Part 24

Jos Don Quijotea olivat ahdistaneet monenlaiset ajatukset, ennenkuin hänet kukistettiin maahan, rasittivat häntä vielä useammat kukistumisen jälkeen. Hän istui, kuten sanottu, puun varjossa, ja siinä lensivät ajatukset hänen luokseen ja häntä kiusaamaan niinkuin kärpäset hunajakakkuun. Muutamat niistä koskivat Dulcinean vapauttamista lumouksesta, toiset kysymystä, millaista elämää hänen tuli viettää pakollisessa toimettomuudessaan. Sitten saapui Sancho ja kehui lakeija Tosilosta ylen anteliaaksi.

— Onko mahdollista, oi Sancho, — kysyi Don Quijote — että yhä vielä pidät häntä oikeana lakeijana? Näyttää siltä kuin olisit kerrassaan unohtanut, että olet nähnyt Dulcinean maalaistytöksi ja Peiliritarin kandidaatti Carrascoksi muuttuneena, mikä kaikki on minua vainoavien noitien työtä. Mutta sanohan minulle nyt: kysyitkö tuolta mieheltä, jota mainitset nimellä Tosilos, mitä Herramme on tehnyt Altisidoralle: onko neito lähdettyäni itkenyt vai onko hän jo luovuttanut unohduksen helmaan ne lemmenhaaveet, jotka minun läsnäollessani häntä rasittivat?

— Minun omat ajatukseni — vastasi Sancho — eivät olleet semmoisia, että olisivat sallineet minun kysellä tyhmyyksiä. Peijakas vieköön, armollinen herra, onko teidän armonne nyt siinä kunnossa, että kykenette tutkistelemaan toisten ajatuksia ja lisäksi vielä lemmenhaaveita?

— Katsos, Sancho, — sanoi Don Quijote — on suuri ero rakkaudesta ja kiitollisuudesta tehtyjen tekojen välillä. On mahdollista, ettei ritari ole rakastunut, mutta kaikkein ankarimmassa katsannossa ei ole mahdollista, että hän on kiittämätön. Altisidora nähtävästi rakasti minua; antoihan hän minulle, kuten tiedät, ne kolme yömyssyä, hän itki minun lähtiessäni, hän kirosi minua, solvasi minua, syytti minua julkisesti, mistään häveliäisyydestä välittämättä, ja tämä kaikki todistaa, että hän rakasti minua, sillä rakastavaisten viha päätyy yleensä kirouksiin. Minulla ei ollut mitään toiveita hänelle antaa eikä mitään aarteita hänelle tarjota, sillä minä olen asettanut kaikki toiveeni Dulcineaan, ja vaeltavien ritareitten aarteet ovat niinkuin peikkojen aarteet pelkkää petosta ja silmänlumetta, joten voin lahjoittaa hänelle ainoastaan nämä muistoni hänestä, kumminkaan loukkaamatta muistojani Dulcineasta, jota sinä pahoin solvaat jättäessäsi kurittamatta lihasi, jonka haluaisin nähdä joutuvan susien syötäväksi, koska se haluaa mieluummin säästyä matojen ruoaksi kuin antautua pelastamaan tuota neito rukkaa.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — jos tässä totta puhun, niin en saa itseäni uskomaan, että pakaroitteni ruoskiminen voi olla missään tekemisissä lumottujen henkilöiden lumouksesta vapauttamisen kanssa, sillä sehän on samaa kuin jos sanoisimme: »Kun päätäsi pakottaa, voitele polviasi.» En ainakaan uskalla vannoa, että teidän armonne on missään lukemassaan historiassa, jossa puhutaan vaeltavista ritareista, milloinkaan nähnyt ketään vapautettavan lumouksesta pieksemällä; mutta olipa sen asian laita kuinka tahansa, minä kyllä itseäni paukutan, kun tulen sille tuulelle ja saan sopivaa tilaisuutta lihani kiduttamiseen.

— Jumala sen suokoon, — vastasi Don Quijote — ja sallikoon armollinen taivas sinun tulla käsittämään, että olet velvollinen auttamaan valtiatartani, joka on sinunkin valtiattaresi, koska sinä olet minun palvelijani.

Niin keskustellen he matkasivat ja saapuivat vihdoin siihen paikkaan, missä härkälauma oli heidät kumonnut. Don Quijote tunsi paikan ja sanoi Sancholle:

— Tämä on se niitty, missä kohtasimme viehättävät paimentytöt ja uljaat paimenet, jotka tahtoivat tässä uudistaa ja jäljitellä Arkadian paimenten elämää — yhtä uusi kuin älykäskin ajatus, jota haluaisin noudattaa, jos sinä, oi Sancho, suostut siihen, että muutumme paimeniksi ainakin siksi ajaksi, joka meidän täytyy viettää kotipuolessamme. Minä ostan muutamia lampaita ja kaikkea muuta, mitä paimentolaiselämään kuuluu, annan itselleni nimen _Quijotiz paimen_ ja sinulle nimen _Pancino paimen_, ja niin me vaellamme vuorilla, metsissä ja niityillä, milloin laulaen, milloin valittaen, juoden lähteitten virtaavia kristalleja tai kirkkaitten purojen ja runsaitten virtojen vesihelmiä. Tammet tulevat auliisti lahjoittamaan meille maukkaita hedelmiään, kovien korkkipuitten rungot suovat meille istuimia, halavat varjoa, ruusut hyvää tuoksuaan, avarat niityt tuhansine väreineen hohtelevia mattoja, ilma puhtaan henkäyksensä, kuu ja tähdet valonsa yön pimeyden uhalla, laulut huvia, itku lievitystä, Apollo säkeitä, rakkaus aatteita, joilla voimme hankkia itsellemme kuolemattoman maineen, ei ainoastaan nykyisinä, vaan tulevaisinakin aikoina.

— Totta jumaliste, — sanoi Sancho — semmoinen elämäntapa sopii minulle kuin nakutettu, sitä paremmin, kun kandidaatti Simson Carrasco ja parturimme, mestari Nicolas, jos saavat siitä vähänkään vihiä, varmaan tahtovat päästä mukaan ja ruveta paimeniksi meidän kanssamme; ja suokoon vain Jumala, ettei kirkkoherrankin ala tehdä mieli liittyä lammaskatraaseen; hän näet on iloinen mies ja huvittelee mielellään.

— Olet aivan oikeassa, — sanoi Don Quijote — ja jos kandidaatti Simson Carrasco yhtyy paimenkiltaan, kuten epäilemättä tekeekin, niin hänen nimensä voisi olla _Simsonino paimen_ tai _Carrascón paimen_, parturi Nicolas voi olla nimeltään _Niculoso_, kuten Boscán aikoinaan nimitti itseään _Nemorosoksi_,[71] kirkkoherrasta en tiedä, minkä nimen hänelle antaisimme, jollemme johtele jotakin hänen arvonimestään ja kutsu häntä _Curiambro paimeneksi_. Paimentytöille, joihin meidän täytyy olla rakastuneita, voimme valita nimiä mielin määrin; ja koska minun valtiattareni nimi sopii yhtä hyvin paimentytölle kuin prinsessalle, ei minun tarvitse nähdä vaivaa etsimällä toista hänelle paremmin sopivaa; sinä Sancho, saat antaa omallesi minkä nimen haluat.

— En minä aio — vastasi Sancho — antaa sille muuta nimeä kuin _Teresona_,[72] joka hyvin passaa hänen pyylevyyteensä ja hänen oikeaan nimeensä, koska hänen nimensä kerran on Teresa; ja voinhan minä sitäpaitsi, ylistäessäni häntä sepittämilläni säkeillä, ilmaista siveät tunteeni, sillä enhän minä kiertele vieraissa taloissa lämmintä leipää vaanimassa. On parasta, että kirkkoherra jää paimentyttöään vaille, koska hänen tulee olla toisille hyvänä esimerkkinä; jos kandidaatti haluaa semmoisen saada, niin oma hänen asiansa.

— Herra siunatkoon, — sanoi Don Quijote — millainen elämä siitä meille syntyykään, hyvä Sancho! Kuinka soivatkaan korvissamme sorapillit, kuinka helisevät zamoralaiset mandoliinit, kuinka paljon tamburiineja, käsirumpuja ja viuluja silloin pannaankaan soimaan! Entäs sitten, kun kaikkien näiden eri soittimien joukossa kaikuvat vielä alboguein sävelet! Silloin saadaan kuulla melkein kaikki paimenten soittimet.

— Mitä ne alboguet ovat; — kysyi Sancho — minä en ole kuullut koskaan niistä puhuttavan enkä ole niitä nähnyt ikipäivinäni.

— Alboguet — vastasi Don Quijote — ovat metallilevyjä, suunnilleen samanlaisia kuin messinkisten kynttilänjalkain pohjat; kun niiden onttoja puolia lyödään vastakkain, syntyy ääni, joka tosin ei ole kovin miellyttävä eikä sointuisa, mutta ei kovin epämiellyttäväkään, ja joka sopii hyvin mandoliinien ja tamburiinien maalaiseen musiikkiin. Tämä nimitys _albogue_ on maurilainen, samoinkuin kaikki kastiliankielemme _al_-alkuiset sanat,[73] kuten esimerkiksi: _almohaza, almorzar, aihombra, alguacil, alhucema, almacén, alcancía_ ja muut semmoiset, joita muuten ei paljon enempää olekaan; ja kielessämme on ainoastaan kolme sanaa, jotka ovat maurilaisia ja päättyvät _í_:hin, nimittäin _boreeguí, zaquizamí, maravedí_. Sanat _alhelí, aljaquí_ osoittaa arabialaisiksi sekä alussa oleva _al_ että _i_, johon ne loppuvat. Olen maininnut sinulle tämän ohimennen, koska ne johtuivat mieleeni, kun tulin sinulle puhuneeksi _albogue'ista_. Mitä sitten uuteen elämäntapaamme tulee, niin siinä meille on suureksi avuksi, että minussa, kuten tiedät, on hiukan runoilijan vikaa ja että kandidaatti Simson Carrasco on oikein mainio runoseppo. Kirkkoherrasta en sano mitään, mutta lyönpä vetoa, että hänessäkin on semmoisia oireita ja taipumuksia, ja varmaan uskon vielä, että mestari Nicolas on samaa maata, sillä kaikki tai ainakin useimmat parturit ovat kitaransoittajia ja laulajia. Minä tulen valittamaan rakastettuni poissaoloa, sinä voit ylistää itseäsi uskolliseksi rakastajaksi, Carrascon paimen voi laulaa siitä, miten hänet on hylätty, kirkkoherra Curiambro mistä mieli tekee, ja kaikki käy niin hyvin, ettei paremmasta apua.

Siihen vastasi Sancho:

— Armollinen herra, minä olen semmoinen kovan onnen poika, että pelkään sen päivän jäävän tulematta, jolloin saan olla niissä hommissa. Siunatkoon, kuinka sieviä puulusikoita minä vuolen, kun pääsen paimeneksi! Silloin kelpaa maistella vehnäsiä ja hyvää kermaa, punoa kukkaköynnöksiä ja muita sieviä esineitä, jotka kuuluvat paimenten elämään; vaikka näet en pääsekään sillä lailla viisaan maineeseen, niin varmaan minua sentään kehutaan kekseliääksi! Tyttäreni Sanchica saa tuoda meille ruokaa ulkosalle. Mutta silmät auki, tyttö on sievä, ja niitä on paimenia, jotka ovat pikemmin pirullisia kuin yksinkertaisia, ja ikävää minusta olisi, jos tyttö lähtisi villoja hakemaan ja tulisi takaisin kerittynä; rakkauden hommaa ja pahoja himoja niitä on maalla samoinkuin kaupungeissakin, paimenten majoissa samoinkuin kuningasten linnoissa, eikä vara venettä kaada, ja mitä silmä ei näe, sitä ei sydän himoitse, ja parempi loikata aidan yli kuin luottaa hyväin ihmisten esirukouksiin.

— Lopeta jo sananlaskusi, Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä jokainen lausumasi riittää ajatustasi ilmaisemaan. Olenhan jo monta kertaa sinua neuvonut, ettei sinun pidä viljellä niin ylen runsaasti sananlaskuja, vaan noudattaa niiden käytössä kohtuullisuutta. Mutta minusta tuntuu kuin olisin huutavan ääni korvessa, eikä näy pysyvän kannettu vesi kaivossa.

— Minusta näyttää, — vastasi Sancho — että teidän armoonne sopii sananlasku: pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin; tässä te moititte minua ja käskette olemaan käyttämättä sananlaskuja, ja teidän armonne itse latelee niitä kaksitellen.

— Näetkös, Sancho, — vastasi Don Quijote — minä käytän sananlaskuja paikallaan, niin että ne minun niitä käyttäessäni sopivat kuin sormus sormeen, mutta sinä tuot niitä kuin tukasta vetäen, niin että pikemmin niitä laahaat luo kuin sovitat kohdalleen. Jos en väärin muista, olen sinulle jo ennen sanonut, että sananlaskut ovat lyhyitä ydinlauseita, jotka on saatu viisaitten esivanhempiemme kokemuksesta ja harkinnoista; ja sananlasku, joka ei osu paikalleen, on pikemmin tyhmyyttä kuin mikään mietelauselma. Mutta jätetään nyt tämä sikseen, ja koska yö jo tulee, lähdetään vähän matkan päähän valtatieltä yötä viettämään; Jumala kyllä tietää, mitä huomenna tapahtuu.

He poistuivat tieltä ja aterioivat myöhään ja huonosti, mikä oli aivan vastoin Sanchon halua ja tahtoa. Hänen mieleensä johtuivat vaeltavan ritarikunnan kaikki puutteet, joita hän oli joutunut kokemaan metsissä ja vuorilla, vaikka runsauttakin oli toisinaan ilmennyt linnoissa ja taloissa, sekä Don Diego de Mirandan luona että rikkaan Camachon häissä ja Don Antonio Morenon luona; mutta sitten Sancho tuli ajatelleeksi, ettei voi olla aina päivä eikä aina yö, ja niin hän vietti tämän yön nukkuen, isännän valvoessa.

Kahdeksasseitsemättä luku.

Don Quijotelle sattuneesta karheasta seikkailusta.

Yö oli pimeänlainen; vaikka näet kuu oli taivaalla, ei se ollut sellaisessa kohdassa, että sitä olisi voinut nähdä, sillä rouva Diana lähtee toisinaan kävelemään toiselle pallonpuoliskolle ja jättää meidän vuoremme mustiksi ja metsämme pimeiksi. Don Quijote maksoi luonnolle veronsa nukkumalla yhden tovin, mutta suostumatta jälleen nukkumaan, aivan toisin kuin Sancho, jolle ei koskaan tullut toista tovia, koska ensimmäinen ulottui illasta aamuun, mikä todisti hänen hyvää terveyttään ja huoliensa vähälukuisuutta. Don Quijoten huolet sitävastoin pitivät häntä valveilla, niin että hän herätti Sanchon ja sanoi hänelle:

— Minua todella ihmetyttää, Sancho, sinun huoleton luonnonlaatusi. Uskon tosiaan, että olet kiveä tai kovaa pronssia, jossa ei ole mitään liikutusta eikä tunnetta. Minä valvon, kun sinä nukut, minä itken, kun sinä laulat, minä riudun paastoamiseen, kun sinä olet joutilas ja niin kylläinen, että tuskin pääset kääntymään. Hyvien palvelijain velvollisuus on ottaa kantaakseen osa herrojensa taakoista ja tuntea heidän tunteitaan, ainakin näön vuoksi. Katso, kuinka tyyni on tämä yö ja kuinka yksinäisiä me olemme; sehän kehoittaa meitä hiukan valvomaan unen lomassa. Niin totta kuin elät, nouse seisomaan ja poistu tästä vähän matkan päähän ja anna itsellesi rohkeasti ja kiitollisella mielellä kolme- tai neljäsataa iskua, jotka sopii vähentää siitä luvusta, mikä tarvitaan Dulcinean lumouksesta vapauttamiseksi; minä pyydän tätä sinulta nyt pyytämällä, sillä en halua joutua kanssasi käsikähmään niinkuin viime kerralla, koska tiedän, että olet kovakourainen. Kun olet työsi suorittanut, voimme viettää lopun yötä laulaen, minä valittaen, että olen poissa rakastettuni luota, sinä ylistäen lujuuttasi, ja siten me jo nyt aloitamme sen paimenelämän, jota tulemme kotikylässä viettämään.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — minä en ole mikään munkki, jotta nousisin kesken untani ja piiskaisin itseäni, eikä minusta näytä mahdolliselta, että toisesta äärimmäisyydestä, nimittäin piiskaamisen aikana saadusta kivusta, voidaan muitta mutkitta siirtyä iloiseen musiikkiin. Teidän armonne antakoon minun nukkua ja olkoon ahdistamatta minua tuolla piiskaamisella; muuten vannon ja vakuutan, etten milloinkaan kosketa edes nuttuni karvaa, vielä vähemmän omia ihokarvojani.

— Voi sinua, paatunutta sielua! Voi sinua, sydämetöntä aseenkantajaa! Voi kuinka huonosti on käytetty leipä, jota olet syönyt, ja kuinka huonosti on tullut palkituksi sinulle osoittamani ja suunnittelemani suosio! Minä olen tehnyt sinut käskynhaltiaksi, ja minun tähteni sinulla on hyviä toiveita päästä kreiviksi tai johonkin muuhun vastaavaan aatelisarvoon, ja toiveittesi täyttymiseen ei kulu enempää aikaa kuin kuluu tämän vuoden päättymiseen; minä näet _post tenebras spero lucem_.[74]

— En minä tuota ymmärrä, — virkkoi Sancho, — ymmärrän vain, että niin kauan kuin nukun, minussa ei ole yhtään pelkoa eikä toivoa, ei mitään vaivaa eikä mitään kunniaa, ja siunattu olkoon se, joka on unen keksinyt, tuon viitan, joka peittää kaikki ihmisen ajatukset, tuon ravinnon, joka karkoittaa nälän, tuon juoman, joka poistaa janon, tuon tulen, joka lämmittää vilussa, tuon viileyden, joka viihdyttää helteessä, ja sanalla sanoen tuon yleisesti käyvän rahan, jolla voi ostaa mitä tahansa, tuon puntarin ja painon, joka antaa yhtä paljon paimenelle kuin kuninkaalle ja yhtä paljon yksinkertaiselle kuin ovelalle. Yksi ainoa paha puoli unessa on, mikäli olen kuullut sanottavan, ja se on siinä, että se muistuttaa kuolemaa, sillä nukkuvan ja kuolleen välillä on hyvin vähän eroa.

— Enpä ole kuullut sinun, Sancho, — sanoi Don Quijote — koskaan puhuvan niin hienosti kuin nyt, ja siitä minä havaitsen todenperäiseksi sananlaskun, jota sinä silloin tällöin käytät: »Vähät suvusta, seura se miehen hioo.»

— Hiisi vieköön, rakas herra ja isäntä! — virkkoi Sancho. — Nyt en minä latele sananlaskuja; niitähän tulee teidän armonne suusta ihan parittain ja paremmin kuin minulta, se vain erona minun lausumieni ja teidän armonne lausumien välillä, että teidän armonne sananlaskut osuvat kohdalleen, ja minun lausumani miten sattuu; mutta sananlaskuja ne sittenkin ovat kaikki tyynni.

Niin pitkälle he olivat ehtineet, kun kuulivat kumeata melua ja röhinää, joka levisi kaikkiin seudun laaksoihin. Don Quijote nousi ja tarttui miekkaan, ja Sancho kyyristyi harmon taakse sovittaen suojaksi eteensä herransa varukset ja aasinsa satulan; hän vapisi pelosta, ja Don Quijotea värisytti levottomuus. Melu kiihtyi hetki hetkeltä ja lähestyi molempia pelon vallassa olevia, tai ainakin toista; toisen urhoollisuus kyllä tunnetaan. Seikka oli se, että muutamat miehet olivat ajamassa seitsemättäsataa sikaa markkinoille myytäväksi; he olivat matkassa niiden kanssa tähän vuorokauden aikaan, ja sikojen aikaansaama meteli ja röhkinä ja puuskutus oli niin kova, että se kerrassaan löi Don Quijoten ja Sanchon korvat lukkoon, joten he eivät kyenneet oikein käsittämään, mitä se mahtoi olla. Röhkivä joukko hyökkäsi luo kulkien laajassa rintamassa, ollenkaan välittämättä Don Quijoten enempää kuin Sanchonkaan arvokkuudesta, syöksyi heidän ylitseen, hävitti Sanchon varustukset eikä ainoastaan heittänyt kumoon Don Quijotea, vaan vei kaiken muun hyvän lisäksi vielä Rocinanten mukanaan. Tuo taaja, röhkivä joukko, nuo saastaiset eläimet heittivät hyvää vauhtia liikkuessaan aasin satulan, ritarin varukset, harmon, Rocinanten, Sanchon ja Don Quijoten sikin sokin maahan. Sancho nousi niin hyvin kuin voi ja pyysi isännältään miekkaa sanoen tahtovansa tappaa puoli tusinaa noita kopeita ja hävyttömiä sikoja; hän näet oli nyt ehtinyt huomata, mitä ne oikeastaan olivat. Don Quijote vastasi hänelle:

‒ Anna niiden olla, hyvä ystävä; tämä solvaus on minun syntini rangaistus, ja on oikeudenmukaista taivaan kuritusta, että voitetun vaeltavan ritarin syövät shakaalit, että häntä pistävät ampiaiset ja että siat polkevat hänet jalkoihinsa.

‒ Silloin on varmaan taivaan rangaistusta sekin, vastasi Sancho — että voitettujen ritarien aseenkantajia pistelevät kärpäset, syövät täit ja että nälkä heitä julmasti ahdistaa. Jos me aseenkantajat olisimme niiden ritarien poikia tai oikein likeisiä sukulaisia, joita palvelemme, niin ei olisi ihmekään, vaikka heidän syntinsä kostettaisiin meille kolmanteen ja neljänteen polveen. Mutta mitä on Panzoilla tekemistä Quijotein kanssa? Kas niin, käydään taas makuulle ja nukutaan se pieni aika, mikä yöstä on vielä jäljellä; Jumala antaa uuden päivän, ja me voimme jälleen toivoa parempaa onnea.

— Nuku sinä, Sancho, — vastasi Don Quijote — joka olet syntynyt nukkumaan; minä, joka olen syntynyt valvomaan, annan tänä aikana, mikä on vielä päivänkoittoon jäljellä, ajatusteni vapaasti vaeltaa ja ilmaantua pienenä madrigaalina, jonka olen tänä yönä mielessäni sepittänyt sinun tietämättäsi.

— Minun mielestäni — vastasi Sancho — eivät semmoiset ajatukset, jotka sallivat sepittää lauluja, ole paljon mistään kotoisin. Teidän armonne vääntää värssyä niin paljon kuin haluaa, minä puolestani nukun niin paljon kuin jaksan.

Niin hän ojentautui pitkäkseen maahan, kääri peitteen ympärilleen ja vaipui sikeään uneen, missä häntä eivät häirinneet mitkään takaukset, ei velat eikä surut. Don Quijote nojasi erään pyökin tai korkkitammen runkoon (Cide Hamete Renengeli näet ei tarkoin mainitse, mikä puu se oli) ja lauloi omien huokaustensa säestyksellä tähän tapaan:

Kun tunnen tuskat julmat, joita sun valtas, Amor, tuottaa, en kuolonkaipuutani voita, vain kuolemaan voin luottaa.

Mut läheltä kun silmään kerta mä rauhan maata tätä, taas riemuin halaan tuskain merta, en elämääni jätä.

Niin antaa kuolo mulle elon, kun elämä mun surmaa. Oi kumma leikki riemun, pelon, oi kohtaloni turmaa!

Näihin säkeisiin hän liitti yhtä monta huokausta ja runsaita kyyneliä, kuin ainakin henkilö, jonka sydämen oli kerrassaan lävistänyt häviölle joutumisen tuska ja Dulcinean poissaolosta koituva ikävä.

Samassa alkoi päivä koittaa, auringon säteet osuivat Sanchon silmäluomiin, hän heräsi, venyttelihe, ravisteli ja oikoi jäykkiä jäseniään, katseli sikojen eväsvarastossa aikaansaamaa hävitystä ja kirosi koko laumaa ja vielä muuta lisäksi. Vihdoin he lähtivät jatkamaan aloittamaansa matkaa. Illan suussa he sitten näkivät suunnilleen kymmenen ratsumiestä ja neljä tai viisi jalkamiestä, jotka tulivat heitä vastaan. Don Quijoten sydäntä hykähdytti hämmästys ja Sanchon sydäntä pelko, sillä nuo lähestyvät henkilöt olivat peitsillä ja kilvillä varustetut ja muutenkin aivan sotaisessa asussa. Don Quijote kääntyi sanomaan Sancholle:

— Jos voisin käytellä aseitani, Sancho, eikä lupaukseni sitoisi käsivarsiani, niin tuo meitä vastaan tuleva joukkio olisi minulle oikein herkkua; mutta voihan sattua, että se on jotakin muuta kuin pelkäämme sen olevan.

Samassa saapuivat ratsumiehet heidän luokseen, he laskivat peitsensä ja piirittivät sanaakaan virkkamatta Don Quijoten suunnaten peitsien kärjet uhkaavasti kohti hänen selkäänsä ja rintaansa. Eräs jalkamies laski sormen huulilleen vaitiolon merkiksi, tarttui Rocinanten ohjaksiin ja vei ritarin tieltä pois; toiset jalkamiehet ajoivat Sanchoa ja harmoa edellään ja seurasivat kaikki ihmeellisen hiljaisuuden vallitessa sitä, joka kuljetti Don Quijotea. Tämä aikoi pari kolme kertaa kysyä, minne hänet vietiin tai mitä hänestä tahdottiin, mutta ehti tuskin huuliaan liikuttaa, kun toiset jo olivat valmiit ne sulkemaan peitsiensä kärjillä. Sanchon kävi samoin, sillä hänen aikoessaan jotakin sanoa eräs jalkamies tuikkasi häntä piikillä ja samoin harmoa, ikäänkuin tämäkin olisi aikonut puhua. Tuli yö, vauhtia lisättiin, molempien vangittujen pelko kasvoi, varsinkin, kun he kuulivat, kuinka heille tavan takaa huudettiin:

— Joutukaa, troglodyytit!

— Olkaa vaiti, barbaarit!

— Maksakaa, kannibaalit!

— Älkää valittako, skyytit, älkää avatko silmiänne, te verenhimoiset polyfeemit, te ahnaat leijonat!

Ja muita samanlaisia nimityksiä, joilla he kiusasivat onnettoman isännän ja rengin korvia. Sancho puheli itsekseen: »Emmehän me ole mitään trullityttöjä? Olemmeko me mitään partureita tai kannunvalajia? Olemmeko koiranpentuja, joille annetaan kyytiä. En minä pidä tuommoisista nimistä. Tässä on piru merrassa, ja onnettomuus tulee kaikki yhtä haavaa, kuin kepin iskut koiran selkään, ja Jumala suokoon, ettei meille sattuisi pahempaa tässä seikkailussa, josta uhkaa tulla paha selkkaus!

Don Quijote oli aivan ällistynyt eikä voinut miettimälläkään saada selville, mitä saattoivat tarkoittaa kaikki nuo solvaavat nimitykset, joita heille oli lausuttu ja joista hän ymmärsi ainoastaan, ettei ollut syytä toivoa mitään hyvää, vaan sopi pelätä suurtakin pahaa. Sitten he saapuivat, kun yötä oli kulunut suunnilleen tunti, linnaan, jonka Don Quijote varsin hyvin tunsi herttuan linnaksi, missä he olivat oleskelleet joitakin aikoja sitten. »Jumala varjelkoon», sanoi hän tuntiessaan paikan, »mitä tästä tuleekaan? Tässä talossa tosin noudatetaan kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä, mutta voitetuille muuttuu hyvä pahaksi ja paha vielä pahemmaksi.»

He saapuivat linnan suurelle pihalle ja havaitsivat siellä semmoiset laitteet, että heidän ihmetyksensä lisääntyi ja pelkonsa paisui kaksinkertaiseksi, kuten seuraavassa luvussa saadaan nähdä.

Yhdeksässeitsemättä luku.

Kaikkein merkillisimmästä ja ihmeellisimmästä seikkailusta, mitä Don Quijotelle sattui koko tämän suuren historian aikana.