Part 5

‒ Sinä huomaat, Sancho veikko, että edessämme on pitkä matka, ja Jumala yksin tietää, milloin sieltä palaamme ja saammeko aikaa ja tilaisuutta keskustelemiseen, senvuoksi kehoitan sinua nyt vetäytymään huoneeseesi, kuin lähtisit sieltä hakemaan jotakin, mitä matkalla välttämättä tarvitaan, ja antamaan itsellesi siellä kädenkäänteessä ainakin viisisataa iskua, jotka vähennetään niistä kolmestatuhannestakolmestasadasta, jotka olet velvollinen itsellesi antamaan — kun näet alku on hyvä, on harvoin loppu paha.

— Jumaliste, — sanoi Sancho — teidän armonne on varmaan päästä vialla! Tuohan on aivan kuin se vanha sananparsi: »Piikuutta meiltä pyydetään, vaikka näin pyöreitä ollaan.» Nytkö, kun minun täytyy asettua istumaan paljaalle laudalle, teidän armonne vaatii minua pieksemään pakaroitani? Totta totisesti, teidän armonne tekee vääryyttä. Lähdetään nyt ajelemaan noiden kamarirouvien partoja; minä lupaan teidän armollenne kunniasanallani takaisin tultua täyttäväni velvollisuuteni niin joutuin, että teidän armonne tulee olemaan tyytyväinen; ja tämä saa nyt riittää.

Don Quijote vastasi:

— Olkoon menneeksi, kelpo Sancho; minä tyydyn lupaukseesi ja uskon, että sen täytät, sillä olethan rehellinen mies, vaikka muuten viheliäinen.

— En minä viheriäinen ole, vaan tummanruskea; — sanoi Sancho — mutta vaikka olisin sekaväriä, pitäisin sanani sittenkin.

Sitten he palasivat noustakseen Tappiniekan selkään, ja Don Quijote sanoi ylös kiivetessään:

— Peittäkää silmänne, Sancho, ja nouskaa lautasille, Sancho. Hän, joka niin kaukaisista maista lähettää meitä hakemaan, ei tietenkään tee sitä meitä pettääkseen, sillä vähän hänelle voi kunniaa koitua, jos pettää sen, joka häneen luottaa, ja vaikka kaikki kävisi toisin kuin otaksun, ei mikään ilkeys voi himmentää kunniaa, jonka voitamme käydessämme suorittamaan tätä mainetyötä.

— Lähdetään, armollinen herra; — sanoi Sancho — näiden armollisten rouvain parrat ja kyynelet ovat sydämelläni niin, etten syö yhtään maukasta suupalaa, ennenkuin näen heidät jälleen siloisina. Nouskaa te hevosen selkään, armollinen herra, ja sitokaa te ensin silmänne; jos näet minun tulee sijoittua lautasille, on selvää, että sen, joka istuu satulassa, tulee nousta ensin.

— Se on totta — vastasi Don Quijote.

Hän otti nenäliinan taskustaan ja pyysi Tuskallista sitomaan oikein hyvin hänen silmänsä, mutta niin tehtyä hän otti siteen silmiltään ja sanoi:

— Jollen väärin muista, olen lukenut Vergiliuksesta, että tuo Troian Palladion oli puuhevonen, jonka kreikkalaiset lahjoittivat Pallas-jumalattarelle ja jonka vatsa oli täynnä asestettuja ritareita, jotka sitten Troian lopullisesti kukistivat; saattaa siis olla syytä ensin katsoa, mitä Tappiniekalla on mahassaan.

— Sitä ei kannata tehdä, — sanoi Tuskallinen — sillä minä takaan sen ja tiedän, ettei Malambruno suinkaan ole ilkeä eikä kavala; teidän armonne, herra Don Quijote, voi nousta sen selkään yhtään pelkäämättä, ja kostettakoon minulle, jos teille mitään pahaa sattuu.

Don Quijotesta tuntui, että olisi hänen urhoollisuutensa maineelle vahingoksi, jos hän vielä jotakin mainitsisi omasta turvallisuudestaan, ja niin hän enemmittä puheitta nousi Tappiniekan selkään ja koetteli tappia, joka kääntyi aivan helposti. Koska hänellä ei ollut jalustimia ja hänen säärensä riippuivat suoraan alaspäin, niin hän muistutti ilmeisesti johonkin flaamilaiseen seinäverhoon maalattua tai kudottua roomalaisen triumfikulkueen hahmoa. Vähitellen ja vastahakoisesti nousi Sanchokin paikalleen sijoittuen ratsun lautasille niin hyvin kuin osasi. Istumapaikka tuntui hänestä sangen kovalta eikä suinkaan mukavalta, ja siksi hän pyysi herttualta, että hänelle, jos mahdollista, annettaisiin jokin tyyny tai pielus, vaikkapa herttuattaren jakkaralta tai jonkin hovipojan sängystä, sillä tämän ratsun lautaset tuntuivat olevan pikemmin marmoria kuin puuta. Trifaldi vastasi siihen, ettei Tappiniekka sietänyt mitään valjaita eikä vaippoja, että Sancho korkeintaan voi sijoittua siihen sivuttain, niinkuin naiset ratsastaessaan, ja ettei istumapaikka niin ollen tuntuisi ylen kovalta. Sancho noudatti kehoitusta, lausui jäähyväisensä ja antoi sitoa silmänsä, mutta otti sitten siteen pois, katseli puutarhassa olevia ja pyysi liikutettuna ja kyynelet silmissä heitä kaikkia auttamaan häntä tässä vaarallisessa yrityksessä lukemalla kukin isämeidän ja avemarian, jotta Jumala toimittaisi jonkun lukemaan samat rukoukset heidän puolestaan, jos he vuorostaan joutuisivat semmoiseen vaaran paikkaan. Siihen virkkoi Don Quijote:

— Sinä heittiö, oletko ehkä hirsipuussa, vai onko viimeinen hetkesi tullut, kun tarvitset sellaisia esirukouksia? Etkö sinä, kurja pelkuri, istu samassa paikassa, missä istui kaunis Magalona ja mistä hän astui alas, ei hautaan, vaan Ranskan kuningattareksi, jos aikakirjat eivät valehtele? Ja minä, joka istun vieressäsi, enkö minä voi asettua urhoollisen Pietarin rinnalle, joka rasitti painollaan samaa paikkaa, jota minun painoni nyt rasittaa? Peitä silmäsi, peitä silmäsi, sinä raukkamainen otus, äläkä anna pelkosi tulla huulillesi ainakaan minun läsnäollessani.

— Sidottakoon siis silmäni — vastasi Sancho. — Koska minun ei sallita sulkeutua Jumalan huomaan eikä anneta toisten tehdä niin minun puolestani, niin onko ihme, jos pelkään, että tässä liikkuu joukko perkeleitä, jotka lennättävät meidät Peralvilloon?[17]

He peittivät nyt silmänsä, ja Don Quijote, havaitessaan hyvin sijoittuneensa, tarttui tappiin, ja hän oli tuskin ehtinyt siihen koskettaa, kun kaikki kamarirouvat ja muut läsnäolijat koroittivat äänensä ja huusivat:

— Jumalan haltuun, urhoollinen ritari!

— Jumalan huomaan, peloton aseenkantaja!

— Nyt, nyt te jo kiidätte ilmassa halkoen sitä nopeammin kuin nuoli!

— Nyt teidän menoanne jo hämmästyvät ja ihmettelevät kaikki, jotka täältä maasta teitä katselevat!

— Pidä kiinni, urhoollinen Sancho; sinä näytät huojuvan! Katso, ettet putoa, sillä sinun lankeemuksesi olisi suurempi kuin sen uhkarohkean nuorukaisen, joka tahtoi ajaa isänsä, auringonjumalan, vaunuja!

Sancho kuuli huudon, painui lähemmäksi isäntäänsä, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoi hänelle:

— Armollinen herra, kuinka ne sanovat, että olemme jo niin korkealla, vaikka heidän äänensä kuuluu tänne ja tuntuu siltä kuin he puhuisivat tuossa vieressämme?

— Älä siitä välitä, Sancho; nämä seikat ja tällaiset lennot ovat asioiden tavallisen menon ulkopuolella, ja senvuoksi voit nähdä ja kuulla kuinka paljon haluat tuhannen peninkulman päähän. Mutta älä purista minua niin kovin, sillä sinä voit syöstä minut alas. Minä en tosiaankaan tiedä, miksi olet niin huolissasi ja peloissasi, sillä uskallan vannoa, etten ole ikäpäivinäni ratsastanut juhdalla, joka liikkuu tasaisemmin; minusta tuntuu kerrassaan kuin emme hievahtaisi paikaltamme. Heitä pois pelko, ystäväni; tämä käy aivan niinkuin käydä pitää, ja tuulikin on peräntakainen.

— Niin on laita, — vastasi Sancho — sillä tältä puolen tuulee niin lujasti, että tuntuu kuin tuhannet palkeet puhaltaisivat.

Sancho ei erehtynyt, sillä häntä kohti puhallettiin ilmaa suurilla palkeilla. Herttua, herttuatar ja heidän hovimestarinsa olivat suunnitelleet tämän seikkailun niin hyvin ja täydellisesti, ettei siitä puuttunut mitään.

Don Quijotekin tunsi nyt tuulen ja sanoi:

— Aivan varmaan, Sancho, olemme jo ehtineet toiseen ilmapiiriin, missä rakeet ja lumi syntyvät; ukkosen jyrinä, salamat ja ukonvaajat syntyvät kolmannessa piirissä, ja jos tällä tavalla yhä ylenemme, joudumme kohta tulipiiriin, enkä minä tiedä, kuinka käännän tätä tappia, jotta emme yhä kohotessamme viimein pala poroksi.

Samassa heidän kasvojaan kuumennettiin pitkään keppiin kiinnitetyillä rohdintukoilla, joita oli helppo sytyttää ja sammuttaa ja joita loitolla ojennettiin heitä kohti. Sancho tunsi lämmön ja sanoi:

— Minut saa tappaa, jollemme ole jo tulleet tuliseutuun tai ainakin hyvin lähelle, sillä iso osa partaani on jo kärventynyt, ja minun, armollinen herra, tekee kovin mieli ottaa side silmiltäni nähdäkseni, missäpäin nyt olemme.

— Älä ota, — vastasi Don Quijote — vaan muista todenperäistä kertomusta lisensiaatti Torralbasta,[18] jota paholaiset lennättivät ilman halki hänen ratsastaessaan ruokokepillä, silmät ummistettuina; hän ehti kahdessatoista tunnissa Roomaan ja astui maahan Torre de Nonalle, joka on eräs sen kaupungin katu, näki koko ryöstön ja valloituksen ja Bourbonin kuoleman,[19] ja seuraavana aamuna hän oli jo taas Madridissa, missä teki selkoa kaikesta näkemästään; hän kertoi myös, että ilman halki kuljettaessa paholainen käski hänen avata silmänsä, että hän noudatti kehoitusta ja huomasi, kuten hänestä näytti, olevansa niin lähellä kuuta, että olisi voinut kädellään sitä koskettaa, eikä uskaltanut katsahtaa alas maahan, koska pelkäsi pyörtyvänsä. Meidän ei siis ole hyvä ottaa siteitä silmiltämme, Sancho; hän, joka on meistä vastuussa, pitää kyllä meistä huolen, ja me kenties nyt liitelemme ja kohoamme ylöspäin laskeutuaksemme yhtäkkiä Candayan kuningaskuntaan, niinkuin haukka syöksyy haikaran kimppuun saadakseen sen kynsiinsä, kohosipa se kuinka korkealle tahansa; ja vaikka meistä tuntuu, ettei ole kulunut puolta tuntia siitä, kun lähdimme puutarhasta, saat uskoa sanani, että olemme sittenkin kulkeneet pitkän matkan.

— En tiedä, miten on laita, — vastasi Sancho Panza — tiedän vain sanoa, että neiti Magallanes tai Magalona, jos hän tyytyi istumaan tämän ratsun lautasilla, ei voinut olla kovin arkalihainen.

Molempien sankarien koko keskustelun kuulivat herttua ja herttuatar ja muut puutarhassa olevat, ja se huvitti heitä erinomaisesti. Koska he nyt tahtoivat saattaa päätökseen tämän harvinaisen ja hyvin suunnitellun seikkailun, sytytettiin Tappiniekan häntä tappuratukolla tuleen, ja hevonen, joka oli täynnä räiskyviä raketteja, räjähti heti kamalasti paukahtaen ja heittäen Don Quijoten ja Sancho Panzan maahan, molemmat puolittain kärventyneinä.

Sillävälin oli kamarirouvien parrakas joukko ja heidän kerallaan Trifaldi hävinnyt puutarhasta, ja toiset sinne jääneet makasivat maassa kuin tajuttomina. Don Quijote ja Sancho nousivat pahoin pideltyinä, katselivat joka puolelle ja ällistyivät kovin huomatessaan olevansa samassa puutarhassa, mistä olivat matkaan lähteneet, ja nähdessään maassa makaavan niin paljon ihmisiä. Mutta heidän ihmetyksensä vielä lisääntyi, kun he huomasivat eräässä kohden puutarhassa suuren maahan isketyn peitsen ja siinä riippumassa kaksi viheriää silkkinyöriä ja hohtavan valkoisen pergamentin, johon oli suurin, kultaisin kirjaimin kirjoitettu seuraavaa:

»Mainio ritari Don Quijote Manchalainen on pelkällä uskalluksellaan saattanut loppuun kreivitär Trifaldin, myös kamarirouva Tuskallisen nimellä tunnetun, sekä hänen seurueensa seikkailun. Malambruno selittää olevansa tyytyväinen ja saaneensa kaikki, mitä halusi, kamarirouvien leuat ovat nyt sileät ja puhtaat, ja kuningas Don Clavijo ja kuningatar Antonomasia ovat päässeet takaisin entisiin oloihinsa. Kun nyt aseenkantaja vielä suomii itseänsä määräyksen mukaan, niin valkoinen kyyhkynen pääsee vapaaksi mitoittavista kanahaukoista, jotka sitä vainoavat, ja rientää rakkaan kuhertajansa syliin; niin näet on määrännyt tietäjä Merlin, kaikkien noitien ylinoita.»

Luettuaan, mitä pergamenttiin oli kirjoitettu, Don Quijote käsitti selvästi, että siinä puhuttiin Dulcinean vapauttamisesta, kiitti hartaasti taivasta, että oli niin vähällä vaaralla suorittanut niin suuren teon tekemällä nyt näkymättömissä olevien kamarirouvien kasvot yhtä hienohipiäisiksi kuin ne olivat olleet ennen, lähti herttuan ja herttuattaren luo, jotka eivät olleet vielä tulleet tajuihinsa, tarttui herttuan käteen ja sanoi hänelle:

— Hei, jalo herra, rohkeutta, eihän tässä ole mitään hätää! Seikkailu on jo päättynyt, eikä kukaan ole vahingoittunut, kuten selvästi osoittaa tähän salkoon kiinnitetty kirjoitus.

Herttua tuli vähitellen tajuihinsa, kuin ihminen, joka herää sikeästä unesta, ja samoin herttuatar ja kaikki muut, jotka puutarhassa makasivat. He ilmaisivat ihmetystään ja säikähdystään niin vilkkaasti, että melkein voivat itsekin uskoa todella tapahtuneen, mitä olivat osanneet niin hyvin piloillaan teeskennellä. Herttua luki pergamentin, silmät puolittain suljettuina, ja kiiruhti sitten käsivarret ojennettuina syleilemään Don Quijotea ja sanomaan hänelle, että hän oli oivallisin ritari, mitä maailmassa oli milloinkaan nähty. Sancho käveli etsien Tuskallista nähdäkseen, millaiset hänen kasvonsa olivat parrattomina ja oliko hän niin kaunis kuin hänen pulska ulkomuotonsa edellytti, mutta hänelle sanottiin, että palavan Tappiniekan pudotessa ilmasta alas maahan kamarirouvien koko joukko ja heidän mukanaan Trifaldi oli kadonnut ja että he olivat jo parrattomat ja haivenettomat. Herttuatar kysyi Sancholta, kuinka hän oli voinut tuolla pitkällä matkalla. Sancho vastasi siihen:

— Armollinen rouva, minä tunsin, että me, kuten herrani sanoi, lensimme tulipiirin läpi, ja aioin hiukan irroittaa sidettä silmiltäni, mutta isäntäni, jolta pyysin siihen lupaa, ei sallinut. Koska minussa on hitunen uteliaan vikaa ja halua ottaa selkoa siitä, mitä minulta kielletään ja salataan, niin siirsin sittenkin aivan varovaisesti ja kenenkään huomaamatta silmilläni olevaa sidettä nenän juuresta hiukan syrjään, katselin sitten maahan, ja minusta näytti, ettei koko maa ollut suurempi kuin sinapinsiemen, ja siinä kävelevät ihmiset eivät olleet paljon pähkinää suurempia, mistä voidaan havaita, kuinka korkealla meidän silloin täytyi olla.

Herttuatar virkkoi tuohon:

— Hyvä Sancho, ajatelkaa, mitä sanotte; tuntuuhan siltä kuin ette olisi nähnyt maata, mutta kyllä sen pinnalla käveleviä ihmisiä; ja jos kerran maa näytti teistä sinapinsiemenen kokoiselta, mutta jokainen ihminen oli pähkinän kokoinen, niin yhden, ainoan ihmisen olisi täytynyt peittää koko maa.

— Totta kyllä, — vastasi Sancho — mutta siitä huolimatta minä näin sen noin niinkuin vitalikkoon ja näin »en kokonaan.

— Ajatelkaahan, Sancho, — sanoi herttuatar — mitä puhutte; eihän voi noin vain vitalikkoon nähdä kaikkea, mitä katselee.

— En minä ymmärrä semmoista katselua; — vastasi Sancho — tiedän vain, että teidän armonne olisi hyvä muistaa, että meitä lennätti noituus ja että minä noituuden avulla voin nähdä koko maan ja kaikki ihmiset, katselinpa niitä miten tahansa, ja jollei tätä uskota, niin teidän armonne ei varmaan usko sitäkään, että minä, hiukan raottaessani sidettä kulmakarvojeni kohdalta, huomasin olevani niin lähellä taivasta, ettei minusta siihen ollut puoltatoista korttelia, ja kaiken sen nimessä, mihin voin vannoessani vedota, armollinen rouva, se on siivottoman suuri. Ja sitten sattui niin, että jouduimme sille puolelle, missä on ne seitsemän kiliä,[20] ja koska olin poikapahasena kotipuolessa vuohipaimenena, teki minun nyt, ne nähdessäni, Jumalan ja omantuntoni nimessä, mieli leikkiä niiden kanssa kotvan aikaa...! Ja jollei se haluni olisi täyttynyt, niin luulen, että olisin harmiini pakahtunut. Minä siis otan ja menen, ja mitä teen? En hiiskahtanut mitään kenellekään, en herrallenikaan, vaan astuin aivan hiljaa ja varovasti Tappilinnun selästä ja leikin kilien kanssa, jotka ovat kuin luojan kukkia, kultaisia, leikin lähes kolme neljännestuntia, ja Tappilintu ei liikahtanut paikaltaan eikä lähtenyt eteenpäin.

— Mitä huvia oli herra Don Quijotella — kysyi herttua — sillä aikaa kuin kelpo Sancho leikki vuohien kanssa?

Siihen vastasi Don Quijote:

— Koska kaikki nämä seikat ja tapahtumat ovat tavallisen luonnonjärjestyksen ulkopuolella, ei ole kummakaan, jos Sancho sanoo, mitä sanoo. Itsestäni tiedän ilmoittaa, etten avannut silmieni sidettä alapuolelta enempää kuin yläpuoleltakaan enkä nähnyt taivasta, en maata, en merta enkä erämaata. Tosin huomasin liikkuvani ilmapiirin läpi, vieläpä tulevani lähelle tulipiiriä, mutta en voi uskoa kulkeneemme sitä kauemmas, sillä tulipiiri sijaitsee kuutaivaan ja ilman uloimman piirin välillä, joten emme voineet saapua siihen taivaaseen, missä Sanchon mainitsemat seitsemän kiliä sijaitsevat, sitä ennen palamatta poroksi, ja koska emme palaneet, niin Sancho valehtelee tai Sancho näkee unta.

— En valehtele enkä näe unta; — vastasi Sancho — jollette usko, kysykää minulta niiden vuohien merkkejä, niin saatte nähdä, puhunko totta vai en.

— Kertokaa niistä, Sancho — sanoi herttuatar.

— Niistä on — vastasi Sancho — kaksi viheriää, kaksi punaista, kaksi sinistä ja yksi sekavärinen.

— Ne ovat uudenlaisia vuohia, — sanoi herttua — sillä täällä meidän maisessa piirissämme ei sellaisia värejä esiinny, tarkoitan senvärisiä vuohia.

Onhan selvä asia, — sanoi Sancho, — että täytyy olla eroa taivaan ja maan vuohien välillä.

— Kuulkaahan, Sancho, — kysyi herttua — näittekö niiden vuohien joukossa yhtään pukkia?

— En, armollinen herra; — vastasi Sancho — mutta kuulin sanottavan, ettei kuun sarvien yläpuolella ole mitään sarvipäitä.

He eivät halunneet kysellä häneltä enempää hänen matkastaan, sillä heistä tuntui, että Sancholla riitti juonta kuinka pitkän taivaallisen retken kuvailemiseen tahansa ja kaiken sen kertomiseen, mitä siellä tapahtui, vaikka hän ei ollut puutarhasta liikahtanut.

Niin siis päättyi kamarirouva Tuskallisen seikkailu, josta herttua ja herttuatar saivat naurunaihetta, ei ainoastaan sillä kertaa, vaan koko iäkseen, ja Sancho puheenaihetta vuosisadoiksi, jos olisi niin kauan elänyt. Mutta Don Quijote meni Sanchon luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Sancho, koska vaaditte uskomaan, mitä kerrotte nähneenne taivaassa, niin minä vaadin teitä uskomaan, mitä olen kertonut nähneeni Montesinon luolassa. Enempää en teille sano.

Kahdesviidettä luku.

Neuvoista, joita Don Quijote antoi Sancho Panzalle, ennenkuin tämä lähti saaren käskynhaltiaksi, sekä muista hyvin harkituista seikoista.

Herttua ja herttuatar olivat niin tyytyväiset kamarirouva Tuskallisen seikkailun onnelliseen ja hauskaan päätökseen, että päättivät jatkaa kepposiaan, koska huomasivat löytäneensä oikean miehen, joka piti niitä tosina. Tehtyään suunnitelmansa ja annettuaan palvelijoilleen ja alustalaisilleen käskyn, miten heidän tuli kohdella Sanchoa hänen tultuaan luvatun saaren käskynhaltiaksi, herttua sanoi Sancholle eräänä päivänä, nimittäin Tappiniekan lennon jälkeisenä päivänä, että hänen piti varustautua ja valmistautua lähtemään käskynhaltiaksi, koska hänen saarelaisensa jo odottivat häntä kuin keväistä sadetta. Sancho kumarsi ja sanoi:

— Tultuani alas taivaasta ja sen korkealta huipulta katseltuani maata ja havaittuani, kuinka pieni se on, minun entinen suuri haluni päästä käskynhaltiaksi on hiukan laimentunut; mikä suuri asia näet onkaan, jos hallitsee jotakin sinapinsiementä, tai miltä arvo tai herruus on siinä, että hallitsee puolta tusinaa pähkinänkokoisia ihmisiä; enempää näet ei arvioni mukaan koko maailmassa ollut. Jos teidän ylhäisyytenne suvaitsisi sen sijaan antaa minulle kappaleen taivasta, vaikka vain puolen peninkulman pituudelta, niin ottaisin sen mieluummin kuin maailman parhaan saaren.

— Huomatkaa, hyvä Sancho, — vastasi herttua — etten minä voi antaa kenellekään taivaan kaistaletta, en edes kynnen kokoista; sellaiset palkinnot ja armonosoitukset ovat varatut yksin Jumalalle. Minä annan teille, mitä antaa voin, nimittäin saaren, ihan valmiin, pyöreän ja sievän ja ylen hedelmällisen ja viljavan, missä te, jos osaatte viisaasti menetellä, voitte hankkia itsellenne sekä maan että taivaan aarteita.

— Olkoon menneeksi; — vastasi Sancho — saari tänne vain. Minä kyllä koetan olla semmoinen käskynhaltia, että kaikkien lurjusten uhalla tulen taivaaseen, eikä siihen ole syynä mikään himo päästä erkanemaan alhaisesta säädystäni tai kohoamaan suurellisten rinnalle, vaan pelkkä halu saada kokea, miltä maistuu olla käskynhaltiana.

— Jos sitä kerran maistatte, Sancho, — sanoi herttua — niin teidän tekee sitä aina mieli, sillä kaikkein ihaninta on käskeä ja saada toiset tottelemaan. Kun herranne pääsee niin pitkälle, että hänestä tulee keisari, kuten varmaan tuleekin, jos hänen asiansa edistyvät' entiseen tapaan, niin häneltä ei varmaankaan sitä arvoa riistetä miten hyvänsä, ja hänen sisintä sieluansa tulee kiusaamaan ja kiduttamaan, ettei hän jo aikaisemmin ollut siihen toimeen ruvennut.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — minä kyllä uskon, että on hauska komentaa, vaikka vain karjalaumaa.

— Te olette minun miehiäni, Sancho, sillä teillä on selko kaikesta, — vastasi herttua — ja minä toivon, että teistä tulee sellainen käskynhaltia kuin hyvä ymmärrykselle lupaa. Mutta riittäköön tällä kertaa, ja muistakaa, että teidän tulee huomispäivänä lähteä saarta hallitsemaan; tänään iltapäivällä teille toimitetaan sopiva puku, jota tulette käyttämään, ja kaikkea muuta, mitä matkaan lähtiessänne välttämättä tarvitsette.

— Pukekoot minut, miten mielivät, — sanoi Sancho — sillä olinpa missä asussa tahansa, minä olen sittenkin aina Sancho Panza.

— Se on totta; — sanoi herttua — mutta puku on sovitettava sen viran tai arvon mukaan, joka ihmisellä on; eihän olisi oikein, jos lakimies pukeutuisi niinkuin sotilas tai sotilas niinkuin pappi. Teidän, Sancho, tulee pukeutua osaksi kuin kirjanoppinut, osaksi kuin sotapäällikkö, sillä saaressa, jonka teille annan, tarvitaan aseita yhtä paljon kuin opillista sivistystä ja opillista sivistystä yhtä paljon kuin aseita.

— Opillista sivistystä minulla ei paljoa ole, — vastasi Sancho — sillä minä en tunne aakkosiakaan, mutta minusta voi tulla hyvä käskynhaltia, kun vain pidän Kristuksen mielessäni.[21] Aseita minä käyttelen, mitä minulle annetaan, kunnes kaadun, ja sitten Jumalan haltuun.

‒ Jos Sancho pitää mielessään niin hyvää asiaa, sanoi herttua — niin hän ei voi mitenkään eksyä harhateille.

Samassa tuli Don Quijote, sai kuulla, mistä oli kysymys ja että Sanchon piti kiireen kaupalla lähteä käskynhaltiaksi. Hän tarttui nyt herttuan luvalla Sanchon käteen ja lähti hänen kanssaan omaan huoneeseensa aikoen antaa hänelle hyviä neuvoja, kuinka hänen piti virkaansa toimittaa. Kun he siis olivat tulleet hänen huoneeseensa, sulki hän oven jälkeensä, pakotti melkein väkisin Sanchon istumaan viereensä ja lausui hänelle rauhallisella äänellä:

— Minä kiitän taivasta sanomattomasti, Sancho ystäväni, siitä, että olet onnistunut kohtaamaan ja osaksesi saamaan hyvän onnen, ennenkuin minulle on mitään onnellista sattunut. Minä, joka olisin suotuisan kohtalon vallitessa auliisti korvannut palveluksesi, huomaan nousuni olevan vasta alullaan, sinä sitävastoin havaitset, että kaikki toiveesi ovat täyttyneet ennen aikojaan ja aivan vastoin kaikkia järjellisiä odotuksia. Toiset lahjovat, ahdistelevat, pyytävät, ajavat asiaansa aamuvarhaisesta, rukoilevat, pyrkivät itsepintaisesti toiveittensa perille kumminkaan saavuttamatta, mitä tavoittelevat; sitten tulee joku toinen, ja miten onkaan, hän pääsee aivan arvaamatta virkaan ja toimeen, jota monet muut ovat tavoitelleet, joten tässä on hyvin paikallaan se lause, että autuasta perään, vaivaista vatsaan onni potkii. Sinä, joka varman mielipiteeni mukaan olet hölmö, et nouse varhain aamulla, et valvo öitäsi etkä ole mitenkään uuttera, havaitset nyt, vain siitä syystä, että sinua on koskettanut vaeltavan ritariuden henkäys, yhtäkkiä olevasi saaren käskynhaltia, ikäänkuin siinä ei olisi mitään ihmettelemistä. Minä sanon tämän kaiken, hyvä Sancho, varoittaakseni sinua otaksumasta, että olet itse ansainnut tämän armon, ja kehoittaakseni sinua kiittämään taivasta, joka kaikki min suopeasti säätää, sekä sen jälkeen sitä suurta ylevyyttä, joka sisältyy vaeltavaan ritarikuntaan. Koska mielesi nyt on taipuvainen uskomaan, mitä olen sinulle sanonut, niin kuuntele, oi poikani, tätä Catoasi, joka tahtoo sinua neuvoa ja olla pohjantähtesi ja oppaasi kuljettaakseen sinut turvalliseen satamaan myrskyiseltä mereltä, jolle nyt aiot lähteä; virat ja korkeat toimet näet eivät ole mitään muuta kuin pohjaton vaikeuksien kuilu.

Ensinnäkin, oi poikani, sinun tulee pelätä Jumalaa, sillä jumalanpelko on viisauden alku, ja viisaana et voi mitenkään eksyä harhaan.