Part 26

— Niin totta kuin Jumala elää, te herra kapakala, te huhmarsielu, te taatelinsydän, kovempi ja härkäpäisempi kuin moukka, jolta jotakin pyydetään, kun hänellä on jotakin muuta kiikarissa, jos saan teidät kynsiini, niin revin silmät päästänne! Luuletteko kukaties, te herra kukistettu ja herra möyhennetty, että minä teidän tähtenne kuolin? Kaikki, mitä olette tänä yönä nähnyt, on ollut pelkkää pilaa, sillä en minä ole niitä naisia, jotka suostuvat suremaan rahtuakaan tuommoisten kameelien tähden, vielä vähemmän kuolemaan.

— Sen minä hyvin uskon, — sanoi Sancho — sillä semmoisille jutuille, että rakastuneet muka kuolevat, niille ei kannata muuta kuin nauraa; kyllä ne osaavat niin sanoa, mutta tekemisestä ei tule mitään, ei totisesti.

Heidän näin keskustellessaan astui huoneeseen se soittoniekka, joka oli laulajana ja runoilijana laulanut jo mainitut, säkeistöt, kumarsi syvään Don Quijotelle ja sanoi:

— Teidän armonne, herra ritari, suvaitkoon lukea ja katsoa minut nöyrimpien palvelijoillensa joukkoon kuuluvaksi, sillä minä olen jo kauan ollut teihin kiintynyt, sekä teidän maineenne että teidän urotöillenne tähden.

Don Quijote vastasi hänelle:

— Suvaitkoon teidän armonne sanoa minulle, kuka olette, jotta osaisin vastata niin kohteliaasti kuin teidän ansionne edellyttävät.

Nuori mies vastasi sanoen olevansa edellisen illan laulaja ja ylistyshymnin esittäjä.

— Epäilemättä, — virkkoi Don Quijote — epäilemättä teidän armollanne on mainio ääni; mutta se, mitä lauloitte, ei tuntunut minusta oikein tilaisuuteen sopivalta, sillä mitä tekemistä on Garcilason säkeistöillä tämän neidin kuoleman kanssa?

— Teidän armonne ei pidä sitä ihmetellä, — vastasi soittoniekka — sillä meidän aikamme parrattomien runoniekkojen keskuudessa on tapana, että kukin kirjoittaa miten haluaa ja varastaa keneltä mieli tekee, sopipa se sitten aiheeseen tai ei, ja suurintakin typeryyttä, mitä he laulavat tai kirjoittavat, puolustetaan sanomalla, että se on runollista vapautta.

Don Quijoten teki mieli vastata, mutta hänet estivät siitä herttua ja herttuatar, jotka tulivat häntä tapaamaan. Heidän kesken sukeutui nyt pitkä ja miellyttävä keskustelu, jonka kuluessa Sancho esitti niin monta lystikästä huomautusta ja niin monta purevaa ilkeyttä, että herttua ja herttuatar jälleen ihmettelivät sekä hänen yksinkertaisuuttaan että hänen teräväjärkisyyttään. Don Quijote pyysi heiltä lupaa saada lähteä jo samana päivänä, koska hänenlaistensa voitettujen ritareiden sopi paremmin asua sikoläteissä kuin ruhtinaitten linnoissa. Lupa annettiin hänelle mielellään, ja herttuatar kysyi Don Quijotelta, oliko hän suopea Altisidoralle. Don Quijote vastasi:

— Armollinen rouva, teidän ylhäisyytenne tulee tietää, että tämän neidon koko sairaus johtuu joutilaisuudesta, jonka paras lääke on siveä ja alinomainen askarteleminen. Hän on tässä itse minulle kertonut, että helvetissä käytetään pitsejä, ja koska hän varmaan osaa niitä valmistaa, niin tehköön niitä lakkaamatta; jos hän näet antaa nypläyspuikkojen tanssia, niin hänen lempimänsä henkilön kuva tai kuvat eivät pääse tanssimaan hänen mielessään. Tämä on totuus, tämä on minun mielipiteeni ja tämä on minun neuvoni.

— Samoin minun, — lisäsi Sancho — sillä en ole eläessäni tavannut ketään pitsinnyplääjää, joka olisi kuollut rakkauteen. Tytöt, joilla on jotakin tekemistä, ajattelevat näet enemmän töittensä valmistumista kuin lemmenseikkojansa. Minä sanon tämän omasta kokemuksestani, sillä maata kuokkiessani en ajattele eukkoani, tarkoitan Teresa Panzaani, joka on minulle rakkaampi kuin oma silmäteräni.

— Te puhutte erittäin hyvin, Sancho, — sanoi herttuatar — ja minä pidän kyllä huolen siitä, että Altisidorani saa tästä lähtien liinavaatteita ommeltavikseen, sillä siinä työssä hän on oikein taitava.

— Se ei ole tarpeen, armollinen rouva, — vastasi Altisidora — sitä keinoa ei tarvitse käyttää, sillä sen julmuuden muisto, jota tämä moukkamainen maankiertäjä on minulle osoittanut, varmaan hälventää hänet mielestäni ilman mitään muuta toimenpidettä. Ja nyt minä tahdon teidän korkeutenne luvalla tästä poistua, jotta en kauemmin näe silmieni edessä, en sano hänen murheellista hahmoaan, vaan hänen rumaa ja inhoittavaa naamaansa.

— Tuo tuntuu minusta — virkkoi herttua — muistuttavan sananlaskua, että se, joka haukkuu, antaa kohta anteeksi.

Altisidora oli pyyhkivinään kyyneliään nenäliinaansa, niiasi herrasväelleen ja poistui huoneesta.

— Minä sanon sinulle, — virkkoi Sancho — sinä tyttö raiska, minä sanon sinulle, että huonosti sinun käy, sillä sinä olet ollut tekemisissä sielun kanssa, joka on kuiva kuin saraheinä, ja sydämen kanssa, joka on kova kuin tammi. Totisesti, jos olisit ollut tekemisissä minun kanssani, niin sinulle olisi laulanut toinen kukko!

Siihen keskustelu päättyi. Don Quijote pukeutui, aterioi herttuan ja herttuattaren kanssa ja lähti matkaan saman päivän iltapuolella.

Yhdeskahdeksatta luku.

Mitä Don Quijotelle ja hänen aseenkantajalleen Sancholle sattui heidän palatessaan kotikyläänsä.

Voitettu ja kukistettu Don Quijote matkusti eteenpäin, osalta kovin mietteliäänä, osalta erittäin iloisena. Hänen alakuloisuutensa johtui hänen häviöllejoutumisestaan ja ilonsa siitä, että hän muisti Sanchossa olevan tuon ihmeellisen kyvyn, jota hän oli osoittanut herättäessään Altisidoran kuolleista, vaikka Don Quijoten olikin hiukan vaikea saada itseään uskomaan, että rakastunut kamarineiti oli todella ollut kuollut. Sancho sitävastoin ei ollut lainkaan iloinen, sillä häntä suretti, ettei Altisidora ollut pitänyt lupaustaan eikä ollut antanut hänelle paitoja, ja tätä seikkaa sinne tänne pohtiessaan hän sanoi isännälleen:

— Totisesti, armollinen herra, minä olen kaikkein onnettomin lääkäri, mitä maailmasta voidaan löytää. Niitähän on tohtoreita, jotka ensin vievät hengen hoidokiltaan ja sitten vielä vaativat maksua vaivoistaan, vaikka ei ole tarvinnut tehdä muuta kuin kirjoittaa nimensä jonkin rohtoresehdin alle, ja rohtojakaan ei valmista hän itse, vaan apteekkari, ja siinä koko juttu. Sitävastoin minulle, joka saan maksaa toisten pelastumisen verenvuodatuksella, nenäpiuveilla, nypistyksillä, neulanpistoilla ja pieksämisestä koituvalla kivulla, minulle ei makseta vähän vähääkään. Mutta hiisi vieköön, jos käsiini tuodaan vielä joku toinen sairas, niin kyllä varmaan saavat käsiäni voidella, ennenkuin sen kureenaan, sillä eihän voi laulaa, jos ei saa kastaa kaulaa, ja minä en jaksa uskoa, että taivas on suonut minulle tämän voiman, joka minussa on, jotta käyttäisin sitä toisten hyväksi ihan ilmaiseksi.

— Olet oikeassa, hyvä Sancho, — vastasi Don Quijote — ja Altisidora menetteli kovin väärin, kun ei antanut sinulle noita lupaamiansa paitoja. Vaikka näet kykysi on sinulle _gratis data_,[77] koska se ei ole kysynyt sinulta minkäänlaista opiskelua, merkitsee se, että olet kokenut kidutusta omassa persoonassasi, enemmän kuin mikään opiskelu. Voin puolestani sinulle sanoa, että jos sinä olisit halunnut saada maksua iskuista, joita annat itsellesi, jotta Dulcinea vapautuu lumouksesta, olisin suorittanut sinulle kelpo korvauksen; mutta minä en tiedä, sopiiko tätä parannusta rahalla maksaa, enkä suinkaan tahtoisi, että palkka ehkäisisi lääkityksen voimaa. Siitä huolimatta minusta ei näytä voivan olla vaarallista, vaikka sitä koetetaan. Harkitse siis, Sancho, minkä palkan vaadit, käy sitten piiskaamaan itseäsi ja suorita itsellesi maksu käteisellä ja omakätisesti, sillä sinullahan on hallussasi minun rahojani.

Tuon tarjouksen kuultuaan Sancho levitti silmiään ja korviaan, suostui mielessään piiskaamaan itseään vapaaehtoisesti ja sanoi isännälleen:

— Olkoon menneeksi, armollinen herra, minä lupaan tehdä teidän armonne mielen mukaan niinkuin haluatte, jos siitä on minulle ansiota; minä näet rakastan lapsiani ja eukkoani, niin että minulla on täysi syy hyväksyä ehdotuksenne. Sanokaa siis minulle, armollinen herra, kuinka paljon minulle maksatte jokaisesta iskusta, jonka itselleni annan?

— Jos minun tulisi maksaa sinulle, Sancho, — vastasi Don Quijote — niinkuin tämän toimenpiteen tärkeys ja laatu oikeastaan vaatii, niin siihen eivät riittäisi Venezian aarrekammiot eivätkä Potosin kultakaivokset;[78] mutta katso sinä, paljonko sinulla on minun rahojani, ja pane itse hinta joka iskulle.

— Iskuja — vastasi Sancho — piti olla kolmetuhattakolmesataa ja vähän päälle; niistä minä olen antanut itselleni jo viisi; muut siis ovat jäljellä. Jos nyt lasketaan, että nuo viisi vastaavat sitä, mikä on vähän päälle, ja ajatellaan, että niitä on kaikkiaan kolmetuhattakolmesataa, niin neljännesreaalin mukaan kappaleelta — vähemmästä minä en huoli, vaikka koko maailma minua houkuttelisi — siitä tulee kolmetuhattakolmesataa neljännesreaalia; ne kolmetuhatta ovat sitten niin paljon kuin tuhat ja viisisataa puolta reaalia, mikä tekee seitsemänsataaviisikymmentä koko reaalia, ja ne kolmesataa tekee sataviisikymmentä puolta reaalia, josta tulee niin paljon kuin seitsemänkymmentäviisi koko reaalia, ja kun nämä lasketaan niihin seitsemäänsataanviiteenkymmeneen, niin siitä tulee kaiken kaikkiaan kahdeksansataakaksikymmentäviisi reaalia. Ne minä vedän pois hallussani olevista teidän armonne rahoista, ja niin minä palaan kotiin rikkaana ja iloisena, vaikka pahoin piiskattuna; mutta eihän kalaa kastumatta saada... enempää en huoli sanoa.

— Oi sinä siunattu Sancho! Oi sinä kultainen Sancho, — huudahti Don Quijote — kuinka suureen kiitollisuudenvelkaan me jäämmekään sinulle, Dulcinea ja minä, kaikiksi elämänpäiviksi, joita taivas vielä meille suo! Jos Dulcinea saa takaisin menetetyn olemuksensa — ja täytyyhän hänen se saada — niin hänen onnettomuutensa on ollut sulaa onnea ja minun häviöni kaikkein autuain riemuvoitto. Ajattelehan nyt, Sancho, milloin aiot aloittaa kurituksesi; jos teet sen pikemmin, lisään sinulle vielä sata reaalia.

— Milloinko? — vastasi Sancho. — Jo tänä yönä, aivan varmaan. Pitäköön teidän armonne vain huolta siitä, että vietämme tämän yön ulkona taivasalla, niin minä kyllä käyn lihaani kiduttamaan.

Tuli sitten yö, jota Don Quijote oli odottanut ylen kärsimättömästi; hänestä näet tuntui, että auringonjumalan vaunujen pyörät olivat särkyneet ja että päivää kesti tavallista kauemmin, niinkuin yleensä tuntuu rakastavaisista, jotka eivät koskaan saa toiveilleen täyttä tyydytystä. He saapuivat vihdoin muutamaan leppoisaan lehtoon, vähän matkan päähän maantieltä, riisuivat Rocinanten ja harmon satulavehkeet, paneutuivat pitkäkseen viheriälle nurmelle ja aterioivat Sanchon eväsvaroista. Sancho teki harmon riimunvarresta voimallisen ja taipuisan piiskan ja siirtyi noin kahdenkymmenen askelen päähän isännästään, muutamien pyökkipuitten alle. Don Quijote, joka näki hänen astelevan sinne päättäväisesti ja urhoollisesti, sanoi hänelle:

— Katsohan vain, hyvä ystävä, ettet hakkaa itseäsi ihan kappaleiksi; odota aina vähän aikaa iskujen välillä äläkä pidä sellaista kiirettä, että henkesi salpautuu kesken kaiken; minä tarkoitan, ettei sinun pidä piestä itseäsi niin ylen ankarasti, että siihen menehdyt, ennenkuin pääset toivottuun määrään. Ja pitääkseni huolta siitä, ettet häviä pelissä, joko sentähden, että sinulla on kortti liikaa tai että sinulta kortti puuttuu, minä seison tässä loitompana ja lasken rukousnauhallani, kuinka monta iskua itsellesi annat. Taivas sinua auttakoon, niinkuin hyvä tarkoituksesi ansaitsee.

— Ei hyvä maksaja panttia sure — vastasi Sancho. — Minä aion hutkia itseäni niin että tuntuu, silti itseäni tappamatta, sillä siinä se kaiketi on koko tämän ihmeen ydin.

Hän paljasti nyt yläruumiinsa, heilutti piiskaa ja alkoi ruoskia itseään, ja Don Quijote alkoi laskea iskuja. Sancho oli lyönyt noin kuusi tai kahdeksan kertaa, kun pila alkoi tuntua hänestä ikävältä ja maksu liian alhaiselta. Hän siis hellitti hetkeksi ja sanoi isännälleen katsovansa itsensä petetyksi, koska jokaisesta semmoisesta iskusta pitäisi saada puoli reaalia neljännesreaalin asemesta.

— Jatka, Sancho ystäväni, älä menetä rohkeuttasi; — sanoi Don Quijote — minä maksan sinulle kaksinkertaisesti.

— Jos niin on laita — sanoi Sancho — niin olkoon menneeksi Herran nimeen, ja annetaan tulla iskuja kuin sataen!

Mutta nyt se veijari ei enää piessytkään omaa selkäänsä, vaan pieksi puita, tavan takaa huokaisten, niin että kuulosti siltä kuin hänen sielunsa olisi ollut joka iskulla ruumiista lähtemässä. Don Quijote oli liikutuksen vallassa, pelkäsi Sanchon ruoskivan itsensä hengettömäksi ja toiveitten jäävän täyttymättä hänen varomattomuutensa tähden ja sanoi siis hänelle:

— Niin totta kuin elät, hyvä ystävä, hellitä nyt toistaiseksi, sillä tämä lääkitys näyttää minusta sangen tuimalta, ja parasta on hiukan odottaa, sillä eihän Zamoraa tunnissa valloitettu. Jos en ole väärin laskenut, olet antanut itsellesi toistatuhatta iskua; riittäkööt ne toistaiseksi, sillä karkeata lausepartta käyttääkseni: aasi sietää kuormitusta, mutta liika on sillekin liikaa.

— Ei, ei, armollinen herra; — vastasi Sancho — minusta ei pidä sanottaman, että kun rahat on saatu, niin käsi on kuin halvattu. Siirtykää vielä hiukan kauemmaksi, armollinen herra, ja sallikaa minun antaa itselleni ainakin toiset tuhat iskua, sillä kahden tämmöisen tovin jälkeen juttu on lukossa, ja vielä vähän kaupanpäällisiksi.

— Koska olet niin hyvällä tuulella, — sanoi Don Quijote — niin taivas sinua auttakoon; piekse vain itseäsi, minä lähden tästä kauemmaksi.

Sancho kävi tehtäväänsä niin urhoollisesti, että oli pian piessyt kuoren irti monesta puusta; niin tuimasti hän itseänsä hutki. Kerran hän koroitti äänensä, iski pyökkipuun kylkeen hirmuisella voimalla ja sanoi:

— Tähän sinä kuolet, Simson, ja kaikki filistealaiset sinun kanssasi!

Kuullessaan tuon valitusäänen ja hirmuisen ruoskanläiskäyksen Don Quijote kiiruhti ulos, sieppasi kaksinkerroin käännetyn riimunvarren, jota Sancho käytti ruoskanaan, ja sanoi:

— Älköön suoko sallimus, Sancho ystäväni, että sinä menetät henkesi tahtoen tehdä minun mielikseni, sillä sinä tarvitset henkeäsi pitääksesi huolta vaimostasi ja lapsistasi. Odottakoon Dulcinea soveliaampaa tilaisuutta; minä puolestani tyydyn toivomaan asian pikaista toteutumista ja odottamaan, kunnes voimasi toipuvat, jotta tämä seikka saadaan päätökseen kaikkien tyydytykseksi.

— Koska teidän armonne, armollinen herra, niin tahtoo, — vastasi Sancho — niin olkoon menneeksi. Ja heittäkää nyt viittanne selkääni, sillä minä hikoilen enkä haluaisi vilustua; aloittelevia itsensäkiduttajia näet uhkaa se vaara.

Don Quijote teki niin, riisui viittansa, heitti sen Sanchon hartioille, ja Sancho nukkui, kunnes aurinko hänet herätti. Sitten he jälleen jatkoivat matkaansa, joka sinä päivänä päättyi kolmen peninkulman päässä sijaitsevassa kylässä. He poikkesivat erääseen majataloon, jota Don Quijotekin piti majatalona eikä vallihaudoilla, torneilla ja nostosillalla varustettuna linnana; jouduttuaan voitetuksi hän näet ajatteli kaikin puolin järkevämmin, kuten kohta saadaan kuulla. Hänet sijoitettiin erääseen alakerran huoneeseen, jonka seiniä eivät peittäneet mitkään kultanahkatapetit, vaan vanhat maalatut verhopahaset, jollaisia maakylissä käytetään. Erääseen niistä oli erinomaisen kömpelösti kuvattu Helenen ryöstö, kuinka julkea vieras riisti hänet Menelaolta, ja eräässä toisessa esitettiin Didon ja Aeneaan historiaa, Dido korkeassa tornissa, missä hän huiskutti lakananpuolikasta pakenevalle vieraalleen, joka fregatissa tai brigantiinissa kiiti pois meren selkää pitkin. Kuvista huomasi, ettei Helene seurannut ryöstäjäänsä kovin vastahakoisesti, sillä hän nauroi salaa ja veitikkamaisesti; mutta kaunis Dido näytti vuodattavan silmistään pähkinänkokoisia kyyneliä. Tuon nähdessään Don Quijote virkkoi:

Nämä molemmat ylhäiset naiset olivat ylen onnettomat siksi, etteivät syntyneet meidän aikanamme, ja minä olen sanomattoman onneton siksi, etten saanut syntyä heidän ajallansa; minä näet olisin käynyt ottelemaan näiden herrojen kanssa, ja silloin ei olisi Troiaa poltettu eikä Kartagoa hävitetty, sillä nämä suuret onnettomuudet olisivat välttyneet, kun vain olisin surmannut Pariin.

— Lyönpä vetoa, — sanoi Sancho — ettei kestä kauan, ennenkuin maailmassa ei ole yhtään bodegaa, majapaikkaa, ruokalaa tai parturintupaa, missä ei nähdä meidän urotöitämme kuvallisesti esitettyinä. Mutta minä toivon, että ne maalaisi parempi maalari kuin se, joka on nämä tehnyt.

— Olet oikeassa, Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä tämä maalaaja on kuin Orbaneja, muudan Ubedassa asunut maalaaja; kun häneltä kysyttiin, mitä hän maalasi, virkkoi hän vastaukseksi: »Mitä sattuu tulemaan», ja jos hän sattumalta maalasi kukon, niin hän kirjoitti siihen alle: »Tämä on kukko», jotta ihmiset eivät luulisi sitä ketuksi. Samanmoiselta, Sancho, näyttää minusta se maalari tai kirjailija, olipa mikä tahansa, joka on julkaissut äskettäin ilmestyneen historian Don Quijotesta; hänkin on maalannut tai kirjoittanut, mitä on sattunut tulemaan. Sopii myös sanoa, että hänen laitansa on ollut samoin kuin erään Mauleón nimisen runoilijan, joka tässä takavuosina liikkui pääkaupungissa ja valmistautumatta vastasi kaikkeen, mitä häneltä kysyttiin. Kun joku häneltä tiedusteli, mitä tarkoittaa _Deum de Deo_,[79] niin hän vastasi: »Teki mitä teki.» Mutta jääköön se nyt sikseen, ja sano minulle, Sancho, aiotko antaa itsellesi toisen annoksen tänä yönä ja haluatko tehdä sen katosalla vai taivasalla.

— Hitto vieköön, armollinen herra, — vastasi Sancho — tässä nyt puheenaolevassa asiassa on minusta yhdentekevää, tapahtuuko se huoneessa vai vainiolla, mutta toivoisin sentään, että se tapahtuisi puitten juurella, sillä minusta tuntuu kuin ne olisivat minulle seurana ja ihmeellisesti minua auttaisivat vaivaani kestämään.

— Jääköön siis, Sancho ystäväni; — vastasi Don Quijote — kokoa sinä nyt voimia ja säästetään asia siksi, kunnes ehditään kotikylään, mihin saavumme viimeistään ylihuomenna.

Sancho vastasi, että Don Quijote sai tehdä mielensä mukaan, mutta että hän puolestaan tahtoi saada asian päätökseen niin pian kuin suinkin, tahtoi takoa, kun rauta oli kuuma, ja jauhaa, kun mylly oli käynnissä, sillä viipymisessä piilee vaara, ja auta itseäsi, niin Jumalakin sinua auttaa, ja parempi on yksi anti kuin kaksi lupausta, ja parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.

— Ei enempää sananlaskuja, Sancho, Jumalan nimessä; — sanoi Don Quijote, — näyttäähän siltä, että sinun on kohta laita _sicut erat_;[80] puhu yksinkertaisesti, selvästi, kiertelemättä, niinkuin olen monta kertaa sinulle sanonut, niin saat nähdä, että siitä on satakertainen hyöty.

— Minä en ymmärrä, mikä paha onni minua vaivaa, — vastasi Sancho — etten osaa sanoa järjen sanaa lausumatta sananlaskua enkä, yhtään sananlaskua, joka ei minusta näytä järjen sanalta; mutta minä parannan itseni, jos voin.

Siihen he tällä kertaa päättivät keskustelunsa.

Kahdeskahdeksatta luku.

Kuinka Don Quijote ja Sancho saapuivat kotikyläänsä.

Don Quijote ja Sancho viipyivät tässä kylässä ja majapaikassa koko sen päivän odottaen yötä, toinen suorittaakseen vainiolla loppuun kurituksensa, toinen saadakseen nähdä sen päättyvän, mikä oli hänen toiveittensa päämäärä. Sillävälin saapui majataloon muudan ratsumies kolmen tai neljän palvelijansa kanssa, ja eräs heistä sanoi sille, joka näytti olevan heidän herransa:

— Teidän armonne, herra Don Alvaro Tarfe, voi viettää täällä tänään päivällisleponsa; talo näyttää siistiltä ja viileältä.

Tuon kuultuaan Don Quijote sanoi Sancholle:

— Kuulehan, Sancho, kun selailin tuota kirjaa, joka on olevinaan historiani toinen osa, huomasin siinä muistaakseni tuon nimen Don Alvaro Tarfe.

— Varsin mahdollista — vastasi Sancho. — Annetaan hänen astua ratsunsa selästä; onhan meillä sitten aikaa sitä häneltä kysyä.

Ratsumies astui maahan, ja emäntä antoi hänelle alakerrasta, vastapäätä Don Quijoten huonetta, huoneen, missä oli seinillä samanlaisia maalattuja kudelmia kuin Don Quijoten huoneessa. Vastatullut herrasmies otti ylleen kesäpukunsa ja lähti ulos tilavaan ja viileään kuistikkoon, missä Don Quijotekin käveli edestakaisin. Hän kysyi Don Quijotelta:

— Minne teidän armonne on menossa, herra hidalgo?

Don Quijote vastasi:

— Erääseen lähiseudun kylään, mistä olen kotoisin. Entä minne teidän armonne on menossa?

— Minä, armollinen herra, — vastasi aatelismies — olen menossa Granadaan, joka on kotikaupunkini.

— Ja mainio kotikaupunki onkin! — virkkoi Don Quijote. — Mutta suvaitkaa, armollinen herra, mainita minulle nimenne, sillä minusta tuntuu, että sen tietäminen on minulle tärkeämpää kuin oikeastaan kykenen sanomaan.

— Minun nimeni on Don Alvaro Tarfe — vastasi vieras.

Siihen virkkoi Don Quijote:

— Minä uskon aivan varmaan, että teidän armonne on se Don Alvaro Tarfe, joka liikkuu maailmalla Don Quijote Manchalaisen historian toisessa osassa, minkä on äskettäin painattanut ja julkaissut uusi kirjailija.

— Sama mies, — vastasi aatelismies — ja mainittu Don Quijote, puheenaolevan historian päähenkilö, oli erinomaisen hyvä ystäväni, ja minä hänet otin matkaan kotipuolestaan tai ainakin sain hänet lähtemään Zaragozassa pidettyihin turnajaisiin, mihin olin itse menossa; ja olenpa totisesti osoittanut hänelle monta kertaa ystävällisyyttä ja suojellut häntä joutumasta pyövelin pideltäväksi hänen oltuaan liian uhkarohkea.

— Sanokaa siis minulle, armollinen herra Don Alvaro, olenko minä mitenkään teidän mainitsemanne Don Quijoteu näköinen?

‒ Ette suinkaan, — vastasi vieras — ette millään muotoa.

‒ Entä miten olikaan, — kysyi Don Quijote ‒ oliko sillä Don Quijotella mukanaan Sancho Panza niminen aseenkantaja?

— Oli kyllä; — vastasi Don Alvaro — mutta hän, vaikka häntä kehuttiin hyvin hupaiseksi, ei minun kuulleni lausunut yhtään ainoata leikkipuhetta, joka olisi ollut todella hupainen.

— Sen hyvin uskon, — virkkoi siihen Sancho — sillä leikin laskeminen ei ole joka miehen asia, ja se Sancho, josta teidän armonne puhuu, oli varmaan aika lurjus, konna ja varas; oikea Sancho Panza näet olen minä, ja minusta lähtee leikkipuhetta herkemmin kuin sadetta taivaalta, ja jollei teidän armonne usko, niin tehkää pieni koe ja lähtekää mukaani, vaikka vain yhdeksi vuodeksi, niin saatte nähdä, kuinka niitä minulta putoilee joka askelella, ja semmoisia ja niin paljon, että minä, vaikka useimmiten en itse tiedä, mitä puhun, saan nauramaan kaikki kuuntelijani; ja oikea Don Quijote Manchalainen, suurimaineinen, urhoollinen ja älykäs, rakastunut, solvattujen kostaja, alaikäisten ja orpojen suojelija, leskien tuki, neitojen sydänten surma, hän, jolla on ainoana valtiattarenaan verraton Dulcinea Tobosolainen, on tämä herra tässä, minun isäntäni: kaikki muut Don Quijotet ja kaikki muut Sancho Panzat ovat pelkkää pilaa ja unennäköä.

— Sen minä totisesti uskon, — vastasi Don Alvaro — sillä te, hyvä ystävä, olette muutamassa lausumassanne lauseessa sanonut enemmän sukkeluuksia kuin tuo toinen Sancho Panza kaikissa, jotka kuulin hänen lausuvan, ja niitä oli paljon! Hän oli suurempi ahmatti kuin kaunopuhuja ja suurempi hölmö kuin leikinlaskija, ja minä uskon aivan varmaan, että noidat, jotka vainoavat hyvää Don Quijotea, ovat tahtoneet minua vainota tuolla kehnolla Don Quijotella. Mutta en tiedä, mitä oikeastaan sanoisin, sillä uskallan vannoa, että hän erotessamme jäi Toledon hullujenhuoneeseen[81] parannettavaksi, ja nyt ilmaantuu tässä eteeni toinen Don Quijote, vaikka varsin toisenlainen kuin entinen tuttavani.