Part 20

Kapteenit kiittivät Roquea hänen ystävällisyydestään ja jaloudestaan lukemattomin ja sievin sanoin, sillä he pitivät todella ystävällisenä ja jalona tekona, että hän salli heidän pitää omat rahansa. Rouva Doña Guiomar de Quiñones tahtoi hypätä ulos vaunuistaan suutelemaan suuren Roquen jalkoja ja käsiä, mutta tämä ei millään muotoa siihen suostunut, vaan päinvastoin pyysi häneltä anteeksi loukkausta, johon oli tehnyt itsensä syypääksi, koska hänen täytyi täyttää kehnon ammattinsa ankarat velvollisuudet. Presidentinrouva käski erään palvelijansa heti luovuttaa ne kahdeksankymmentä dukaattia, jotka oli määrätty hänen maksettavakseen, ja kapteenit olivat jo maksaneet kuusikymmentä dukaattiansa. Pyhiinvaeltajat olivat juuri aikeissa jättää vähäiset roponsa, mutta Roque kielsi heitä ja kääntyi puhuttelemaan omia miehiään:

— Näistä dukaateista saa kukin teistä kaksi, joten jäljelle jää kaksikymmentä; kymmenen annettakoon näille pyhiinvaeltajille ja toiset tälle kelpo aseenkantajalle, jotta hän voi puhua hyvää tästä seikkailusta.

Sitten otettiin esiin kirjoitusneuvot, jotka Roquella oli aina mukanaan, ja hän kirjoitti heille rosvojoukkonsa eri osastojen päälliköille osoitetun suojeluskirjeen. Hän sanoi hyvästi kaikille ja päästi heidät vapaasti menemään ja ihmettelemään hänen jaloa olemustaan, hänen urhoollista mielenlaatuaan ja harvinaista käytöstään, jonka vuoksi he pitivät häntä pikemmin Aleksanteri Suurena kuin pahamaineisena rosvona. Muudan asemies sanoi gascognelais-katalonialaisella murteellaan:

Tämä meidän päällikkömme sopii paremmin munkiksi kuin ryöväriksi; jos hän tahtoo toiste osoittaa anteliaisuuttaan, niin tehköön sen omista eikä meidän varoistamme.

Onneton mies ei ollut sanonut tuota niin hiljaa, ettei Roque sitä kuullut. Hän tarttui miekkaansa ja melkein halkaisi sillä miehen pään sanoen:

Näin minä rankaisen hävyttömiä, jotka eivät osaa pitää kieltänsä kurissa.

Kaikki kauhistuivat eikä kukaan uskaltanut hiiskahtaa; niin nöyrästi he häntä tottelivat.

Roque meni syrjään ja kirjoitti kirjeen eräälle ystävälleen Barcelonaan ilmoittaen, että hänen luonaan oli kuuluisa Don Quijote Manchalainen, vaeltava ritari, josta niin paljon puhuttiin, sekä kertoi hänelle, että tämä oli maailman naurettavin ja viisain ihminen ja että hän neljän päivän kuluttua, Johannes Kastajan päivänä,[61] toimittaisi ritarin keskelle kaupungin rantatietä, missä hänet nähtäisiin täysissä varuksissa ratsunsa Rocinanten selässä ja hänen aseenkantajansa Sancho aasilla ratsastamassa. Roque kehoitti ystäväänsä ilmoittamaan tästä omille Niarros-nimisille ystävilleen, jotta heillä olisi hänestä huvia, ja sanoi oikeastaan haluavansa, että hänen kaikki vihollisensa jäisivät tätä huvia vaille, mutta että se nähtävästi oli mahdotonta, koska Don Quijoten hullutukset ja älynilmaukset ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan hupaiset huomautukset välttämättä huvittivat kaikkia ihmisiä. Hän lähetti tätä kirjettä viemään erään asemiehensä, joka vaihtoi rosvonpuvun talonpojan vaatteisiin, lähti Barcelonaan ja toimitti kirjeen sille, jolle se oli osoitettu.

Yhdesseitsemättä luku.

Siitä, mitä Don Quijotelle sattui hänen saapuessaan Barcelonaan, sekä muista seikoista, jotka ovat pikemmin todenperäisiä kuin mieleviä.

Don Quijote viipyi Roquen luona kolme vuorokautta, ja vaikka olisi viipynyt kolmesataa vuotta, ei häneltä suinkaan olisi puuttunut näkemistä ja ihmettelemistä, mitä tuli tämän rosvopäällikön elämäntapaan. Päivän koittaessa oltiin yhdessä paikassa, päivällistä syötiin toisessa, toisinaan paettiin tietämättä miksi, toisinaan taas odotettiin tietämättä mitä. Nukuttiin seisoallaan, noustiin kesken unta ja siirryttiin paikasta toiseen. Lakkaamatta asetettiin vakoilijoita, kuulusteltiin vahteja, puhallettiin muskettien sytyttimiin, vaikka sellaisia aseita oli vain vähän, sillä melkein kaikki käyttivät piilukkoisia pyssyjä. Roque vietti yönsä erillään miehistään, sellaisissa paikoissa, että he eivät voineet tietää, missä hän oikeastaan oli, sillä monet hänen henkeänsä uhkaavat kuulutukset, joita Barcelonan varakuningas oli toimittanut julkisuuteen, pitivät häntä alinomaisessa levottomuudessa ja pelossa, eikä hän uskaltanut luottaa kehenkään, koska pelkäsi, että omat miehet joko surmaisivat hänet tai jättäisivät oikeuden käsiin: todella surkeaa ja kurjaa elämää.

Roque, Don Quijote ja Sancho, seurassaan kuusi asemiestä, lähtivät vihdoin kulkemattomia teitä ja salaisia polkuja pitkin Barcelonaan. He saapuivat kaupungin rantaan Johannes Kastajan juhlan aattona, Roque syleili Don Quijotea ja Sanchoa, antoi Sancholle aikaisemmin lupaamansa kymmenen dukaattia, ja niin he erosivat, lausuen kummaltakin puolen tuhansia kohteliaisuuksia.

Roque lähti takaisin, Don Quijote jäi paikalleen ja odotteli päivää yhä istuen hevosensa selässä, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin heleän aamuruskon kasvot alkoivat näkyä idän parvekkeilta ilahduttaen yrttejä ja kukkasia sensijaan, että olisivat hivelleet korvaa; mutta samassa ilahdutti jo korviakin monilukuisten sorapillien ja käsirumpujen soitto, tiukujen kilinä ja nähtävästi kaupungista tulevien ratsumiesten huudot: »Hei, hei, alta pois, alta pois!» Aamurusko väistyi auringon tieltä, joka kohosi vähitellen näkörannan yli, kasvot pyöreää kilpeä suurempina.

Don Quijote ja Sancho tähyilivät joka puolelle; he näkivät meren, jota eivät olleet aikaisemmin milloinkaan nähneet; se näytti heistä kovin laajalta ja leveältä, paljoa suuremmalta kuin Ruidera-lammikot, joihin olivat Manchassa tutustuneet; he näkivät satamansuulla kaleerit, joissa aurinkoteltat oli laskettu alas, niin että ne näkyivät täynnä viirejä ja lippuja, jotka liehuivat tuulessa ja hipoivat ja viistivät vedenkalvoa; aluksista kuului huilujen, torvien ja sorapilven ääni, joka täytti ilman lähellä ja kaukana miellyttävillä ja sotaisilla soinnuillaan. Sitten alukset alkoivat liikkua ja suorittaa jonkinlaista leikkitaistelua tyvenellä merellä, ja samanlaista leikkiottelua suorittivat maalla lukemattomat ratsumiehet, jotka hyökkäsivät ulos kaupungista upeissa puvuissa ja kauniilla hevosilla ratsastaen. Kaleerisotilaat pitivät lakkaamatta yllä muskettitulta johon kaupungin muureilla ja vallituksilla oleva miehistö vastasi; järeän tykistön laukaukset raikuivat ilmoille peloittavasti kumahdellen, ja niihin vastasivat kaleerien kansitykit. Tyven meri, miellyttävä rantamaisema, kirkas ilma, jota vain toisinaan himmensi ruudinsavu, näytti alinomaa luovan uutta iloa kaikkiin ihmisiin. Sancho ei voinut käsittää, kuinka noilla merellä liikkuvilla myhkyröillä voi olla niin paljon jalkoja.

Samassa saapuivat upeapukuiset ritarit huutaen, hihkuen ja riemuiten sinne, missä Don Quijote oli yhä aivan hiljaa, täynnä ihmetystä ja kummastusta, ja eräs heistä, sama mies, jolle Roque oli kirjoittanut, huusi Don Quijotelle kovalla äänellä:

Tervetullut kaupunkiimme, te kaikkien vaeltavien ritareitten kuvastin, majakka, tähti ja kompassi, niinkuin toisessa kohdassa on yksityiskohtaisemmin mainittu. Tervetullut, sanon minä, te urhoollinen Don Quijote Manchalainen; ei se väärä ja väärennetty, ei se apokryyfinen, joka on äskettäin meille näytetty väärissä historioissa, vaan se oikea, se ainoa todellinen, jonka meille on kuvannut Cide Hamete Benengeli, kaikkien historioitsijoitten kukka.

Don Quijote ei vastannut sanaakaan, eivätkä ratsumiehet odottaneetkaan häneltä mitään vastausta, vaan ajelivat edestakaisin toisten seuralaistensa kanssa alkaen kiertää hurjassa laukassa Don Quijotea, joka kääntyi sanomaan Sancholle:

Nämä ovat tosiaan meidät tunteneet; lyönpä vetoa, että he ovat lukeneet meidän historiamme ja myös sen aragonialaisen kirjoittaman, joka on äsken painosta ilmestynyt.

Ratsumies, joka oli Don Quijotea puhutellut, tuli takaisin ja sanoi hänelle:

— Suvaitkoon teidän armonne herra Don Quijote lähteä kanssamme; me olemme kaikki teidän kuuliaisia palvelijoitanne ja Roque Guinartin hyviä ystäviä.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Jos kohteliaisuus synnyttää kohteliaisuutta, niin teidän mielenlaatunne, herra ritari, on suuren Roquen mielenlaadun tytär tai likeinen sukulainen. Viekää minut, minne haluatte, sillä minulla ei ole muuta tahtoa kuin teidän tahtonne, varsinkin, jos tahdotte sitä käyttää palvelukseenne.

Hänelle vastasi yhtä sievin sanoin ratsumies. Sitten he kaikki ottivat hänet keskelleen ja lähtivät hänen kanssaan kohti kaupunkia sorapillien ja käsirumpujen soidessa. Mutta heidän kaupunkiin ratsastaessaan yhtyi paholainen, joka kaiken pahan matkaansaattaa, katupoikiin, jotka ovat pahempia kuin paholainen itse, ja kaksi kaikkein huiminta ja julkeinta tunkeutui väkijoukkoon ja nosti toinen harmon, toinen Rocinanten häntää pistäen niiden alle kourallisen takkiaisia. Eläinraukat tunsivat outojen kannusten pistot, painoivat häntänsä kiinni lisäten siten omaa kipuaan, lähtivät hyppien laukkaamaan ja paiskasivat ratsastajansa maahan. Don Quijote riensi häpeissään ja suuttuneena poistamaan koristuksia koninsa hännästä, ja Sancho teki samoin harmolleen. Don Quijoten seuralaiset olisivat mielellään halunneet rangaista poikia heidän hävyttömyydestään, mutta se oli mahdotonta, sillä pojat olivat pujahtaneet heitä seuraavien lukemattomien muiden joukkoon.

Don Quijote ja Sancho nousivat jälleen juhtainsa selkään ja saapuivat suosionosoitusten ja musiikin yhä raikuessa opastajansa taloon, joka oli suuri ja komea, sanalla sanoen kuin rikkaan aatelismiehen talo; ja sinne me heidät nyt jätämme, sillä niin tahtoo Cide Hamete.

Kahdesseitsemättä luku,

missä kerrotaan taiotun pään kanssa sattuneesta seikkailusta ja muista vähäpätöisistä seikoista, joita ei sovi kertomatta jättää.

Don Quijoten isännän nimi oli Don Antonio Moreno. Hän oli rikas ja älykäs aatelismies ja piti sievistä ja miellyttävistä huveista. Don Quijoten nyt ollessa hänen luonaan hän yritti keksiä keinoa, miten voisi häntä vahingoittamatta saada ilmi hänen hulluutensa; pila, joka tekee kipeätä, ei näet ole oikeata pilaa, eivätkä huvit ole minkäänarvoisia, jos niistä on vahinkoa toiselle. Ensiksi hän antoi riisua Don Quijoten varukset ja vei hänet ihomyötäisessä säämiskäpuvussa (jonka olemme jo aikaisemmin kuvailleet) erään kaupungin pääkadun puolella sijaitsevalle parvekkeelle kaikkien ihmisten ja katupoikien nähtäväksi, jotka katselivat häntä kuin apinaa. Ritariasuun puetut ratsumiehet kiersivät häntä jälleen, ikäänkuin olisivat pukeutuneet siihen asuun yksinomaan hänen tähtensä eikä juhlapäivän viettämiseksi, ja Sancho oli erinomaisen tyytyväinen, koska hänestä tuntui, että hän oli jollakin ihmeellisellä tavalla löytänyt toiset Camachon häät, toisen samanlaisen talon kuin Diego de Mirandan ja toisen linnan, joka oli herttuan linnan kaltainen.

Sinä päivänä oli Don Antonion luona päivällisillä muutamia hänen ystäviään, jotka kaikki kunnioittivat Don Quijotea ja kohtelivat häntä niinkuin ainakin vaeltavaa ritaria, mistä hän tuli erittäin ylpeäksi ja sanomattoman iloiseksi. Sancho lausui niin paljon hupaista, että kaikki talon palvelijat kuuntelivat häntä kuin henkeään pidättäen ja samoin kaikki muut, jotka olivat häntä kuuntelemassa. Pöydässä oltaessa Don Antonio sanoi Sancholle:

— Me olemme tässä saaneet kuulla, hyvä Sancho, että te syötte kanamureketta ja kokkareita niin mielellänne, että liikaa saadessanne pistätte sen poveenne seuraavaa päivää varten.

— Ei, armollinen herra, se ei pidä kutiansa, — vastasi Sancho — sillä minä olen pikemmin siisti kuin ahmatti, ja herrani Don Quijote, joka on tässä läsnä, tietää hyvin, että me molemmat tulemme usein toimeen kahdeksan päivää kourallisella terhoja tai pähkinöitä. Totta kyllä, että toisinaan niin sattuessa, kun lehmää mulle tarjotaan, käyn viipymättä ottamaan, tarkoitan, että syön, mitä minulle tarjotaan, ja käytän kutakin aikaa hyväkseni, mutta olkoon kuka tahansa, joka on väittänyt, että minä olen suuri ahmatti ja rähjys, hän tietäköön, ettei siinä puheessa ole perää pahaakaan; ja minä olisin sanonut tämän hiukan toisin, jollen olisi ottanut huomioon tässä pöydässä istuvia kunnianarvoisia partoja.

— Varmaa on, — virkkoi Don Quijote — että Sanchon aterioidessaan osoittama kohtuus ja siisteys voidaan kirjoittaa ja piirtää pronssitauluihin, jotta se pysyy iäisessä muistossa tulevia aikoja varten. Nälkäisenä hän tosin saattaa näyttää hiukan ahmatilta, koska syö nopeasti ja pureksii ruokaa suun täydeltä, mutta siisteydestä hän aina pitää huolen, ja ollessaan käskynhaltiana hän oppi syömään oikein hienosti, niin että söi haarukalla viinirypäleitä ja omenansiemeniäkin.

— Mitä! — virkkoi Don Antonio. — Onko Sancho ollut käskynhaltiana?

— On, — vastasi Sancho — Barataria-nimisen saaren käskynhaltiana. Minä hallitsin sitä kymmenen päivää niin ettei paremmasta apua; niinä päivinä menetin mieleni rauhan ja opin halveksimaan kaikkia maailman käskynhaltianvirkoja; minä pakenin sieltä, putosin erääseen luolaan, mihin luulin kuolevani ja mistä pelastuin ihmeellisellä tavalla.

Don Quijote kertoi nyt yksityiskohtaisesti Sanchon koko käskynhaltiatarinan, joka kovin miellytti kuulijoita.

Aterian päätyttyä Don Antonio tarttui Don Quijoten käteen ja lähti hänen kanssaan erääseen sivuhuoneeseen, missä ei ollut mitään muita huonekaluja kuin pöytä, joka näytti olevan jaspista ja lepäsi samasta kivilajista tehdyllä alustalla; pöydälle oli asetettu Rooman keisaria muistuttava pronssiselta näyttävä rintakuva. Don Antonio kulki Don Quijoten kanssa ympäri koko huoneen kiertäen pöydän moneen kertaan ja sanoi sitten:

— Herra Don Quijote, nyt, kun varmasti tiedän, ettei kukaan meitä kuule eikä kuuntele, ja ovi on suljettu, tahdon kertoa teidän armollenne erään kaikkein merkillisimpiä seikkailuja tai oikeammin sanoen uutuuksia, mitä kuvitella saattaa, sillä ehdolla, että teidän armonne sijoittaa sen, mitä tulen teille sanomaan, vaiteliaisuutensa syvimpään kätköön.

— Sen vannon, — vastasi Don Quijote — ja paremmaksi vakuudeksi panen vielä hautakiven sen päälle, sillä tietäköön teidän armonne, herra Don Antonio (hän näet jo tiesi isäntänsä nimen), että puhutte henkilön kanssa, jolla kyllä on korvat kuulla, mutta jolla ei ole kieltä puhua; teidän armonne voi siis aivan rauhallisesti siirtää, mitä povessanne on, minun poveeni luottaen siihen, että olette heittänyt sen vaitiolon syvään kuiluun.

— Tähän lupaukseenne luottaen — vastasi Don Antonio — tahdon antaa teidän armonne nähdä ja kuulla seikkoja, jotka teitä ihmetyttävät, ja lieventää hiukan ikävyyttä, jota tunnen, kun ei ole, kenelle ilmaista salaisuuksiani, joita ei sovi uskoa kaikille.

Don Quijote oli ihmeissään ja odotti, mihin tämä varovaisuus lopulta johtaisi. Samassa Don Antonio tarttui hänen käteensä, kuljetti sitä pronssipään ja koko pöydän sekä sen alla olevan jaspisjalan yli ja sanoi sitten:

— Tämän pään, herra Don Quijote, on tehnyt ja valmistanut eräs kaikkein suurimpia noitia ja velhoja, mitä maailmassa on milloinkaan ollut; minä luulen, että hän oli syntyjään puolalainen ja oli saanut oppinsa kuuluisalta Escotillolta,[62] josta kerrotaan niin paljon ihmeellistä; hän oli täällä talossani ja valmisti hänelle antamani tuhannen dukaatin hinnasta tämän pään, jossa on se ominaisuus ja kyky, että se vastaa kaikkeen, mitä siltä kysytään, kun kysymykset lausutaan sen korvaan. Sen valmistaja otti huomioon ilmansuunnat, piirsi taikamerkkejään, tähyili tähtiä, piti silmällä otollisinta hetkeä ja sai sen lopulta niin täydelliseksi kuin huomenna tulemme näkemään; perjantaisin se näet on mykkä, ja koska tänään on perjantai, se vaatii meitä odottamaan huomiseen. Sillävälin teidän armonne voi valmistautua harkitsemalla, mitä haluatte siltä kysyä; minä näet tiedän kokemuksesta, että se vastatessaan puhuu aina totta.

Don Quijote ihmetteli kovin pään kykyä ja ominaisuutta ja voi tuskin uskoa Don Antonion sanoja, mutta ajatellessaan, kuinka lyhyen ajan kuluttua koe tulisi tehtäväksi, hän ei huolinut sanoa mitään muuta kuin kiitokset siitä, että hänen isäntänsä oli ilmaissut hänelle niin suuren salaisuuden. He poistuivat huoneesta, Don Antonio lukitsi oven, ja he lähtivät saliin, missä muut herrat olivat. Sancho oli tällävälin näille kertonut useita hänen herrallensa sattuneita seikkailuja ja tapahtumia.

Iltapäivällä he veivät Don Quijoten ratsastamaan, ei varuksissa, vaan tavallisessa puvussa, puettuna keltaisenruskeasta verasta tehtyyn laajaan päällystakkiin, joka olisi saanut itse pakkasenkin hikoilemaan tänä vuodenaikana. He käskivät talon palvelijoita sillävälin huvittamaan Sanchoa, niin ettei hänen päähänsä pistäisi lähteä ulos. Don Quijote ei ratsastanut Rocinantella, vaan isolla muuliaasilla, joka asteli aivan tasaisesti komeissa valjaissaan. Päällystakki pantiin hänen hartioilleen ja selkään kiinnitettiin hänen huomaamattaan pergamentti, johon oli kirjoitettu suurin kirjaimin: _Tämä on Don Quijote Manchalainen_. Heti ratsastuksen alussa veti pergamenttilappu puoleensa kaikkien huomiota, jotka joutuivat sen näkemään, ja kun he siitä lukivat »Tämä on Don Quijote Manchalainen», joutui Don Quijote ihmeisiinsä havaitessaan, että kaikki, jotka hänet näkivät, tunsivat hänet ja mainitsivat hänen nimensä. Siksi hän kääntyi Don Antonion puoleen, joka ratsasti hänen vierellään, ja virkkoi hänelle:

— Vaeltavan ritarin ammattiin sisältyy totisesti suuria etuja, sillä se tekee harjoittajansa tunnetuksi ja kuuluisaksi kaikilla maailman äärillä; katsokaahan, armollinen herra Don Antonio, kuinka tämän kaupungin katupojatkin tuntevat minut, vaikka eivät ole koskaan ennen minua nähneet.

— Niin on laita, herra Don Quijote, — vastasi Don Antonio — sillä yhtä vähän kuin tulta voidaan pitää piilossa tai sisään suljettuna, voi kuntokaan jäädä tunnetuksi tulematta, ja kunto, joka saavutetaan harjoittamalla asetointa, loistaa kirkkaammin kuin mikään muu.

Sattui sitten, että Don Quijoten ratsastaessa eteenpäin suosionosoitusten kaikuessa, kuten jo aikaisemmin mainittiin, muudan kastilialainen, joka oli lukenut hänen selässään olevan ilmoituksen, koroitti äänensä ja sanoi:

‒ Piru sinut periköön, Don Quijote Manchalainen! Kuinka olet päässyt tänne saakka saamatta surmaasi niissä lukemattomissa selkäsannoissa, joita sinulle on annettu? Sinä olet hullu, ja jos olisit hullu yksinäisyydessä ja hulluutesi suljettujen ovien takana, ei olisi niinkään pahasti; mutta sinulla on kyky tehdä kaikki, jotka seurustelevat tai ovat tekemisissä kanssasi, yhtä hulluiksi ja järjettömiksi, ja jollei sanojani uskota, niin katsottakoon vain noita herroja, jotka ovat seurassasi. Palaa kotiisi, mieletön, hoida taloasi, vaimoasi ja lapsiasi ja luovu näistä järjettömyyksistä, jotka kalvavat aivojasi ja kuorivat pois ymmärryksesi kerman.

— Hyvä ystävä, — sanoi Don Antonio — menkää te matkaanne jakamatta neuvojanne, kun niitä ei teiltä pyydetä. Herra Don Quijote Manchalainen on varsin viisas, emmekä me, jotka olemme hänen seurassaan, ole liioin typeriä. Hyvettä tulee kunnioittaa, tavattakoon sitä niissä tahansa, ja menkää itse hiiteen huolimatta sekaantua asioihin, jotka eivät teitä liikuta.

— Jumaliste, teidän armonne on oikeassa; — vastasi kastilialainen — sillä neuvojen antaminen tuolle kelpo miehelle on potkimista tutkainta vastaan; mutta kaikesta huolimatta on mielestäni sääli, että mielevyys, jota tämän mielenvikaisen sanotaan osoittavan kaikissa muissa asioissa, virtaa pois hänen vaeltavan ritariutensa viemäriä pitkin. Mutta koskekoon teidän armonne lausuma kehoitus, että minun pitää mennä hiiteen, minua ja kaikkia jälkeläisiäni, jos koskaan tämän jälkeen, vaikka eläisin vanhemmaksi kuin Metusalem, annan neuvoa kenellekään, vaikka sitä minulta pyydettäisiin.

Neuvoja lähti tiehensä, ja ratsastusta jatkettiin; mutta sitten syntyi niin kova ahdinko katupoikien ja kaikenlaisen muun väen tungeksiessa ja lukiessa Don Quijoten selässä olevaa julkipanoa, että Don Antonion täytyi ottaa se pois, ikäänkuin olisi pudistellut siitä pois vain jotakin muuta.

Tuli ilta, palattiin kotiin. Siellä pantiin toimeen tanssiaiset, sillä Don Antonion puoliso, joka oli ylhäinen ja hilpeä, kaunis ja älykäs nainen, oli kutsunut muutamia ystävättäriään luokseen kunnioittamaan vierasta ja nauttimaan hänen ennenkuulumattomista hullutuksistaan. Muutamat heistä saapuivat, nautittiin upea illallinen, ja tanssiaiset alkoivat keho kymmenen tienoissa illalla. Naisten joukossa oli kaksi luonnonlaadultaan veitikkamaista ja kujeellista, ja he, vaikka olivat aivan kunniallisia, käyttäytyivät kuitenkin hiukan vapaasti saadakseen aikaan pilaa ketään loukkaamatta. He kutsuivat Don Quijotea tanssiin niin uutterasti, että kerrassaan uuvuttivat hänet, eikä ainoastaan ruumiillisesti, vaan myös sielullisesti. Maksoi tosiaan vaivan katsella Don Quijoten hahmoa, kun hän kävi tanssiin pitkänä, laihana ja kelmeänä, ihomyötäisissä vaatteissa, kömpelönä eikä suinkaan kevytjalkaisena. Naiset häntä salaa liehittelivät, ja hän puolestaan torjui heidän lähentelyään, samoin salavihkaa; mutta huomatessaan lähentelyn käyvän liialliseksi hän sitten koroitti äänensä ja sanoi:

— _Fugite, partes adversae!_[63] Jättäkää minut rauhaan, te epätervetulleet lemmenajatukset. Luopukaa, arvoisat rouvat, toiveistanne, sillä hän, joka on minun toiveitteni valtiatar, verraton Dulcinea Tobosolainen, ei suvaitse mitään muita tunteita niiden ohella, jotka tekevät minut hänen vasallikseen ja alamaisekseen.

Niin sanottuaan hän istuutui lattialle keskelle salia, uupuneena ja riutuneena tanssin vaatimasta ankarasta ponnistuksesta. Don Antonio käski nostaa hänet ja kantaa sänkyyn, ja ensimmäisenä kävi häneen käsiksi Sancho sanoen:

— Hiisi vieköön, rakas herrani ja isäntäni, jopa olette tanssinut! Luuletteko, että kaikki sankarit ovat tanssijoita ja kaikki vaeltavat ritarit tanssimestareita? Minä vakuutan teille, että erehdytte, jos niin luulette: on semmoisia, jotka pelkäämättä käyvät surmaamaan jättiläistä mieluummin kuin ottamaan yhtäkään tanssiaskelta. Jos tässä olisi ollut kysymyksessä tavallinen koputustanssi, olisin astunut teidän sijaanne, sillä sitä lajia minä tanssin kuin poika, mutta tämmöisiin herrasväen tansseihin ei minusta ole.

Näillä ja muilla samanlaisilla puheillaan Sancho nauratti tanssiseuraa ja vei sitten isäntänsä sänkyyn peittäen hänet huolellisesti, jotta hän saisi hikoilla pois tanssista mahdollisesti koituneen vilustumisen.

Seuraavana päivänä Don Antoniosta näytti sopivalta käydä koettelemaan lumottua päätä, ja niin hän sulkeutui huoneeseen, jossa pää oli, Don Quijoten, Sanchon ja kahden ystävänsä sekä molempien naisten kanssa, jotka olivat uuvuttaneet Don Quijoten tanssissa ja olivat jääneet siksi yöksi Don Antonion puolison luo. Hän kertoi heille, millainen kyky tuossa päässä piili, pyysi heitä olemaan siitä kenellekään kertomatta ja sanoi, että tämä oli ensimmäinen päivä, jolloin tämän lumotun pään kykyä koeteltiin. Don Antonion molempia ystäviä lukuunottamatta ei kukaan tuntenut tämän noituuden salaisuutta, ja hekin olisivat joutuneet ihmettelemään samoinkuin muut, jollei Don Antonio olisi sitä ennakolta heille ilmaissut. Muu ei ollut mahdollistakaan; niin taitavasti pää oli rakennettu.

Ensimmäisenä astui pään korvan luo Don Antonio itse ja lausui hiljaisella äänellä, mutta kumminkin niin selvästi, että kaikki sen kuulivat:

— Sano minulle, pää, sen voiman nimessä, joka sinussa asuu: mitä minä nyt ajattelen?

Pää vastasi, huuliaan liikuttamatta, selvällä ja kuuluvalla äänellä, niin että kaikki sen ymmärsivät, näin:

— Minä en arvostele ajatuksia.

Kaikki joutuivat tuon kuullessaan ihmeisiinsä, varsinkin, kun huomasivat, ettei koko huoneessa eikä pöydän läheisyydessä ollut ketään ihmistä, joka olisi voinut vastata.

— Kuinka monta meitä tässä on? — kysyi jälleen Don Antonio.

Sama ääni vastasi hänelle verkalleen:

— Läsnä olette sinä ja sinun vaimosi, kaksi ystävääsi ja kaksi vaimosi ystävätärtä, muudan kuuluisa ritari nimeltä Don Quijote Manchalainen ja hänen aseenkantajansa, jonka nimi on Sancho Panza.

Nyt oli jälleen ihmettelemisen aihetta; nyt asia oli niin merkillinen, että pelko sai kaikkien hiukset nousemaan pystyyn! Don Antonio väistyi pään luota loitommaksi ja sanoi: