Part 6

Toiseksi sinun pitää havaita, kuka olet, ja pyrkiä tuntemaan itseäsi, mikä on vaikeinta tuntemista, mitä ajatella saattaa. Itsesi tuntemisesta johtuu, ettet paisu kuin sammakko, joka tahtoi olla härän kokoinen; jos näet niin menettelet, niin se muisto, että olet kotipuolessasi sikoja paimentanut, on kuin ruma jalkapari hulluutesi riikinkukonpyrstön alla.

— Totta kyllä; — vastasi Sancho — mutta siinä virassa minä olin pienenä poikana; myöhemmin, hiukan miestyttyäni, minä paimensin hanhia enkä sikoja. Mutta tämä ei mielestäni asiaan vaikuta, sillä eiväthän kaikki hallitusmiehet ole kuninkaitten sukua.

— Olet oikeassa, — virkkoi Don Quijote — ja siksi tulee niiden, jotka eivät ole jaloa sukuperää, liittää vitkansa arvokkuuteen leppoisaa ystävällisyyttä, mikä viisauden johtamana torjuu kaikki ilkeät parjaukset, joita mikään sääty ei voi välttää. Pidä kunniassa, Sancho, alhaista sukuperääsi äläkä häpeä sanoa polveutuvasi talonpojista; kun havaitaan, ettet sitä häpeä, ei kukaan yritä sinua sillä asialla suututtaa. Ja ylpeile ennemmin siitä, että olet alhainen, mutta kelpo mies, kuin siitä, että olet korska syntinen, Lukemattomat ovat ne, jotka alhaisesta suvusta syntyneinä ovat kohonneet kaikkein korkeimpiin asemiin, paaveiksi ja keisareiksi, ja tämän tosiasian vahvistukseksi voisin mainita sinulle niin monta esimerkkiä, että väsyisit niitä kuulemaan.

Huomaa, Sancho: jos valitset välineeksesi hyveen ja ylpeilet hyvien tekojen tekemisestä, niin sinulla ei ole mitään syytä kadehtia niitä, joiden teot ovat ruhtinaallisia ja ylhäisiä, sillä veri peritään, mutta hyve hankitaan, ja hyveellä on arvo itsessään, mutta verellä ei.

Jos siis on niin laita, kuten onkin, niin siinä tapauksessa, että saarella ollessasi joku sukulaisistasi tulee sinua tervehtimään, älä torju tai halveksi häntä, vaan ota hänet ystävällisesti vastaan, kestitse häntä ja anna hänelle lahjoja, sillä siten täytät, mitä käskee taivas, jonka tahto on, ettei kenenkään tule ylenkatsoa sen luomia olentoja, ja teet, mitä olet velkaa luonnollisille sukulaisuuden siteille.

Jos sinä otat mukaan vaimosi (ei näet ole hyvä, että henkilö, joka on kauan käskynhaltiana, elää ilman omaa vaimoa), niin opeta häntä, sivistä häntä ja hio hänestä pois hänen synnynnäinen karkeutensa; sillä kaikki, mitä älykäs käskynhaltia voi saada aikaan, voi sivistymätön ja typerä vaimo tuhota ja hävittää.

Jos satut jäämään leskeksi (mikä voi tapahtua) ja virkasi nojalla etsit itsellesi vaimoa korkeammasta säädystä, älä ota sellaista, joka on sinulle kuin ongenkoukku ja vapa, millä kalastetaan lahjoja selkäsi takana, sillä minä sanon sinulle totisesti, että kaikesta, mitä tuomarin vaimo sillä tavalla ottaa vastaan, tulee miehen vastata suurena tilinteon päivänä, jolloin hän, kuoltuansa, joutuu maksamaan nelin kerroin ne erät, joista ei ole tehnyt eläessään tiliä.

Älä antaudu milloinkaan mielivallan lain ohjattavaksi; sitä kuuntelevat yleensä mielellään tietämättömät kuvitellen olevansa terävä-älyisiä.

Saakoot köyhän kyynelet sinulta osakseen suurempaa myötätuntoa, mutta ei suurempaa oikeutta, kuin rikkaan selitykset.

Yritä saada selville asian todellinen tila niin hyvin rikkaan lupausten ja lahjojen kuin köyhän nyyhkytysten ja hartaitten rukousten takaa.

Jos kohtuullisuus voi ja jos sen pitää tulla kysymykseen, älä rasita rikoksen tekijää lain koko ankaruudella; ankara tuomari näet ei ole paremmassa maineessa kuin sääliväinen.

Jos sallit oikeuden sauvan joskus taittua, älköön syynä olko lahjan painavuus, vaan armeliaisuus.

Jos joudut tuomitsemaan jonkun vihollisesi jutussa, käännä ajatuksesi pois kärsimästäsi vääryydestä ja kiinnitä ne asiaan sellaisenaan.

Älköön oma intohimosi sokaisko sinua vieraan ihmisen asiassa, sillä virheet, joita sinä teet, ovat useimmiten auttamattomia, ja jos ne voidaan korjata, niin se tapahtuu maineesi, vieläpä omaisuutesikin kustannuksella.

Jos joku kaunis nainen tulee pyytämään sinulta oikeutta, käännä katseesi pois hänen kyynelistään äläkä kuuntele hänen valitustaan, vaan harkitse rauhallisesti hänen anomuksensa sisältöä, jollet halua, että järkesi hukkuu hänen itkuunsa ja vilpittömyytesi hänen huokauksiinsa.

Älä solvaa sanoilla henkilöä, jota sinun täytyy rangaista teolla, sillä onnettomalle riittää rangaistuksen tuska ilman siihen liitettyjä loukkaavia sanoja.

Pidä syytettyä, joka joutuu tuomiovaltasi alaiseksi, onnettomana ihmisenä, jota rasittaa meidän turmeltunut luontomme, ja käyttäydy omasta puolestasi armeliaasti ja lempeästi tekemättä mitään vääryyttä vastapuolelle; vaikka näet Jumalan kaikki ominaisuudet ovat yhden veroiset, niin meidän katsantokannaltamme hänen laupeutensa loistaa ja säteilee ihanammin kuin hänen vanhurskautensa.

Jos noudatat näitä neuvoja ja sääntöjä, Sancho, niin saat elää kauan maan päällä, maineesi tulee olemaan ikuinen, palkkasi runsas, onnesi sanomattoman suuri, sinä voit naittaa lapsesi mielesi mukaan, he ja lapsenlapsesi saavat maallista hyvyyttä ja kunniaa, sinä tulet elämään rauhassa ja ystävyydessä ihmisten kanssa, elämäsi lopulla sinut saavuttaa kuolema leppoisassa ja kypsässä vanhuudessa, ja jälkeläisesi kolmannessa polvessa sulkevat silmäsi viimeiseen uneen hellillä, hennoilla kätösillään. Mitä tässä olen sinulle sanonut, on sanottu sielusi opetukseksi ja kaunistukseksi; kuuntele nyt neuvoja, joita noudattaen voit kaunistaa ruumistasi.

Kolmasviidettä luku.

Kuinka Don Quijote vielä neuvoi Sancho Panzaa.

Kukapa olisi voinut kuunnella Don Quijoten esittämää puhetta pitämättä häntä erittäin älykkäänä ja vielä enemmän oikeamielisenä henkilönä? Mutta, kuten tätä suurta historiaa esitettäessä on moneen kertaan huomautettu, hänen hulluutensa ilmeni ainoastaan silloin, kun kosketettiin hänen ritariseikkojansa; kaikissa muissa puheissaan hän osoitti selvää ja hämmentymätöntä ymmärrystä, niin että hänen tekonsa alinomaa kumosivat hänen ajatuksiansa ja hänen ajatuksensa hänen tekojansa. Sancholle vielä antamissaan neuvoissa hän osoitti olevansa erittäin leikkisä ja ilmaisi huomattavassa määrässä sekä älyänsä että hulluuttansa. Sancho kuunteli häntä sangen tarkkaavaisesti ja yritti painaa mieleensä hänen neuvojansa, ikäänkuin olisi tosiaan tahtonut ne mielessään säilyttää niiden avulla onnellisesti synnyttääkseen hallituksensa, jota hänen mielensä nyt oli raskaana. Don Quijote siis jatkoi sanoen:

— Mitä tulee oman henkilösi ja huoneesi hallitsemiseen, Sancho, velvoitan sinua ensinnäkin olemaan siivollinen ja leikkaamaan kyntesi ja varoitan sinua niitä kasvattamasta, kuten tekevät muutamat, tietämättömyydessään luulotellen, että pitkät kynnet käsiä koristavat, ikäänkuin sellainen liikakasvu ja lisä, jonka he jättävät lyhentämättä, olisi ihmisen kynsi, vaikka se pikemmin on sisiliskoja pyydystävän tornihaukan kynsi, sanalla sanoen: törkeä ja ruma siivottomuus.

Älä käy, Sancho, huolimattomasti puettuna äläkä reuhota vyötönnä; huolimaton vaatetus näet ilmaisee velttoa mieltä, jollei sellainen epäjärjestys ja huolimattomuus johdu ovelasta teeskentelystä, kuten Julius Caesarista arveltiin.

Tutki varovasti, kuinka paljon sinulla voi olla tuloja virastasi, ja jos tulosi sallivat, että annat palvelijoillesi liverit, niin anna mieluummin säädylliset ja kestävät kuin koreat ja upeat ja jaa ne palvelijaisi ja köyhien kesken; minä tarkoitan: jos voit antaa sellaisen puvun kuudelle palvelijallesi, niin anna se kolmelle ja lahjoita toiset kolme köyhille; siten saat palvelijoita sekä taivasta että maata varten. Tätä uutta palvelijain pukemistapaa eivät turhamaiset ymmärrä.

Älä syö kynsilaukkaa ja sipulia, jotta ihmiset eivät hajustasi huomaa moukkamaisuuttasi.

Kävele hitaasti, puhu rauhallisesti, mutta ei niin, että näyttää siltä kuin kuuntelisit omaa puhettasi; sillä kaikki teeskentely on pahasta.

Syö vähän päivälliseksi ja vielä vähemmän illalliseksi, sillä koko ruumiin terveys taotaan vatsan työpajassa.

Juo kohtuullisesti ja muista, ettei henkilö, joka nauttii liian paljon viiniä, kykene säilyttämään salaisuutta eikä pitämään sanaansa.

Varo, Sancho, pureksimasta ruokaa molemmilla leukapielilläsi ja erukteeraamasta kenenkään läsnäollessa.

— Tuota erukteeraamista minä en ymmärrä — sanoi Sancho.

Don Quijote sanoi:

— Erukteeraaminen, Sancho, merkitsee röyhtäisemistä. Tämä on kielen kaikkein rumimpia sanoja, vaikka erittäin kuvaava, ja senvuoksi ovat hienot ihmiset turvautuneet latinankieleen ja käyttävät röyhtäisemisestä puhuessaan sanaa erukteerata; ja vaikka joku ei sellaisia sanoja ymmärrä, ei se mitään haittaa, sillä ne tulevat vähitellen käytäntöön ja helposti ymmärrettäviksi. Siten rikastutetaan kieltä, jota vallitsee ihmisten suuri joukko ja käytäntö.

— Totisesti, armollinen herra, — sanoi Sancho — yksi niistä neuvoista ja opetuksista, jotka aion painaa mieleeni, on se, ettei saa röyhkäistä; minulle näet semmoista sattuu tämän tästä.

— Erukteerata, Sancho, ei röyhkäistä — sanoi Don Quijote.

— Minä puhun tästä puoleen erupteeraamisesta, — vastasi Sancho — enkä totisesti sitä unohda.

— Sinun, Sancho, ei myöskään pidä sekoittaa puheeseesi niin ylen paljon sananlaskuja kuin tapasi on. Sananlaskut tosin ovat lyhyitä mietelauselmia, mutta sinä käytät niitä usein niin sopimattomasti, että ne tuntuvat pikemmin mielettömyyksiltä kuin mietelauseilta.

— Sen voi korjata yksin Jumala; — vastasi Sancho — minä näet osaan sananlaskuja enemmän kuin mahtuu kokonaiseen kirjaan, ja minun puhuessani niitä tulee suuhun yhtä haavaa niin paljon, että ne tyrkkivät toisiaan ulos pyrkiessään, ja kieli heittää ulos minkä sattuu, vaikka se ei erinomaisesti asiaan sopisikaan; mutta tästä puoleen minä varon sanomasta mitään, mikä ei sovi virkani arvoon. Sanon siis vain, ettei hätää kovaa käsissä, kun on leipää, lihaa säkissä, ja parempi katsoa kuin katua, ja hätäkös sen, joka tornissa soittelee, ja kyllä moni hankkii, muttei osaa hallita.

— Kas niin, Sancho! — virkkoi Don Quijote. — Laskettelet jo taas sananlaskuja pitkät sarjat; kuka sinua estää! Kuollen koira tapansa jättää! Tuskin olen päässyt sinulle sanomasta, että sinun täytyy vähentää sananlaskujasi, kun samassa latelet niitä kokonaisen litanian, ja ne sopivat käsittelemäämme asiaan kuin nyrkki silmään. Katsohan, Sancho, en minä sinulle sano, että oikeaan kohtaan sovitettu sananlasku näyttää huonolta, mutta jos latoo sananlaskuja toisen toisensa jälkeen, miten sattuu, niin puhe tulee typerää ja alhaista.

Kun nouset hevosen selkään, älä nojaudu taaksepäin satulan takakaaren yli, älä pidä sääriäsi jäykkinä ja ojennettuina, niin että ne ulkonevat hevosen vatsasta, mutta älä myöskään ratsasta niin huolimattomasti, että näyttää kuin istuisit harmosi selässä; ratsastustapa näet tekee toisista herroja, toisista tallirenkejä.

Älä nuku liikaa, sillä aamulla vireä pyörii, ehtoolla laiska hyörii, ja huomaa, Sancho, että ahkeruus kovan onnen voittaa; laiskuus sitävastoin ei milloinkaan johda toivotuille perille.

Viimeinen neuvoni, jonka nyt tahdon sinulle antaa, ei tosin tarkoita ruumiin kaunistusta, mutta toivon kuitenkin, että painat sen muistiisi, sillä uskon siitä olevan sinulle yhtä paljon hyötyä kuin aikaisemmin antamistani; ja se on tämä: sinun ei pidä milloinkaan käydä kiistelemään sukujohdoista, ei ainakaan niitä toisiinsa vertailemaan, sillä niiden joukossa, joita toisiinsa verrataan, täytyy toisen välttämättä olla parempi, joten sydämestään vihaa se, jota alennat, mutta ei millään tavalla kiitä se, jota ylennät.

Pukunasi olkoot pitkät housut, väljä nuttu, hiukan pitempi päällystakki; polvihousuja sinun ei pidä ajatellakaan, sillä ne eivät sovi ritareille enempää kuin käskynhaltioillekaan.

Nämä neuvot ovat nyt johtuneet mieleeni sinulle annettaviksi, Sancho; aikojen kuluessa ja tilaisuuden tarjoutuessa tulen tarjoamaan sinulle lisää oppia, jos muistat antaa minulle tietoa oloistasi.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — minä kyllä huomaan, että teidän armonne on lausunut minulle ainoastaan hyviä, hurskaita ja hyödyllisiä asioita; mutta mitä ne pyhittävät, kun en muista niistä yhtään ainoata? Se neuvo, ettei saa antaa kynsien kasvaa ja että pitää naida toistamiseen, jos niikseen tulee, kyllä pysyy pääkopassani, mutta muuta moskaa ja sekamelskaa ja hölynpölyä en muista nyt enkä tule koskaan muistamaan enempää kuin viimevuotisia pilviä, ja senvuoksi on välttämätöntä antaa ne minulle kirjallisesti; voinhan näet, vaikka en osaa lukea enkä kirjoittaa, antaa neuvot rippi-isälleni, jotta hän takoo ne päähäni ja palauttaa niitä mieleeni, kun tarve vaatii.

— Jumala paratkoon, — vastasi Don Quijote — kuinka sopimatonta onkaan, ettei käskynhaltia osaa lukea eikä kirjoittaa! Sinun näet tulee tietää, Sancho, että ihmisen lukutaidottomuus tai vasenkätisyys merkitsee jompaakumpaa; joko, että hänellä on ollut ylen vähäpätöiset ja alhaiset vanhemmat, tai että hän itse on ollut niin kunnoton ja kehno, ettei hyvä käytös eikä hyvä oppi ole voinut häneen juurtua. Tuo on sinussa suuri puutos, ja siksi toivoisin sinun oppivan ainakin nimesi kirjoittamaan.

— Kyllä minä nimeni osaan kirjoittaa; — vastasi Sancho — ollessani oltermannina kotikylässäni minä opin piirtämään muutamia kirjaimia kuin tavarapaalien merkkejä, ja niitä sanottiin minun nimekseni; voinhan sitäpaitsi teeskennellä, että oikea käteni on rampa, ja antaa jonkun toisen kirjoittaa nimeni, sillä kaikkeen keino keksitään, paitsi kuolemaan, ja kun tästä valtaan pääsen, teen mitä mieleni tekee, ja sitäpaitsi, eihän hätää mitään, kun on isä kylänvoutina... Ja kun olen käskynhaltia, joka on paljon suurempi herra kuin kylänvouti, niin tulkoot vain, kyllä minä niille näytän! Koettakoot vain katsoa minua yli olkansa ja puhua minusta pahaa takanapäin. Yrittäkööt vain tulla villoja hakemaan, niin saavat lähteä takaisin kerittyinä, ja kyllä Jumala omansa löytää, ja mitä rikas paistaa, sen köyhä maistaa, ja koska minusta tulee rikas, kun pääsen käskynhaltiaksi, ja samalla antelias, kuten aikomukseni on, niin minussa ei pidä näkyä mitään vikaa. Ei, jos on liian makea, niin kärpäset syövät; mikä kultaa, se kunniaa, tapasi isoäitini sanoa, ja mitä pappikaan paremmallensa mahtaa?

— Sinä kirottu Sancho! — virkkoi siihen Don Quijote. — Kuusikymmentätuhatta paholaista vieköön sinut ja sinun sananlaskusi! Sinä olet ladellut niitä nyt kokonaisen tunnin, ja jokainen niistä on ollut minulle pitkä kidutus. Minä vakuutan sinulle, että nuo sananlaskut vielä vievät sinut hirteen; niiden tähden alustalaisesi riistävät sinulta käskynhaltianviran tai nousevat kapinaan sinua vastaan. Sano minulle, mistä sinä ne keksit, sinä hölmö, ja kuinka niitä käytät, mieletön. Jos minä aion esittää yhden ainoan ja sovittaa sen oikeaan paikkaan, niin saan hiota ja ponnistella kuin olisin ojaa luomassa.

— Herra nähköön, rakas armollinen isäntä, — virkkoi Sancho — vähistäpä teidän armonne valittaa. Miksi hiidessä teitä kaivelee, että minä käytän, mitä minulle kuuluu, koska minulla ei mitään muuta omaa ole kuin sananlaskuja toinen toisensa jälkeen? Nytkin johtuu mieleeni neljä, jotka tulevat kuin kinnas käteen, mutta minä en niitä sano, sillä Sancho-poika osaa olla vaiti ajallansa.

— Sinä et ole se Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä sinä et osaa olla vaiti oikealla hetkellä, vaan puhua jaarittelet, kun ei pitäisi; mutta siitä huolimatta haluaisin tietää, mitkä olivat ne neljä sananpartta, jotka johtuivat mieleesi ja sopivat hyvin tähän asiaan; minä näet haeskelen muististani, joka on sangen hyvä, mutta en löydä yhtään ainoata.

— Mikä voisikaan sopia paremmin — sanoi Sancho kuin nämä: »älä pistä sormeasi toisen poskihampaisiin» ja »talo työlle, vieras tielle», ja »mitäs te meidän emännästä?» ja »saviruukku kiveen tai kivi saviruukkuun, saviruukun aina kehnosti käy», jotka kaikki sopivat tähän mainiosti. Kenenkään ei pidä ruveta riitelemään käskynhaltian tai sen henkilön kanssa, jolla käskyvalta on, sillä siinä käy vain huonosti, niinkuin sen, joka pistää sormensa toisen poskihampaisiin, ja vaikka ne eivät olisi poskihampaitakaan, vaan tavallisia hampaita, niin se ei tee mitään eroa, ja käskynhaltiaa vastaan ei sovi mukista, eikä ole mitään sanomista, jos käsketään korjaamaan luunsa toisen miehen talosta tai kysytään, mitä tahtoo toisen miehen eukosta. Ja mitä kiveen ja saviruukkuun tulee, niin senhän sokeakin huomaa. Sen, joka näkee raiskan toisen silmässä, tulee siis nähdä malka omassaan, jottei hänestä sanota: pata kattilaa soimaa, ja tietäähän teidän armonne, että hölmö on viisaampi kotonaan kuin viisas kylässä.

— Eipä suinkaan, Sancho; — vastasi Don Quijote — hölmö ei tiedä mitään kotonaan enempää kuin kylässäkään, koska tyhmyyden pohjalle ei voida rakentaa mitään järjen rakennusta. Mutta jätetään tämä nyt sikseen, Sancho; jos hallitset huonosti, niin syy on sinun ja häpeä minun, mutta minä lohdutan itseäni sillä, että olen tehnyt velvollisuuteni neuvomalla sinua niin vilpittömästi ja järkevästi kuin olen osannut; olen siis täyttänyt velvollisuuteni ja lupaukseni. Jumalan haltuun, Sancho, ja Jumala sinua itseäsi hallitkoon hallituksessasi, ja hän sinut vapauttakoon huolesta, joka minua yhä vaivaa, nimittäin, että panet koko saaresi mullin mallin, minkä olisin voinut ehkäistä ilmoittamalla herttualle, kuka olet, ja kertomalla hänelle, ettei sinun pieni, paksu persoonasi ole muuta kuin säkki täynnä sananlaskuja ja juonia.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — jos teidän armonne on sitä mieltä, etten minä kelpaa tähän käskynhaltianvirkaan, niin minä luovun siitä heti paikalla, sillä minulle on tärkeämpi kynnenmustuaisen verta sieluani kuin koko ruumiini, ja voinhan elää yhtä hyvin Sanchona leivästä ja sipulista kuin käskynhaltiana peltopyistä ja salvokukoista, ja sitäpaitsi on huomattava, että nukkuessaan kaikki ovat yhtäläisiä, suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat, ja jos teidän armonne oikein asiaa ajattelee, niin tulette huomaamaan, ettei koko tätä käskynhaltiahommaa ole pannut päähäni kukaan muu kuin teidän armonne, sillä minä en ymmärrä saarten hallitsemisesta enempää kuin korppikotka, ja jos uskotte, että piru minut perii, jos rupean käskynhaltiaksi, niin minä tahdon mieluummin päästä Sanchona taivaaseen kuin käskynhaltiana helvettiin.

— Jumaliste, Sancho, — sanoi Don Quijote — yksin näiden viime sanojesi vuoksi katson sinut kyllin arvokkaaksi hallitsemaan tuhansia saaria. Sinulla on hyvä luonnonlaatu, jonka puuttuessa ei olekaan mitään arvokasta tietoa. Rukoile Jumalaa avuksesi ja koeta olla eksymättä tärkeimmästä tarkoituksestasi, toisin sanoen, yritä aina vakavasti toimia oikein kaikissa kohdallesi sattuvissa seikoissa, sillä taivas suosii aina hyviä aikeita. Mutta lähtekäämme nyt aterioimaan; minä luulen, että herrasväki jo meitä odottaa.

Neljäsviidettä luku.

Kuinka Sancho Panza kuljetettiin käskynhaltiaksi ja Don Quijotelle linnassa sattuneesta merkillisestä seikkailusta.

Tämän historian alkutekstistä sanotaan voitavan havaita, ettei kääntäjä ole tulkinnut tätä lukua niinkuin Cide Hamete oli sen kirjoittanut. Mauri näet oli tähän saakka ehdittyään puhjennut jonkinlaiseen itsesoimaukseen, että oli ryhtynyt kirjoittamaan niin kuivaa ja niin ahdasrajaista historiaa kuin tämä Don Quijoten historia, koska hänen piti mielestään aina puhua vain Don Quijotesta ja Sanchosta uskaltamatta ulottaa esitystään muihin sivukertomuksiin ja vakavampiin ja mielenkiintoisempiin välikohtauksiin; ja hän sanoi, että niin ollen, kun täytyy aina käyttää ajatustaan, kättään ja kynäänsä kirjoittamaan yhdestä ainoasta aiheesta ja puhua muutamien harvojen henkilöitten suulla, siitä koitui sietämätön työ, jonka hedelmästä ei ollut tekijälle mitään hyötyä, ja että hän tämän epäkohdan välttämiseksi oli edellisessä osassa käyttänyt sellaista keinoa, että oli liittänyt historiaansa muutamia kertomuksia, kuten kertomuksen _Mielettömästä uteliaisuudesta_ ja _Orjuuteen joutuneesta kapteenista_, jotka ovat kuin erillään tästä historiasta, kun sen sijaan muut kerrotut tapahtumat ovat itse Don Quijotelle sattuneita seikkoja, joita ei sopinut jättää kirjoittamatta. Hän sanoo myös ajatelleensa, että monet, jotka kiinnittävät tarkkaavaisuutensa sitä vaativiin Don Quijoten urotöihin, eivät ollenkaan välittäisi historiaan liitetyistä kertomuksista, vaan sivuuttaisivat ne kiireesti tai harmistuneina, ollenkaan ottamatta huomioon niihin sisältyvää hienoa ja taiteellista työtä, joka olisi ilmennyt aivan selvästi, jos ne olisi julkaistu erikseen eikä Don Quijoten hullutuksiin ja Sanchon typeryyksiin liitettyinä. Hän ei siis tahtonut ottaa tähän toiseen osaan mitään irrallisia tai löyhästi siihen liittyviä kertomuksia, vaan ainoastaan muutamia todellisuudessa esiintyvien tapahtumien aiheuttamia välikohtauksia, jotka heti voi sellaisiksi havaita, ja niitäkin vain säästäen ja käyttäen niin vähän sanoja kuin niitten esittäminen vaatii. Koska hän siis pysyttelee kertomuksen ahtaissa puitteissa, vaikka hänellä on kykyä, voimaa ja ymmärrystä kuvailla koko maailmankaikkeutta, niin hän pyytää, ettei hänen työtänsä pidetä halpana, vaan annetaan hänelle kiitosta, ei siitä, mitä hän on kirjoittanut, vaan siitä, mitä on jättänyt kirjoittamatta.

Sitten hän jatkaa historiaansa kertoen, että Don Quijote, lopetettuaan päivällisaterian sinä päivänä, jona hän antoi Sancholle neuvoja, jätti ne hänelle samana iltapäivänä kirjoitettuina, jotta hän saisi etsiä henkilön, joka ne hänelle lukisi. Mutta Sancho kadotti ne melkein heti saatuaan, ja ne joutuivat herttualle, joka näytti ne herttuattarelle, ja he molemmat ihmettelivät jälleen Don Quijoten hulluutta ja mielevyyttä. Nyt he jatkoivat kujeitaan ja lähettivät samana iltapäivänä Sanchon suuren seurueen kanssa siihen paikkaan, jonka piti olla hänen saarensa. Henkilö, jonka haltuun Sancho oli uskottu, sattui olemaan muudan herttuan hovimestari, erittäin älykäs ja hupainen mies (hupainen luonnonlaatu näet aina edellyttää älyä), joka oli aikaisemmin esiintynyt kreivitär Trifaldina, ja näiden ominaisuuksiensa vuoksi ja saatuaan herrasväeltään tarkat ohjeet, kuinka hänen piti Sanchon kanssa menetellä, hän onnistui aikeissaan mainiosti. Sattui sitten, että Sancho, nähdessään tämän hovimestarin, havaitsi hänet Trifaldin näköiseksi ja kääntyi sanomaan herralleen:

— Armollinen herra, vieköön minut piru tästä paikasta kuin höyhenen, jos teidän armonne ei täydy minulle tunnustaa, että tämän herttuan hovimestarin naama on kamarirouva Tuskallisen naama.

Don Quijote katseli tarkkaavasti hovimestaria ja katseltuaan sanoi Sancholle:

— Pirulla ei ole mitään syytä viedä sinua, Sancho, tai kuljettaa sinua kuin höyhentä (en edes oikein ymmärrä mitä tarkoitat), sillä Tuskallisen kasvot ovat samat kuin tämän hovimestarin, mutta hovimestari ei silti ole Tuskallinen; jos näet hän se olisi, niin siihen sisältyisi erittäin vaikea ristiriita, eikä nyt ole aikaa ryhtyä sellaisiin tutkimuksiin, sillä siinä joutuisimme sekaviin sokkeloihin. Usko minua, ystäväni: tässä on rukoiltava Jumalaa oikein hartaasti varjelemaan meitä molempia pahoilta velhoilta ja ilkeiltä noidilta.

— Ei se ole mitään pilaa, armollinen herra, — virkkoi Sancho — vaan seikka on se, että minä kuulin hänen äsken puhuvan, ja tuntuipa totisesti siltä kuin korviini olisi kaikunut Trifaldin ääni. Olkoon menneeksi, minä olen vaiti; mutta kyllä minä tästä lähtien pidän varani ja katson, havaitsenko jotakin muuta merkkiä, joka epäilystäni vahvistaa tai sitä kumoaa.

— Se sinun tulee tehdä, Sancho, — sanoi Don Quijote — ja anna minulle tieto kaikesta, mitä siinä suhteessa havaitset, ja kaikesta muusta, mitä käskynhaltiana ollessasi joudut kokemaan.