Part 21

— Tämä riittää osoittamaan minulle, ettei minua ole pettänyt se, joka sinut minulle möi, sinä viisas pää, sinä puhuva pää, sinä vastaava pää, sinä ihmeellinen pää! Tulkoon nyt joku toinen ja kysyköön, mitä mieli tekee.

Koska naiset yleensä ovat kiihkeitä ja uteliaita, astui ensimmäisenä esiin toinen Don Antonion puolison ystävätär ja esitti seuraa van kysymyksen:

— Sano minulle, pää, mitä minun pitää tehdä tullakseni oikein kauniiksi?

Hänelle vastattiin:

— Ole oikein kunniallinen,

— Minä en kysy sinulta enempää — sanoi kysyjä.

Sitten tuli hänen kumppaninsa ja sanoi:

— Minä tahtoisin tietää, pää, rakastaako mieheni minua vai ei.

Hänelle vastattiin:

— Katso, kuinka hän sinua kohtelee, niin tulet sen tietämään.

Rouva siirtyi pois sanoen:

— Tuota ei olisi tarvinnut kysyä, sillä ihmisen teot tietenkin ilmaisevat hänen tunteitaan.

Sitten tuli luo toinen Don Antonion ystävistä ja kysyi:

— Kuka minä olen?

Hänelle vastattiin:

— Kyllä sen itse tiedät.

— En minä sitä sinulta kysy, — vastasi herrasmies — vaan pyydän sinua sanomaan, tunnetko minut.

— Tunnen kyllä; — vastattiin — sinä olet Pedro Noriz.

— Enempää en tahdo tietää, sillä jo tästä huomaan, että sinä, oi pää, tiedät kaikki.

Hän väistyi syrjään, toinen ystävä tuli luo ja kysyi:

— Sano minulle, pää, millaisia toiveita on pojallani tilanomistajalla?

— Olen jo sanonut, — vastattiin hänelle — etten arvostele mitään toivomuksia, mutta siitä huolimatta voin sinulle sanoa, että poikasi toivoo saavansa haudata sinut.

— Oikein; — sanoi aatelismies — mitä silmilläni näen, voin käsin kokea.

Hän ei kysynyt enempää. Don Antonion puoliso tuli ja sanoi:

— En tiedä, mitä sinulta kysyisin, pää; haluaisin vain sinulta kuulla, saanko vielä kauan pitää kelpo mieheni.

Hänelle vastattiin:

— Saat kyllä, sillä hänen terveytensä ja kohtuullinen elämäntapansa takaavat hänelle pitkän iän, jota monet lyhentävät kohtuuttomuudellaan.

Sitten astui luo Don Quijote ja sanoi:

— Sano minulle, sinä, joka vastaat: oliko totta vai unta, mitä minä kerroin kokeneeni Montesinon luolassa? Tuleeko aseenkantajani Sanchon pieksäjäisistä totta? Tuleeko Dulcinea todella pääsemään lumouksestaan?

— Mitä luolaan tulee, — vastattiin — olisi paljon sanottavaa; siinä on sekä unta että totta; Sanchon pieksäjäiset edistyvät hitaasti; Dulcinea tulee asianmukaisesti lumouksestaan vapautetuksi.

— En halua tietää enempää; — sanoi Don Quijote — jos vain saan nähdä Dulcinean lumouksesta vapautettuna, niin katson yhdellä iskulla saaneeni kaiken onnen, mitä toivoa voin.

Viimeinen kysyjä oli Sancho, ja hän kysyi näin:

— Kuinka mahtaa olla, pää, saanko minä toista käskynhaltianvirkaa? Pääsenkö vapaaksi tästä vaivaisesta aseenkantajantoimesta? Saanko nähdä jälleen eukkoni ja lapseni?

Siihen hänelle vastattiin:

— Sinä tulet hallitsemaan kotonasi, ja jos sinne palaat, saat nähdä eukkosi ja lapsesi, ja aseenkantajantoimesi loppuu, kun lakkaat palvelemasta.

— Oivallista, jumaliste! — sanoi Sancho Panza. — Senhän olisin voinut sanoa itse itselleni; paremmin ei olisi voinut sanoa profeetta Perogrullo.[64]

— Hölmö, — sanoi Don Quijote — mitä tahdotkaan vastattavan? Eikö riitä, että tämän pään antamat vastaukset sopivat siihen, mitä siltä kysytään?

— Riittää kyllä; — vastasi Sancho — mutta olisin toivonut sen selittävän asiaa paremmin ja ilmoittavan minulle enemmän.

Siihen loppuivat kysymykset ja vastaukset, mutta ei suinkaan ihmetys, jonka vallassa olivat kaikki, lukuunottamatta Don Antonion molempia ystäviä, joilla oli asiasta selko. Cide Hamete Benengeli tahtoo selittää sen heti, jottei jättäisi maailmaa jännitykseen eikä siihen uskoon, että päässä todella oli jokin velhomainen ja erinomainen salaisuus, ja siksi hän kertoo, että Don Antonio Moreno, joka oli Madridissa nähnyt toisen, erään puunveistäjän tekemän pään, oli antanut valmistaa kotonaan samanlaisen huvittaakseen itseään ja hämmästyttääkseen niitä, jotka eivät olleet asiasta selvillä. Laitos oli tällainen: pöydän kansi oli puuta, maalattu ja kiilloitettu jaspiksen väriseksi, ja samoin pöydän jalka, josta pisti ulos neljä kotkankynttä, jotta pöytä seisoi sitä tukevammin. Pää oli Rooman keisarien rintakuvien näköinen, pronssinvärinen ja aivan ontto ja samoin pöydän levy, johon se sopi niin tarkoin, ettei näkynyt pienintäkään saumaa. Pöydän jalka oli sekin ontto ja yhteydessä pään, kaulan ja rinnan kanssa, ja koko laitos oli yhteydessä toisen alakerrassa sijaitsevan huoneen kanssa. Pöydän jalan, kannen ja kuvan rinnan ja kaulan kautta kulki läkkipeltinen putki, joka oli sovitettu niin hyvin, ettei kukaan voinut sitä nähdä. Alakerran huoneeseen, joka oli yhteydessä ylemmässä kerroksessa sijaitsevan kanssa, sijoittui se, jonka tuli vastata, ja piti suutaan putken suulla, niin että ääni kulki kuin puheputkessa ylhäältä alas ja alhaalta ylös, oikeina lausuttuina ja selvinä sanoina, ja niinmuodoin oli mahdoton petosta keksiä. Vastaukset antoi Don Antonion sisarenpoika, sukkela ja älykäs ylioppilas, jolle hänen enonsa oli ilmoittanut, kutka sinä päivänä menisivät hänen kanssaan huoneeseen, missä pää oli, ja niin hänen oli helppo nopeasti ja oikein vastata ensimmäiseen kysymykseen; toisiin hän vastasi arvaamalla, älykkäästi, kuten ainakin älykäs mies. Cide Hamete kertoo vielä, että tätä ihmettä kesti noin kahdeksan tai kymmenen päivää, mutta että hän sitten, kun kaupungille oli levinnyt huhu, että Don Antoniolla oli talossaan taikainen pää, joka vastasi kaikkeen, mitä siltä kysyttiin, ja kun hän itse alkoi pelätä, että tämä voisi tulla uskontomme vartioiden korviin, ilmoitti asian herroille inkvisiittoreille, ja nämä käskivät hänen hävittää pään ja olla enää jatkamatta leikkiä, jottei tietämätön väki siitä pahentuisi. Mutta Don Quijoten ja Sancho Panzan mielestä pää oli taiottu ja pysyi sellaisena ja kykeni vastaamaan kysymyksiin, tyydyttäen kuitenkin enemmän Don Quijotea kuin Sanchoa.

Tehdäkseen Don Antonion mieliksi, osoittaakseen ystävällisyyttä Don Quijotelle ja antaakseen hänelle tilaisuutta tuoda ilmi hullutuksiaan kaupungin herrat suunnittelivat turnajaisia, jotka oli määrä pitää kuuden päivän kuluttua, mutta joista ei tullut mitään eräästä syystä, joka tuonnempana mainitaan. Don Quijoten teki mieli lähteä kaupungille kävelemään aivan yksinkertaisesti ja jalkaisin, sillä hän pelkäsi, että katupojat häntä ahdistelisivat, jos hän lähtisi ratsain, ja niin he lähtivät kävelemään, hän ja Sancho sekä kaksi palvelijaa, jotka Don Antonio antoi heidän mukaansa. Heidän kävellessään erästä katua Don Quijote tuli sattumalta katsahtaneeksi ylös ja näki, että erään portin yläpuolelle oli kirjoitettu suurin kirjaimin: _Täällä painetaan kirjoja_. Siitä hän oli kovin mielissään, sillä hän ei ollut aikaisemmin nähnyt mitään kirjapainoa ja halusi tietää, millainen laitos se oli. Hän meni koko seurueensa kanssa sisään ja näki, kuinka eräällä puolella painettiin, toisella luettiin korjausvedosta, kolmannella ladottiin, neljännellä korjattiin ladelmaa, sanalla sanoen, näki koko suuren kirjapainon kaikki laitteet. Don Quijote astui erään kastin luo ja kysyi, mitä siinä tehtiin; latojat selittivät hänelle asian, hän ihmetteli ja lähti eteenpäin. Hän tuli erään toisen luo ja kysyi, mitä tämä teki. Mies vastasi:

— Hyvä herra, tämä herrasmies tässä — hän osoitti erästä komearyhtistä, hienonnäköistä, arvokkaalta näyttävää henkilöä — on kääntänyt erään italialaisen kirjan meidän kieleemme, ja minä tässä ladon sitä painettavaksi.

— Mikä on kirjan nimi? — kysyi Don Quijote.

Siihen vastasi kirjailija:

— Hyvä herra, kirjan italiankielinen nimi on _Le bagatelle_.

— Entä mitä on _le bagatelle_ meidän kielellämme? — kysyi Don Quijote.

— _Le bagatelle_ — sanoi kirjailija — merkitsee sitä, mitä me kielellämme nimitämme pikkuseikoiksi, mutta kirja, vaikka sen nimi on niin vaatimaton, sisältää kuitenkin erittäin hyviä ja ytimekkäitä asioita.

— Minä — virkkoi Don Quijote — osaan hiukan italiankieltä ja ylpeilen siitä, että osaan laulaa muutamia Arioston säkeitä. Mutta sanokaa minulle, armollinen herra (ja minä en sano tätä tutkiakseni teidän armonne neroa, vaan pelkästä uteliaisuudesta): oletteko tavannut kirjassanne kertaakaan sanaa _pignatta_?

— Olen kyllä, monta kertaa — vastasi kirjailija.

— Entä kuinka teidän armonne sen kääntää meidän kieleemme? — kysyi Don Quijote.

— Kuinka sen muuten kääntäisin — vastasi kirjailija — kuin sanalla _pata_?

— Hitto vieköön, — sanoi Don Quijote — kuinka hyvin teidän armonne onkaan perehtynyt italiankieleen! Lyönpä kelpo vedon, että italiankielen käyttäessä sanaa _piace_ teidän armonne kääntää sen sanalla _miellyttää_, kun siinä on _più_, niin te sanotte _enemmän_, sanan _su_ te käännätte sanalla _ylös_, ja sanan giù sanalla _alas_.

— Niin käännän, epäilemättä, — sanoi kirjailija — sillä nuo ovat juuri vastaavat sanat.

— Uskallan vannoa, — sanoi Don Quijote — ettei teidän armonne ole tunnettu maailmassa, joka on haluton palkitsemaan loistavia neroja ja kiitettävää vaivannäköä. Kuinka paljon kykyjä onkaan tuhoutunut! Kuinka paljon neroja onkaan työnnetty johonkin loukkoon! Kuinka paljon hyveitä onkaan jätetty palkitsematta! Mutta sittenkin minusta tuntuu, että käännökset kielestä toiseen, mikäli niitä ei tehdä kielten kuningattarista, kreikasta ja latinasta, ovat kuin flaamilaiset seinäverhot nurjalta puolelta; vaikka kuviot näkyvät, ovat ne täynnä himmentäviä lankoja, eikä näkyvissä ole oikean puolen tasainen kudelma ja kirkkaat värit. Helpoista kielistä kääntäminen ei todista erinomaista älyä eikä kielellistä taitoa, enempää kuin jonkin valmiin paperin jäljentäminen tai kopioiminen. Tästä en kuitenkaan tahdo päätellä, ettei käännöstyö ole kiitettävää, sillä voihan ihminen askarrella huonommissa tehtävissä ja semmoisissa, joista hänellä on vähemmän hyötyä. Tämä ei koske kahta kuuluisaa kääntäjää, nimittäin tohtori Cristóbal de Figueroa[65] ja hänen _Pastor Fido'aan_ ja Don Juan de Jáuriguia[66] ja hänen _Aminta'ansa_, jotka osallisuudellaan saavat lukijan epäilemään, kumpi on käännös, kumpi alkuperäinen teos. Mutta sanokaa minulle, armollinen herra: painetaanko tämä kirja omaan laskuunne, vai oletteko jo myynyt kustannusoikeuden jollekin kirjakauppiaalle?

Minä painatan sitä omaan laskuuni — vastasi kirjailija — ja aion ansaita ainakin tuhat dukaattia tästä ensimmäisestä painoksesta, jota otetaan kaksituhatta kappaletta, ja ne myydään kädenkäänteessä kuuteen reaaliin.

— Teidän armonne osaa laskea mainiosti![67] — vastasi Don Quijote. — Hyvin huomaa, ettette tunne kirjanpainajien laskuja ja miten he vetävät yhtä köyttä toistensa kanssa. Minä vakuutan teille, että saatuanne niskaanne kaksituhatta kappaletta kirjoja, huomaatte ruumiinne olevan niin pahassa pinteessä, että ihan kauhistutte, varsinkin, jos kirja on hiukan ikävä eikä ollenkaan pikantti.

— Entä sitten? — virkkoi kirjailija. — Onko teidän armonne sitä mieltä, että minun tulee jättää se jollekin kirjakauppiaalle, joka maksaa minulle kolme maravedia kustannusoikeudesta ja luulee vielä tekevänsä minulle suuren palveluksen suorittaessaan tuon summan? Minä en painata kirjojani saavuttaakseni mainetta maailmassa, sillä teokseni ovat jo tehneet minut tunnetuksi, vaan etsin ansiota, sillä sen puuttuessa suuri maine ei maksa ropoakaan.

— Jumala suokoon teidän armollenne menestystä — vastasi Don Quijote.

Hän siirtyi toisen kastin luo, missä näki korjattavan erään kirjan arkkia, jonka nimi oli _Sielun valo_,[68] ja sen nähdessään hän lausui:

— Vaikka tällaisia kirjoja on paljon, tulee niitä sentään painaa, sillä täällä maailmassa on paljon syntisiä ja äärettömän paljon valoa tarvitaan niiden valistamiseksi, jotka pimeydessä vaeltavat.

Hän asteli eteenpäin, näki taas korjattavan erästä toista kirjaa, ja hänen kysyttyään, mikä sen nimi oli, hänelle vastattiin, että se oli _Mielevän Hidalgon Don Quijote Manchalaisen Toinen osa_, jonka oli sepittänyt joku Tordesillasin asukas.

— Olen jo kuullut tästä kirjasta, — sanoi Don Quijote — ja luulin totta totisesti, että se oli hävyttömyytensä vuoksi jo poltettu ja muutettu tuhkaksi; mutta tuleehan sillekin Martinpäivä[69] samoinkuin kaikille muille sioille; keksityt historiat näet ovat sikäli hyviä ja hupaisia, mikäli lähenevät totuutta tai totuudenmukaisuutta, ja todenperäiset ovat sitä parempia, mitä todenperäisempiä ovat.

Niin sanottuaan hän poistui kirjapainosta, ilmeisesti hiukan harmistuneena, ja samana päivänä Don Antonio ryhtyi toimenpiteisiin viedäkseen hänet katsomaan satamassa olevia kaleereja, mikä kovin ilahdutti Sanchoa, koska hän ei ollut niitä eläessään nähnyt. Don Antonio lähetti kaleerien päällikölle tiedon, että aikoi samana päivänä iltapuolella tuoda niitä katsomaan vieraansa, suurimaineisen Don Quijote Manchalaisen, jonka päällikkö ja kaupungin kaikki asukkaat jo tunsivat; ja se, mitä Don Quijotelle tapahtui kaleereilla, kerrotaan seuraavassa luvussa.

Kolmasseitsemättä luku.

Kuinka huonosti Sancho Panzan kävi hänen ollessaan kaleereilla ja ihmeellisestä seikkailusta kauniin moriskotytön kanssa.

Don Quijote painui taiotun pään vastauksista syvämietteisiin ajatuksiin voimatta kumminkaan keksiä sen salaisuutta, ja lopulta hän aina päätyi miettimään hänelle annettua varmaa lupausta, että Dulcinea vapautuisi lumouksestaan. Siihen hän aina palasi ja iloitsi siitä sydämessään, uskoen aivan pian saavansa nähdä sen toteutuvan. Sancho puolestaan, vaikka hän, kuten sanottu, nyt inhosi käskynhaltiana-oloa, halusi kuitenkin saada jälleen käskeä ja nähdä toisten tottelevan, sillä tuo onneton olotila tuo sentään mukanaan käskyvallan, vaikka se olisi annettu vain piloillaan.

Saman päivän iltapuolella lähtivät sitten hänen isäntänsä Antonio Moreno ja tämän molemmat ystävät Don Quijoten ja Sanchon kanssa kaleereille. Päällikkö, joka oli saanut tiedon heidän tulostaan, oli kovin iloinen nähdessään molemmat kuuluisat henkilöt, Quijoten ja Sanchon, ja nämä olivat tuskin ehtineet rantaan, kun kaikki kaleerit laskivat alas aurinkotelttansa ja sorapillit alkoivat soida; sitten laskettiin vesille venhe, jota peittivät upeat matot ja tulipunaiset samettipielukset, ja Don Quijoten siihen astuessa päällikön alus laukaisi tykkinsä, ja samoin tekivät toiset kaleerit. Don Quijoten noustessa aluksen oikealla puolella riippuvia köysiportaita tervehti häntä laivan koko miehistö huutamalla kolme kertaa »hu! hu! hu!» niinkuin on tapana, kun joku ylhäinen henkilö käy kaleereilla. Kenraali — voimmehan näet antaa hänelle sen nimen — Valenciasta kotoisin oleva ylhäinen aatelismies, ojensi Don Quijotelle kätensä, syleili häntä ja sanoi:

— Tämän päivän kohdalle minä panen valkoisen kiven, sillä se on kaikkein parhaimpia, mitä uskon eläessäni saavani kokea, koska olen nyt kohdannut herra Don Quijote Manchalaisen, ja muistuttakoon tämä päivä ja merkki meille miestä, johon sisältyy vaeltavan ritarikunnan koko oivallisuus.

Don Quijote vastasi hänelle yhtä kohteliaaseen tapaan, ylen mielissään siitä, että häntä kohdeltiin niin suurenmoisesti. Kaikki lähtivät takakannelle, joka oli järjestetty erittäin sievästi, ja istuutuivat sivupenkeille; soutupäällikkö asteli keskikäytävää eteenpäin ja antoi vihellyspillillään merkin, että miehistön piti riisuutua, mikä tapahtui silmänräpäyksessä. Nähdessään niin paljon ihmisiä ilkialastomina Sancho kerrassaan ällistyi, varsinkin, kun näki heidän nostavan suojakatoksen niin nopeasti, että hänestä tuntui kuin kaikki paholaiset olisivat olleet heitä auttamassa; mutta tämä kaikki oli pelkkää leikkiä verrattuna siihen, mitä nyt kerron. Sancho istui keskikäytävällä lähellä perimmäistä oikeanlaidan soutajaa, kun tämä, jolle oli jo sanottu, mitä hänen tuli tehdä, kävi Sanchoon käsiksi ja nosti hänet käsivarsilleen; ja koko miehistö, joka oli noussut seisomaan ja oli varuillaan, otti Sanchon vastaan ja heitti häntä eteenpäin käsivarsilta toisille ja penkistä penkkiin alkaen aluksen oikealta puolelta ja niin nopeasti, että Sancho parka oli ihan päästä pyörällä ja aivan varmaan uskoi, että itse paholaiset olivat käyneet häneen käsiksi. Mutta pilantekijät eivät lopettaneet, ennenkuin olivat kuljettaneet hänet laivan vasenta laitaa takaisin ja laskeneet hänet peräkannelle. Sancho rukka oli pahoin möyhentynyt, haukkoi ilmaa ja hikoili eikä voinut mitenkään käsittää, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut. Nähtyään Sanchon siten siivetönnä lentävän Don Quijote kysyi kenraalilta, noudatettiinko tämmöisiä juhlamenoja aina niitten kanssa, jotka olivat ensimmäistä kertaa kaleereilla; jos niin oli laita, ei hän, koska hänellä ei ollut aikomusta ruveta palvelemaan kaleereilla, halunnut ottaa osaa sellaisiin harjoituksiin, vaan vannoi Jumalan nimessä, että jos joku kävisi häneen käsiksi ja heittäisi häntä kuin palloa, niin hän potkisi miehen kuoliaaksi; ja niin sanoessaan hän nousi ja tarttui miekkansa kahvaan.

Samassa laskettiin aurinkoteltta alas, ja isoraaka putosi kannelle kamalasti rämähtäen. Sancho luuli, että taivaan perustukset horjuivat ja että sen kansi oli putoamassa hänen päähänsä; hän painoi kauhistuen päänsä alas ja pisti sen polviensa vähin. Don Quijote ei hänkään seisonut kovin varmasti jaloillaan, sillä hänkin säikähti, kohotti hartioitaan ja kalpeni. Miehistö veti sitten raakapuun ylös samalla vauhdilla ja melulla kuin oli sen laskenutkin ja teki kaiken tämän syvän hiljaisuuden vallitessa, ikäänkuin sillä ei olisi ääntä eikä kieltä ollutkaan. Soutupäällikkö antoi merkin ankkurin nostamiseen, juoksi soutukäytävää pitkin, kädessään ruoska, alkoi sillä kutkutella soutajien selkiä, ja kaleeri alkoi lipua ulos merelle. Nähdessään niin paljon punaisia jalkoja — niinä hän näet piti airoja — Sancho sanoi itsekseen:

— Tämä on totista noituutta eikä semmoista, mistä isäntäni tapaa puhua. Mitä nämä onnettomat ihmiset ovat tehneet, että heitä niin ruoskitaan, ja kuinka voi yksi ainoa mies, joka tuossa astelee ja viheltelee, uskaltaa ruoskia niin suurta joukkoa? Minä sanon toden totta, että tämä on helvetti, tai ainakin kiirastuli.

Don Quijote näki, kuinka tarkkaavasti Sancho katseli, mitä tapahtui, ja sanoi hänelle:

— Sancho ystäväiseni, miten nopeasti ja miten vähällä vaivalla te voisittekaan, jos vain tahtoisitte, riisuutua vyötäisiä myöten, asettua noitten toisten soutaja-herrain joukkoon ja lopettaa Dulcinean lumouksen! Ollessanne niin monien kurjien ja kidutettujen joukossa te näet ette paljoakaan tuntisi omaa tuskaanne, ja sitäpaitsi voisi sattua, että viisas Merlin katsoisi jokaisen näistä iskuista, jotka annetaan lämpimästä kädestä, vastaavan kymmentä niistä, jotka teidän lopultakin täytyy itsellenne antaa.

Kenraali olisi halunnut tiedustella, mitä iskuja ne olivat ja mistä Dulcinean lumouksesta oli kysymys, kun tähystäjä samassa sanoi:

— Linnoituksesta annetaan merkki, että läntisellä rannikolla on näkyvissä jokin soutualus.

Sen kuultuaan kenraali hyppäsi keskikäytävälle ja huusi:

— Hei pojat, ei päästetä sitä karkuun! Montjuichin vahtitornista ilmoitettu alus on varmaan jokin Algerian merirosvojen brigantiini.

Kolme muuta kaleeria lähestyi nyt päällikön alusta saadakseen menettelyohjeita. Kenraali määräsi, että kahden niistä piti suunnata kulkunsa avoimelle merelle, hänen oma aluksensa ja kolmas kaleeri sitävastoin kulkisivat pitkin rannikkoa, sillä niin menetellen alus ei pääsisi heidän käsistään. Miehistö tarttui tuimasti airoihin ja kiidätti kaleereja niin huimaa vauhtia, että ne näyttivät lentävän. Molemmat merelle lähteneet kaleerit havaitsivat suunnilleen kahden peninkulman päässä aluksen, jossa silmämäärällä arvioiden otaksuivat olevan neljä- tai viisitoista soutupenkkiä, ja niin oli tosiaan laita. Huomattuaan kaleerit alus lähti pakenemaan aikoen ja toivoen pelastuvansa nopeudellaan; mutta sen kävi sittenkin huonosti, sillä päällikön kaleeri oli kaikkein nopeimpia merialuksia ja läheni brigantiinia niin huomattavasti, että tämän miehistö selvästi havaitsi pakoyrityksen epäonnistuvan. Kapteeni olisi senvuoksi tahtonut, että he olisivat vetäneet airot sisään ja antautuneet, jotta eivät ärsyttäisi kaleerien päällikköä vihaan; mutta kohtalo, joka ohjasi asiaa toisin, järjesti niin, että päällikön kaleerin ollessa niin lähellä, että brigantiinin miehistö jo voi kuulla huudot, joilla heitä kehoitettiin antautumaan, kaksi juopunutta torakia, toisin sanoen kaksi turkkilaista, jotka kahdentoista muun kanssa olivat brigantiinissa, ampuivat kaksi laukausta ja surmasivat kaksi sotilasta, jotka olivat meidän aluksemme kokassa, toinen toisella, toinen toisella puolella. Sen nähtyään kenraali vannoi, ettei jättäisi henkiin ainoatakaan brigantiinista vangiksi saamaansa; mutta kaleerin hyökätessä täyttä vauhtia sen kimppuun se liukui ohi kaleerin airojen alitse. Kaleeri työntyi hyvän matkan päähän, brigantiinissa olevat huomasivat tuhon tulevan, kohottivat kaleerin kääntyessä purjeet ja yrittivät jälleen päästä pakoon purjeitten ja airojen avulla. Heidän ponnistuksensa eivät kumminkaan auttaneet niin paljoa kuin heidän uskaliaisuutensa heitä vahingoitti, sillä vähän enemmän kuin puoli peninkulmaa kuljettuaan päällikön alus saavutti heidät, heitti valtaushakansa ja otti heidät kaikki elävinä vangeiksi. Samassa saapuivat molemmat toiset kaleerit, ja kaikki neljä palasivat satamaan, missä lukematon ihmisjoukko seisoi odottamassa, uteliaana näkemään, mitä he toivat mukanaan. Kenraali laski ankkurin lähelle rantaa ja huomasi laiturilla seisovan kaupungin varakuninkaan. Hän lähetti laivapurren häntä noutamaan ja käski laskea isonmaston raakapuun hirttääkseen heti merirosvojen kapteenin ja muut turkkilaiset, jotka hän oli ottanut brigantiinista vangiksi ja joita oli noin kolmekymmentäkuusi miestä, kaikki reippaita sotilaita ja useimmat turkkilaisia tarkka-ampujia. Kenraali kysyi, kuka oli brigantiinin kapteeni, ja eräs vangeista, joka sittemmin havaittiin espanjalaiseksi luopioksi, vastasi kastiliankielellä:

— Tämä nuorukainen, jonka tässä näet, hyvä herra, on meidän kapteenimme.

Samassa hän osoitti tuskin kahdenkymmenen vuoden ikäistä nuorta miestä, joka oli niin kaunis ja uljas, että ihminen tuskin kykenee sellaista mieleensä kuvaamaan. Kenraali kysyi häneltä:

— Sano minulle, sinä kelvoton koira, mikä sinut sai surmaamaan sotilaitani, vaikka näit, ettet mitenkään voinut päästä pakoon? Sillä tavallako osoitetaan kunnioitusta päällikön alukselle? Etkö tiedä, ettei urhoollisuus ole samaa kuin uhkarohkeus? Epävarmojen toiveitten tulee tehdä ihminen uskaliaaksi, mutta ei uhkarohkeaksi.

Kapteeni aikoi vastata, multa kenraalilla ei ollut aikaa sitä kuunnella, sillä hänen täytyi rientää ottamaan vastaan varakuningasta, joka oli jo astumassa kaleeriin palvelijoittensa ja muutamien kaupungin huomattavien henkilöitten seurassa.

— Te olette saanut hyvän saaliin, herra kenraali — sanoi varakuningas.

— Niin, teidän ylhäisyytenne saa nähdä, kuinka hyvä se on, — vastasi kenraali — kun näette sen kiikkuvan raakapuun nokassa.

— Kuinka niin? — virkkoi varakuningas.

— Siksi, — vastasi kenraali — että minulta on vastoin kaikkea lakia ja oikeutta ja sodassa yleisesti noudatettua tapaa surmattu kaksi näiden kaleereiden kaikkein parasta sotilasta, ja minä olen vannonut hirttäväni kaikki vangeiksi ottamani, ensinnä tämän nuoren miehen, brigantiinin kapteenin.

Hän viittasi nuorukaiseen, joka odotti kuolemaa, kädet sidottuina ja nuoransilmukka kaulassa. Varakuningas katseli häntä, ja nähdessään, kuinka kaunis ja uljas ja samalla vaatimaton hän oli, hän sai samassa vangin kauneudelta suosituskirjeen, niin että hänessä heräsi halu pelastaa nuorukainen kuolemasta. Siksi hän kysyi:

‒ Sano minulle, kapteeni, oletko turkkilainen, mauri vai luopio?

Siihen nuorukainen vastasi, hänkin kastiliankielellä: ‒ Minä en ole turkkilainen, en mauri enkä luopio.

— Mikä sitten olet? — kysyi varakuningas.

‒ Kristitty nainen — vastasi nuorukainen.

— Nainen, ja kristitty, ja tuossa asussa, ja semmoisessa tilassa? Se on niin ihmeellistä, että sitä on vaikea uskoa.

— Siirtäkää tuonnemmaksi, hyvät herrat, — sanoi nuorukainen — mestauksen toimeenpano; ettehän paljoa häviä, vaikka siirrätte kostonne, kunnes olen kertonut teille elämäni historian.