Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen II:2

Part 25

Chapter 253,068 wordsPublic domain

Ratsumiehet astuivat maahan, tarttuivat jalkamiesten kanssa äkkiä Don Quijoteen ja Sanchoon ja kantoivat heidät kuin kaksi säkkiä linnan pihalle. Siellä paloi eri puolilla satakunta soihtua pitimissään, ja pihan holvikäytävissä oli kuudettasataa lamppua, niin ettei ollenkaan huomannut päivänvalon puutetta, vaikka oli yö ja sangen pimeä. Keskellä pihaa kohosi ruumisalttari noin kolmen kyynärän korkeuteen maanpinnan yläpuolelle, sen päällä oli mustasta sametista tehty suuri telttakatos, ja sen ympärillä paloi portailla toistasataa valkoista vahakynttilää hopeaisissa jaloissaan. Siinä makasi tytön ruumis, niin kaunis, että sen kauneus sai kuolemankin näyttämään kauniilta. Pää lepäsi brokadityynyllä, ja sitä kiersi monenlaisista tuoksuvista kukista sidottu seppele, kädet olivat ristissä rinnalla ja pitelivät kellastunutta voitonpalmua.[75] Pihan toiselle puolelle oli rakennettu eräänlainen näyttämö, missä istui kahdella tuolilla kaksi miestä, kruunu päässä ja valtikka kädessä, siten osoittaen olevansa hallitsijoita, joko todellisia tai kuviteltuja. Näyttämön toisella puolella, minne päästiin portaita pitkin, oli kaksi muuta tuolia, joille vankien kuljettajat sijoittivat Don Quijoten ja Sanchon, yhä hiljaisuuden vallitessa ja eleillään heille ilmoittaen, että heidänkin piti olla vaiti, vaikka he olisivat pysyneet hiljaa ilmankin, koska hämmästyttävä näky sitoi heidän kielensä. Nyt nousi näyttämölle kaksi ylhäistä henkilöä lukuisine seurueineen; Don Quijote tunsi heidät heti isäntäväekseen, herttuaksi ja herttuattareksi, ja nämä istuutuivat kahteen upeaan tuoliin molempien hallitsijoilta näyttävien henkilöitten viereen. Kuinka olisikaan voinut olla ihmettelemättä kaikkea tätä, kun Don Quijote sitäpaitsi oli tuntenut ruumisalttarilla makaavan vainajan ihanaksi Altisidoraksi? Herttuan ja herttuattaren tullessa Don Quijote ja Sancho nousivat ja kumarsivat heille syvään, ja herttua ja herttuatar vastasivat hiukan päätänsä nyökäyttäen.

Samassa kulki näyttämön yli eräs palvelija, saapui Sanchon luo ja puki hänen ylleen mustan parkkumikaavun, joka oli maalattu täyteen tulenliekkejä, otti sitten hänen päästään lakin ja asetti sijaan suipon päähineen, jollaisia kantavat ne, jotka pyhä tuomioistuin on tuominnut katumuksen tekoon, sekä kuiskasi hänen korvaansa, ettei hänen pitänyt avata suutaan, koska siihen muuten pistettäisiin kapula tai hänet otettaisiin hengiltä. Sancho silmäili itseään ylhäältä alas asti ja näki olevansa ihan liekkien vallassa, mutta ei välittänyt siitä tämän taivaallista, koska liekit eivät polttaneet. Hän otti päähineen päästään, näki sen olevan täynnä pirunkuvia, pani sen jälleen päähänsä ja mutisi itsekseen:

— Onpa onni, etteivät liekit minua polta eivätkä pirut minua vie.

Don Quijotekin katseli häntä, ja vaikka pelko oli vallannut hänen aistinsa, ei hän voinut olla nauramatta Sanchon nähdessään. Samassa alkoi, kaikesta päättäen ruumisalttarilta, kuulua hiljaista ja miellyttävää huilunsoittoa, ja koska sitä ei häirinnyt mikään ihmisääni — tässä paikassa näet hiljaisuuskin tuntui kuin henkeään pidättävän — niin se kaikui leppoisalta ja lemmekkäältä. Sitten ilmaantui yhtäkkiä vainajan ruumiilta näyttävän pääpuoleen kaunis nuorukainen, joka oli puettu roomalaiseen tapaan ja lauloi mitä miellyttävimmällä heleällä äänellä, itse harpulla lauluaan säestäen, seuraavat säkeistöt:

Siks kunnes Altisidora henkiin palaa, Quijoten tunnottoman uhri tuo, niin kauan kunis lainehtien valaa tään linnan käytäviä kyynelvuo, niin kauan kunis suruvaattein halaa myös hovineidot jäädä kuolleen luo, niin kauan laulan, häntä kunnioittain ja Orfeuksen soinnuillani voittain.

Myös aavistan sen, että tehtävääni mua määrätty ei elämässä vain, vaan että ihanammin kaikuu ääni mun kieleltäni vasta kuoltuain, kun multaa kohden painuu raskas pääni, ja yli Lethen aaltoin kuohuvain taas liitää sielu laulain vielä siellä sun ylistystäs kaihoisalla miellä.[76]

— Riittää, — lausui nyt toinen niistä, jotka näyttivät kuninkailta — riittää, sinä jumalainen laulaja, sillä tarvittaisiin iäisyys, jos tahdottaisiin tässä käydä kuvailemaan verrattoman Altisidoran kuolemaa ja kauneutta. Hän ei ole kuollut, kuten ymmärtämätön maailma luulee, vaan elää yhä Maineen laulamana ja niissä tuskissa, joihin tässä läsnäolevan Sancho Panzan täytyy alistua palauttaakseen hänet tämän elämän valkeuteen. Sinä, oi Rhadamanthys, joka kanssani tuomitset Orkhon pimeissä kuiluissa, koska tiedät kaikki, mitä tutkimaton sallimus on päättänyt tämän neidon elämään palauttamisesta, niin sano ja ilmoita se heti, jotta meidän ei tarvitse kauemmin odottaa onnea, jota hänen ylösnousemuksestaan toivomme.

Tuomari Minos, Rhadamanthyksen virkaveli, oli tuskin ehtinyt tuon lausua, kun Rhadamanthys nousi seisomaan ja lausui:

— Hoi, te tämän talon palvelijat, korkeat ja alhaiset, suuret ja pienet, astukaa esiin toinen toisenne jälkeen ja antakaa Sancholle neljäkolmatta nenäpiuvia, kaksitoista nipistystä ja kuusi neulanpistoa käsivarsiin ja kupeisiin, sillä semmoista seremoniaa vaatii Altisidoran toipuminen.

Tuon kuultuaan Sancho Panza lopetti vaitiolon ja lausui:

— Ei, hiisi vieköön, ennen minä muutun turkkilaiseksi kuin annan merkitä nokkaani tai pahoinpidellä naamaani! Mitä peeveliä on minun naamani pahoinpitelemisellä tekemistä tuon naikkosen ylösnousemuksen kanssa? Kun kerran makuun päästään, niin ei rajaa ollenkaan. Dulcinea joutuu lumotuksi, ja minun pitää piestä itseäni, jotta hän pääsisi siitä lumouksesta. Altisidora kuolee johonkin tautiin, jonka Jumala on katsonut hyväksi hänelle lähettää, ja nyt hänen muka pitää herätä jälleen elämään, kun minulle annetaan neljäkolmatta nenäpiuvia, puhkotaan ruumiini seulaksi neuloilla ja nipistellään käsivarteni ihan sinisiksi. Pitäkää semmoista pilaa serkkupojan kanssa, minä olen vanha koira, ei minua niin vain sesetellä!

— Sinun täytyy kuolla! — huusi korkealla äänellä Rhadamanthys. — Taivu, sinä tiikeri, nöyrry, sinä kopea Nimrod, ja vaikene ja kärsi, sillä eihän sinulta mitään mahdottomia vaadita. Äläkä yritä tutkistella tämän asian vaikeuksia: nenäpiuvit sinä saat, reiälliseksi kuin seula sinä tulet, ja sinua nipistellään niin että huuto pääsee. Kas niin, sanon minä, täyttäkää käskyni, palvelijat; jollette sitä tee, niin minä vannon kunniani nimessä, että saatte nähdä, mikä teitä odottaa.

Samassa tuli näkyviin kuusi kamarirouvaa, jotka kulkivat rivissä perätysten yli pihan, neljä heistä silmälaseilla varustettuina ja kaikki pitäen oikeata kättään kohotettuna, niin että rannetta oli näkyvissä neljän sormen leveydeltä, jotta kädet näyttäisivät pitemmittä, kuten muoti nyt vaatii. Tuskin ehdittyään heidät nähdä Sancho alkoi mylviä kuin sonni ja huusi:

— Kyllä minä voin antaa kenen hyvänsä kopeloida naamaani, mutta siihen, että kamarirouvat minuun koskevat, siihen minä en suostu. Kynsittäköön naamaani, niinkuin isäntäni naamaa kynsittiin tässä samassa linnassa, puhkottakoon ruumiini terävillä tikareilla, nipisteltäköön käsivarsiani hehkuvilla pihdeillä; tuon kaiken minä siedän kärsivällisesti saadakseni palvella herrasväkeä, mutta siihen, että kamarirouvat minuun koskevat, siihen minä en suostu, en vaikka piru perisi.

Nyt lopetti vaitiolon myös Don Quijote sanoen Sancholle:

— Ole kärsivällinen, poikani, tee tämän herrasväen mielen mukaan ja kiitä hartaasti taivasta, joka on sijoittanut ruumiiseesi sellaisen voiman, että sinä lihaasi kiduttamalla päästät lumottuja lumouksesta ja herätät vainajia kuolleista.

Kamarirouvat olivat jo ehtineet lähelle Sanchoa, kun hän, myöntyväisempänä ja alistuneempana, asettui mukavaan asentoon tuolissaan jättäen kasvonsa ja partansa alttiiksi ensimmäiselle, joka antoi hänelle tuiman nenäpiuvin ja sitten niiasi hänelle syvään.

— Vähemmän kohteliaisuutta ja vähemmän hajuvesiä, armollinen rouva kamarirouva; — sanoi Sancho — haisevathan kätenne jumaliste kuin niitä olisi voideltu viinietikalla!

Miten olikaan, kaikki kamarirouvat antoivat hänelle nenäpiuvinsa, ja monet muut talonväkeen kuuluvat nipistelivät häntä, mutta neuloilla pistelemistä Sancho ei voinut sietää, vaan hyppäsi ilmeisesti suuttuneena ylös tuolilta, sieppasi vierestään palavan soihdun, huitoi sillä päin kamarirouvia ja muita kiusanhenkiään ja sanoi:

— Menkää hiiteen, te helvetin palvelijat; en minä ole pronssista, etten ollenkaan tuntisi näitä hirmuisia tuskia!

Altisidora, joka varmaan oli väsynyt makaamaan niin kauan pitkänään, kääntyi samassa toiselle kyljelleen, ja sen nähtyään läsnäolevat huusivat kaikki yhteen ääneen:

— Altisidora on elossa! Altisidora elää!

Rhadamanthys kehoitti Sanchoa leppymään, koska tarkoitus oli jo saavutettu.

Nähdessään Altisidoran liikahtavan Don Quijote laskeutui polvilleen Sanchon eteen ja sanoi hänelle:

— Nyt on aika, sinä rakas poikani, en sano aseenkantajani, antaa itsellesi muutamia niistä iskuista, joita olet velvollinen itsellesi antamaan vapauttaaksesi Dulcinean lumouksesta. Nyt, sanon minä, on aika, jolloin kykysi on korkeimmillaan ja jolloin voit saada toteutumaan, mitä sinulta toivotaan.

Siihen vastasi Sancho:

— Minusta näyttää, että tässä tarjotaan paukku paukun päälle eikä hunajaa pannukakun päälle. Olisipa mainiota, jos kaiken tämän nipistelyn, kaikkien näiden nenäpiuvien ja neulanpistosten jälkeen pitäisi vielä piestä itseään. Nyt ei ole enää muuta tehtävää kuin ottaa iso kivi, sitoa se kaulaani ja viskata minut kaivoon; eikä tuo kovin mieltäni pahoittaisikaan, jos kerran täytyy ruveta syntipukiksi pelastaakseen toisia. Jättäkää minut rauhaan, muuten minä jumaliste heitän kaikki hiiteen, vaikkei piru siitä huolisikaan.

Sillävälin Altisidora oli noussut istumaan ruumisalttarilla, ja samassa alkoivat soida sorapillit, joihin yhtyivät huilut ja kaikkien läsnäolevien äänet huutaen:

— Eläköön Altisidora! Altisidora eläköön!

Herttua ja herttuatar sekä kuninkaat Minos ja Rhadamanthys ja kaikki muut, myös Don Quijote ja Sancho, lähtivät tervehtimään Altisidoraa ja auttamaan häntä alas ruumisalttarilta. Hän oli olevinaan vielä voimaton, niiasi herttualle ja herttuattarelle ja molemmille kuninkaille, katsoi syrjäsilmällä Don Quijotea ja sanoi hänelle:

— Antakoon Jumala sinulle anteeksi, sinä lemmetön ritari, sillä sinun julmuutesi tähden minä olen ollut toisessa maailmassa, toistatuhatta vuotta, kuten minusta tuntuu. Mutta sinua, sinä sääliväisin kaikista aseenkantajista, mitä maa päällänsä kantaa, sinua minä saan kiittää, että olen jälleen elossa. Ota haltuusi tästä päivästä lähtien, ystäväni Sancho, kuusi paitaani, jotka sinulle annan, jotta saat teettää niistä kuusi itsellesi, ja jos ne kaikki eivät olekaan eheitä, niin ovat ainakin kaikki puhtaita.

Sancho suuteli hänen käsiään, suippolakki kädessä ja polvet maassa. Herttua käski ottaa häneltä pois suippolakin ja antaa hänelle takaisin hänen oman päähineensä, pukea hänen ylleen hänen oman nuttunsa ja riisua häneltä liekkikaavun. Sancho pyysi herttualta, että hänen sallittaisiin pitää hattu ja kaapu, sillä hän halusi viedä ne mukanaan kotipuoleen merkiksi ja muistoksi tästä ennenkuulumattomasta tapauksesta. Herttuatar vastasi, että hän saisi ne pitää, ja sanoi, että Sancho varmaan tiesi, kuinka ystävälliset hänen tunteensa Sanchoa kohtaan olivat. Herttua käski korjata linnanpihan entiseen kuntoon, kehoitti kaikkia lähtemään huoneisiinsa ja käski viedä Don Quijoten ja Sanchon niihin suojiin, jotka oli heille jo ennakolta määrätty.

Seitsemäskymmenes luku,

joka seuraa yhdeksättäseitsemättä ja käsittelee seikkoja, jotka ovat välttämättömiä tämän historian ymmärtämiseksi.

Sancho nukkui tämän yön telttasängyssä samassa huoneessa kuin Don Quijote, vaikka olisi mielellään ollut niin tekemättä, jos olisi voinut, koska hyvin tiesi, ettei hänen isäntänsä antaisi unenrauhaa kysymyksiltään ja vastauksiltaan, ja Sanchon ei tehnyt mieli paljoa puhua, sillä kestettyjen kidutusten muistoa säilytti yhä tuntuva kipu, joka ei sallinut hänen vapaasti käyttää kieltään, niin että hän olisi mieluummin nukkunut yksin jossakin nurkassa kuin toisen kanssa tässä upeassa suojassa. Hänen pelkonsa osoittautui niin aiheelliseksi ja hänen epäilyksensä niin oikeaksi, että hänen herransa tuskin sänkyyn ehdittyään jo lausui:

— Mitä sinä oikeastaan arvelet, Sancho, tästä tämäniltaisesta tapauksesta? Suuri ja väkevä on ylenkatsotun rakkauden voima, kuten olet omin silmin saanut havaita Altisidorasta, jota eivät ole surmanneet nuolet eikä mikään muu sota-ase, ei myöskään kuolettava myrkky, vaan se ajatus, että minä olen häntä aina kohdellut niin ynseästi ja ylenkatseellisesti.

Minun puolestani hän olisi mielellään saanut kuolla milloin ja miten tahansa, — vastasi Sancho jos vain olisi jättänyt minut rauhaan, koska minä en ole häntä itseeni rakastuttanut enempää kuin ylenkatsonutkaan eläissäni. En ymmärrä enkä voi käsittää, kuinka saattaa olla laita niin, että semmoisen pikemmin oikullisen kuin älykkään tytön kuin Altisidoran pelastamisella voi olla mitään tekemistä Sancho Panzan kidutuksen kanssa, kuten olen jo ennen sanonut. Nyt minä todella alan selvästi ymmärtää, että noitia ja noituuksia maailmassa on, ja Jumala minut niistä auttakoon, koska en voi itse itseäni auttaa; mutta kaikesta huolimatta pyydän hartaasti teidän armoanne antamaan minun nukkua ja olemaan minulta enempää kyselemättä, jollette tahdo, että hyppään ulos ikkunasta.

— Nuku, hyvä Sancho, — vastasi Don Quijote — jos saamasi neulanpistot ja nipistykset ja nenäpiuvit sen sallivat.

— Mikään kipu — vastasi Sancho — ei ollut niin suuri kuin se, joka johtui noista solvaavista nenäpiuveista, ei muuten, mutta senvuoksi, että minulle antoivat niitä kamarirouvat, jotka piru periköön; ja minä pyydän vielä kerran teidän armoanne sallimaan minun nukkua, sillä uni suo lievitystä valvoviin kärsimyksiin.

— Tapahtukoon niin, — virkkoi Don Quijote — ja Jumala olkoon kanssasi.

He nukahtivat nyt molemmat, ja sillävälin tahtoi Cide Hamete, tämän suuren historian kirjoittaja, merkitä muistiin ja kertoa, mikä sai herttuan ja herttuattaren toimeenpanemaan jo kuvailemamme moniseikkaisen näytelmän. Hän sanoo, että kandidaatti Simson Carrasco ei ollut unohtanut, kuinka Don Quijote oli voittanut ja kukistanut tantereeseen Peiliritarin, mikä häviö ja kukistuminen ehkäisi ja tuhosi kaikki hänen aikeensa, ja että hän tahtoi vielä kerran koettaa onneaan toivoen käyvän paremmin kuin edellisellä kerralla. Hän siis tiedusteli hovipojalta, joka toi kirjettä ja lahjaa Sanchon vaimolle Teresa Panzalle, missä Don Quijote oleskeli, hankki itselleen uudet varukset ja uuden ratsun, laittoi kilpeensä hohtavan kuun ja kuljetti kaikkea mukanaan muulin selässä, jota ei tällä kertaa taluttanut hänen entinen aseenkantajansa Tomé Cecial, vaan eräs toinen talonpoika, jotta Sancho ja Don Quijote eivät miestä tuntisi. Niin hän saapui herttuan linnaan, missä sai kuulla, mitä tietä ja mihin suuntaan Don Quijote oli lähtenyt aikoen ottaa osaa Zaragozan kilpaleikkeihin. Herttua kertoi hänelle myös, mitä pilaa Don Quijoten kanssa oli pidetty keksimällä Dulcinean lumouksesta vapauttaminen, jonka piti tapahtua Sanchon pakarain kustannuksella. Lopuksi hän kertoi kandidaatille vielä, millaisen kepposen Sancho oli tehnyt isännälleen uskottelemalla hänelle, että Dulcinea oli lumottu ja muutettu maalaistytöksi, ja kuinka hänen puolisonsa herttuatar oli uskotellut Sancholle, että tämä itse erehtyi, koska Dulcinea oli todella lumottu. Kandidaatti sekä nauroi että ihmetteli tuota melko lailla, ajatellen, miten Sancho saattoi olla samalla kertaa niin ovela ja yksinkertainen ja miten Don Quijoten hulluus voi kehittyä sellaiseen määrään. Herttua pyysi kandidaattia, siinä tapauksessa, että tämä kohtaisi Don Quijoten, voittipa hänet tai ei, tulemaan takaisin ja kertomaan tapahtumasta. Kandidaatti teki niin, hän lähti etsimään ritaria, ei löytänyt häntä Zaragozasta, ratsasti eteenpäin, ja silloin hänelle tapahtui, mitä on jo aikaisemmin kerrottu. Sitten hän palasi herttuan linnaan ja kertoi hänelle kaikki, mainitsi taistelun ehdot ja että Don Quijote nyt oli paluumatkalla pitääkseen moitteettomana vaeltavana ritarina sanansa ja vetäytyäkseen yhdeksi vuodeksi kotikyläänsä elämään siellä kaikessa rauhassa. Kandidaatti arveli, että hän voisi tuona aikana parantua hulluudestaan, ja sanoi, että juuri tämä aikomus oli saanut hänet esiintymään niin monissa hahmoissa, koska hänen mielestään oli kovin sääli, että Don Quijoten lainen ymmärtäväinen hidalgo oli hulluna. Sitten hän sanoi herttualle jäähyväiset ja lähti kotipuoleen odottaen Don Quijoten pian tulevan sinne hänen jäljessään. Tästä herttua otti aiheen uuteen juoneen; niin kovin häntä huvitti kaikki, mikä koski Sanchoa ja Don Quijotea. Hän asetti miehiä väijyksiin kaikille teille lähelle ja kauas linnasta, kaikkialle, mistä vain otaksui Don Quijoten voivan tulla, sijoittaen eri paikkoihin ratsain tai jalan kulkevia palvelijoitaan, jotta nämä hänet kohdattuaan toisivat hänet linnaan joko hyvällä tai pahalla. Hänet tavattiin, ja siitä lähetettiin tieto herttualle, joka oli jo ryhtynyt kaikkiin asian vaatimiin toimenpiteisiin ja saatuaan tiedon hänen tulostaan antoi sytyttää pihalla olevat soihdut ja lamput sekä laskea Altisidoran ruumiin alttarille kaikilla jo kuvailluilla asiaankuuluvilla menoilla, niin luonnollisesti ja taitavasti, että pilan ja toden välillä oli hyvin vähän eroa. Ja Cide Hamete sanoo vielä, että hän puolestaan pitää pilantekijöitä yhtä hulluina kuin sen esineitä ja että herttua ja herttuatar todella muistuttivat houkkioita, koska näkivät niin suurta vaivaa tehdessään pilaa kahdelle houkkiolle. Toinen näistä nukkui nyt sikeässä unessa, ja toinen valvoi syvissä mietteissään; ja siinä tilassa heidät tavoitti nouseva päivä ja samalla halu nousta, sillä joutilaisuuden untuvapatjat eivät koskaan miellyttäneet Don Quijotea, olipa hän sitten joutunut voitetuksi tai itse saanut voiton.

Mutta Altisidora, joka Don Quijoten luulon mukaan oli palannut kuolemasta elämään, jatkoi herrasväkensä päähänpiston toteuttamista ja astui, päässään sama seppele, joka hänellä oli ollut ruumisalttarilla, yllään valkoisesta taftista tehty ja kultakukkasin koristettu leninki, hiukset valtoiminaan hartioilla ja nojaten kaikkein hienoimmasta ehenpuusta tehtyyn mustaan keppiin, Don Quijoten huoneeseen. Hänet nähtyään Don Quijote kyyristyi säikähtyneenä ja hämmästyneenä kokoon ja meni melkein huppuun lakanan ja peitteen alle, aivan mykkänä ja kykenemättä osoittamaan tulijalle vähintäkään kohteliaisuutta. Altisidora istuutui tuolille hänen pieluksensa viereen, huokasi syvään ja lausui hänelle sitten hellällä ja heikolla äänellä:

— Kun ylhäiset rouvat ja siveät neidot tallaavat kunnian jalkoihinsa ja sallivat kielensä häikäilemättä rikkoa kaikkea soveliaisuutta ilmaisemalla salaisuuksia, joita heidän sydämessään piilee, niin heidät on epäilemättä saatettu äärimmilleen. Minä, armollinen herra Don Quijote Manchalainen, olen eräs heistä, ahdistuksenalainen, voitettu ja rakastunut, mutta siitä huolimatta niin kärsivällinen ja siveä, että sydämeni suuren siveyteni tähden kaikessa hiljaisuudessa pakahtui ja minä menetin henkeni. Sen kylmyyden vuoksi, jota olet osoittanut minua kohdellessasi, oi sinä kivikova ritari, joka olet minun valittaessani ollut marmoria ynseämpi, minä olen ollut kaksi vuorokautta kuolleena, tai ovat ainakin minua kuolleena pitäneet ne, jotka ovat minut nähneet, ja ellei Amor olisi minua säälinyt ja pelastanut tämän kelpo aseenkantajan kidutuksen avulla, olisin saanut jäädä sinne toiseen maailmaan.

— Olisihan Amor — sanoi Sancho — hyvinkin voinut pelastaa teidät kiduttamalla minun aasiani, ja minä olisin ollut teille siitä kiitollinen. Mutta sanokaa minulle, armollinen rouva, niin totta kuin taivas suokoon teille toisen auliimman rakastajan kuin tämä minun isäntäni: mitä te näitte siellä toisessa maailmassa? Millaista menoa siellä helvetissä pidetään? Täytyyhän näet ihmisen, joka epätoivoon kuolee, välttämättä joutua juuri sinne.

— Totta puhuakseni — vastasi Altisidora — minä en sittenkään tainnut ihan kuolla, koska en tullut helvettiin; jos näet olisin sinne joutunut, en varmaankaan olisi päässyt sieltä pois, vaikka olisi mielikin tehnyt. Mutta portille minä tulin, ja siinä oli tusinan verta piruja palloa pelaamassa, kaikilla yllään housut ja nuttu, leveät taitekaulukset ja niissä flaamilaiset pitsit, hihansuissa samanlaiset kalvosinten virassa ja käsivarret hihoista ulkona neljän sormen leveydeltä, jotta näyttäisivät pidemmillä kädet, joissa he pitelivät tulisia karttuja. Mutta sitäkin enemmän ihmettelin, että heillä oli pallojen asemesta kirjoja, jotka näyttivät olevan täynnä ilmaa ja rohtimia, ja tämä oli ihmeellinen ja ennennäkemätön seikka; mutta se ei sittenkään minua kummastuttanut niin kovin kuin eräs toinen: vaikka näet on aivan luonnollista, että pelin voittajat iloitsevat ja häviölle joutuvat ovat pahoillaan, niin tässä pelissä kaikki murisivat, kaikki napisivat ja kaikki kiroilivat.

— Ei se mikään ihme ole, — vastasi Sancho — sillä pirut, pelasivat tai eivät, eivät voi koskaan olla iloisia, voittivat tai olivat voittamatta.

— Niin on nähtävästi laita; — vastasi Altisidora mutta on vielä eräs seikka, joka sekin minua ihmetyttää (tarkoitan, silloin ihmetytti), nimittäin se, että pallo ei ollut koskaan ensimmäisen heiton jälkeen enää eheä ja ettei sitä voitu toista kertaa käyttää, joten he heittelivät vanhoja ja uusia kirjoja niin tiheään, että se oli ilmetty ihme. Eräälle niistä, joka oli ihka uusi ja hyvin sidottu, he antoivat semmoisen paukun, että sen sisukset purkautuivat ja lehdet levisivät mikä minnekin. Muudan piru sanoi toiselle: »Katso, mikä kirja tuo on.» Toinen piru vastasi: »Tämä on Don Quijote Manchalaisen historian toinen osa, jota ei ole kirjoittanut sen alkuperäinen tekijä Cide Hamete, vaan joku aragonialainen, joka sanoo olevansa kotoisin Tordesillasista.» »Ota se pois», sanoi toinen piru, »ja heitä se helvetin syvyyteen, niin etteivät silmäni sitä enää näe.» »Onko se niin huono?» kysyi toinen. »Se on niin huono», virkkoi ensimmäinen, »etten olisi voinut huonompaa tehdä, vaikka olisin yrittämällä yrittänyt.» He jatkoivat leikkiään ja heittivät palloa toisilla kirjoilla, ja minä, kuultuani mainittavan Don Quijoten nimen, hänen, jota sydämestäni rakastan, painoin tämän näyn visusti muistiini.

— Näky se varmaan oli; — sanoi Don Quijote — minua näet ei ole toista koko maailmassa, ja jos tuo uusi historia kulkeekin kädestä käteen, ei se sentään kenenkään käteen jää, sillä kaikki antavat sille potkun. Minä en ole pannut pahakseni, vaikka olen kuullut vaeltavani kuin haamu kadotuksen pimeydessä ja päivän valkeudessa, sillä minä en ole se henkilö, jota mainittu historia koskee. Jos se on hyvä, vilpitön ja todenperäinen, niin se elää vuosisatoja, mutta jos se on huono, ei sen tarvitse kulkea pitkää matkaa kehdosta hautaan.

Altisidora aikoi jatkaa valitustaan Don Quijotesta, kun tämä lausui hänelle:

— Olen sanonut teille jo monta kertaa, armollinen neiti, olevani pahoillani siitä, että olette kohdistanut lemmenaatoksenne minuun, koska ne voivat minun puoleltani saada ainoastaan kiitosta, mutta ei mitään täyttä korvausta. Minä olen syntynyt olemaan Dulcinea Tobosolaisen oma, ja kohtalottaret, jos niitä on olemassa, ovat minut hänelle määränneet; ja se, joka luulee minkään muun kauneuden voivan vallata hänen sijaansa sydämessäni, luulee mahdottomia. Olkoon tämä selitys riittävä, jotta vetäydytte takaisin kunniallisuutenne rajoihin, koska ketään ei voida velvoittaa siihen, mikä on mahdotonta.

Tuon kuultuaan Altisidora näytti närkästyvän ja suuttuvan ja sanoi hänelle: