Part 7

Sancho lähti vihdoin, siviilivirkamiehen asussa ja mukanaan suuri seurue. Hänellä oli yllään avara kellervä viitta ja samasta kankaasta tehty lakki, hän ratsasti muuliaasilla lyhyin jalustimin, ja hänen jäljessään tuli herttuan käskystä hänen harmonsa, jolla oli uudenuutukaiset valjaat ja silkkiloimet. Sancho käänsi tavan takaa päätään katsellakseen aasiansa ja matkusti sen seurassa niin tyytyväisenä, ettei olisi vaihtanut asemaa Saksan keisarinkaan kanssa. Sanoessaan jäähyväisiä herttualle ja herttuattarelle hän suuteli heidän käsiään, sai herransa siunauksen, jonka tämä antoi hänelle kyynelet silmissä, ja alkoi sitä vastaanottaessaan itkeä tillittää.

Salli nyt, hyvä lukija, kelpo Sanchon mennä menojaan kaikessa rauhassa ja onnekseen ja varaudu sinä kyllältäsi nauramaan, sillä nauraa sinun täytyy, kun saat kuulla, kuinka hän virassaan käyttäytyi. Sillävälin voit kääntää tarkkaavaisuutesi siihen, mitä hänen herralleen sattui samana yönä, ja jollet niille seikoille ääneen naura, niin ainakin irvistelet kuin apina, sillä Don Quijoten seikkailujen kunniaksi täytyy joko ilmaista ihmetystään tai hymyillä. Kerrotaan siis, että Sanchon tuskin ehdittyä lähteä Don Quijote tunsi olonsa kovin yksinäiseksi ja että hän, jos olisi voinut peruuttaa määräyksen ja ottaa Sancholta pois käskynhaltianviran, olisi niin tehnyt. Herttuatar huomasi hänen alakuloisuutensa ja kysyi häneltä, miksi hän oli niin surullinen; jos syynä oli Sanchon poislähtö, niin olihan talossa aseenkantajia, kamarirouvia ja neitejä, jotka häntä palvelisivat aivan hänen mielensä mukaan.

— On totta, armollinen rouva, — vastasi Don Quijote — että kaipaan Sanchoa; mutta se ei ole suurimpana syynä siihen, että näytän murheelliselta, ja niistä monista tarjouksista, jotka teidän ylhäisyytenne minulle esittää, otan vastaan ja valitsen yhden ainoan, nimittäin tarjouksessa ilmenevän hyväntahtoisuuden, ja muuten pyydän hartaasti teidän ylhäisyyttänne sallimaan ja suostumaan siihen, että saan olla yksin huoneessani ja itse itseäni palvella.

— Totisesti, herra Don Quijote, — virkkoi herttuatar — se ei käy päinsä; teitä tulee palvella neljän kamarineitini, jotka ovat kauniita kuin kukkaset.

— Minulle — vastasi Don Quijote — he eivät tule olemaan kuin kukkasia, vaan kuin okaita, jotka lävistävät sieluni. He eivät pääse minun huoneeseeni, ei sinnepäinkään, se on yhtä varmaa kuin ettei heillä ole siipiä. Jos teidän korkeutenne haluaa edelleen osoittaa minulle suosiota, jota en suinkaan ansaitse, niin sallikaa minun itse hoitaa itseäni ja tulla toimeen omin neuvoin suojissani, niin että asetan seinän himojeni ja hyveeni välille; en näet tahdo luopua hyvästä tavastani, vaikka teidän korkeutenne osoittaa minulle niin erinomaista auliutta. Sanalla sanoen, minä nukun mieluummin täysissä pukimissa kuin sallin kenenkään itseäni riisua.

— Ei sanaakaan enää, armollinen herra Don Quijote — virkkoi herttuatar. — Minä lupaan antaa määräyksen, ettei huoneeseenne saa päästää kärpästäkään, tytöstä puhumattakaan. Minä en ole sellainen henkilö, että herra Don Quijoten siveyden tulee joutua vahinkoon minun tähteni; mikäli näet olen voinut havaita, on juuri siveys kaikkein huomattavin hänen monien hyveillensä joukossa. Teidän armonne voi riisuutua ja pukeutua omin neuvoin ja yksinään, milloin ja miten haluaa; kukaan ei tule teitä häiritsemään, sillä te löydätte huoneestanne kaikki ne astiat, joita tarvitsee nukkuessaan lukitun oven takana, jottei mikään luonnollinen tarve pakota sitä avaamaan. Tuhansia vuosisatoja eläköön suuri Dulcinea Tobosolainen, ja levitköön hänen nimensä maine yli koko maanpiirin, koska hän ansaitsee niin urhoollisen ja siveän ritarin rakkauden, ja valakoon suopea kaitselmus käskynhaltiamme Sancho Panzan poveen halun saattaa pian päätökseen lihansa kiduttamisen, jotta maailma saa jälleen nauttia niin ylhäisen naisen kauneudesta.

Siihen virkkoi Don Quijote:

— Teidän korkeutenne on puhunut täysin arvonsa mukaisesti; jalojen naisten huulille näet ei voi tulla minkään kehnon naisen nimi, ja Dulcinea on tuleva maailmassa onnellisemmaksi ja kuuluisammaksi, koska teidän ylhäisyytenne on häntä ylistänyt, kuin kaikkien niitten kiitosten vuoksi, joita maailman suurimmat kaunopuhujat voivat hänestä lausua.

— No niin, herra Don Quijote, — virkkoi herttuatar — illallisen aika lähestyy, ja herttua jo varmaan odottaa; teidän armonne suvaitkoon tulla, ja lähtekäämme aterialle, niin pääsette aikaisin makuulle, sillä teidän Candayaan tekemänne matka oli sentään niin pitkä, että se varmaan teitä väsyttää.

— Minä en tunne minkäänlaista väsymystä, armollinen rouva; — vastasi Don Quijote — voin vannoa teidän ylhäisyydellenne, etten ole milloinkaan eläessäni ratsastanut rauhallisemmalla ja tasaisemmin kulkevalla ratsulla kuin Tappiniekka, enkä minä ymmärrä, mikä voi saada Malambrunon luopumaan niin liukkaasti liikkuvasta ja miellyttävästä ratsusta ja muitta mutkitta sytyttämään sen tuleen.

— Voi otaksua, — vastasi herttuatar — että hän, kaduttuaan Trifaldille, hänen seurueelleen ja muille henkilöille tekemäänsä pahaa sekä ilkitöitä, joihin hän velhona ja noitana varmaan on tehnyt itsensä vikapääksi, on tahtonut tuhota kaikki toimessaan käyttelemänsä välineet ja on polttanut poroksi kaikkein tärkeimmän, sen, joka aiheutti hänelle suurinta levottomuutta harhailemalla maasta maahan, nimittäin Tappiniekan, jonka hehkuva tuhka ja pergamenttinen voitonmerkki säilyttävät ikuisiin aikoihin suuren Don Quijote Manchalaisen urheuden mainetta.

Don Quijote kiitti jälleen herttuatarta ja vetäytyi illallisen jälkeen huoneensa yksinäisyyteen sallimatta kenenkään sinne tulla palvelijantöitä toimittamaan. Niin kovin hän pelkäsi joutuvansa tilanteeseen, joka saattaisi houkutella tai pakottaakin hänet unohtamaan siveän uskollisuutensa valtiatartaan Dulcineaa kohtaan; hänellä näet oli aina mielessään esikuvana oivallinen Amadis, vaeltavien ritarien kukka ja kuvastin. Hän sulki oven jälkeensä, riisuutui kahden vahakynttilän valossa, ja hänen riisuessaan jalkineitaan häneltä pääsi (oi onnettomuutta, jota hänenlaisensa henkilö ei suinkaan ollut ansainnut!) häneltä pääsi, ei huokauksia eikä muutakaan, mikä olisi voinut saattaa huonoon valoon hänen moitteettoman käytöksensä, vaan pääsi repeämään pari tusinaa silmukkaa toisesta sukasta, joka harveni seulaksi. Kelpo herramme tuli siitä kovin murheelliseksi, ja hän olisi mielellään antanut unssin hopeaa, jos olisi saanut pienen vyyhden viheriää silkkiä; sanon viheriää silkkiä, sillä hänen sukkansa olivat viheriät.

Tässä kohden Benengeli huudahti ja kirjoitti: »Oi köyhyys, köyhyys! En ymmärrä, mikä sai suuren cordobalaisen runoilijan[22] nimittämään sinua pyhäksi lahjaksi, josta ei kiitetä. Vaikka olen mauri, tiedän seurustelustani kristittyjen kanssa, että pyhyyden luovat rakkaus, nöyryys, usko, kuuliaisuus ja köyhyys; mutta siitä huolimatta väitän, että ihmisen, joka tyytyy olemaan köyhä, täytyy olla hyvin jumalinen, mikäli ei ole puheena köyhyys, josta eräs heidän pyhimpiä miehiään[23] on sanonut: 'Käyttäkää kaikkea kuin ette sitä käyttäisi', ja tätä he nimittävät hengelliseksi köyhyydeksi; mutta sinä toinen köyhyys (sillä sinusta minä tässä puhun), miksi ahdistat hidalgoja ja jalosukuisia miehiä enemmän kuin muita? Miksi pakotat heitä peittämään musteella jalkineittensa halkeamia ja tyytymään siihen, että heidän nutuissaan toiset napit ovat silkistä, toiset jouhista, toiset lasista tehtyjä? Miksi heidän kauluksensa ovat enimmälti ryppyisiä eikä tärkättyjä ja silitettyjä?» Tästä näemme, kuinka kauan maailmassa on jo käytetty tärkättyjä ja silitettyjä kauluksia. Sitten hän jatkoi: »Onneton se jalosukuinen, jonka täytyy ylläpitää omaa kunniaansa nauttimalla vaivaista ateriaansa suljetun oven takana ja ulos lähtiessään tehdä hammastikustaan teeskentelijä, koska hän ei ole syönyt mitään, minkä vuoksi sellainen puhdistus olisi tarpeellinen. Onneton se, sanon minä, joka on kunnialtaan niin vauhko, että pelkää ihmisten peninkulman päähän havaitsevan hänen paikatut kenkänsä, hänen hikeytyneen hattunsa, hänen nukkavierun nuttunsa ja hänen suoliansa kurnivan nälän!»

Kaikki nämä seikat johtuivat Don Quijoten mieleen, kun hänen sukkansa repesi, mutta hän tyyntyi havaitessaan, että Sancho oli jättänyt hänelle matkasaappaat, jotka hän päätti ottaa jalkoihinsa seuraavana päivänä. Hän meni vihdoin makuulle mietteissään ja murheellisena, osalta siksi, että kaipasi Sanchoa, osalta siksi, että häneltä olivat revenneet sukat, jotka hän olisi parsinut eriväriselläkin silkillä, mikä on kaikkein ilmeisimpiä köyhyyden merkkejä, joita hidalgo voi osoittaa alinomaisessa puutteessaan. Hän sammutti kynttilät, mutta huoneessa oli niin lämmin, ettei hän voinut nukkua. Hän nousi sängystä, avasi hiukan ristikkoikkunaa, joka oli kauniin puutarhan puolella, ja huomasi ja kuuli sitä avatessaan, että puutarhassa oli ihmisiä, jotka keskustelivat. Hän kuunteli tarkkaavasti. Alhaalla olevat koroittivat ääntään, niin että hän kuuli selvästi seuraavan keskustelun:

— Älä vaadi minua laulamaan, Emerentia, sillä tiedäthän, että siitä lähtien kuin tuo muukalainen tuli tähän linnaan ja silmäni saivat hänet nähdä, en voi enää laulaa, vaan ainoastaan itkeä, ja sitäpaitsi armollinen rouva herttuattaremme nukkuu pikemmin kevyesti kuin sikeästi, enkä minä tahtoisi, että hän tapaa meidät täällä, vaikka minulle luvattaisiin kaikki maailman aarteet. Mutta lauluni olisi turha siinäkin tapauksessa, että ritari nukkuisi heräämättä sitä kuulemaan, hän, tuo uusi Aeneas, joka on saapunut näille maille minua ylenkatsomaan ja minut hylkäämään.

— Ole huoletta, rakas Altisidora, — kuului toinen ääni vastaavan — sillä herttuatar ja kaikki muut linnassa asuvat varmaan nukkuvat, lukuunottamatta häntä, joka on sydämesi valtias ja sielusi herättäjä, sillä minä kuulin vastikään hänen huoneensa ikkunan avautuvan, ja hän on varmaan valveilla. Laula, murheellinen ystäväni, laula hiljaa ja suloisesti harppusi säestyksellä, ja jos herttuatar sen kuulee, niin voimmehan sanoa, että kuumuus estää meitä nukkumasta.

— Vaikeus ei ole siinä, rakas Emerentia, — vastasi Altisidora — vaan siinä, etten haluaisi laulullani ilmaista sydämeni tunteita, koska ne, jotka eivät tunne lemmen suurta valtaa, voisivat pitää minua kevytmielisenä ja julkeana tyttönä. Mutta kävi miten kävi, parempi on puna kasvoissa kuin haava sydämessä.

Samassa kuului harpun suloisia säveliä. Ne kuullessaan Don Quijote kovin hämmästyi, sillä samassa silmänräpäyksessä palautuivat hänen muistiinsa ne monet monituiset samanlaiset seikkailut, joita hän oli lukenut mielettömistä ritarikertomuksistaan ja joissa puhuttiin ikkunoista, ristikoista ja puutarhoista, serenadeista, lemmentunnustuksista ja muista hullutuksista. Hän kuvitteli heti, että joku herttuattaren kamarineideistä oli häneen rakastunut ja että häveliäisyys pakotti hänet salaamaan kiintymyksensä. Hän pelkäsi joutuvansa antautumaan, mutta päätti lujasti varoa häviötä, sulkeutui koko sydämestään ja sielustaan valtiattarensa Dulcinea Tobosolaisen varjelukseen, päätti kuunnella musiikkia ja osoittaakseen olevansa läsnä oli aivastavinaan, mikä tyttöjä kovin ilahdutti, koska he juuri toivoivat, että Don Quijote heidät kuuksi. Kun siis harppu oli koeteltu ja viritetty, alkoi Altisidora laulaa seuraavaa romanssia:

Oi sinä, joka lepäilet välissä hienoin lakanain ja oiot illast' aamuhan niin jalkojasi vain.

sä ritareista urhokkain ja Manchan poika uljahin, sä, joka loistat kirkkaammin kuin puhtain kultakin.

Nyt kuule ääntä impyen, mi kaunis on, mut onneton: sun silmiesi auringot sai poven polttohon.

Sä seikkailuja etsien niin monta kärsiväistä näät; voit auttaa, mutta tuskilleen sä kylmäks silti jäät.

Voi lausu, nuori sankari, jos toivot taivaan satamaa, sun kotis onko Libya vai Jacan vuorimaa,[24]

sua imettikö käärmehet, ja hoivasiko lapsuuttas maat synkät, vuoret korkeat tai korpi varjokas?

Kas Dulcinea tosiaan, tuo tyttö pulska, pullea, kesyttäneensä tiikerin voi kyllä kerskata.

Siks kunniaan hän nouseekin Henaresista Jaramaan, ja Pisuergast' Arlanzaan[25] myös hänet mainitaan.

Jos osansa hän vaihettais, niin sais hän päälle kaupan sen muu puvuistani koreimman, tuon kultaripsuisen.

Oi jospa syliis päästä vois tai vuotees ääreen tulla sais vain hilsett' edes kynsimään suloisten suortuvais.

Ma liian paljon pyytelen, oon siihen aivan arvoton; mut jalkojasi hieroisin, se mulle kylliks on.

Oi kuinka kauniit päähineet ja viitat kultapäärmehin ja kengät hopein kirjatut ma sulle antaisin!

Myös helmet kaikkein kauneimmat mun sydämeni sulle sois, niin suuret, että nimeltään ne _ainokaiset_ ois.[26]

Oi Manchalainen Nero, et Tarpeijan kukkulaltas saa noin tuimin silmin kiihdyttää sa Roomas roihuntaa.

Oon lapsi, hento tyttönen, en vielä viittätoistakaan; kuut' yhdeksän on siihen näät, sen pyydän uskomaan.

Oon vailla virhett' yhtäkään, en ole rampa, romuluu; kuin liljanvarret kutrini maan puoleen kurkoittuu.

Vaikk' onkin suuni leveä ja nenä latuskainen lie, on hampaani kuin topaasit, ne maineeseen mun vie.

Niin kauniisti ei kenenkään soi ääni kuin soi minun vain; ja keskimittaa lyhemmäks' oon jäänyt varreltani.

Nää kaikki sulot saaliiks saat, jos mulle suot sen suosion; oon hovineitsyt — nimeni Altisidora on.

Siihen päättyi lemmensairaan Altisidoran laulu, ja siitä alkoi kosiskellun Don Quijoten säikähdys. Hän huokasi syvään ja virkkoi itsekseen: »Miksi pitääkään minun olla niin onneton vaeltava ritari, että joka-ainoa neito minut nähdessään heti minuun rakastuu...! Miksi pitääkään verrattoman Dulcinea Tobosolaisen olla niin kovaonninen, ettei hänen sallita yksin nauttia minun verratonta uskollisuuttani...! Mitä te oikeastaan tahdotte, kuningattaret? Miksi vainoatte häntä, keisarinnat? Miksi ahdistatte häntä niin kovin, te neljän-, viidentoista vuoden ikäiset neidot? Sallikaa, sallikaa sen onnettoman riemuita, iloita ja ylpeillä kohtalosta, jonka Amor on suvainnut hänelle suoda jättämällä sydämeni ja sieluni hänen haltuunsa. Huomaa, sinä lemmensairas lauma, että minä olen yksin Dulcinealle mantelitahdasta ja rintasokeria, mutta kaikille muille piikiveä; hänelle minä olen hunajaa, mutta teille karvasta vettä; minulle on yksin Dulcinea kaunis, älykäs, siveä, oivallinen ja jalosukuinen; kaikki muut ovat rumia, yksinkertaisia, kevytmielisiä ja halpasukuisia. Luonto on minut maailmaan luonut, jotta olisin hänen omansa enkä kenenkään muun naisen. Itkeköön tai laulakoon Altisidora ja olkoon epätoivoissaan se daami, jonka tähden minua peitottiin noidutun maurin linnassa; minä kuulun Dulcinealle, vaikka minut keitettäisiin tai paistettaisiin, hänen tähtensä minä säilyn puhtaana, jalosukuisena ja siveänä maailman kaikkien noitamahtien uhalla.» Niin sanottuaan hän paukahdutti ikkunan kiinni ja meni harmistuneena ja vihoissaan, kuin olisi häntä kohdannut jokin suuri onnettomuus, takaisin sänkyynsä; ja sinne me nyt hänet jätämme, sillä meitä kutsuu suuri Sancho Panza, joka tahtoo aloittaa mainion käskynhaltiana-olonsa.

Viidesviidettä luku.

Kuinka suuri Sancho Panza otti saaren haltuunsa ja ja kuinka hän alkoi sitä hallita.

Oi sinä antipodien alinomainen paljastaja, sinä maailman soihtu, taivaan silmä, vedenviilentäjien suloinen pyörittäjä,[27] sinä, joka olet täällä Tyrnbriläinen, tuolla Phoibos, milloin jousimies, milloin lääkäri, runoustaiteen isä, soitannon keksijä, sinä, joka aina nouset etkä milloinkaan laske, vaikka siltä näyttää, oi Aurinko, jonka avulla ihminen siittää ihmisen, sinua minä huudan avukseni ja rukoilen hälventämään mieleni pimeyttä, jotta voisin esittää kohta kohdalta kertomuksen suuren Sancho Panzan hallituksesta, sillä ilman sinua tunnen olevani hervoton, väsynyt ja epäselvä.

Sanon siis, että Sancho saapui koko seurueensa kanssa pieneen kaupunkiin, jossa oli suunnilleen tuhat asukasta ja joka oli herttuan omistamista paikkakunnista huomattavimpia. Hänelle uskoteltiin, että sen nimi oli Baratarian[28] saari, joko siitä syystä, että paikkakunnan nimi todella oli _Baratario_, tai siksi, että käskynhaltianviran luovuttaminen hänelle oli pelkkää petosta. Sanchon saavuttua muurien ympäröimän pienen kaupungin portille tuli paikkakunnan raati ottamaan häntä vastaan, soitettiin kelloilla, ja kaikki asukkaat ilmaisivat iloa sekä veivät hänet riemusaatossa pääkirkkoon, missä pidettiin kiitosjumalanpalvelus. Sitten toimitettiin eräitä naurettavia juhlamenoja, joiden kestäessä kaupungin avaimet jätettiin Sancholle ja hänet tunnustettiin Baratarian saaren alinomaiseksi käskynhaltiaksi. Uuden käskynhaltian puku, hänen partansa ja koko hänen pieni ja turpea hahmonsa hämmästyttivät kaikkia, joilla ei ollut tietoa asian todellisesta laadusta, vieläpä niitäkin, jotka sen tunsivat ja joita oli paljon. Vihdoin hänet kuljetettiin kirkosta oikeussaliin, istutettiin tuomioistuimelle, ja herttuan hovimestari lausui:

— Armollinen herra käskynhaltia, tässä saaressa on ikivanhana tapana, että sen, joka tulee ottamaan haltuunsa tämän kuuluisan saaren, pitää vastata erääseen hänelle esitettävään ja hiukan monimutkaiseen ja pulmalliseen kysymykseen. Vastauksesta saaren asukkaat oppivat tuntemaan uuden käskynhaltian älyn, ja niin he joko iloitsevat tai ovat pahoillaan hänen saapumisestansa.

Hovimestarin niin puhuessa Sancho katseli vastakkaiseen seinään kirjoitettuja lukuisia suuria kirjaimia ja, koska ei osannut lukea, kysyi, mitä maalauksia seinässä oli. Hänelle vastattiin:

— Armollinen herra, siihen on kirjoitettu ja merkitty päivä, jona teidän armonne otti tämän saaren haltuunsa, ja kirjoituksen sisältö on tämä: »Tänä päivänä, siinä ja siinä kuussa, sinä ja sinä vuonna, otti tämän saaren haltuunsa herra Don Sancho Panza, joka siitä nauttikoon monet vuodet.»

— Ketä siinä mainitaan Don Sancho Panzan nimellä? kysyi Sancho.

— Teidän armoanne; — vastasi hovimestari — tähän saareen ei ole saapunut ketään muuta Panzaa kuin hän, joka nyt istuu siinä tuolissa.

— Kuulkaahan, hyvä ystävä, — sanoi Sancho ‒ minun nimessäni ei ole mitään _Donia_, eikä koko suvussani ole semmoista ollut. Nimeni on kerta kaikkiaan Sancho Panza; Sancho oli isäni ja Sancho isoisäni nimi; ja kaikki he olivat Panzoja, eikä siinä ole tarvittu mitään _Donin_ tai _Doñan_ laisia lisiä. Minusta tuntuu kuin tässä saaressa täytyisi olla Doneja enemmän kuin pieniä kiviä; mutta jääköön sikseen, Jumala kyllä tietää, mitä tarkoitan, ja voi käydä niin, että minä, jos tämä hallitukseni kestää muutamia päiviä, kitken pois kaikki nuo Donit, joita on niin paljon, että niistä on varmaan sama vaiva kuin hyttysistä. Antakaa nyt kuulua, mikä on se kysymyksenne, herra hovimestari, niin minä vastaan siihen parhaan taitoni mukaan, olkoot asukkaat sitten pahoillaan tai ei.

Samassa astui tuomiosaliin kaksi miestä, toinen talonpojan puvussa, toinen räätälin asussa — hänellä näet oli kädessään sakset — ja räätäli sanoi:

— Armollinen herra käskynhaltia, minä ja tämä talonpoika tulemme teidän armonne eteen siitä syystä, että tämä hyvä mies astui eilen työhuoneeseeni (minä näet olen, kaikkien läsnäolijoitten suosiollisella luvalla, opinkäynyt räätälimestari, Jumalalle olkoon siitä kiitos), pisti käteeni kappaleen verkaa ja kysyi minulta: »Hyvä herra, riittääkö tämä verka yhteen hilkkaan?» Minä mittailin verankappaletta ja vastasin hänelle myöntävästi, mutta minä luulen ja luulen syystäkin hänen luulleen, että aikomukseni oli näpistää hiukan hänen verkaansa, ja siihen oli aiheena hänen oma kehnoutensa ja ne huonot ajatukset, joita ihmisillä yleensä on räätäleistä, ja niin hän vaati minua katsomaan, eikö se riittäisi kahteen. Minä arvasin hänen ajatuksensa ja vastasin myöntävästi; hän pysyi yhä alkuperäisessä ilkeässä luulossaan, lisäsi yhä hilkkojen lukumäärää, ja minä myöntelin yhä, kunnes ehdimme viiteen hilkkaan. Nyt hän on tullut niitä hakemaan, ja minä jätän ne hänelle, mutta hän ei tahdo maksaa työpalkkaa, vaan vaatii minulta maksua verastaan tai verkaansa takaisin.

— Onko tämä kaikki totta, hyvä ystävä? — kysyi Sancho.

— On, armollinen herra; — vastasi mies — mutta suvaitkoon teidän armonne käskeä häntä näyttämään ne viisi hilkkaa, jotka hän on minulle valmistanut.

— Sen teen mielelläni — vastasi räätäli.

Hän veti kätensä esiin viittansa alta, näytti viittä hilkkaa, jotka hänellä oli viiden sormen nokassa ja sanoi:

— Tässä ovat ne viisi hilkkaa, joita tämä hyvä mies minulta vaatii. Minä vakuutan Jumalan ja omantuntoni nimessä, ettei verkaa ole yhtään jäljellä, ja jätän työni ammattikunnan tarkastajani nähtäväksi.

Kaikki läsnäolijat nauroivat monille hilkoille ja merkilliselle riitajutulle. Sancho mietti asiaa vähän aikaa ja sanoi sitten:

— Minusta näyttää, ettei tätä juttua tarvitse kauan käsitellä, vaan että se voidaan ratkaista heti kunnon miehen ymmärryksellä, ja minä siis annan siitä sen tuomion, että räätäli menettää työpalkkansa ja talonpoika verkansa. Hilkat vietäköön vankilassa oleville vangeille, ja sillä hyvä.

Jos myöhemmin langetettu tuomio, joka koski karjakauppiaan kukkaroa, synnytti läsnäolijoissa ihmettelyä, niin tämä sai heidät nauramaan; mutta käskynhaltian tuomio pantiin sentään täytäntöön. Sitten saapui hänen luokseen kaksi vanhaa miestä; toinen nojasi ruokokeppiin, ja toinen, kepitön, virkkoi:

— Armollinen herra, minä lainasin tälle hyvälle miehelle tässä taannoin kymmenen kultadukaattia tehdäkseni hänelle palveluksen ja samalla ansiollisen työn, sillä ehdolla, että hän maksaisi ne minulle takaisin, kun niitä häneltä vaatisin. Kului päiviä, enkä minä niitä häneltä vaatinut, koska en tahtonut saattaa häntä maksamisen vuoksi pahempaan pulaan kuin missä hän oli silloin, kun ne hänelle lainasin. Koska minusta kuitenkin alkoi näyttää siltä, ettei hän ajatellutkaan maksaa takaisin, olen niitä vaatinut häneltä monet kerrat, mutta hän ei maksa, vaan kieltää koko asian sanoen, etten ole milloinkaan niitä hänelle lainannut ja että hän, jos olen ne hänelle lainannut, on jo ne maksanut minulle takaisin. Minulla ei ole todistajia, ei siihen, että olen rahat hänelle antanut, eikä takaisinmaksamiseen, sillä hän ei ole niitä takaisin maksanut. Nyt pyydän teidän armoanne asettamaan hänet valalle, ja jos hän vannoo maksaneensa rahat takaisin, niin minä luovun vaatimuksestani kaikkien läsnäolevien ja Jumalan edessä.

— Mitäs te tähän sanotte, kelpo keppiukko? — kysyi Sancho.

Ukko vastasi:

— Armollinen herra, minä tunnustan, että hän lainasi minulle rahat, ja suvaitkoon teidän armonne laskea alas tuomarinsauvan; koska hän jättää asian riippumaan valastani, niin minä vannon, että olen ne todella ja totisesti maksanut ja antanut hänelle takaisin.