutta että hän oli ne maksanut takaisin kädestä käteen ja että toinen tavan takaa niitä häneltä vaati, koska ei ollut selvillä asiasta. Tuon kuultuaan suuri käskynhaltia kysyi velkojalta, mitä hänellä oli sanottavana vastapuolensa väitteeseen, ja mies vastasi, että hänen velallisensa oli varmaan puhunut totta; hän näet piti toista kunniallisena miehenä ja kelpo kristittynä, arveli unohtaneensa, milloin ja miten toinen oli hänelle rahat takaisin maksanut, ja lupasi tästä lähtien olla milloinkaan häneltä mitään vaatimatta. Velallinen otti keppinsä takaisin, kumarsi ja lähti ulos tuomiosalista. Nähdessään tämän ja havaitessaan miehen muitta mutkitta lähtevän tiehensä ja huomatessaan vielä saamamiehen kärsivällisyyden Sancho painoi päänsä alas, nosti oikean käden etusormen kulmakarvojen ja nenän juureen, istui siinä vähän aikaa kuin mietteisiinsä vaipuneena ja kohotti sitten päänsä ja käski kutsua takaisin keppiukon, joka oli jo mennyt menojaan. Äijä tuotiin takaisin, ja Sancho sanoi hänet nähdessään:

— Antakaa minulle tuo keppi, hyvä mies; minä tarvitsen sitä.

— Varsin mielelläni; — vastasi ukko — tässä se on, armollinen herra.

Hän ojensi sen Sancholle. Sancho otti sen, ojensi sen toiselle ukolle ja sanoi hänelle:

— Menkää Jumalan nimeen; nyt olette saanut rahanne takaisin.

— Minäkö, armollinen herra? — virkkoi ukko. — Onko tämä ruokokeppi siis kymmenen kultadukaatin arvoinen?

— On, — sanoi käskynhaltia — jollen minä ole maailman suurin pässinpää. Ja nyt saamme kohta nähdä, onko minulla älliä hallitakseni kokonaista valtakuntaa.

Sitten hän käski siinä kaikkien läsnäollessa katkaista ja avata kepin. Niin tehtiin, ja sen sisästä löydettiin kymmenen kultadukaattia. Kaikki olivat ihmeissään ja pitivät käskynhaltiaansa uutena Salomona. Häneltä kysyttiin, mistä hän oli arvannut, että nuo kymmenen dukaattia olivat ruokokepin sisässä. Hän vastasi, että havaitessaan ukon valaa tehdessään jättävän keppinsä toiselle riitapuolelle, sitten vakuuttavan totisesti antaneensa rahat hänelle takaisin ja valan tehtyään pyytävän keppinsä takaisin, hän oli tullut ajatelleeksi, että ukolta vaadittu maksu oli kepissä. Siitä voitiin hänen mielestään havaita, että vaikka hallitsevat henkilöt ovat hölmöjä, Jumala sentään toisinaan heitä ohjaa heidän tuomioissaan. Sitäpaitsi hän oli kuullut kotipaikkansa kirkkoherran kertovan toisesta samanlaisesta tapauksesta,[29] ja hänellä itsellään oli omien sanojensa mukaan niin mainio muisti, ettei semmoista löytyisi koko saaresta, jollei sentään olisi niin laita, että hän aina unohti, mitä tahtoi muistaa. Niin äijät vihdoin lähtivät pois, toinen häpeissään ja toinen tyytyväisenä. Läsnäolijat olivat ihmeissään, ja henkilö, joka merkitsi kirjaan Sanchon sanat, teot ja eleet, ei päässyt täyteen selvyyteen, oliko hän katsottava ja merkittävä hölmöksi vai älykkääksi mieheksi.

Tuo riitajuttu oli tuskin saatu päätökseen, kun tuomiosaliin astui nainen, joka oli käynyt lujasti käsiksi äveriään karjakauppiaan puvussa olevaan mieheen ja huusi kovalla äänellä:

— Oikeutta, armollinen herra käskynhaltia, oikeutta, ja jollen sitä löydä täältä maan päältä, lähden sitä hakemaan taivaasta! Rakas herra käskynhaltia, tämä hävytön mies sai minut käsiinsä tuolla vainiolla ja käsitteli ruumistani kuin se olisi ollut pesuriepu, ja — voi minua onnetonta! — vei minulta, mitä olen varjellut enemmän kuin kolmekolmatta vuotta, puolustaen sitä maureja ja kristittyjä, täkäläisiä ja muukalaisia vastaan, ja minä, joka olin aina kova kuin korkkitammi ja säilytin itseäni vikautumattomana kuin salamanteri tulessa tai kuin villa orjantappuroissa, tein sen siis vain, jotta tämä siivo mies nyt pääsi minua kourimaan siisteillä käsillään.

— Sietää ottaa tutkittavaksi, ovatko tämän teikarin kädet siistit vai ei — virkkoi Sancho.

Hän kääntyi miehen puoleen ja käski hänen puhua ja vastata naisen esittämään syytökseen. Mies vastasi aivan hämillään:

— Hyvät herrat, minä olen vaivainen harjaskarjan kasvattaja ja lähdin täältä tänä aamuna myytyäni luvalla sanoen neljä sikaa, ja minulta vietiin leimamaksuina ja muuten puijaten melkein niiden hinta. Olin palaamassa kotikylääni, tapasin tiellä tämän arvoisan naishenkilön, ja piru, joka aina pitää peliänsä ja aina punoo juoniansa, järjesti niin, että me jouduimme yhteen. Minä annoin hänelle täyden maksun, mutta hän oli tyytymätön, kävi minuun kiinni eikä päästänyt minua, ennenkuin sai minut tänne hinatuksi. Hän väittää, että minä makasin hänet väkisin, mutta hän valehtelee sen valan nimessä, jonka nyt teen tai olen valmis tekemään; ja tämä on totista totta, ilman mitään vilppiä.

Käskynhaltia kysyi häneltä nyt, oliko hänellä yhtään hopearahaa. Mies sanoi olevan noin kaksikymmentä dukaattia, jotka hänellä oli nahkakukkarossa povellaan. Sancho käski häntä vetämään sen esiin- ja jättämään sen semmoisenaan syyttäjälle. Mies totteli vapisten; nainen otti sen niiaillen tuhannet kerrat kaikille ja rukoillen Jumalalta pitkää ikää ja terveyttä herra käskynhaltialle, joka piti niin hyvää huolta apuatarvitsevista orpotytöistä, ja lähti sitten tuomiosalista vieden kukkaron, jota piteli lujasti molemmin käsin, sitä ennen sentään katsottuaan, oliko siinä todella hopearahoja. Hän oli tuskin ehtinyt lähteä, kun Sancho sanoi karjakauppiaalle, joka oli jo itkuun pillahtamassa ja seurasi kukkaroaan silmillään ja sydämellään:

— Hyvä mies, lähde tuon naisen jälkeen ja ota häneltä kukkaro, vaikka hän vastaankin panisi, ja palaa tänne sen kanssa.

Tuo ei ollut lausuttu kuuroille korville, sillä mies lähti kohta kuin nuoli tekemään työtä käskettyä. Kaikki läsnäolijat olivat erittäin uteliaita näkemään, kuinka tämä riitajuttu päättyisi, ja vähän ajan kuluttua mies ja nainen palasivat pidellen toisistaan kiinni vielä lujemmin kuin edellisellä kerralla. Naisella oli kukkaro nostetussa hameenhelmassa, ja mies koki kaikin voimin sitä häneltä riistää; mutta nainen piti puoliaan niin kiukkuisesti, etteivät hänen yrityksensä onnistuneet, huusi ja sanoi:

— Oikeutta Jumalan ja ihmisten edessä! Katsokaa, armollinen herra käskynhaltia, kuinka hävytön ja julkea on tämä lurjus, joka tahtoi keskellä kylää ja keskellä raittia viedä minulta kukkaron, jonka teidän armonne määräsi minulle annettavaksi.

— Onkos hän sen teiltä vienyt? — kysyi käskynhaltia.

— Onko vienyt? — vastasi nainen. — Ennen antaisin tappaa itseni kuin viedä kukkaroni. Ei sitä niin vain viety tältä tytöltä! Parempia pitää olla niiden kissojen, jotka naamaani kynsivät, kuin tuommoinen kelvoton rähjys! Sitä ei saada minun käsistäni pihdeillä eikä vasaroilla, ei nuijilla eikä rautakangilla, ei vaikka leijona päälleni kävisi; ennemmin saavat repiä minut hengettömäksi!

— Hänen puheessaan on perää; — sanoi mies — minä tunnustan olevani voimaton ja kykenemätön ottamaan häneltä kukkaroa ja annan hänen mennä.

Käskynhaltia sanoi nyt naiselle:

— Kuule, sinä siveä ja urhoollinen tyttö, kukkaro tänne!

Nainen antoi kohta kukkaron, ja käskynhaltia jätti sen takaisin miehelle sanoen väkivaltaiselle, mutta ei väkisinmaatulle:

— Rakas ystävä, jos olisitte osoittanut samaa rohkeutta ja urhoollisuutta, jota olette nyt osoittanut tätä kukkaroa puolustaessanne, tai edes puolta siitä, puolustaessanne ruumistanne, niin teille ei olisi voitu tehdä väkivaltaa Herkuleenkaan voimilla. Menkää nyt Jumalan haltuun, ja piru teidät periköön, ja varokaa jäämästä koko tähän saareen tai kuutta peninkulmaa lähemmäksi, jollette mieli saada sataa paria raippoja. Lähtekää heti, te petturi, te hävytön ja epärehellinen otus!

Nainen kauhistui ja lähti tiehensä alla päin ja tyytymättömänä. Mutta käskynhaltia sanoi miehelle:

— Hyvä mies, lähtekää nyt Jumalan nimeen kotipaikallenne rahoinenne, ja jollette toiste halua niitä hävittää, niin varokaa huvittelemasta tuommoisten kanssa.

Mies kiitti häntä niin kömpelösti kuin suinkin, ja läsnäolijat ihmettelivät jälleen uuden käskynhaltiansa lausuntoja ja tuomioita. Hänen kronikoitsijansa merkitsi kaikki heti paperille, ja siitä ilmoitettiin kohta kirjeellisesti herttualle, joka kovin uteliaana odotti näitä uutisia.

Ja jääköön nyt siihen kelpo Sancho; meillä on kiire hänen isäntänsä luo, jonka mieltä Altisidoran musiikki oli kovin liikuttanut.

Kuudesviidettä luku.

Hirmuisesta tiuku- ja kissametelistä, joka säikähdytti Don Quijotea lemmenseikkailussa rakastuneen Altisidoran kanssa.

Me jätimme suuren Don Quijoten syviin mietteisiin, joita rakastuneen kamarirouvan Altisidoran serenadi oli hänen mieleensä nostanut. Hän meni niiden kanssa makuulle, mutta ne olivat kuin kirppuja, eivät antaneet hänelle elävää rauhaa, ja sitäpaitsi kaiveli hänen mieltään sukkien ratkeaminen. Mutta aika liikkuu kepeästi, minkäänlaiset esteet eivät voi sitä pidättää, ja niin se nytkin riensi ratsastaen hetkestä toiseen, ja aamu koitti aivan pian. Sen huomattuaan Don Quijote nousi pehmoilta untuvapatjoiltaan, puki ylleen, virkeästi kuten ainakin, säämiskänuttunsa ja veti jalkoihinsa matkasaappaat siten salatakseen sukkien kärsimän vaurion. Sitten hän otti ylleen tulipunaisen viittansa, pani päähänsä hopeapunoksella reunustetun viheriästä sametista tehdyn metsästyslakin, ripusti olalleen hankkiluksen, josta riippui hänen hyvä ja terävä miekkansa, otti suuren rukousnauhan, jota aina kuljetti mukanaan, ja lähti ylen upeana ja juhlallisena eteissaliin, missä herttua ja herttuatar olivat jo täysissä pukimissaan, kuin olisivat häntä odottaneet. Hänen kulkiessaan erästä käytävää oli siellä Altisidora ja toinen kamarineiti, hänen ystävättärensä, häntä odottamassa. Don Quijoten nähdessään Altisidora oli pyörtyvinään, ja ystävätär otti hänet syliinsä ja alkoi kiireesti avata hänen liiviänsä. Tuon huomattuaan Don Quijote astui heidän luokseen ja lausui:

— Minä kyllä tiedän, mistä nuo kohtaukset johtuvat.

— Minä taas en voi sitä aavistaakaan, — vastasi ystävätär — sillä Altisidora on tervein kaikista herttuattaren kamarineideistä, enkä minä ole kuullut hänen koskaan vähääkään valittavan koko sinä aikana, jona olen hänet tuntenut; mutta paha periköön maailman vaeltavat ritarit, jos he tosiaan ovat kaikki niin kiittämättömiä. Menkää pois, armollinen herra Don Quijote, sillä tämä lapsirukka ei voi tulla tajuihinsa teidän armonne läsnäollessa.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Pitäkää huolta, armollinen neiti, että tänä iltana toimitetaan huoneeseeni luuttu, niin minä koetan parhaani mukaan lohduttaa tätä murheellista neitiä; lemmentunteitten vasta itäessä on yleensä taattu parannuskeino heti osoittaa ne aivan toivottomiksi.

Niin sanottuaan hän lähti, koska ei tahtonut antaa näkijöille mitään epäilyksen aihetta. Hän oli tuskin ehtinyt lähteä, kun pyörtynyt Altisidora jo toipui ja virkkoi kumppanilleen:

— Hänelle täytyy välttämättä toimittaa luuttu; Don Quijote aikoo varmaan pitää meille serenadin, ja se ei voi olla huono, koska hän sen pitää.

He lähtivät heti kertomaan herttuattarelle, mitä oli tekeillä ja että Don Quijote pyysi saada luutun, ja herttuatar, jota asia kovin huvitti, sopi herttuan ja kamarineitiensä kanssa siitä, että tehtäisiin Don Quijotelle kepponen, joka olisi pikemmin naurettava kuin vahingollinen. Erittäin hilpeän mielialan vallitessa he sitten odottivat illan tuloa, ja se tuli yhtä pian kuin päivä, jonka herttua ja herttuatar viettivät miellyttävissä keskusteluissa Don Quijoten kanssa. Ja samana päivänä herttuatar todella lähetti erään paashinsa (hänet, joka oli metsässä näytellyt lumotun Dulcinean osaa) Teresa Panzan luo viemään kirjettä hänen mieheltänsä Sancho Panzalta sekä vaatekääröä, jonka Sancho oli jättänyt hänelle lähetettäväksi, ja lähettiläspojalle annettiin määräys, että hänen piti palattuaan seikkaperäisesti kertoa kaikesta, mitä hän joutuisi kokemaan ja kuulemaan perille tultuaan. Kun tämä oli tapahtunut ja kello oli yksitoista illalla, löysi Don Quijote huoneestaan eräänlaisen soittimen; hän viritti sen, avasi ristikkoikkunan, havaitsi puutarhassa liikkuvan ihmisiä ja koeteltuaan soittimen kieliä ja saatuaan siitä lähtemään niin puhtaan äänen kuin suinkin voi hän sylkäisi ja rykäisi ja lauloi sitten käheänlaisella, mutta puhtaalla äänellä seuraavan romanssin, jonka oli itse sepittänyt samana päivänä:

On vaarallinen rakkaus, sen askeleit' ei nää, se huomaa, ken on joutilas, ja hänet yllättää.

Mutt' ahkeraan jos ompelet ja puuhaat, askaroit, niin lemmentuskat unhottain sa vaaran välttää voit.

Siveä, kaino neitonen, ken mielii miehelään, tuo myötäjäiset parhaimmat puhtaassa nimessään.

Niin vaeltavat ritarit kuin hovimiehet nuo ne kevytkenkää liehakoi, mutt' ei vie papin luo.

On lempeä, mi leimahtaa, kun kerran kohdataan, mut kohta eron jälkehen myös sammuu nopeaan.

Ei lempi tänään syttynyt, mi huomenn' on jo pois, sydämeen kuvaa kaiverra, mi siihen jäädä vois.

Ja eihän kuvaa maalata voi päälle entisen; miss' on jo toinen kauneus, on myöskin valta sen.

Niin Dulcinean kuva on mun sydämessäni, ei sitä toinen peittää voi, se säilyy iäti.

Ja kallein lahja lempiväin on uskollisuus vain, tuo taikasauva Amorin, tuo lahja autuain.

Niin kauas Don Quijote oli ehtinyt esittäessään lauluansa, jota kuuntelivat herttua ja herttuatar, Altisidora ja melkein koko linnan väki, kun parvekkeelta, joka oli suoraan Don Quijoten ikkunan yläpuolella, laskettiin alas nuora, johon oli kiinnitetty toista sataa tiukua, ja kohta sen jälkeen tyhjennettiin iso kissoilla täytetty säkki. Kissojen häntiin oli sidottu pienempiä tiukuja. Tiukuset kilisivät ja kissat naukuivat niin vimmatusti, että herttua ja herttuatar siitä säikähtivät, vaikka olivat itse juonen keksineet, ja Don Quijote joutui kerrassaan kauhun valtaan. Sattui vielä niin, että pari kolme kissaa hyppäsi ikkunasta hänen huoneeseensa, missä juoksivat sinne tänne, niin että tuntui kuin siellä olisi ollut legio perkeleitä. Ne sammuttivat huoneessa palavat kynttilät ja hakivat epätoivoissaan ulospääsyä. Nuoraa, johon isommat tiukuset oli kiinnitetty, laskettiin ja nostettiin lakkaamatta, ja suurin osa linnan väkeä, joka ei tietänyt asian todellista laitaa, oli ihmetyksen ja jännityksen vallassa. Don Quijote nousi seisomaan, tarttui miekkaansa, alkoi heiluttaa sitä ulos ikkunasta ja huutaa kovalla äänellä:

— Ulos, te ilkeät noidat! Ulos, sinä hävytön noitalauma! Minä olen Don Quijote Manchalainen, johon pahat elkenne eivät pysty eivätkä tehoa!

Sitten hän kääntyi päin huoneessa kirmailevia kissoja ja suuntasi niitä kohti monta iskua. Ne syöksyivät ikkunalle ja hyppäsivät siitä ulos, yhtä lukuunottamatta; Don Quijoten iskujen ahdistamana tämä hyppäsi hänen kasvoilleen ja iski kyntensä ja hampaansa hänen nenäänsä, niin että Don Quijote alkoi tuskissaan huutaa täyttä kurkkua. Sen kuultuaan ja arvattuaan, mistä huuto saattoi johtua, herttua ja herttuatar riensivät hänen huoneeseensa niin nopeasti kuin suinkin voivat, avasivat oven omalla avaimellaan ja näkivät ritari paran kaikin voimin ponnistelevan saadakseen kissan irti kasvoistaan. Sitten tuotiin valoa ja nähtiin koko tuo epätasainen taistelu. Herttua kiiruhti luo taistelevia erottamaan, mutta Don Quijote huusi:

— Älköön kukaan temmatko sitä pois! Jättäkää minut kahden kesken tämän paholaisen, tämän velhon, tämän noidan kanssa! Kyllä minä sille opetan, kuka on Don Quijote Manchalainen!

Mutta kissa ei välittänyt näistä uhkauksista, vaan sylki ja kynsi kuten ennenkin. Vihdoin herttua tempasi sen pois ja heitti ulos ikkunasta.

Don Quijoten kasvot olivat rikkikynsityt, eikä nenäkään ollut parhaassa kunnossa, mutta hän oli kovin harmissaan, ettei ollut sallittu hänen saattaa päätökseen taistelua, johon hän oli niin kiivaasti käynyt tuota konnamaista noitaa vastaan. Sitten hankittiin haavabalsamia, ja itse Altisidora sovitti lumivalkoisilla kätösillään siteet kaikkiin haavoittuneisiin kohtiin lausuen siinä sitoessaan hänelle hiljaa:

— Kaikki nämä onnettomuudet kohtaavat sinua, sinä kivikova ritari, sinun synnillisen jäykkyytesi ja itsepintaisuutesi tähden, ja suokoon Jumala, että aseenkantajasi Sancho unohtaa ruoskia itseään, jotta hellästi rakastettu Dulcineasi ei milloinkaan pääse lumouksestaan, jotta sinä et saa nauttia hänen sulojaan etkä saa mennä hänen kanssaan häävuoteeseen, et ainakaan niin kauan kuin elän minä, joka sydämestäni sinua rakastan.

Kaikkeen tuohon Don Quijote ei vastannut sanaakaan, huokasi vain syvään, paneutui pitkäkseen vuoteeseensa ja kiitti herttuaa ja herttuatarta heidän hyväntahtoisuudestaan, ei niin, että hän olisi mitenkään pelännyt tuota kissamaista, noitamaista ja tiukumaista roskajoukkoa, vaan siksi, että oli selvästi havainnut, kuinka hyvässä tarkoituksessa he olivat tulleet hänen avukseen. Herttua ja herttuatar jättivät hänet lepäämään ja poistuivat, pahoillaan siitä, että kepponen oli päättynyt niin huonosti; he näet eivät olleet uskoneet, että seikkailu koituisi Don Quijotelle niin ankaraksi ja kalliiksi kuin todella koitui: hänen täytyi pysytellä huoneessaan ja vuoteessaan viisi päivää. Sillävälin hänelle sattui toinen nyt kerrottua hauskempi seikkailu, mutta hänen historiansa kirjoittaja ei halua kertoa sitä juuri nyt, vaan palaa Sancho Panzan luo, joka hoiti käskynhaltianvirkaa erittäin uutterasti ja hupaisesti.

Seitsemäsviidettä luku,

jossa jatketaan kertomusta siitä, miten Sancho Panza hoiti käskynhaltianvirkaa.

Historia kertoo, että Sancho Panza vietiin tuomiosalista upeaan palatsiin, missä oli suureen saliin katettu kuninkaallinen ja runsas pöytä. Sanchon saliin astuessa soivat oboet, ja neljä hovipoikaa astui tarjoamaan hänelle käsien valelemista varten vettä, jonka Sancho otti vastaan erittäin arvokkaasti. Musiikki taukosi, Sancho istuutui pöydän yläpäähän, sillä mitään muuta paikkaa ei ollut, eikä koko pöytään oltu katettu ketään muuta varten. Hänen viereensä asettui muudan henkilö, joka myöhemmin osoittautui lääkäriksi, kädessään valaskalanluinen keppi. Sitten otettiin pois kallisarvoinen valkoinen liina, joka oli peittänyt hedelmiä ja lukuisia astioita, joissa oli erilaisia ruokalajeja. Eräs oppineennäköinen henkilö luki pöytärukouksen, muudan hovipoika pani pitsireunuksisen lautasliinan Sanchon leuan alle, ja eräs toinen, joka oli edeskäyvän virassa, asetti hänen eteensä hedelmäkulhon. Mutta Sancho oli tuskin ehtinyt syödä suupalaa, kun luukeppiä pitelevä mies kosketti sillä kulhoa, joka poistettiin hänen edestään mitä kiireimmin. Edeskäypä toi kumminkin toisen vadin, jossa oli jotakin toista ruokaa, Sancho aikoi maistaa siitä, mutta ennenkuin oli päässyt siihen käsiksi ja sitä maistamaan, oli keppi jo sitä koskettanut ja hovipoika vienyt sen pois yhtä vikkelästi kuin hedelmäkulhon. Tuon huomattuaan Sancho hämmästyi, katseli kaikkia läsnäolijoita ja kysyi, oliko tarkoitus, että tätä ateriaa syötäessä ruokalajit hävisivät kuin silmänkääntäjän tehdessä temppujaan. Siihen vastasi keppiniekka:

— Armollinen herra käskynhaltia, tässä ei käy aterioiminen muulla tavalla kuin mitä yleinen tapa ja pitämys vaatii muissa saarissa, missä on käskynhaltioita. Minä, armollinen herra, olen lääkäri, minut on palkattu toimimaan tässä saaressa sen käskynhaltioitten lääkärinä, ja minä pidän paljoa enemmän silmällä heidän terveyttään kuin omaani, yötä päivää opiskellen ja tutkien käskynhaltian ruumiinrakennetta voidakseni hänet parantaa, jos hän sattuu sairastumaan, ja tärkeimpänä tehtävänäni on olla läsnä hänen nauttiessaan päivällistä ja illallista antaakseni hänen syödä, mitä pidän hänelle sopivana, ja estääkseni häntä syömästä semmoista, minkä uskon tekevän hänelle vahinkoa ja tuottavan vauriota hänen vatsalleen. Siitä syystä käskin ottaa pois hedelmäkulhon, koska hedelmät ovat liian vetisiä, ja samoin käskin viedä pois vadin, jossa oli tuo toinen ruokalaji, koska se oli liian kuumaa ja liiaksi höystettyä, mikä kiihoittaa janoa; henkilö, joka juo paljon, näet surmaa ja hävittää perusnestettään, josta elämä riippuu.

— Jos niin on, niin nuo tuossa vadissa olevat paistetut peltopyyt, jotka näyttävät hyvin kypsennetyiltä, eivät voi tehdä minulle mitään vahingoa.

Siihen vastasi lääkäri:

— Niitä ei armollinen herra käskynhaltia saa syödä niin kauan kuin minä elän.

— Mikä siitä estää? — kysyi Sancho.

Lääkäri vastasi:

— Se, että mestarimme Hippokrates, lääketieteen johtotähti ja valo, lausuu eräässä aforismissaan: _Omnis saturatio mala, perdicis autem pessima_.[30] Se merkitsee: »Kaikki ylenkylläisyys on pahaa, mutta peltokanoista johtuva kaikkein pahinta.»

— Jos niin on laita, — virkkoi Sancho — niin suvaitkoon herra tohtori katsoa, mikä kaikista näistä tässä pöydässä olevista ruokalajeista on minulle hyödyllisin ja mikä vähimmän vahingollinen, ja antakoon minun syödä sitä, huolimatta sitä kepillä kurittaa, sillä käskynhaltian elämän nimessä ja niin totta kuin toivon Jumalan antavan minun sitä nauttia, olen nälkään nääntymässä, ja jos nyt kiellätte minulta ravinnon, niin te, pankoon herra tohtori sen pahakseen miten tahansa ja sanokoon minulle mitä hyvänsä, pikemmin riistätte minulta elämän kuin sitä pitennätte.

— Teidän armonne on oikeassa, herra käskynhaltia, — vastasi lääkäri — ja siksi olenkin sitä mieltä, ettei teidän armonne nyt pidä syödä noita keitettyjä kaniineja, sillä se on hienokarvaisten eläinten lihaa. Tuota vasikanpaistia voisi koettaa, jos se ei olisi paistettua eikä höystettyä, mutta näin ollen ei kannata.

Sancho sanoi:

— Tuossa isossa vadissa, joka tuolla kauempana höyryää, näyttää olevan _olta podridaa_, ja koska siinä on kaikenmoisia eri aineksia, niin varmasti löydän siitä jotakin, mikä on sekä maukasta että terveellistä.

— _Absit_![31] — sanoi lääkäri. — Kaukana olkoon meistä niin vahingollinen ajatus. Maailmassa ei ole mitään vähemmän ravitsevaa kuin _olta podrida_. Kelvatkoon se tuomioherroille tai koulunrehtoreille tai maalaishäihin, mutta käskynhaltiain pöytään sitä ei saa tuoda; siinä saa olla ainoastaan kaikkein valioimpia ja herkullisimpia ruokia. Syynä on se, että aina ja kaikkialla pidetään ja kuka tahansa pitää yksinkertaista lääkettä suuremmassa arvossa kuin useasta aineesta kokoonpantua, sillä yksinkertaisessa ei voi tulla mitään erehdystä, mutta monesta aineesta kootussa voi sattua, ettei eri aineita panna siihen oikeata määrää. Herra käskynhaltia voi uskoa sanani, että teidän, jos tahdotte säilyttää terveytenne ja sitä lujittaa, tulee nyt syödä noin sata kappaletta lehikäisiä ja muutamia aivan ohuita kvitteniviipaleita, jotka panevat vatsan kuntoon ja edistävät ruoansulatusta.

Tuon kuultuaan Sancho heittäytyi taaksepäin tuolinsa selkänojaa vasten, tuijotti lääkäriin ja kysyi häneltä vakavalla äänellä, mikä hänen nimensä oli ja missä hän oli opiskellut. Lääkäri vastasi:

— Armollinen herra käskynhaltia, minun nimeni on tohtori Pedro Tuima Enne, kotikyläni on Puikipois, joka sijaitsee Caracuelin ja Almodovar del Campon välillä, oikealla kädellä, ja tohtorinarvon olen saanut Osunan yliopistossa.

Siihen vastasi Sancho vihan vimmassa: