Part 27

— Minä — virkkoi Don Quijote — en tiedä, olenko hyvä, mutta sen voin sanoa, etten ole se kehno, ja tätä todistaakseni haluan ilmoittaa teidän armollenne, herra Don Alvaro Tarfe, etten ole ollut ikipäivinäni Zaragozassa; saatuani kuulla, että tuo kuviteltu Don Quijote oli ottanut osaa turnajaisiin mainitussa kaupungissa, en viitsinyt sinne ensinkään mennä, koska tahdoin osoittaa maailmalle hänen valheellisuutensa, vaan lähdin suoraa päätä Barcelonaan, tuohon hienon käytöksen tyyssijaan, muukalaisten majapaikkaan, köyhien hoitolaan, urhoollisten kotiseutuun, kaupunkiin, joka kostaa vääryyttäkärsineitten puolesta, vastaa niin miellyttävällä tavalla lujaan ystävyyteen ja on ainoa laatuaan asemansa ja kauneutensa vuoksi. Ja vaikka se, mitä siellä minulle sattui, ei ollut kovin mieluista, vaan sangen harmillista, siedän sen kumminkin mielipahaa tuntematta vain siksi, että olen saanut sen kaupungin nähdä. Sanalla sanoen, herra Don Alvaro Tarfe, minä olen Don Quijote Manchalainen, hän, josta maine kertoo, eikä tuo kurja, joka on aikonut anastaa nimeni ja voittaa itselleen kunniaa minun ajatuksillani. Minä pyydän teidän armoanne, ritariarvonne nimessä, hyväntahtoisesti antamaan tämän paikkakunnan kylänvoudin edessä selityksen, ettei teidän armonne ole nähnyt minua eläessään ennen tätä päivää, etten minä ole se Don Quijote, jonka toinen osa on painosta julkaistu ja ettei tämä aseenkantajani Sancho Panza ole se, jonka teidän armonne on tullut tuntemaan.

— Sen teen varsin mielelläni, — vastasi Don Alvaro — vaikka onkin ihmeellistä nähdä kaksi Don Quijotea ja kaksi Sanchoa yhtä haavaa, yhtä yhdenmukaisia nimiltään kuin erilaisia teoiltaan, ja minä sanon vieläkin ja vakuutan lujasti, etten ole nähnyt, mitä olen nähnyt, ja ettei se, mitä on nähteni tapahtunut, ole tapahtunut.

— Teidän armonne — sanoi Sancho — on varmaan lumottu samoinkuin armollinen neiti Dulcinea Tobosolainen, ja suokoon Jumala, että teidän armonne lumouksesta vapauttaminen vaatisi minua antamaan itselleni vielä kolmetuhattakolmesataa iskua, kuten Dulcinean vapauttaminen, sillä minä antaisin ne itselleni yhtään arkailematta.

— En minä ymmärrä, mitä te noilla iskuilla tarkoitatte — sanoi Don Alvaro.

Sancho vastasi hänelle, että siitä repeisi liian paljon kertomista, mutta että hän sittenkin asian kertoisi, jos he ehkä joutuisivat kulkemaan samaa matkaa. Sillävälin tuli aterian aika; Don Quijote ja Don Alvaro aterioivat yhdessä. Majapaikkaan tuli sattumalta sen kylän vouti kirjojensa kanssa, ja tälle kylänvoudille Don Quijote esitti anomuksen, jonka mukaan hänen oikeutensa vaati, että läsnäoleva ritari, Don Alvaro Tarfe, selittäisi hänen armonsa edessä, ettei hän tuntenut Don Quijote Manchalaista, joka samoin oli läsnä, ja ettei tämä ollut sama henkilö, joka esiintyi eräässä _Don Quijote Manchalaisen toisen osan_ nimellä julkaistussa historiassa, jonka oli sepittänyt muudan Tordesillasista kotoisin oleva Avellaneda. Kylänvouti toimitti asian laillisessa järjestyksessä: selitys annettiin kaikella sillä vakuudella, jota sellainen tehtävä edellyttää, ja siitä Don Quijote ja Sancho kovin ilahtuivat, ikäänkuin semmoinen selitys olisi heille paljonkin merkinnyt, vaikka molempien Don Quijotein ja molempien Sanchojen eroa täysin selvästi osoittivat heidän tekonsa ja sanansa. Don Alvaro ja Don Quijote lausuivat toisilleen paljon kohteliaisuuksia ja hyväntahtoisia vakuutuksia, joissa suuri Manchalainen ilmaisi älyään niin mainiolla tavalla, että todella sai Don Alvaro Tarfen harhaluulot hälvenemään ja että tämä uskoi varmasti olevansa lumottu, koska oli joutunut tekemisiin ilmeisesti aivan vastakkaisen Don Quijoten kanssa.

Tuli ilta, he lähtivät kylästä, ja noin puolen peninkulman päässä sieltä tie jakautui kahteen haaraan, joista toinen johti Don Quijoten kylään ja toinen oli se, jota Don Alvaron piti kulkea. Tänä lyhyenä aikana Don Quijote ehti kertoa hänelle onnettomasta tappiollejoutumisestaan ja Dulcinean lumouksesta ja vapauttamistavasta, mikä jälleen hämmästytti Don Alvaroa, joka Don Quijotea ja Sanchoa syleiltyään lähti jatkamaan omaa matkaansa. Don Quijote lähti hänkin eteenpäin, ja he viettivät tämän yön muutamien puitten alla, jotta Sancholla olisi tilaisuutta suorittaa katumuksentekonsa loppuun. Sancho suorittikin sen samalla tavalla kuin edellisenä yönä, piesten pyökkien kuorta paljon enemmän kuin omaa selkäänsä, jota hän varoi kurittamasta niin tarkoin, etteivät iskut olisi voineet hätyyttää pois kärpästäkään, jos hänen selässään olisi sattunut kärpäsiä olemaan. Petetty Don Quijote ei unohtanut laskuistaan yhtään ainoata iskua ja havaitsi, että niitä oli edellisenä yönä annettujen kanssa kolmetuhattakaksikymmentäyhdeksän. Aurinko näyttää nousseen anivarhain katselemaan uhritoimitusta, ja sen valossa he sitten jälleen jatkoivat matkaansa jutellen Don Alvaron erehdyksestä ja kuinka erinomaisen viisasta oli ollut ottaa häneltä selitys oikeuden edessä ja niin sitovalla tavalla.

Sen päivän ja seuraavan yön he matkustivat kohtaamatta mitään mainitsemisen arvoista, lukuunottamatta sitä, että Sancho tänä yönä suoritti tehtävänsä loppuun. Se ilahdutti Don Quijotea sanomattomasti, hän odotti päivää voidakseen katsoa, eikö tapaisi tiellä nyt lumouksestaan vapautunutta valtiatartaan Dulcineaa, ja niin hän matkan varrella tarkoin tutki jokaisen kohtaamansa naishenkilön nähdäkseen, oliko hän Dulcinea Tobosolainen; hän näet piti ehdottomasti varmana, etteivät Merlinin lupaukset voineet pettää. Sellaisissa mietteissä ja sellaisin toivein he nousivat eräälle kummulle, josta näkivät kotikylänsä, ja Sancho sen nähtyään painui polvilleen ja lausui:

— Avaa silmäsi, sinä kaivattu kotiseutu, ja katso, kuinka luoksesi palaa poikasi Sancho Panza, jos ei kovin äveriäänä, niin ainakin hyvin piiskattuna. Avaa sylisi ja ota vastaan myös poikasi Don Quijote, joka tosin tulee vieraitten käsivarsien voittamana, mutta tulee myös itsensä voittajana, mikä, sen mukaan kuin olen kuullut sanottavan, on suurin voitto, mitä itselleen voi toivoa. Minulla on rahoja taskussa; vaikka näet selkäänikin sain, niin herroiksi ma kuljin vain.

— Jätä nuo typeryydet, — sanoi Don Quijote — ja astukaamme oikealla jalalla kotikyläämme,[82] missä toteutamme aikeemme ja suunnittelemme paimenelämää, jota aiomme ruveta viettämään.

Niin he ajoivat alas kummulta ja saapuivat kylän laitaan.

Kolmaskahdeksatta luku.

Enteistä, joita Don Quijote havaitsi kotikyläänsä tullessaan, ja muista tapahtumista, jotka kaunistavat tätä suurta historiaa ja lisäävät sen arvoa.

Ollessaan kylään saapumassa — niin kertoo Cide Hamete — Don Quijote huomasi, että kylän puimapaikalla oli tukkanuottasilla kaksi poikaa ja että toinen sanoi toiselle:

— Älä turhia yritä, Pekka; et sinä sitä näe enää ikäpäivinäsi.

Don Quijote kuuli tuon ja sanoi Sancholle:

— Etkö huomannut, ystäväni, mitä tuo poika sanoi: »Et sinä sitä näe enää ikäpäivinäsi»?

— Entä sitten, mitä tuosta, — vastasi Sancho — vaikka poika niin sanoikin?

— Mitäkö? — virkkoi Don Quijote. — Etkö huomaa, että nuo sanat, jos ne sovitetaan minun toivomukseeni, merkitsevät, etten saa enää milloinkaan nähdä Dulcineaa?

Sancho aikoi vastata hänelle, mutta ei ehtinyt, kun huomasi samassa jäniksen, joka tulla viiletti pitkin peltoja ja monien ajokoirien ja metsästäjien ahdistamana etsi peloissaan pakopaikkaa harmon jalkojen välistä piiloutuen sinne. Sancho otti sen kiinni paljain käsin ja ojensi Don Quijotelle, joka mutisi kerran toisensa jälkeen:

— _Malum signum, malum signum_,[83] jänis pakenee; koirat ajavat sitä takaa: Dulcineaa ei näy!

— Teidän armonne on ihan merkillinen — sanoi Sancho. — Otaksutaan nyt, että tämä jänis on Dulcinea Tobosolainen ja että nuo koirat, jotka ajavat sitä takaa, ovat niitä ilkeitä noitia, jotka muuttivat hänet maalaistytöksi; hän pakenee, minä saan hänet kiinni ja jätän hänet teidän armonne haltuun, joka pitää häntä sylissään ja hyväilee; mikä huono merkki tämä on, tai mitä pahaa ennettä siinä voi havaita?

Pojat, jotka olivat riidelleet, tulivat lähemmäksi näkemään jänistä, ja Sancho kysyi toiselta, mitä he oikeastaan olivat kinastelleet. Hänelle vastasi se poika, joka oli sanonut »et sinä sitä näe enää ikäpäivinäsi», että hän oli ottanut toiselta pojalta pullon, jossa oli sirkkoja, ja ettei hän aikonut antaa pulloa takaisin enää koskaan. Sancho otti taskustaan neljännesreaalin, osti pojalta pullon, pisti sen Don Quijoten käteen ja sanoi:

— Kas tässä, armollinen herra, ovat kaikki enteet rikottuina ja kumottuina, niin että minä, vaikka olenkin hölmö, kuvittelen, etteivät ne koske meidän seikkojamme enempää kuin menneen vuoden pilvet. Ja jollen väärin muista, olen sitäpaitsi kuullut kirkkoherramme sanovan, ettei kristittyjen ja ymmärtäväisten ihmisten pidä välittää semmoisista joutavista asioista, ja teidän armonne itse sanoi minulle tässä taannoin aivan samaa selittäen, että kaikki kristityt, jotka enteistä välittävät, ovat hölmöjä. Ei siis kannata tuohon kajota sen enempää, vaan lähdetään tästä eteenpäin ja ajetaan kotikylään.

Metsästäjät tulivat pyytämään jänistään, ja Don Quijote antoi sen heille, lähti sitten Sanchon kanssa jatkamaan matkaansa, ja kylään tullessaan he kohtasivat kirkkoherran ja kandidaatti Carrascon, jotka istuivat nurmikolla hartauskirjojaan lukemassa. Nyt on huomattava, että Sancho oli heittänyt matkapeitteeksi harmon selkään ja varusnyytin yli sen tulenliekeillä kaunistetun parkkumipaidan, johon hänet oli puettu herttuan linnassa sinä yönä, jolloin Altisidora heräsi kuolleista. Sancho pani vielä harmon päähän suippohatun, niin että siitä tuli merkillisin muodonmuutos ja koristus, mitä milloinkaan on nähty missään maailman aasissa.

Kirkkoherra ja kandidaatti tunsivat heidät heti ja tulivat avosylin heitä vastaan. Don Quijote astui alas ja syleili heitä sydämellisesti, ja poikaviikarit, joilla on silmät kuin ilveksillä, huomasivat aasin päähineen, juoksivat sitä näkemään ja sanoivat toisilleen:

— Tulkaa, pojat, niin saatte nähdä Sancho Panzan aasin koreampana kuin morsian ja Don Quijoten luuskan laihempana kuin koskaan ennen.

Poikaviikarien ympäröiminä ja kirkkoherran ja kandidaatin saattelemina he vihdoin saapuivat kylään, menivät Don Quijoten taloon ja kohtasivat portilla emännöitsijän ja sisarentyttären, jotka olivat jo saaneet tiedon hänen tulostaan. Teresa Panza, Sanchon eukko, oli hänkin uutisen kuullut ja riensi nyt näkemään miestään, hiukset pörröisinä ja vähissä vaatteissa ja taluttaen kädestään tytärtään Sanchicaa; ja nähdessään, ettei Sancho ollut niin upeassa asussa kuin käskynhaltian hänen mielestään olisi pitänyt olla, hän sanoi miehelleen:

— Kuinka sinä näin tulet, ukkoni; sinähän näyt tulevan jalkapatikassa ja näytät pikemmin maankiertäjältä kuin käskynhaltialta?

— Ole vaiti, Teresa; — vastasi Sancho — useinhan niin käy, ettei olekaan kinkkuja, vaikka on kinkunkoukkuja; mutta lähdetään tästä kotiin, niin saat kuulla ihmeitä. Minulla on rahoja, ja sehän on pääasia, ja ne minä olen ansainnut omalla uutteruudellani, tekemättä vahinkoa kenellekään.

— Tuo sinä vain rahoja, ukkokulta, — sanoi Teresa — ja olkoot ne ansaittuja siellä tai täällä; sillä olitpa ne ansainnut miten tahansa, et sinä varmaankaan ole mitään uusia keinoja keksinyt.

Sanchica syleili isäänsä ja kysyi, oliko hän tuonut hänelle jotakin; tyttö näet oli odottanut isäänsä kuin keväistä sadetta. Hän tarttui nyt toiselta puolen Sanchon vyöhön, Teresa piteli Sanchoa kädestä, tyttö veti aasia perässään, ja niin he lähtivät kotiin jättäen Don Quijoten sisarentyttären ja emännöitsijän huostaan ja kirkkoherran ja kandidaatin seuraan.

Odottamatta soveliasta aikaa ja hetkeä Don Quijote meni kohta kandidaatin ja kirkkoherran kanssa syrjään ja kertoi heille lyhyesti häviöllejoutumisestaan ja velvollisuudestaan asettua koko vuodeksi kotikylään, minkä hän aikoi täyttää kirjaimellisesti, määräystä pienimmässäkään kohdassa rikkomatta, niinkuin ainakin vaeltava ritari, joka tuntee olevansa velvollinen noudattamaan vaeltavan ritarikunnan tarkkaa järjestystä. Hän ilmoitti aikoneensa olla tämän vuoden paimenena ja oleskella vainioitten yksinäisyydessä, missä voisi päästää valloilleen lemmenajatuksensa ja askarrella moitteettomassa paimenelämässä, ja sanoi pyytävänsä heitäkin, jollei heillä ollut liian paljon tekemistä ja jolleivät heitä siitä estäneet tärkeämmät tehtävät, hyväntahtoisesti lähtemään hänen kanssaan, sanoen aikovansa ostaa lampaita ja riittävän suuren karjalauman, jotta he voisivat itseään paimeniksi nimittää. Sitäpaitsi hän huomautti heille, että asia oli jo tärkeimmältä puoleltaan järjestyksessä, koska hän oli antanut heille paimennimet, jotka sopivat heille mainiosti Kirkkoherra pyysi häntä mainitsemaan nimet. Don Quijote vastasi, että hän itse tulisi olemaan _Quijotiz paimen_, kandidaatti olisi _Carrascon paimen_, kirkkoherra _Curambro paimen_ ja Sancho Panza _Pancino paimen_. Kaikki hämmästyivät Don Quijoten uutta hulluutta, mutta peläten, että hän lähtisi vielä kerran ritariretkilleen, ja toivoen hänen vuoden kuluessa parantuvan he suostuivat hänen uuteen suunnitelmaansa, hyväksyivät hänen hulluutensa muka järkevänä ehdotuksena ja tarjoutuivat hänen seuralaisikseen tähän uuteen kutsumukseen.

— Se käy päinsä sitä paremmin, — virkkoi Simson Carrasco — kun minä, kuten koko maailma tietää, olen kuuluisa runoilija ja tulen kaikissa tilaisuuksissa sepittämään säkeitä, paimenrunoelmia tai lemmenlauluja tai mitä milloinkin haluan, jotta meillä on huvia erämaissa, missä tulemme harhailemaan. Mutta kaikkein tärkeintä, hyvät herrat, on, että jokainen valitsee nimen paimenneidolle, jota aikoo säkeissään ylistää, ja ettemme jätä yhtäkään puuta, olipa se kuinka kovapintainen tahansa, piirtämättä siihen hänen nimeään, niinkuin rakastuneitten paimenten tapa on.

— Se sopii mainiosti; — vastasi Don Quijote vaikka minun omasta puolestani ei tarvitse etsiä mitään kuvitellun paimenneidon nimeä, koska minulla on verraton Dulcinea Tobosolainen, näiden rantamain kunnia, näiden niittyjen koristus, kauneuden lähde, kaiken sulon kukka ja sanalla sanoen olento, johon sopii millainen ylistys hyvänsä, olipa se kuinka ylenpalttista tahansa.

— Se on totta; — virkkoi kirkkoherra — mutta me toiset joudumme etsimään näiltä mailta laadullisia paimenneitoja; jos ne eivät meille sovi, niin olkoot sopimatta.

Siihen lisäsi Simson Carrasco:

— Ja jos meiltä nimiä puuttuu, niin annetaan niille niitä, joita on painetuissa kirjoissa ja joita maailma on tulvillaan, semmoisia kuin Filida, Amaryllis, Diana, Flerida, Galatea ja Belisarda; jos näet niitä kerran myydään torilla, niin totta kaiketi mekin voimme niitä ostaa ja pitää ominamme. Jos minun naiseni tai oikeammin sanoen minun paimennaiseni sattuu olemaan nimeltään Anna, niin minä ylistän häntä lauluissani _Anardan_ nimellä, jos hän on Francisca, nimitän häntä _Franceniaksi_, jos Lucia, niin _Lucindaksi_, sillä sehän on yhtä kaikki, ja Sancho Panza, jos hänkin liittyy tähän veljeskuntaan, voi ylistää vaimoaan Teresa Panzaa _Teresainan_ nimellä.

Don Quijote nauroi tuota nimien muokkausta, ja kirkkoherra ylisti kovin hänen kunniallista ja kunnioitettavaa päätöstään sekä tarjoutui vielä kerran olemaan hänen seuranaan kaiken sen ajan, mikä hänelle jäisi välttämättömiltä virkatehtäviltään. Niin he sanoivat hänelle hyvästi ja pyysivät ja neuvoivat häntä pitämään huolta terveydestään nauttimalla kaikkea, mikä häntä maittaisi.

Sallimus järjesti niin, että sisarentytär ja emännöitsijä kuulivat näiden kolmen keskustelun. Toisten lähdettyä he menivät molemmat Don Quijoten luo, ja sisarentytär sanoi hänelle:

— Mitä tämä merkitsee, herra eno? Nyt, kun luulimme, että teidän armonne on tullut takaisin jäädäkseen kotiin ja viettääkseen täällä rauhallista ja kunniallista elämää, nytkö aiotte lähteä uusiin selkkauksiin ja leikkiä

paimen pieni, tänne, tänne, paimen pieni, täältä pois?

Nyt on olki totisesti niin kuivaa, ettei siitä pilliä tehdä.

Siihen lisäsi emännöitsijä:

— Ja kuinka teidän armonne voi kestää ulkona taivasalla kesän helteisiä keskipäivän hetkiä, talven kylmiä öitä ja susien ulvontaa? Ei totisesti, se toimi ja virka kuuluu roteville miehille, joita on karaistu ja kasvatettu semmoiseen elämäntapaan melkein kapalosta ja koltusta lähtien. Jos jotakin hullutusta välttämättä täytyy olla, niin parempi on sittenkin olla vaeltavana ritarina kuin paimenena. Ajatelkaa asiaa, armollinen herra, ja noudattakaa neuvoani, jota en suinkaan anna siksi, että olisin syönyt itseni kylläiseksi ja juonut viiniä päälle, vaan tyhjällä vatsalla ja viisikymmentä ikävuotta niskassani: jääkää kotiin, hoitakaa talouttanne, käykää usein ripillä, auttakaa köyhiä, ja luettakoon minun synnikseni, jos teille on siitä vahinkoa.

— Älkää puhuko joutavia, tyttäreni; — vastasi heille Don Quijote — minä kyllä tiedän, mikä minulle sopii. Viekää minut nyt sänkyyn, sillä minusta tuntuu, etten voi oikein hyvin, ja luottakaa siihen, etten minä, olinpa vaeltava ritari tai vasta vaellustaan suunnitteleva paimen, milloinkaan jätä pitämättä huolta siitä, mitä te tarvitsette, kuten kohta saatte itse nähdä.

Kelpo tyttäret — semmoisia he epäilemättä olivat, emännöitsijä ja sisarentytär — veivät hänet nyt vuoteeseen, mihin toivat hänelle syötävää ja vaalivat häntä niin hyvin kuin suinkin osasivat.

Neljäskahdeksatta luku.

Kuinka Don Quijote sairastui, teki testamenttinsa ja kuoli.

Koska mikään inhimillinen ei ole ikuista, vaan kaikki on vähenemässä alusta alkaen, kunnes ehtii viimeiseen loppuunsa, erittäinkin ihmisten elämä, ja koska Don Quijotella ei ollut mitään taivaalta saatua erioikeutta viivyttää elämänsä kulkua, niin sen loppu ja päätös tuli hänen sitä kaikkein vähimmin aavistaessaan. Lieneekö syynä ollut mielipaha siitä, että hän oli joutunut taistelussa häviölle, vai lieneekö asia johtunut taivaan päätöksestä, häntä alkoi ahdistaa kuume, joka piti häntä sängyssä kuusi vuorokautta, minä aikana häntä kävivät monta kertaa katsomassa hänen ystävänsä kirkkoherra, kandidaatti ja parturi, ja hänen kelpo aseenkantajansa Sancho Panza istui lakkaamatta hänen pääpuolissaan. Otaksuen, että hänet sai tähän tilaan suru siitä, että hänet oli voitettu ja ettei hänen toiveensa nähdä Dulcinea lumouksesta vapautettuna ollut toteutunut, he yrittivät kaikin mahdollisin tavoin ilahduttaa häntä, ja kandidaatti kehoitti häntä rohkaisemaan mieltään, nousemaan vuoteesta ja aloittamaan paimenelämän, jota varten hän oli jo kirjoittanut runoelman, jolle Sannazaron[84] tekemät eivät vetäneet läheskään vertoja, ja sanoi vielä ostaneensa omilla rahoillaan kaksi oivallista paimenkoiraa, joista toinen oli nimeltään Barcino ja toinen Butron ja jotka eräs Quintanarin paimen oli hänelle myynyt. Mutta Don Quijote ei sittenkään vapautunut alakuloisuudestaan.

Hänen ystävänsä kutsuivat lääkärin, tämä koetteli hänen valtimoaan, ei ollut siihen lainkaan tyytyväinen ja sanoi, että hänen oli joka tapauksessa paras ajatella sielunsa autuutta, koska hänen ruumiinsa oli vaarassa. Don Quijote kuunteli tuota rauhallisesti, mutta toisin oli hänen emännöitsijänsä, sisarentyttärensä ja aseenkantajansa laita. He näet alkoivat itkeä katkerasti, kuin hän olisi ollut jo kuolleena heidän edessään. Lääkäri oli sitä mieltä, että alakuloisuus ja ikävyydet tekivät hänen elämästään lopun. Don Quijote pyysi, että hänet jätettäisiin yksin, koska halusi hiukan nukkua. Niin tehtiin, ja hän nukkui, kuten sanotaan, yhteen menoon seitsemättä tuntia, niin että emännöitsijä ja sisarentytär luulivat sen hänen viimeiseksi unekseen. Mainitun ajan kuluttua hän sentään heräsi ja huusi kovalla äänellä:

— Kiitetty olkoon kaikkivaltias Jumala, joka on osoittanut minulle niin suurta armoa! Hänen laupeudellaan ei totisesti ole mitään rajaa, eivätkä ihmisten synnit voi sitä vähentää eikä estää.

Sisarentytär kuunteli tarkkaavasti enonsa sanoja, ja ne tuntuivat hänestä järkevämmiltä kuin hänen puheensa yleensä, ainakin tämän sairauden aikana. Hän kysyi:

— Mitä sanottekaan, armollinen herra? Onko tapahtunut jotakin erinomaista? Mistä laupeudesta ja mistä ihmisten synneistä te puhutte?

— Laupeus, — vastasi Don Quijote — minun sisareni tytär, on se, jonka Jumala on osoittanut minulle tällä hetkellä ja jota, kuten sanoin, syntini eivät voi estää. Järkeni on nyt vapaa ja selvä, sitä eivät himmennä mielettömyyden pimeät varjot, joita inhoittavien ritariromaanien surkea ja alinomainen lukeminen oli siihen luonut. Minä käsitän nyt niiden hulluuden ja petollisuuden, ja mieltäni pahoittaa ainoastaan, että tämä oikea tieto on tullut niin myöhään, ettei minulle jää aikaa mitenkään asiaa korvata lukemalla toisia teoksia, jotka voisivat olla sieluni valo. Minä tunnen, rakas sisarentytär, olevani lähellä kuolemaa ja tahtoisin kuolemallani osoittaa, ettei elämäni ole ollut niin kehno, että minun täytyisi vielä kuolemani jälkeen olla hullun maineessa; vaikka näet olen hullu ollut, en kumminkaan tahtoisi vahvistaa tätä tosiasiaa kuollessani. Kutsu nyt, rakas lapseni, hyvät ystäväni kirkkoherra, kandidaatti Simson Carrasco ja parturimestari Nicolas; minä näet haluan ripittäytyä ja tehdä testamenttiin.

Mutta siitä vaivasta sisarentytär säästyi, sillä kaikki kolme tulivat samassa sisään. Tuskin heidät nähtyään Don Quijote sanoi:

— Onnitelkaa minua, hyvät herrat, siitä, etten ole enää Don Quijote Manchalainen, vaan Alonso Quijano, jolle elämäni vaellus on antanut lisänimen Hyvä. Nyt minä olen Amadis Gallialaisen vihollinen ja vihaan hänen lukemattomien jälkeläistensä koko laumaa, nyt minusta tuntuvat inhoittavilta kaikki vaeltavien ritarien kelvottomat historiat, nyt minä ymmärrän, kuinka typerästi olen menetellyt ja millaiseen vaaraan olen joutunut niitä lukiessani, ja nyt olen Jumalan laupeuden tähden omasta vahingostani viisastunut ja vihaan niitä sydämestäni.

Kuullessaan hänen niin puhuvan tulijat uskoivat aivan varmaan, että hänet oli vallannut jokin uusi hulluus. Simson sanoi hänelle:

— Nytkö, herra Don Quijote, kun olemme saaneet kuulla, että neiti Dulcinea on vapautettu lumouksestaan, teidän armonne puhuu tuolla tavalla? Nyt, kun olemme juuri paimeniksi muuttumassa, viettääksemme aikojamme laulellen kuin prinssit, nytkö teidän armonne aikoo ruveta erakoksi? Niin totta kuin elätte, olkaa vaiti, malttakaa mielenne ja jättäkää semmoiset tarinat kertomatta.

— Ne historiat, joita on toistaiseksi tapahtunut — vastasi Don Quijote — ja jotka ovat olleet todellisia sikäli, että ovat minua vahingoittaneet, ne minun kuolemani tulee taivaan avulla kääntämään onnekseni. Hyvät herrat, minä tunnen kohta kuolevani. Jätettäköön nyt kaikki pila sikseen ja haettakoon tänne rippi-isä, joka minut ripittää, ja notaari, joka tekee testamenttini, sillä ihmisen ei sovi tällaisena ratkaisevana hetkenä pitää sieluaan leikin asiana. Pyydän siis, että mennään hakemaan notaari sillä välin kuin herra kirkkoherra minua ripittää.

Läsnäolevat katselivat toisiaan, ihmetellen Don Quijoten puheita, ja vaikka he epäröivät, teki heidän sentään mieli häntä uskoa; ja eräs niistä merkeistä, joiden nojalla he otaksuivat hänen tosiaan kohta kuolevan, oli se, että hän oli niin helposti muuttunut hullusta viisaaksi; hän näet lisäsi jo mainittuihin lausumiinsa monia muita niin hyvin esitettyjä, niin aitokristillisiä ja täysin järkeviä, että hän lopulta kerrassaan hälvensi heidän epäilyksensä ja sai heidät uskomaan, että hän oli viisas.

Kirkkoherra kehoitti kaikkia poistumaan, jäi yksin hänen kanssaan ja kuunteli hänen ripittäytymistään. Kandidaatti lähti hakemaan notaaria ja palasi aivan pian hänen ja Sancho Panzan kanssa; kun Sancho, joka oli jo kandidaatilta kuullut, missä tilassa hänen herransa oli, kohtasi emännöitsijän ja sisarentyttären, jotka itkivät, alkoi hänkin vääntää itkua ja vuodattaa kyyneliä. Ripittäytyminen päättyi, ja kirkkoherra tuli ulos sanomaan:

— Alonso Quijano Hyvä tosiaan kuolee, ja hän on tosiaan täydellä järjellään; me voimme hyvinkin mennä sisään, jotta hän saa tehdä testamenttinsa.