Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen II:2
Part 9
— No niin, herra tohtori Pedro Tuima Pahaenteinen, jonka kotikylä Puikipois on oikealla kädellä, kun kuljetaan Caracuelista Almodovar del Campoon, te Osunassa oppiarvonne saanut tohtori, puikkikaa heti pois minun näkyvistäni; jollette niin tee, niin vannon paistavan päivän nimessä, että otan ryhmysauvan ja alan sillä peitota, ensiksi teitä, niin ettei tähän saareen jää yhtään ainoata lääkäriä, ei ainakaan semmoista, joka ei ymmärrä olevansa tietämätön; oppineita, järkeviä ja älykkäitä lääkäreitä minä kyllä osaan pitää arvossa ja kunnioittaa kuin jumalallisia henkilöitä. Ja minä sanon vieläkin, että Pedro Tuiman pitää tästä lähteä; jollei hän sitä tee, niin minä otan tämän tuolin, jolla istun, ja lyön sen tuhanneksi pirstaksi hänen kalloonsa, ja vaadittakoon minut siitä vastaamaan, kun hallitustani tullaan tänne tutkimaan; minä kyllä vapaudun vastuusta sanomalla tehneeni Jumalalle palveluksen, kun olen ottanut hengiltä kehnon lääkärin, joka on yhteiskunnan vitsauksena. Ja antakaa minulle nyt syötävää tai viekää hiiteen koko tämä käskynhaltianvirka, sillä toimi, joka ei haltiaansa ravitse, ei maksa kahta pahentunutta papua.
Tohtori säikähti huomatessaan käskynhaltian niin vihastuneen ja aikoi puikkia pois salista, mutta samassa kuului ulkoa postitorven ääni. Edeskäypä kiiruhti ikkunaan, palasi ja sanoi:
— Sieltä tulee armollisen herra herttuan kuriiri; hän tuo varmaan jotakin tärkeätä viestiä.
Kuriiri tuli sisään hiestyneenä ja hengästyneenä, otti povestaan kirjeen, jätti sen käskynhaltian käteen, ja Sancho antoi sen hovimestarille käskien hänen lukea osoitteen, joka kuului näin: »Don Sancho Panzalle, Baratarian saaren käskynhaltialle, hänen omaan käteensä tai hänen sihteerilleen.» Sen kuultuaan Sancho sanoi:
— Kuka on täällä minun sihteerini?
Eräs läsnäolijoista vastasi:
— Minä, armollinen herra, sillä minä osaan lukea ja kirjoittaa ja olen biskajalainen.[32]
— Koska sekin olet, — sanoi Sancho — niin kelpaisit vaikka keisarin sihteeriksi. Avaa kirje ja katso, mitä siinä on.
— Vastaleivottu sihteeri teki niin ja sanoi kirjeen luettuaan, että siinä oli asia, josta täytyi keskustella salaisesti. Sancho käski tyhjentää salin ja määräsi sinne jäämään ainoastaan hovimestarin ja edeskäyvän. Muut henkilöt sekä lääkäri poistuivat, ja sihteeri luki sitten kirjeen, jossa oli seuraavaa:
»Tietooni on tullut, herra Don Sancho Panza, että muutamat minun ja teidän saarenne viholliset aikovat käydä hirmuiseen hyökkäykseen sitä vastaan jonakin yönä, en tiedä milloin; tulee siis valvoa ja olla varuillaan, jotta he eivät pääse teitä yllättämään. Luotettavilta vakoilijoilta olen saanut vielä tietää, että kaupunkiinne on saapunut neljä valhepukuista henkilöä, jotka aikovat teidät surmata, koska pelkäävät teidän terävää älyänne; pitäkää siis silmänne auki, katsokaa tarkoin, kuka tulee teitä puhuttelemaan, ja varokaa syömästä mitään, mitä eteenne asetetaan. Minä kyllä pidän huolen siitä, että teitä autetaan, jos havaitsen teidän joutuvan hätään, ja muuten teidän tulee kaikin puolin toimia niinkuin sopii hyvältä ymmärrykseltänne odottaa. Annettu tässä paikassa elokuun 16:na kello 4 aamulla.
Teidän ystävänne
Herttua.»
Sancho ihan kauhistui, ja läsnäolevat näyttivät hekin säikähtyneiltä. Sancho kääntyi nyt hovimestarin puoleen ja sanoi hänelle:
— Ensimmäinen ja kiireellisin tehtävä on se, että tohtori Tuima suljetaan maanalaiseen vankikoppiin; jos näet kukaan minut surmaa, niin hän sen tekee, vieläpä kaikkein hitaimmalla ja kamalimmalla tavalla, nimittäin näännyttämällä minut nälkään.
— Minunkaan mielestäni — virkkoi edeskäypä, — teidän armonne ei pidä syödä kaikkea, mitä tässä pöydässä on, sillä sen ovat lähettäneet lahjaksi muutamat nunnat, ja tavataanhan sanoa, että ristin takana piilee piru.
— Sitä en tahdo kieltää: — vastasi Sancho — mutta antakaa minulle nyt pala leipää ja neljän naulan verosta viinirypäleitä, sillä niissä ei voi olla mitään myrkkyä; minä näet en voi tosiaankaan tulla toimeen, jollen saa syödä, ja jos meidän nyt pitää olla valmiina uhkaaviin taisteluihin, niin meidän täytyy saada hyvä ravinto, sillä vatsa se sydäntä vahvistaa eikä sydän vatsaa. Ja te, sihteeri, vastatkaa armolliselle herra herttualle ja sanokaa hänelle, että kaikki, mitä hän käskee, pannaan täytäntöön hänen käskynsä mukaan ihan pilkulleen, ja lähettäkää armolliselle rouva herttuattarelle minulla terveiset, että minä suutelen hänen käsiään ja pyydän häntä muistamaan lähettää jonkun oman miehen viemään kirjettäni ja vaatemyttyäni vaimolleni Teresa Panzalle; jos hän sen tekee, niin minä pidän sitä suurena suosionosoituksena ja koetan kaikin puolin palvella häntä voimieni mukaan; ja ohimennen voitte liittää kirjeeseen kunnioittavat terveiset herralleni Don Quijote Manchalaiselle, jotta hän näkee, kuinka olen hänelle kiitollinen; ja sitten voitte vielä hyvänä sihteerinä ja kelpo biskajalaisena lisätä siihen, mitä ikinä mielenne tekee ja mitä siihen parhaiten sopii. Ja korjattakoon nyt tästä pöydästä astiat pois ja annettakoon minulle syötävää, niin minä kyllä selviydyn kaikista vakoilijoista ja murhamiehistä ja noidista, jotka saattavat hyökätä minua ja minun saartani vastaan.
Samassa astui sisään hovipoika, joka sanoi:
— Täällä on muudan puheille pyrkivä talonpoika, joka haluaa keskustella teidän armonne kanssa, hänen sanojensa mukaan erittäin tärkeästä asiasta.
— Merkillistä väkeä — sanoi Sancho — nuo puheillepyrkivät. Kuinka ne voivatkaan olla niin typeriä, etteivät ymmärrä, ettei sovi tulla puheille pyrkimään tämmöisenä hetkenä? Emmekö me hallitsevat henkilöt, me tuomarit, ole lihaa ja verta, ja eikö meidänkin pidä antaa levätä niin kauan kuin tarve vaatii, vai pitäisikö meidän olla kuin marmoripatsaita? Jumalan ja omantuntoni nimessä, jos tätä käskynhaltiana-oloa jatkuu (vaikka minä aavistelen, ettei sitä tule kauan jatkumaan), niin minä kyllä saatan järkiin useampiakin tuommoisia puheillepyrkiviä. Käskekää nyt sitä kelpo miestä astumaan sisään, mutta katsokaa ensin, ettei se ole mikään vakoilija tai semmoinen, joka aikoo minut murhata.
— Ei, armollinen herra; — vastasi hovipoika — hän näyttää hyvin yksinkertaiselta, ja pahoin erehdyn, jollei hän ole lauhkea kuin lammas.
— Ei mitään pelättävää; — sanoi hovimestari — olemmehan me kaikki tässä läsnä.
— Olisiko mahdollista, edeskäypä, — kysyi Sancho — että nyt, kun tohtori Pedro Tuima ei ole tässä, saisin syödä jotakin kunnollista ja ravitsevaa, vaikka vain palasen leipää ja sipulin?
— Tänä iltana tulee illallisateria korvaamaan, mitä päivällisestä puuttui, ja teidän armonne tulee olemaan tyytyväinen — vastasi edeskäypä.
— Jumala sen suokoon — sanoi Sancho.
Samassa astui sisään talonpoika, joka näytti varsin kunnialliselta mieheltä; jo tuhannen peninkulman päähän voi nähdä, että hän oli vilpitön ja laadullinen. Hän sanoi ensimmäisiksi sanoikseen:
— Kuka täällä on herra käskynhaltia?
— Kukapa muu — vastasi sihteeri — kuin se, joka istuu tuolissa?
— Minä siis nöyrryn hänen edessään — virkkoi talonpoika.
Hän polvistui ja pyysi käskynhaltian kättä sitä suudellakseen. Sancho kieltäytyi ja käski hänen nousta ja sanoa, mitä halusi. Talonpoika totteli ja sanoi sitten:
— Minä, armollinen herra, olen talonpoika, kotoisin Miguelturrasta, kylästä, joka on kahden peninkulman päässä Ciudad Realista.
— Tässä meillä on toinen Puikipois! — virkkoi Sancho. — Puhukaa, hyvä ystävä; minä puolestani voin sanoa hyvin tuntevani Miguelturran ja tiedän, ettei se ole aivan kaukana omasta kylästäni.
— Seikka on se, armollinen herra, — jatkoi talonpoika — että minä olen Jumalan armosta naimisissa pyhän roomalaiskatolisen kirkon suostumuksella; minulla on kaksi poikaa, jotka ovat opin tiellä, ja nuorempi pyrkii lisensiaatiksi. Minä olen leski, sillä vaimoni kuoli, tai oikeammin hänet tappoi huono lääkäri, joka antoi hänelle ulostusainetta hänen ollessaan raskaana, ja jos Jumala olisi sallinut lapsen tulla maailmaan ja jos se olisi ollut poika, niin minä olisin pannut hänet lukemaan tohtoriksi, jotta hänen ei olisi tarvinnut kadehtia veljiänsä kandidaattia ja lisensiaattia.
— Jos siis vaimonne ei olisi kuollut, — sanoi Sancho — tai jos häntä ei olisi otettu hengiltä, niin te ette olisi nyt leski.
— En, armollinen herra, en millään muotoa — vastasi talonpoika.
— Oikeassa ollaan! — virkkoi Sancho. — Jatkakaa, hyvä ystävä, sillä nyt on pikemmin aika nukkua kuin keskustella tämmöisistä asioista.
— No niin, — sanoi talonpoika — tämä minun poikani, josta pitää tulla kandidaatti, rakastui muutamaan oman kylän tyttöön, jonka nimi on Clara Perlerina, erittäin varakkaan talonpojan Andrés Perlerinon tyttäreen; eikä tämä Perlerinien nimi johdu heidän esi-isistään tai muusta suvustaan, vaan siitä, että koko tämä perhekunta on perlaattista[33] väkeä, toisin sanoen potee luuvaloa, ja niin heitä nimitetään komeasti Perlerineiksi, ja jos tässä totta puhun, niin tyttö onkin kuin itämaitten päärly, ja oikealta puolelta katsottuna hän on kuin niityn kukkanen; vasemmalta puolelta hän tosin ei näytä niin korealta, sillä siltä laidalta puuttuu silmä, jonka hän menetti isossarokossa; ja vaikka hänen kasvoissaan on paljon ja syviä rokonarpia, sanovat ne, jotka hänestä pitävät, etteivät ne ole mitään rokonarpia, vaan kuoppia, joihin hänen rakastajiensa sydämet haudataan. Hän on niin siisti, että hän, välttääkseen kasvojen likaantumista, pitää nenäänsä ihan pystyssä, niin että näyttää siltä kuin se karkaisi pois suun läheisyydestä, ja kaikesta huolimatta hän näyttää kerrassaan ihastuttavalta, sillä hänellä on suuri suu, ja jollei siitä puuttuisi kymmentä tai kahtatoista etu- ja poskihammasta, voisi se olla kaikkien sievimpien suitten veroinen, vieläpä niitä kauniimpikin. Huulista minun ei tarvitse sanoa mitään, sillä ne ovat niin hienot ja ohuet, että jos olisi tapana viipsiä huulia, niin näistä saisi kokonaisen vyyhden, mutta ollen väriltään aivan toisenlaiset kuin huulet yleensä ne näyttävät ihan ihmeellisiltä, sillä ne ovat sinisen, viheriän ja sinipunaisen kirjavat; ja herra käskynhaltia suvaitkoon antaa minulle anteeksi, että näin seikkaperäisesti maalailen hänen ominaisuuksiaan, joka kumminkin lopulta tulee tyttärekseni; minä näet pidän hänestä, eikä hän minusta näytä ollenkaan rumalta.
— Maalatkaa päälle vain niin paljon kuin haluatte; — sanoi Sancho — minua huvittaa teidän maalauksenne, ja jos olisin saanut syödä, en olisi voinut toivoa mitään parempaa jälkiruokaa kuin maalaamanne muotokuva.
— Se minulla on vielä antamatta; — vastasi talonpoika — mutta se, mikä ei voi tapahtua nyt, voi tapahtua tuonnempana, ja minä sanon, armollinen herra, että jos voisin maalata hänen kauneutensa ja hänen solakan vartensa, niin siitä tulisi jotakin ihmeellistä, mutta se ei käy päinsä, sillä hän on kumarainen ja muodoton, ja hänen polvensa hipovat suuta; mutta kaikesta huolimatta voi nähdä, että hän, jos voisi ojentaa itsensä suoraksi, kohottaisi päänsä kattoon saakka, ja hän on jo antanut kandidaatilleni kätensä luvaten tulla hänen vaimokseen, vaikka ei hän kättään oikeastaan voi ojentaa, sillä se on täynnä luuvalokyhmyjä; mutta hänen leveistä ja vakoisista kynsistään voi kyllä nähdä, että käsi on hyvä ja muodoltaan semmoinen kuin olla pitää.
— Hyvä, — sanoi Sancho — ja otaksukaa nyt, hyvä ystävä, että olette jo maalannut hänet kiireestä kantapäähän. Mitä te oikeastaan tahdotte? Käykää asiaan kiertelemättä kaartelematta, ilman mitään toisteluja ja liikoja lisäyksiä.
— Minä haluaisin, armollinen herra, — vastasi talonpoika — että teidän armonne osoittaisi minulle suosiotaan ja antaisi minulle suosituskirjeen tulevan miniäni isälle, pyytäen häntä olemaan hyvä ja sallimaan tämän naimisiinmenon tapahtua, koska me emme ole eriarvoisia onnen enempää kuin luonnonkaan lahjoilta, sillä totta puhuen, herra käskynhaltia, poikani on pirun riivaama, eikä kulu yhtäkään päivää, etteivät pahat henget kiusaa häntä kolmesti tai neljästi, ja kerran hän kaatui tuleen, niin että hänen kasvonsa ovat nyt ryppyiset kuin pergamentti, ja hänen silmistään vuotaa aina vettä ja märkää; mutta hän on sävyisä kuin enkeli ja olisi siunatun siivo, jollei hän toisinaan löisi ja takoisi itseään nyrkeillään.
— Haluatteko vielä jotakin, hyvä mies? — kysyi Sancho.
— Haluaisinhan minä vielä muutakin, — vastasi talonpoika — vaikka en uskalla sitä sanoa. Mutta olkoon menneeksi, en tahdo sittenkään jättää sitä poveeni pahenemaan, kävi miten kävi. Sanon siis, armollinen herra, että toivoisin teidän armonne antavan minulle kolmesataa tai kuusisataa dukaattia kandidaattini myötäjäisiä varten, tarkoitan avustukseksi kodin järjestämistä varten, sillä täytyyhän heidän sittenkin elää omissa oloissaan, niin etteivät appivanhemmat heidän asioihinsa sekaannu.
— Ajatelkaa, onko teillä vielä jotakin pyydettävää, — sanoi Sancho —ja älkää antako ujouden tai häveliäisyyden estää itseänne sitä sanomasta.
— Ei, ei mitään — vastasi talonpoika.
Hän oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun käskynhaltia nousi seisomaan, sieppasi käteensä tuolin, jolla oli istunut, ja huusi:
— Tuhat tulimmaista, te kehno lurjus ja hölmö, jollette heti lähde tästä ja poistu näkyvistäni, niin ruhjon ja halkaisen kallonne tällä tuolilla! Sinä hävytön nartunpoika, sinä itse pirun maalaaja, näinkö sinä tulet pyytämään minulta kuuttasataa dukaattia? Mistä minä ne otan, sinä porsas? Ja jos minulla ne olisikin, miksi antaisin ne sinulle, sinä juonipussi ja pölkkypää? Ja mitä minä välitän Miguelturrasta ja Perlerinien koko suvusta? Mene matkoihisi, sanon minä; jos et tottele, niin, niin totta kuin armollinen herrani herttua elää, teen mitä sanoin! Sinä et taida ollakaan Miguelturrasta, vaan olet joku konna, jonka helvetti on tänne lähettänyt minua kiusaamaan. Sano minulle, sinä jumalaton, mitä oikeastaan ajattelet! Minä en ole ollut käskynhaltianvirassa vielä puoltatoista päivää, ja sinäkö luulet, että minulla on pussissa jo kuusisataa dukaattia?
Edeskäypä viittasi talonpojalle, että hän lähtisi pois salista, ja mies lähti alla päin ja nähtävästi peläten, että käskynhaltia voisi panna täytäntöön vihaisen uhkauksensa; se veijari osasi hyvin näytellä osaansa.
Mutta jättäkäämme nyt Sancho vihansa valtaan, tulkoon rauha maahan, ja palatkaamme Don Quijoten luo, jonka näimme viimeksi, kun hänen kasvonsa olivat sidotut ja laastaroidut kissan kynsien jäljeltä, mistä vauriosta hän ei parantunut kahdeksassa päivässä. Eräänä näistä päivistä hänelle sattui jotakin, minkä Cide Hamete lupaa kertoa niin tarkasti ja totuudenmukaisesti kuin hän yleensä kertoo tämän historian kaikkein vähäpätöisimmätkin tapaukset.
Kahdeksasviidettä luku.
Mitä Don Quijotelle sattui herttuattaren kamarirouvan Doña Rodriguezin kanssa, sekä muita tapauksia, joita kannattaa kirjaan merkitä ja ikuisessa muistossa säilyttää.
Pahoin haavoittunut Don Quijote oli sangen ärtynyt ja alakuloinen; hänen kasvonsa, joita ei ollut merkinnyt Jumalan käsi, vaan kissan käpälä, olivat siteissä — onnettomuuksia, jollaisiin vaeltavat ritarit helposti joutuvat. Hän vietti kuusi päivää näyttäytymättä julkisesti, ja eräänä yönä, maatessaan valveilla ja unetonna, miettien onnettomuuksiaan ja Altisidoran tungettelevaisuutta, hän kuuli, kuinka hänen huoneensa ovi avattiin avaimella, ja kuvitteli heti, että rakastunut neiti tuli yllättämään hänen siveyttänsä ja saattamaan hänet tilaan, missä hän rikkoisi uskollisuuden, jonka oli velkaa valtiattarelleen Dulcinea Tobosolaiselle. »Ei», sanoi hän, lujasti uskoen kuvitelmaansa ja niin kovalla äänellä, että se voitiin kuulla, »maailman paraskaan kaunotar ei saa minua luopumaan palvomasta häntä, joka on piirrettynä ja painettuna sydämeni syvyyteen ja sieluni pohjimmaiseen pohjaan, ei sittenkään, vaikka sinä, oi valtiattareni, olet muuttunut sipulilta haiskahtavaksi maalaistytöksi tai kulta- ja hopeakankaita kutovaksi kultaisen Tajon nymfiksi, tai vaikka Merlin tai Montesinos pidättävät sinua, missä mielivät, sillä olitpa missä tahansa, sinä olet minun, ja minä, olinpa missä hyvänsä, olen ollut ja tulen olemaan sinun.»
Hänen niin sanottuaan ovi samassa avattiin. Hän nousi sängyssään seisomaan, kokonaan kääriytyneenä keltaiseen silkkipeitteeseen, päässä yömyssy ja kasvot ja viikset sidottuina, kasvot naarmujen vuoksi ja viikset, jotta ne eivät höltyisi ja valahtaisi alas, ja hän näytti tässä asussaan merkillisimmältä aaveelta, mitä kuvitella voi. Hän tuijotti jäykästi ovelle odottaen näkevänsä, kuinka siitä astuisi sisään antautuvainen ja lemmensairas Altisidora, mutta näkikin tulevan kunnianarvoisen kamarirouvan, päässä valkoinen myssy, jonka sivuharsot olivat niin pitkät, että peittivät ja verhosivat hänet kiireestä kantapäähän. Vasemmassa kädessä hänellä oli palava lyhyt kynttilä, ja oikealla kädellään hän varjosti silmiänsä, joita peittivät suuret silmälasit, jotta valo ei sattuisi niihin. Hän hiipi hiljalleen ja siirsi jalkojansa varovasti.
Don Quijote katseli häntä tähystyspaikaltaan ja nähdessään hänen pukunsa ja huomatessaan, kuinka hiljaa hän kulki, hän luuli, että joku noita-akka tuli tuossa asussa tekemään hänelle jotakin pahaa, ja alkoi innokkaasti tehdä ristinmerkkejä. Haamu tuli yhä lähemmäksi; ehdittyhän keskelle lattiaa se kohotti katseensa ja näki, kuinka uutterasti Don Quijote teki ristinmerkkejä, ja jos Don Quijote oli tämän hahmon nähdessään säikähtänyt, niin haamu pelästyi sitä enemmän huomatessaan hänet. Nähdessään hänet siinä pitkänä ja keltaisena, peitteineen ja siteineen, jotka tekivät hänet aivan muodottomaksi, se kiljaisi kovalla äänellä:
— Jeesus! Mitä näenkään?
Säikähdyksissään se pudotti kynttilän kädestään ja pimeään jäätyään kääntyi lähteäkseen pois, mutta kompastui peloissaan omiin liepeisiinsä ja kaatui pitkin pituuttaan lattialle. Don Quijote alkoi pelästyneenä huutaa:
— Minä vannotan sinua, kummitus tai mikä lienetkin, sanomaan minulle, kuka olet, ja sanomaan, mitä minusta tahdot. Jos olet kärsimyksessä oleva vainajan sielu, sano se minulle, niin minä teen hyväksesi, mitä suinkin voin, sillä minä olen katolinen kristitty ja teen mielelläni hyvää kaikille ihmisille. Siitä syystä olen liittynyt vaeltavaan ritarikuntaan, jonka palveluksessa olen ja jonka toiminta ulottuu niinkin pitkälle, että se tahtoo tehdä hyvää kiirastulessa oleville sieluille.
Kuullessaan itseään niin vannotettavan arvasi kaatuessaan loukkaantunut kamarirouva omasta pelostaan, että Don Quijotekin pelkäsi, ja vastasi murheellisella ja hiljaisella äänellä:
— Armollinen herra Don Quijote (jos teidän armonne todella on Don Quijote), minä en ole mikään kummitus, en mikään ilmestys enkä kiirastulessa oleva sielu, kuten teidän armonne näyttää luulevan, vaan Doña Rodriguez, armollisen rouva herttuattaren kamarirouva, ja tulen teidän armonne luo erään semmoisen vaikeuden vuoksi, jossa teidän armonne yleensä antaa apuaan.
— Sanokaa minulle, rouva Doña Rodriguez, — virkkoi Don Quijote — tuleeko teidän armonne ehkä jonkinlaisissa parittamisen aikeissa? Siinä tapauksessa sanon teille, ettei minusta ole mitään apua, kiitos olkoon valtiattareni Dulcinea Tobosolaisen verrattoman kauneuden. Sanalla sanoen, rouva Doña Rodriguez, minä tarkoitan, että jos teidän armonne jättää sikseen ja tuomatta kaikki lemmenviestit, niin voitte jälleen sytyttää kynttilän ja tulla takaisin, ja sitten me keskustelemme kaikesta, mitä haluatte antaa tehtäväkseni ja mitä itse mielitte, lukuunottamatta, kuten sanoin, kaikkia lemmenhoukutuksia.
— Minäkö tulisin tuomaan keneltäkään lemmenviestiä, parahin herra? — vastasi kamarirouva. — Huonosti teidän armonne minut tuntee; minä en ole vielä niin ikäloppu, että toimittelisin semmoisia lapsellisuuksia, sillä minulla on, Jumalan kiitos, yhä täydet sielunvoimat ruumiissani ja suussa kaikki etu- ja poskihampaat, muutamia harvoja lukuunottamatta, jotka minulta on vienyt täällä Aragoniassa aivan tavallinen röhkä-yskä. Mutta odottakaa vähän, armollinen herra, minä menen ulos sytyttämään kynttilän ja palaan heti kertomaan huolistani teille, joka autatte kaikkia ihmisiä heidän vaivoissaan.
Vastausta odottamatta hän lähti huoneesta, mihin Don Quijote jäi rauhallisesti miettimään ja häntä odottamaan. Mutta kohta hänen mieleensä tulvi tuhansia ajatuksia tästä uudesta seikkailusta, ja hänestä tuntui huonosti tehdyltä ja vielä huonommin ajatellulta antautua vaaraan rikkoa valtiattarelleen lupaamansa uskollisuuden, ja hän sanoi itsekseen: »Kuka tietää, eikö perkele, joka on viekas ja kavala, tahdo minua nyt pettää tämän kamarirouvan avulla, minua, jota eivät ole voineet pettää keisarinnat, kuningattaret, herttuattaret, markiisittaret eivätkä kreivittäret? Minä näet olen kuullut monien älykkäitten henkilöitten usein sanovan, että paholainen, jos voi, lähettää viettelijäksi mieluummin nykerönenäisen kuin sellaisen, jolla on kreikkalainen nenä. Ja kukapa tietää, eikö yksinäisyys, tämä tilaisuus ja tämä hiljaisuus herätä minussa uinuvia himoja ja saa aikaan, että vanhoilla päivilläni lankean siinä, missä en ole milloinkaan kompastunut? Semmoisissa tapauksissa on parempi paeta kuin jäädä odottamaan taistelua. Mutta minä en taida olla oikein järjissäni, kun lausun ja ajattelen tällaisia typeryyksiä; eihän näet ole mahdollista, että valkomyssyinen ja lasisilmillä varustettu kamarirouva voi sytyttää minkäänlaista irstasta ajatusta kaikkein tunnottomimpaankaan poveen. Onko maailmassa yhtäkään muhealihaista kamarirouvaa? Onko maan päällä yhtäkään kamarirouvaa, joka ei ole julkea, äreä ja teeskentelevä? Väisty pois, sinä kamarirouvien lauma, josta ihmiselle ei ole minkäänlaista iloa! Kuinka oikein menettelikään se ylhäinen rouva, josta kerrotaan, että hänellä oli vastaanottohuoneensa toisessa päässä kaksi nukkea, jotka esittivät kahta kamarirouvaa silmälaseineen ja ompelutyynyineen, ikäänkuin he olisivat siinä tehneet käsityötään, ja jotka ylläpitivät talon mainetta yhtä hyvin kuin todelliset kamarirouvat!» Niin sanottuaan hän syöksyi pois sängystä aikoen mennä sulkemaan ovea, jottei Doña Rodriguez pääsisi sisään, mutta hänen juuri ollessaan sulkemassa rouva Rodriguez samassa palasi, kädessään sytytetty valkoinen vahakynttilä. Nähdessään nyt Don Quijoten läheltä, peitteeseen kääriytyneenä, siteissä ja yömyssyssä, hän jälleen säikähti ja peräytyi noin kahden askelen päähän sanoen:
— Olemmeko me naiset täällä täydessä turvassa, herra ritari? Minun mielestäni ei ole mikään erinomainen siveyden merkki, että teidän armonne on noussut sängystä.
— Samaa voin minä kysyä teiltä, armollinen rouva, — vastasi Don Quijote — ja minä siis kysyn teiltä, onko varmaa, ettei kukaan hyökkää minun kimppuuni ja tee minulle väkivaltaa.
— Ketä vastaan ja keneltä te, herra ritari, pyydätte semmoista varmuutta? — virkkoi kamarirouva.
— Teiltä ja teitä vastaan minä sitä pyydän, — vastasi Don Quijote — sillä enhän minä ole marmoria ettekä te ole pronssia, eikä kello ole nyt kymmenen aamupäivällä, vaan nyt on keskiyö ja vähän myöhempikin, kuten luulen, ja me olemme täällä huoneessa, joka on paremmin lukittu ja salaisempi kuin oli se luola, missä uskoton ja uskalias Aeneas nautti kauniin ja sääliväisen Didon suloja. Mutta ojentakaa minulle kätenne, armollinen rouva, sillä minä puolestani en pyydä mitään muuta tai suurempaa varmuutta kuin sen, jonka oma pidättyväisyyteni ja hyveeni sekä teidän kunnianarvoisa myssynne minulle tarjoaa.
Niin sanoen hän kosketti huulillaan oikeata kättänsä ja tarttui kamarirouvan käteen, jonka tämä ojensi hänelle täyttäen samat seremoniat.
Tässä Cide Hamete esittää pienen välihuomautuksen sanoen, että hän olisi Mohammedin nimessä mielellään antanut toisen parhaista kauhtanoistaan, jos olisi saanut nähdä, kuinka he molemmat menivät käsi kädessä ovelta sängyn luo.
Don Quijote nousi sitten jälleen sänkyynsä, ja Doña Rodriguez istuutui tuolille vähän matkan päähän ottamatta pois silmälasejaan ja laskematta kädestään kynttilää. Don Quijote veti peitteen päälleen, niin ettei näkyviin jäänyt muuta kuin kasvot, ja molempien sitten täysin tyynnyttyä Don Quijote keskeytti ensinnä vaitiolon sanoen: