Part 19

— Minä tässä olen; — vastasi Don Quijote ininä näet tulen korvaamaan sinun laiminlyöntejäsi ja hälventämään omia huoliani; minä tulen piiskaamaan sinua, Sancho, ja vapauttamaan sinua ainakin osasta sitä velkaa, jonka olet sitoutunut suorittamaan. Dulcinea riutuu pois, sinä elelet aivan huoletonna, minä näännyn kaipaukseen; laske siis housusi alas vapaaehtoisesti, sillä minä aion antaa sinulle täällä yksinäisyydessä ainakin kaksituhatta iskua.

— Siitä ei synny mitään; — sanoi Sancho — pysyköön teidän armonne alallaan, muuten, niin totta kuin Jumala elää, tulevat kuurotkin kuulemaan, mitä tässä tapahtuu. Ne iskut, jotka olen sitoutunut antamaan, tulee antaa vapaaehtoisesti eikä väkipakolla, ja nyt minulla ei ole yhtään halua ruveta itseäni pieksemään; riittää, kun lupaan teidän armollenne kunniasanallani, että tulen itseäni kurittamaan ja piiskaamaan, kun satun sille päälle.

— Asiaa ei sovi jättää riippumaan sinun mielihalustasi, Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä sydämesi on paatunut, ja vaikka oletkin moukka, olet arkaihoinen.

Niin hän yritti tempoa ja saada kannattimia avatuiksi, mutta Sancho Panza sen huomattuaan nousi jaloilleen, hyökkäsi isäntänsä kimppuun, kävi häneen käsiksi sylisin, pisti jalkakamppia ja kellisti hänet maahan selälleen; sitten hän painoi oikean polvensa hänen rinnalleen ja piteli hänen käsiään, niin ettei hän päässyt hievahtamaan eikä kunnolla hengittämäänkään. Don Quijote sanoi hänelle:

— Mitä teetkään, sinä konna? Kapinoit omaa herraasi ja isäntääsi vastaan? Julkeat hyökätä hänen kimppuunsa, joka antaa sinulle jokapäiväisen leivän?

— Minä en kukista kuningasta enkä aseta kuningasta valtaistuimelle,[54] — vastasi Sancho — vaan autan itseäni, koska olen oma herrani. Teidän armonne tulee luvata pysyä alallaan eikä yrittää piiskata minua tällä kertaa, niin päästän teidät vapaaksi; jollette sitä tee niin

tähän kuolet, petturi, sa Doña Sanchan vihamies.[55]

Don Quijote lupasi sen hänelle ja vannoi rakkautensa nimessä, ettei koskettaisi hänen hiuskarvaansakaan, vaan jättäisi kaikin puolin Sanchon oman harkinnan ja vapaan tahdon valtaan piiskata itseään milloin hyväksi näkisi. Sancho nousi, lähti hyvän matkan päähän ja aikoi paneutua erään toisen puun juurelle, mutta tunsi samassa, että jokin pyyhkäisi hänen päätänsä, ojensi kätensä ja havaitsi siinä kaksi ihmisen jalkaa kenkineen ja sukkineen. Hän vapisi pelosta, juoksi nopeasti toisen puun juurelle, ja siellä hänen kävi samoin. Nyt hän huusi kovalla äänellä Don Quijotelle kutsuen häntä avukseen. Don Quijote tuli, kysyi, mitä hänelle oli tapahtunut ja mitä hän pelkäsi, ja Sancho vastasi, että kaikki nuo puut olivat täynnä ihmisten jalkoja ja sääriä. Don Quijote tunnusteli niitä, ymmärsi heti, mitä se saattoi olla, ja sanoi Sancholle:

— Sinun ei tarvitse pelätä, sillä nämä jalat ja saaret, joihin kosketit ja joita et näe, kuuluvat epäilemättä joillekin rosvoille ja ryöväreille, jotka on näihin puihin hirtetty; näillä mailla näet oikeudenpalvelija niitä hirttävät, kun saavat käsiinsä, aina pari-, kolmekymmentä yhdellä kertaa; ja tästä minä päättelen, että meidän täytyy olla lähellä Barcelonaa.[56]

Oli todella niin laita kuin hän otaksui.

Aamun koittaessa he katsahtivat ylöspäin ja huomasivat, että puissa riippui rosvojen ruumiita kuin hedelmiä ikään. Sitten tuli jo aamu, ja jos kuolleet olivat heitä säikähdyttäneet, niin yhtä ankarasti he pelästyivät nähdessään neljäkymmentä elävää rosvoa, jotka äkkiä heidät piirittivät ja sanoivat heille kataloniankielellä,[57] että heidän piti pysyä hiljaa paikoillaan, kunnes heidän päällikkönsä saapuisi. Don Quijote oli jalkaisin, hänen hevoseltaan oli riisuttu päitset päästä, hänen peitsensä nojasi puuhun, ja hän oli sanalla sanoen aivan turvaton; siksi hän pitikin parhaana laskea käsivartensa ristiin ja taivuttaa päänsä säästääkseen itseänsä parempaa tilaisuutta varten.

Ryövärit riensivät tutkimaan harmoa eivätkä jättäneet jäljelle mitään, mitä sen kuljettamassa matkalaukussa ja haarapussissa oli, ja Sancho sai kiittää onneaan, että herttuan dukaatit ja ne, jotka hänellä oli ollut mukana kotoa lähdettäessä, olivat vyössä hänen vatsallaan. Mutta siitä huolimatta nämä kelpo miehet olisivat varmaan tutkineet ja tarkastaneet hänetkin ja olisivat katsoneet, eikö hän ollut piilottanut mitään nahan ja lihan väliin, jollei samassa olisi saapunut heidän päällikkönsä, joka näytti olevan vähän yli kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, roteva, keskimittaa pitempi, vakavannäköinen ja tummapintainen. Hän ratsasti valtavan suurella hevosella, hänellä oli yllään panssaripaita ja kupeillaan neljä pistoolia (semmoisia, joita niillä seuduilla nimitetään piilukkoisiksi). Hän huomasi asemiestensä — niin näet nimitetään henkilöitä, jotka harjoittavat tätä ammattia — olevan aikeissa ryöstää Sancho Panzaa ja käski heitä jättämään sen tekemättä. Toiset tottelivat heti, ja niin Sanchon vatsavyö pelastui. Päällikkö oli ihmeissään, kun näki peitsen puuhun nojaamassa, maassa kilven ja Don Quijoten varuksissaan ja mietteissään, niin surullisen ja alakuloisen näköisenä kuin itse murhe mustimmillaan. Hän meni Don Quijoten luo ja sanoi hänelle:

— Älkää olko niin surullinen, hyvä mies, sillä teitä ei ole saanut käsiinsä mikään julma Osiris,[58] vaan Roque Guinart, jonka kädet ovat pikemmin armeliaat kuin ankarat.

— Minun alakuloisuuteni — vastasi Don Quijote — ei johdu siitä, että olen joutunut sinun käsiisi, urhoollinen Roque, jonka maineella ei ole maailmassa rajoja, vaan omasta huolimattomuudestani, jonka syytä on, että sotilaasi ovat voineet minut esteettömästi yllättää, vaikka olen sen vaeltavan ritarikunnan sääntöjen mukaan, johon kuulun, velvollinen elämään aina valppaana ja olemaan alinomaa varuillani; sinun tulee näet tietää, oi suuri Roque, että jos he olisivat kohdanneet minut, kun istuin ratsuni selässä, peitsi kädessä ja kilpi käsivarrellani, ei olisi ollut niinkään helppo minua kukistaa, sillä minä olen Don Quijote Manchalainen, ritari, jonka mainetta koko maailma on täynnä.

Roque Guinart[59] ymmärsi heti, että Don Quijotea vaivasi pikemmin hulluus kuin urhoollisuus, ja vaikka hän oli joitakin kertoja kuullut hänestä puhuttavan, ei hän ollut milloinkaan pitänyt hänen urotöitään todenperäisinä, yhtä vähän kuin oli voinut uskoa sitäkään, että tuollainen oikku olisi voinut saada valtaansa ihmisen sydämen, ja hän oli sanomattomasti iloissaan, kun nyt hänet tavannut, jotta sai aivan läheltä katsella ja kokea, mitä oli ennen kuullut vain kaukaisena huhuna. Hän sanoi siis:

— Urhoollinen ritari, älkää olko pahoillanne ja älkää pitäkö kovana onnena tätä, mihin nyt olette joutunut, sillä voihan olla, että teidän näin kompastuttuanne kova kohtalonne muuttuu paremmaksi; taivas näet nostaa yleensä jaloilleen langenneita ja tekee köyhiä rikkaiksi merkillisillä ja ennenkuulumattomilla tavoilla, joita ihmiset eivät osaa kuvitellakaan.

Don Quijote oli juuri aikeissa kiittää häntä, kun he kuulivat takaansa kovaa töminää, kuin olisi sieltä tullut joukko hevosia, mutta sieltä tulikin vain yksi ainoa. Sillä ratsasti hurjaa laukkaa näöltään noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen nuorukainen, jolla oli viheriästä damastista tehty kultanauhuksilla koristettu nuttu, ihomyötäiset housut ja ratsasviitta, päässä vallonilainen hattu, jonka reunat olivat ylöspäin käännetyt, jaloissa kapeavartiset kiiltävät saappaat ja niissä kannukset, kupeella kullattu tikari ja toisella miekka, kädessä pieni karbiini ja pistooli kummallakin puolella. Roque käänsi töminän kuultuaan päätään ja näki tuon kauniin ratsastajan, joka tuli hänen luokseen ja sanoi:

— Sinua minä olen tullut etsimään, oi urhoollinen Roque, saadakseni sinulta, jollei apua, niin ainakin lievitystä onnettomuuteeni, ja koska en tahdo pitää sinua epätietoisuuden vallassa, kun huomaan, ettet ole minua tuntenut, tahdon sanoa sinulle, kuka olen. Minä olen Claudia Jeronima, Simon Forten tytär; isäni on hyvä ystäväsi ja Clauquel Torrellasin vihollinen, joka on sinunkin vihollisesi, koska kuuluu vastustajiesi puolueeseen; ja tiedäthän myös, että tällä Torrellasilla on poika, joka on nimeltään Vicente Torrellas, tai jota ainakin vielä toista tuntia sitten sillä nimellä mainittiin. Kertoakseni onnettomuuteni muutamalla sanalla mainitsen sinulle lyhyesti, mihin onnettomuuteen hän on minut saattanut. Hän näki minut, kehitteli minua, minä kuuntelin häntä ja rakastuin häneen isäni tietämättä; ei näet ole yhtään semmoista naista, elipä hän kuinka eristettynä tahansa ja olipa kuinka kaino hyvänsä, jolla ei ole liikaakin aikaa muuttaa toiminnaksi ja toteuttaa harkitsemattomia halujansa. Sanalla sanoen, hän lupasi tulla puolisokseni, ja minä lupasin suostua hänen vaimokseen, mutta me emme menneet teossa sen pitemmälle. Eilen sain kuulla, että hän, unohtaen, mitä oli minulle velkaa, oli aikeissa mennä naimisiin toisen kanssa ja että vihkiminen piti toimittaa tänä aamuna. Tämä uutinen sai minut ihan mielettömäksi ja lopetti kärsivällisyyteni, ja koska isäni oli poissa kotoa, oli minulla tilaisuutta pukeutua asuun, jossa minut nyt näet. Minä kannustin hevoseni täyteen laukkaan, saavutin Don Vicenten noin peninkulman päässä täältä, en huolinut esittää mitään valituksia tai kuunnella mitään puolusteluja, vaan ammuin häntä tällä karbiinilla ja lisäksi näillä molemmilla pistooleilla, niin että olen luullakseni laukaissut enemmän kuin kaksi kuulaa hänen ruumiiseensa avaten siihen aukkoja, joista kunniani pääsee ulos hänen verensä keralla. Siihen minä hänet jätin palvelijainsa keskelle, jotka eivät uskaltaneet eivätkä voineet käydä häntä puolustamaan. Tulen nyt etsimään sinua, jotta viet minut Ranskaan, missä minulla on sukulaisia, joiden luona voin elää, ja pyydän sinua myös puolustamaan isääni, jotta Don Vicenten monet heimolaiset eivät uskalla kostaa hänelle verisesti.

Kauniin Claudian reippautta, upeutta, moitteetonta vartaloa ja seikkailua ihmetellen Roque sanoi hänelle — Tule, armollinen neiti, lähtekäämme katsomaan, onko vihollisesi kuollut; sitten saamme nähdä, mikä on itsellesi parasta.

Don Quijote, joka oli tarkkaavasti kuunnellut, mitä Claudia oli kertonut ja mitä Roque Guinart vastannut, virkkoi:

— Kenenkään ei tarvitse vaivautua puolustamaan tätä armollista neitiä, sillä sen otan tehtäväkseni minä. Antakaa minulle ratsuni ja aseeni ja odottakaa minua tässä, niin minä menen etsimään tuota ritaria ja pakotan hänet, olkoon hän elävä tai kuollut, pitämään tälle erinomaiselle kauneudelle antamansa lupauksen.

— Älköön sitä kukaan epäilkö, — sanoi Sancho — sillä herrani on sangen kätevä naittamishommissa; ei näet ole montakaan päivää siitä, kun hän pakotti naimaan erään toisen, joka samoin kieltäytyi pitämästä eräälle toiselle tytölle antamaansa lupausta, ja jos noidat, jotka häntä vainoavat, eivät olisi muuttaneet miestä todellisesta hahmosta lakeijaksi, niin tuo neitsyt ei olisi tällä hetkellä enää neitsyt.

Roque oli syventynyt enemmän ajattelemaan, mitä kauniille Claudialle oli tapahtunut, kuin kuuntelemaan isännän ja palvelijan puheita, joita hän ei todella kuullutkaan. Käskettyään sitten asemiestensä antaa Sancholle takaisin kaikki, mitä he olivat harmolta vieneet, hän käski heitä vielä menemään siihen paikkaan, missä he olivat viettäneet edellisen yön, ja lähti heti mitä kiireimmin Claudian kanssa etsimään haavoittunutta tai kuollutta Don Vicenteä. He saapuivat sinne, missä Claudia oli hänet kohdannut, mutta eivät löytäneet muuta kuin äsken vuotanutta verta; tähystellessään joka puolelle he sentään havaitsivat muutamia henkilöitä eräällä kummulla ja otaksuivat, aivan oikein, että siellä oli Don Vicente, jota hänen palvelijansa kantoivat pois, elävänä tai kuolleena, hankkiakseen hänelle apua tai haudatakseen hänet. He kiiruhtivat heidän jälkeensä saavuttaakseen heidät, mikä kävikin helposti päinsä, koska toiset liikkuivat hitaasti. Heidän tullessaan luo Don Vicente lepäsi palvelijoittensa sylissä pyytäen uupuneella ja heikolla äänellä, että he antaisivat hänen kuolla siihen, koska hänen haavansa tekivät niin kipeätä, ettei hän voinut liikkua eteenpäin.

Claudia ja Roque hyppäsivät maahan ja astuivat hänen luokseen. Palvelijat pelästyivät tuntiessaan Roquen, ja Claudia hämmentyi nähdessään Don Vicenten; puolittain heltyneenä, puolittain katkerana hän tuli miehen luo, tarttui hänen käteensä ja sanoi:

— Jos olisit antanut minulle tämän sopimuksemme mukaan, et olisi milloinkaan joutunut tähän tilaan.

Haavoittunut aatelismies avasi melkein sulkeutuneet silmänsä, tunsi Claudian ja sanoi hänelle:

— Tiedän kyllä, kaunis ja harhaanjohdettu rakastettuni, että olet minut surmannut, mutta sellaista palkkaa eivät ole ansainneet tunteeni, joilla, enempää kuin teoillanikaan, en ole milloinkaan tahtonut enkä voinut sinua loukata.

— Eikö siis ole totta, — kysyi Claudia — että olit tänä aamuna menossa vihityttämään itseäsi rikkaan Balvastron tyttären Leonoran kanssa?

— Ei suinkaan; — vastasi Don Vicente — kova kohtalomme on nähtävästi tuonut sinulle sellaisen tiedon, jotta sinä mustasukkaisena riistäisit minulta hengen, mutta minä pidän sittenkin osaani onnellisena, kun saan heittää henkeni sinun käsissäsi ja sylissäsi. Jos tahdot päästä varmuuteen siitä, että tämä on totta, niin puserra kättäni ja ota minut puolisoksesi, jos niin haluat, sillä minä en voi antaa sinulle mitään parempaa hyvitystä loukkauksesta, johon luulet minun tehneen itseni syypääksi.

Claudia puristi hänen kättään, ja Claudian sydäntä puristi tuska, niin että hän vaipui pyörtyneenä Don Vicenten rinnalle, tämän tehdessä kuolemaa. Roque oli hämillään eikä tietänyt, mitä tehdä. Palvelijat lähtivät hakemaan vettä pirskottaakseen sitä heidän kasvoihinsa, toivat sitä ja valelivat heitä sillä. Claudia toipui pyörtymyksestään, mutta Don Vicente ei toipunut, sillä hänen elämänsä oli lopussa. Sen nähtyään ja saatuaan varmuuden, että hänen rakas puolisonsa oli kuollut, Claudia värisytti ilmaa huokauksillaan ja sinkosi avaruuteen valituksiaan, repi hiuksiaan heittäen ne tuulen vietäviksi, raateli omin käsin kasvojaan ja ilmaisi kaikkea sitä tuskaa ja epätoivoa, jota voi ajatella onnettomassa sydämessä piilevän.

— Voi minua julmaa ja ajattelematonta naista, — huusi hän — kuinka helposti annoinkaan yllyttää itseni toteuttamaan niin pahan ajatuksen! Voi sinua, sinä mustasukkaisuuden raivokas voima, millaiseen hirmuiseen loppuun saatatkaan sen, joka suo sinulle sijaa povessaan! Oi sinä, puolisoni, jonka kova kohtalo, nähdessään sinut omanani, tempasi häävuoteesta hautaan!

Claudian valitus oli niin kiihkeätä ja tuskallista, että se sai kostumaan Roquenkin silmät, jotka eivät muuten milloinkaan kyyneliä vuodattaneet. Palvelijat itkivät, Claudia pyörtyi tavan takaa, ja koko seutu näytti murheen kentältä ja onnettomuuden tyyssijalta. Roque Guinart käski vihdoin Don Vicenten palvelijoita kantamaan ruumiin hänen isänsä kotiin, joka sijaitsi siinä lähellä, jotta se saatettaisiin hautaan. Claudia sanoi Roquelle tahtovansa lähteä erääseen luostariin, missä hänen tätinsä oli abbedissana, ja elää siellä lopun elämäänsä seurustellen paremman ja iäisemmän puolison kanssa. Roque kiitti hänen hyvää aiettaan, tarjoutui saattelemaan häntä niin kauas kuin hän halusi ja puolustamaan hänen isäänsä Don Vicenten sukulaisia ja koko maailmaa vastaan, jos nämä aikoisivat häntä ahdistaa. Claudia ei tahtonut millään muotoa suostua siihen, että hän lähtisi saattelemaan, vaan kiitti häntä hänen ystävällisyydestään niin sydämellisesti kuin osasi ja sanoi hänelle itkien jäähyväiset. Don Vicenten palvelijat kantoivat ruumiin pois, Roque palasi miestensä luo, ja näin päättyi Claudia Jeróniman lemmenseikkailu. Mutta eipä ihmekään; olihan mustasukkaisuuden hillitön ja hirmuinen voima kutonut hänen surkean tarinansa langat!

Roque Guinart tapasi asemiehensä siinä, mihin oli käskenyt heidän lähteä, ja Don Quijote oli heidän keskellään, Rocinanten selässä, pitäen heille puhetta, jossa vannotti heitä luopumaan tästä sekä sielulle että ruumiille ylen vaarallisesta elämäntavasta; mutta Don Quijoten puhe ei heihin ollenkaan tehonnut, sillä useimmat heistä olivat gascognelaisia, karkeata ja hurjaa väkeä. Roque kysyi kohta saavuttuaan Sancho Panzalta, olivatko miehet antaneet hänelle takaisin ne kalleudet ja arvoesineet, jotka he olivat harmolta riistäneet. Sancho sanoi niin tapahtuneen ja ilmoitti kaipaavansa ainoastaan kolmea yömyssyä, jotka olivat kolmen suuren kaupungin arvoiset.

— Mitä horiset, mies? — sanoi eräs läsnäolevista. — Ne on minulla, eivätkä ne ole kolmen reaalinkaan arvoiset.

— Totta kyllä; — virkkoi Don Quijote — mutta aseenkantajani pitää niitä niin arvokkaina kuin sanoi, sen henkilön tähden, joka on ne minulle lahjoittanut.

Roque Guinart käski jättää ne heti takaisin, määräsi miehensä riviin ja käski heidän ottaa esiin kaikki vaatekappaleet, jalokivet ja rahat ja kaiken muun, mitä olivat ryöstäneet viime jaon jälkeen; sitten hän nopeasti arvioi kaikki, laski, mitä ei voinut jakaa, rahaksi, ja jakoi siten saaliin joukon kaikkien jäsenten kesken niin rehellisesti ja viisaasti, ettei vähimmälläkään tavalla loukannut tasapuolisuuden vaatimuksia. Kun tämä oli tehty ja kaikki olivat siihen tyytyneet, sanoi Roque Don Quijotelle:

— Heidän kanssaan olisi mahdoton elää, jollei toimisi näin täsmällisesti.

Siihen virkkoi Sancho:

— Minä huomaan tästä oikeuden niin mainioksi asiaksi, että sitä täytyy välttämättä viljellä varkaittenkin joukossa.

Tuon kuuli muudan asemies, kohotti pyssynperän ja olisi varmaan sillä murskannut Sanchon pääkuoren, jollei Roque Guinart olisi huutanut miehelle käskien häntä jättämään sen tekemättä.

Sancho kauhistui ja päätti olla enää suutaan avaamatta niin kauan kuin olisi tässä seurassa.

Samassa tuli eräs niistä asemiehistä, jotka oli sijoitettu teille vakoojiksi, jotta katsoisivat, keitä siellä liikkui ja antaisivat päällikölleen tietoa siitä, mitä tapahtui, ja sanoi:

— Herra, vähän matkan päässä, Barcelonan tiellä, tulee suuri joukko ihmisiä.

Siihen vastasi Roque:

— Voitko nähdä, ovatko ne semmoisia, jotka etsivät meitä, vai semmoisia, joita me etsimme?

— Ne ovat juuri niitä, joita me etsimme — vastasi asemies.

— Lähtekää siis kaikki matkaan — sanoi Roque — ja tuokaa ne heti tänne päästämättä ketään pakenemaan.

Miehet lähtivät, ja paikalle jäivät vain Sancho, Don Quijote ja Roque odottamaan, mitä asemiehet toisivat. Siinä odotettaessa Roque sanoi Don Quijotelle:

— Elämäntapamme täytyy varmaan näyttää herra Don Quijotesta oudolta, ja outoja ovat hänelle varmaan seikkailumme, outoja ja vaarallisia, enkä ihmettele, että ne hänestä semmoisilta näyttävät, sillä minä tunnustan vilpittömästi, ettei ole rauhattomampaa eikä vaarallisempaa elämää kuin meidän elämämme. Minua yllytti siihen jonkinlainen kostonhimo, joka kuohuttaa kaikkein rauhallisintakin sydäntä. Minä olen luonnostani sääliväinen ja hyväntahtoinen, mutta, kuten sanottu, halu saada kostaa eräs kokemani solvaus tukahduttaa kaikki hyvät taipumukseni niin täydellisesti, että huolimatta paremmasta ymmärryksestäni jatkan tätä elämäntapaa, ja koska kuilu johtaa toiseen ja synti vie toiseen syntiin, ovat kostotyöni liittyneet toisiinsa niin, etten pidä huolta ainoastaan omista asioistani, vaan otan vielä kostaakseni toisten puolesta. Mutta Jumala on armollinen, ja vaikka nyt olen keskellä erehdysteni sokkeloita, en kumminkaan menetä toivoa päästä siitä vielä kerran turvalliseen satamaan.

Don Quijote ihmetteli kuullessaan Roquen puhuvan niin oikein ja viisaasti; hän näet oli luullut, ettei henkilöitten joukossa, jotka harjoittavat ammatikseen varastamista, murhaavat ja ryöstävät, voinut olla ketään oikeinajattelevaa, ja hän vastasi Roquelle:

— Hyvä herra Roque, parantuminen alkaa siitä, että tuntee sairautensa ja käyttää lääkärin määräämiä lääkkeitä. Teidän armonne on sairas, te tunnette vaivanne, ja taivas, tai oikeammin sanoen Jumala, joka on meidän lääkärimme, antaa teille varmaan lääkkeitä, jotka teidät parantavat. Mutta nämä lääkkeet parantavat yleensä vain vähitellen eikä yhtäkkiä ja kuin ihmeen voimalla; sitäpaitsi ovat ymmärtäväiset syntiset parannusta lähempänä kuin yksinkertaiset, ja koska teidän armonne on osoittanut puheissaan hyvää älyä, tarvitaan vain rohkeutta ja toivoa, että omantuntonne sairaus tulee paranemaan. Ja jos teidän armonne tahtoo lyhentää tietä ja lähteä vaivattomasti kulkemaan pelastuksen polkua, niin lähtekää minun kanssani; minä opetan teidät vaeltavaksi ritariksi, missä toimessa teitä kohtaavat niin monet vaivat ja vastoinkäymiset, että ne, jos niitä pidetään katumusharjoituksena, vievät teidät taivaaseen kädenkäänteessä.

Roque nauroi Don Quijoten neuvolle, vaihtoi puheenaihetta ja kertoi hänelle Claudia Jeróniman surullisen tapauksen, joka teki Sanchon sanomattoman murheelliseksi, sillä tytön kauneus, reippaus ja rohkeus oli häntä miellyttänyt.

Nyt palasivat asemiehet, jotka oli lähetetty saalista noutamaan, tuoden mukanaan kaksi ratsastavaa ratsumiestä, kaksi jalkaisin kulkevaa pyhiinvaeltajaa, vaunut, joissa oli naisia, ja noin kuusi palvelijaa, jotka seurasivat heitä, toiset ratsain, toiset jalkaisin, sekä vielä kaksi muulinajajaa, jotka kuuluivat molempien ratsumiesten seuraan. Asemiehet olivat ottaneet heidät keskelleen, voittajat ja voitetut olivat aivan hiljaa odottaen, että suuri Roque Guinart lausuisi jotakin, ja tämä kysyi ratsumiehiltä, keitä he olivat, minne matkustivat ja kuinka paljon heillä oli rahoja. Toinen heistä vastasi:

— Armollinen herra, me olemme espanjalaisen jalkaväen kapteeneja; komppaniamme ovat Napolissa, ja me olemme menossa Barcelonaan astuaksemme johonkin siellä olevista neljästä kaleerista, joiden sanotaan sieltä lähtevän Sisiliaan; meillä on noin kaksi- tai kolmesataa dukaattia, niin että olemme mielestämme hyvinkin rikkaita ja onnellisia, koska sotilaitten niukat palkat eivät suo heille suurempia aarteita.

Roque kysyi pyhiinvaeltajilta samaa kuin kapteeneilta ja sai vastaukseksi, että he aikoivat astua laivaan matkustaakseen Roomaan ja että heillä oli molemmilla yhteensä noin kuusikymmentä reaalia. Roque tahtoi myös saada tietää, keitä vaunuissa matkusti, minne he olivat menossa ja kuinka paljon heillä oli rahaa mukanaan, ja eräs ratsastavista palvelijoista vastasi:

— Armollinen rouva Doña Guiomar de Quiñones,[60] Napolin Hovioikeuden presidentin puoliso, hänen pieni tyttärensä, kamarineiti ja kamarirouva matkustavat näissä vaunuissa; me kuusi palvelijaa saattelemme häntä, ja meillä on rahoja kuusisataa dukaattia.

— Meillä on siis — virkkoi Roque Guinart — nyt yhdeksänsataa dukaattia ja kuusikymmentä reaalia. Minulla on sotilaita noin kuusikymmentä; katsokaa, kuinka paljon siitä tulee kullekin, minä näet olen huono laskemaan.

Tuon kuultuaan rosvot koroittivat äänensä ja huusivat:

— Kauan eläköön Roque Guinart huolimatta haukkujista, jotka tahtovat syöstä hänet turmioon!

Kapteenit näyttivät alakuloisilta, presidentinrouva tuli murheelliseksi, eivätkä pyhiinvaeltajatkaan olleet iloisia nähdessään, kuinka heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Roque piti heitä vähän aikaa tässä epävarmuuden tilassa, mutta ei tahtonut pitkittää heidän alakuloisuuttaan, jonka voi havaita jo pyssynkantaman päähän, vaan kääntyi sanomaan kapteeneille:

— Hyvät herrat kapteenit, suvaitkaa ystävällisesti lainata minulle kuusikymmentä dukaattia, ja presidentinrouva antakoon kahdeksankymmentä, jotta voin tyydyttää tätä seurassani olevaa joukkoa, sillä laulaen pappi rahan saapi; sitten voitte vapaasti ja esteettömästi jatkaa matkaanne turvananne suojeluskirje, jonka teille annan, jotta toiset eri paikkoihin näille seuduille sijoittamani joukkueet eivät tee teille mitään pahaa, jos satutte heitä kohtaamaan; tarkoitukseni näet ei ole loukata sotilaita eikä naisia, varsinkaan ylhäisiä.