Part 22

Kenen sydän olisi voinutkaan olla niin kova, ettei olisi heltynyt noista sanoista, tai ainakin tyytynyt odottamaan, kunnes saataisiin kuulla, mitä tuolla surullisella ja onnettomalla nuorukaisella oli kerrottavaa? Kenraali käski hänen sanoa, mitä hänellä oli sanottavaa, mutta huomautti, ettei hänen pitänyt toivoa saavansa anteeksi ilmeistä rikostaan. Luvan saatuaan nuorukainen aloitti kertomuksensa näin:

— Minä polveudun tuosta pikemmin onnettomasta kuin viisaasti harkitsevasta kansasta, joka on näinä aikoina joutunut sanomattomien vastoinkäymisten uhriksi; vanhempani näet olivat moriskoja. Heimoni onnettoman kohtalon pyörteissä enoni ja tätini kuljettivat minut Berberiaan, eikä minulla ollut vähääkään apua siitä, että selitin olevani kristitty, kuten todella olen, enkä vain teeskennellen tai näön vuoksi, vaan totisesti ja vilpittömästi. Minua ei auttanut, että esitin tämän seikan niille, joiden tehtävänä oli meidät surkeasti karkoittaa. Enoni ja tätini eivät tahtoneet sitä uskoa, vaan pitivät tiedonantoani valheena ja keksintönä, jonka avulla toivoin saavani jäädä maahan, missä olin syntynyt, ja niin he veivät minut mukanaan pikemmin väkisin kuin suostumuksellani. Minulla oli kristitty äiti ja yhtä ymmärtäväinen ja kristitty isä; minä imin itseeni katolisen uskon äidinmaidossa, minut kasvatettiin hyviin tapoihin, minä en ole puheessani enkä käytöksessäni, mikäli itse voin asiaa arvostella, milloinkaan osoittanut olevani maurilainen. Näitten hyvien ominaisuuksien ohella (uskon näet, että ne ovat hyviä ominaisuuksia) lisääntyi kauneuteni, jos muuten kaunis olen, ja vaikka elämäni oli sangen siveätä ja yksinäistä, ei se kumminkaan liene ollut sitä siinä määrässä, ettei minua päässyt näkemään muudan nuori aatelismies nimeltä Don Gaspar Gregorio, erään aatelismiehen sukutilan perijä, jonka tilukset sijaitsevat aivan lähellä kyläämme. Kävisi liian pitkäksi kertoa, kuinka hän näki minut, kuinka tulimme puheisiin toistemme kanssa, kuinka hän menetti sydämensä minulle ja sai korvaukseksi minut, ja sitäkin vaikeampaa se on tänä hetkenä, jolloin pelkään minua uhkaavan julman nuoran painuvan kieleni ja kurkkuni väliin; tahdon senvuoksi sanoa vain, että Don Gaspar päätti seurata minua maanpakoon. Hän liittyi toisilta paikkakunnilta lähteviin moriskoihin, sillä hän oli hyvin perehtynyt kieleemme, ja matkalla hän teki tuttavuutta enoni ja tätini kanssa, jotka kuljettivat minua mukanaan. Isäni, älykäs ja varovainen mies, oli näet, kuultuaan ensimmäisen käskyn meidän karkotuksestamme, lähtenyt kylästämme vieraisiin maihin etsiäkseen sieltä meille pakopaikkaa. Hän oli piilottanut ja kaivanut erääseen paikkaan, jonka vain minä tiedän, suuren määrän erittäin kallisarvoisia helmiä ja jalokiviä sekä hiukan selvää rahaa, portugalilaisia ja espanjalaisia kultakolikolta. Hän varoitti minua millään ehdolla koskemasta tähän jättämäänsä aarteeseen, jos meidät karkotettaisiin maasta, ennenkuin hän palajaisi. Minä tottelin ja lähdin, kuten sanottu, enoni, tätini ja muitten sukulaisten ja tuttavien kanssa Berberiaan, ja siellä me asetuimme Algeriaan, mikä oli samaa kuin jos olisimme asettuneet helvettiin. Kuningas sai kuulla kauneudestani, ja huhu kertoi hänelle rikkauksistani, mikä tavallaan oli minulle onneksi. Hän kutsui minut luokseen ja kysyi, mistä Espanjan seudusta olin kotoisin ja kuinka paljon rahoja ja jalokiviä minulla oli. Minä mainitsin hänelle syntymäseutuni ja sanoin, että jalokivet ja rahat oli kaivettu sinne maahan, mutta että olisi helppo saada ne käsiinsä, jos itse palaisin niitä noutamaan. Minä sanoin hänelle kaiken tämän peläten, että kauneuteni hänet häikäisisi, ja yrittäen sensijaan ärsyttää hänen ahneuttaan. Hänen keskustellessaan minun kanssani tultiin hänelle ilmoittamaan, että seurassani oli saapunut eräs kaikkein uljaimpia ja kauneimpia nuoria miehiä, mitä ajatella saattaa. Minä arvasin heti, että tarkoitettiin Don Gaspar Gregorioa, joka on kaikkein kauniimmiksi ylistettyjä kauniimpi. Minä pelästyin ajatellessani, missä vaarassa oli Don Gregorio, sillä näitten barbaaristen turkkilaisten keskuudessa pidetään kaunista poikaa tai nuorukaista parempana kuin naista, olipa tämä kuinka kaunis tahansa. Kuningas antoi heti käskyn, että nuorukainen oli tuotava sinne nähtäväksi, ja kysyi minulta, oliko totta, mitä nuoresta miehestä sanottiin. Ikäänkuin taivas olisi ajatuksen mieleeni johdattanut sanoin hänelle sen olevan totta, mutta lisäsin, ettei hän ollut mies, vaan nainen samoinkuin minä. Sitten pyysin häneltä lupaa mennä pukemaan hänet luonnolliseen pukuunsa, jotta hänen kauneutensa esiintyisi täydessä loistossaan ja hän voisi arkailematta astua kuninkaan eteen. Kuningas vastasi, että sain kernaasti niin tehdä ja että keskustelisimme seuraavana päivänä, miten voisin palata Espanjaan noutamaan maahan kaivettua aarretta. Minä puhuttelin Don Gasparia, kerroin hänelle, millaisessa vaarassa hän oli esiintyessään miehenä, puin hänet moriskotytöksi ja vein hänet saman päivän iltapuolella kuninkaan luo, joka hänet nähdessään joutui ihmetyksen ja ihastuksen valtaan ja päätti pidättää hänet luonaan lahjoittaakseen hänet Suurherralleen. Välttääkseen vaaraa, joka saattoi häntä uhata seraljissa hänen naistensa puolelta ja itseänsäkin peläten hän käski viedä muukalaisen muutamien ylhäisten maurilaisnaisten luo, jotka häntä vartioisivat ja palvelisivat, ja niin tehtiin viipymättä. Meidän molempien tunteet (en näet voi kieltää, että häntä rakastan) jääkööt niiden harkittaviksi, joiden täytyy toisistaan erota, vaikka toisiaan rakastavat. Kuningas ryhtyi sitten toimenpiteisiin, jotta palaisin tässä brigantiinissa Espanjaan, määräten minua saattelemaan kaksi turkkilaista, samat miehet, jotka surmasivat teidän sotilaitanne. Minun kanssani matkusti myös tämä espanjalainen luopio (hän viittasi mieheen, joka oli ensiksi puhunut), joka, sen varmaan tiedän, on salainen kristitty ja toivoo hartaammin saada jäädä Espanjaan kuin palata Berberiaan. Brigantiinin muu miehistö on maureja ja turkkilaisia, joista ei ole muuhun kuin soutajiksi. Molemmat turkkilaiset, jotka olivat ahnaita ja julkeita, eivät välittäneet määräyksestä, jonka mukaan heidän olisi pitänyt laskea minut ja tämä luopio kristittyjen vaatteissa (jotka olimme varustaneet mukaan) maihin ensimmäisessä kohdassa Espanjan rannikolla, vaan tahtoivat ensiksi liikkua pitkin rannikkoa ja siepata itselleen jotakin saalista, jos sattuisivat saamaan; he näet pelkäsivät, että jos ensiksi laskisivat meidät maihin, me molemmat voisimme jonkin sattuman nojalla ilmoittaa brigantiinin olevan vielä merellä, ja jos rannikolla sattuisi olemaan kaleereja, niin ne kaappaisivat heidät. Viime yönä tuli tämä rannikko näkyviimme, meidät, jotka emme tietäneet mitään näistä neljästä kaleerista, havaittiin, ja sitten kävi niinkuin olette itse nähneet. Don Gregorio on siis naiseksi puettuna naisten joukossa ilmeisessä hengenvaarassa, ja minä olen tässä kädet selän taakse sidottuina odottaen ja peläten menettäväni henkeni, joka onkin minulle nyt rasitukseksi. Tämä, hyvät herrat, on yhtä surkean kuin todenperäisen tarinani loppu. Pyydän teitä vain sallimaan minun kuolla kristittynä, koska, kuten jo sanoin, en ole mitenkään vikapää rikokseen, jonka kansalaiseni ovat tehneet.

Hän vaikeni, hänen silmänsä olivat täynnä liikutuksen kyyneliä, ja monet läsnäolevista itkivät hänen kanssaan. Liikutettuna ja täynnä myötätuntoa astui varakuningas hänen luokseen, sanaakaan virkkamatta, ja irroitti omin käsin nuoran, joka sitoi moriskotytön kauniita käsiä.

Mutta kristityn maurilaistytön kertoessa merkillistä tarinaansa oli eräs vanha pyhiinvaeltaja, joka oli tullut kaleeriin samalla kertaa kuin varakuningas, kiinteästi häntä katsellut, ja moriskotyttö oli tuskin ehtinyt lopettaa kertomuksensa, kun hän heittäytyi tytön jalkojen eteen, syleili niitä ja sanoi hänelle lukemattomien huokausten ja nyyhkytysten värisyttämällä äänellä:

— Oi Anna Felix, onneton tyttäreni! Minä olen isäsi Ricote ja olen palannut sinua etsimään, koska en voi elää ilman sinua, omaa sieluani.

Nuo sanat kuullessaan Sancho levitti silmänsä suuriksi ja kohotti päätään, joka oli ollut kumarassa hänen ajatellessaan omaa onnetonta menoaan; hän katseli pyhiinvaeltajaa, tunsi hänet samaksi Ricoteksi, jonka oli tavannut lähdettyään käskynhaltianvirastaan, ja sai varmuuden siitä, että tuo oli hänen tyttärensä, joka nyt vapaaksi päästettynä syleili isäänsä ja sekoitti kyyneliään hänen kyyneliinsä. Ricote sanoi kenraalille ja varakuninkaalle:

— Tämä, hyvät herrat, on minun tyttäreni, jonka kohtalot ovat vähemmän onnelliset kuin hänen nimensä.[70] Hänen nimensä on Anna Felix ja lisänimensä Ricote, ja hän on laajalti tunnettu kauneutensa samoinkuin minun rikkauteni vuoksi. Minä lähdin isänmaastani etsiäkseni vieraista valtakunnista suojapaikkaa ja tyyssijaa, ja löydettyäni sen Saksasta olen palannut tässä pyhiinvaeltajan puvussa toisten, saksalaisten kanssa etsiäkseni tytärtäni ja kaivaakseni maasta suuria aarteita, jotka olen sinne piiloittanut. Tytärtäni en tavannut, mutta aarteeni löysin, ja se on minulla mukanani, ja nyt olen kaikkein merkillisintä kiertotietä kulkien löytänyt sen aarteen, joka tekee minut kaikkein rikkaimmaksi, nimittäin rakkaan tyttäreni. Jos meidän syyttömyytemme sekä hänen ja minun kyyneleni voivat oikeudentuntoanne loukkaamatta avata säälinne ovet, niin armahtakaa meitä, sillä me emme ole ajatelleetkaan teitä vahingoittaa emmekä ole millään tavalla ottaneet osaa niiden meikäläisten salajuoniin, jotka on oikeudenmukaisesti maasta tarkoitettu.

Siihen virkkoi Sancho:

— Minä tunnen Ricoten hyvin ja tiedän, että hän puhuu totta sanoessaan Anna Felixiä tyttärekseen, mutta tuohon muuhun loruun, hänen matkoihinsa edes ja takaisin, hyviin tai huonoihin aikeisiin, minä en ollenkaan kajoa.

Kaikki läsnäolijat ihmettelivät kovin tätä merkillistä tapausta, ja kenraali sanoi:

— Teidän kyynelenne eivät tosiaankaan salli minun pitää vannomaani valaa; eläkää, kaunis Anna Felix, niin monta vuotta kuin Jumala on teille säätänyt, mutta nuo molemmat julkeat ja hävyttömät miehet kärsikööt rangaistuksen tekemästään rikoksesta.

Hän käski heti hirttää isonmaston raakapuuhun molemmat turkkilaiset, jotka olivat surmanneet kaksi hänen sotilastaan; mutta varakuningas pyysi häntä hartaasti jättämään heidät hirttämättä, koska heitä oli tekoon yllyttänyt pikemmin hulluus kuin rohkeus. Kenraali taipui varakuninkaan pyyntöön, sillä eihän kostoa mielellään tehdä niin kylmäverisesti. Sitten mietittiin, mitä keinoa olisi pidettävä, jotta saataisiin Don Gregorio pelastetuksi vaarallisesta tilastaan. Ricote tarjosi siihen tarkoitukseen kolmattatuhatta dukaattia, joiden arvosta hänellä oli helmiä ja jalokiviä. Tehtiin monenlaisia suunnitelmia, mutta mikään ei ollut niin hyvä kuin se, jota ehdotti mainittu espanjalainen luopio. Hän tarjoutui palaamaan Algeriaan pienessä kuusisoutuisessa aluksessa, jossa olisi soutajina kristityitä, sillä hän tiesi, milloin, missä ja miten hänen tuli ja sopi nousta maihin, ja sitäpaitsi hän tiesi talon, missä Don Gaspar oli. Kenraali ja varakuningas eivät voineet arvelematta luottaa luopioon eikä uskoa hänen haltuunsa kristityitä, joiden piti toimia soutajina, mutta Anna Felix meni takaukseen hänen puolestaan, ja hänen isänsä Ricote sitoutui maksamaan kristityitten lunnaat, jos he sattuisivat joutumaan vangeiksi.

Kim siis tämä päätös oli tehty, lähti varakuningas maihin, ja Don Antonio Moreno vei mukanaan moriskotytön ja hänen isänsä, varakuninkaan kehoitettua kestitsemään heitä niin hyvin kuin hän suinkin voi ja tarjottua puolestaan heitä varten kaikkea, mitä hänellä itsellään oli kotonaan. Niin suurta hyväntahtoisuutta ja myötätuntoa nosti hänen mieleensä Anna Felixin kauneus.

Neljässeitsemättä luku,

missä kerrotaan seikkailusta, joka tuotti Don Quijotelle enemmän huolta kuin kaikki aikaisemmin häntä kohdanneet.

Historia kertoo, että Don Antonio Morenon puoliso mielellään näki Anna Felixin vieraanaan. Hän otti hänet vastaan erittäin ystävällisesti ja mielistyi yhtä paljon hänen kauneuteensa kuin hänen älyynsä; moriskotyttö näet oli todella erittäin kaunis ja älykäs, ja kaikki kaupungin ihmiset tulivat häntä katsomaan, kuin olisi heitä sinne kutsuttu kelloja soittaen.

Don Quijote sanoi Don Antoniolle, ettei päätös, jonka he olivat tehneet Don Gasparin vapauttamisesta, ollut oikea, koska se oli pikemmin vaarallinen kuin tarkoituksenmukainen; olisi parempi, jos hän, Don Quijote itse, kuljetettaisiin Berberiaan ratsuineen ja varuksineen; hän näet kyllä toisi miehen sieltä pois koko maurilaisesta roskaväestä huolimatta, niinkuin Don Gaiferos oli hakenut pois puolisonsa Melisendran.

Ottakaa huomioon, armollinen herra, — sanoi Sancho tuon kuullessaan — että Don Gaiferos nouti puolisonsa mannermaalta ja kuljetti hänet Ranskaan maitse; mutta tässä, jos kukaties saammekin Don Gasparin vapaaksi, meillä ei ole mitään, mitä pitkin kuljettaisimme hänet Espanjaan, sillä siinä on meri välissä.

— Kaikkeen löytyy keino, paitsi kuolemaan; — vastasi Don Quijote — jos vain tuodaan alus lähelle rantaa, voimme nousta siihen, vaikka koko maailma yrittäisi sitä estää.

Sieväksi tempuksi teidän armonne sen kuvailee ja kovin helpoksi; — sanoi Sancho — mutta ei sanoista siltaa tehdä, ja minä puolestani luotan luopioon, sillä hän näyttää minusta kelpo mieheltä, jolla on sydän oikeassa paikassa.

Don Antonio sanoi siinä tapauksessa, ettei luopio hyvin suoriutuisi, voitavan turvautua suureen Don Quijoteen, joka lähtisi Berberiaan.

Kaksi päivää myöhemmin luopio lähti kevyessä kuusisoutuisessa aluksessa, jonka miehistö oli erittäin urhoollista väkeä, ja vielä kahden päivän kuluttua kaleerit lähtivät itäänpäin kenraalin sitä ennen pyydettyä varakuningasta ystävällisesti lähettämään hänelle tietoa, miten Don Gasparin vapauttaminen menestyisi ja miten Anna Felixin asiat kehittyisivät, ja varakuningas lupasi täyttää hänen pyyntönsä.

Don Quijote lähti eräänä aamuna ratsastamaan rantatielle, täysissä varuksissaan ja aseissaan, sillä nämä, kuten hän usein tapasi sanoa, olivat hänen koristeensa ja taistelu oli hänen leponsa, joten hän ei luopunut niistä hetkeksikään. Samassa hän näki vastaan tulevan ritarin, joka oli hänkin asestettu kiireestä kantapäähän ja jolla oli kilvessä kirkkaasti loistava kuu. Tultuaan niin lähelle, että ääni kuului, hän huusi kovalla äänellä puhutellen Don Quijotea näin:

— Mainio ritari Don Quijote Manchalainen, jota ei ole milloinkaan ylistetty ansion mukaan, minä olen Hohtavan kuun ritari; ennenkuulumattomat urotyöni ovat kenties jo palauttaneet nimeni sinun muistiisi. Minä tulen taistelemaan kanssasi ja koettelemaan käsivarsiesi voimaa saadakseni sinut tietämään ja tunnustamaan, että valtiattareni, olipa hän kuka tahansa, on verrattomasti kauniimpi kuin sinun Dulcinea Tobosolaisesi. Jos avoimesti ja suoraan tunnustat tämän totuuden, niin vältät kuoleman ja säästät minulta vaivan päättää päiväsi; jos sitävastoin käyt taistelemaan ja minä sinut voitan, en vaadi sinulta mitään muuta hyvitystä kuin että luovutat aseesi, lakkaat etsimästä seikkailuja, palaat kotipuoleesi ja oleskelet siellä vuoden ajan eläen kaikessa rauhassa ja hyväätekevässä levossa miekkaan tarttumatta; se näet on otollista omaisuutesi lisäämiseksi ja sielusi pelastukseksi. Jos taas sinä voitat minut, saat tehdä minulle mitä tahdot, varukseni ja ratsuni joutuvat saaliiksesi, ja urotöitteni maine siirtyy sinulle. Harkitse nyt, mikä on itsellesi parasta, ja vastaa minulle heti, sillä minä olen määrännyt tämän asian ratkaisemista varten koko tämän päivän.

Don Quijotea hämmästytti sekä Hohtavan kuun ritarin julkeus että hänen taisteluhaasteensa aihe, ja hän vastasi hänelle tyynesti ja ankaran vakavasti:

— Hohtavan kuun ritari, jonka urotyöt eivät ole vielä tulleet tietooni, minä pakotan teidät valallisesti tunnustamaan, ettette ole milloinkaan nähnyt ylhäistä Dulcineaa; minä näet tiedän, että jos olisitte hänet nähnyt, olisitte varonut ryhtymästä tähän otteluun, koska hänen ulkomuotonsa olisi hälventänyt erehdyksenne ja olisi teille osoittanut, ettei ole ollut eikä voi olla kauneutta, jota sopisi verratakaan hänen kauneuteensa. En siis tahdo väittää, että valehtelette, mutta väitän, ettette osu väitteessänne oikeaan, ja hyväksyn haasteenne esittämillänne ehdoilla, vieläpä nyt heti, jotta määräaika ei ehdi kulua loppuun, erottaen mainituista ehdoista kuitenkin sen, että urotöittenne kunnia siirtyisi minulle, sillä minä en edes tiedä, mitä ja millaisia ne ovat, vaan tyydyn omiin urotöihini, sellaisinaan. Ottakaa siis itsellenne tilaa tästä kentältä niin paljon kuin haluatte; minä teen samoin, ja jolle Jumala sen antaa, sillä pyhä Pietari sen siunaa.

Kaupunkilaiset olivat jo huomanneet Hohtavan kuun ritarin ja olivat ilmoittaneet varakuninkaalle, että hän oli keskustelemassa Don Quijote Manchalaisen kanssa. Otaksuen, että se oli jokin uusi seikkailu, jonka oli järjestänyt Don Antonio Moreno tai joku muu kaupungin herra, varakuningas lähti heti ulos rantaan Don Antonion kanssa ja monien muiden ylhäisten herrojen seuraamana ja saapui paikalle Don Quijoten parhaillaan kääntäessä Rocinantea lähteäkseen ottamaan vauhtia. Huomatessaan molempien ritarien olevan kääntymässä ja aikovan hyökätä toisiaan vastaan varakuningas astui heidän väliinsä ja kysyi heiltä, mikä syy heidät sai näin äkkiarvaamatta käymään taisteluun. Hohtavan kuun ritari vastasi, että kysymyksessä oli kaunotarten vertaileminen ja lausui hänelle lyhyesti samaa, mitä oli sanonut Don Quijotelle, mainiten lisäksi molempien taistelijoitten asettamat ja hyväksymät ehdot. Varakuningas meni Don Antonion luo ja kysyi häneltä hiljaa, tiesikö hän, kuka tuo Hohtavan kuun ritari oli, vai oliko tämä jokin kepponen, joka aiottiin tehdä Don Quijotelle. Don Antonio vastasi, ettei tietänyt, kuka tuo ritari oli, enempää kuin sitäkään, oliko taisteluhaaste annettu piloillaan vai tosissaan. Tämä vastaus sai varakuninkaan kahden vaiheille, pitikö hänen sallia heidän käydä taisteluun vai ei; mutta voimatta uskoa, että tämä oli muuta kuin pilaa, hän sitten väistyi syrjään sanoen:

— Herrat ritarit, jollei tässä ole mitään muuta keinoa kuin taipua tunnustamaan tai kuolla ja jos herra Don Quijote on vääjäämätön ja teidän armonne, Hohtavan kuun ritari, päätöksessään järkähtämätön, niin pehmittäkää toisianne Jumalan nimeen.

Hohtavan kuun ritari kiitti kohteliain ja valituin sanoin varakuningasta hänen antamastaan lupauksesta, ja Don Quijote teki samoin. Tämä sulkeutui koko sydämestään taivaan ja Dulcineansa suojelukseen (kuten hänen oli tapana tehdä taistelua aloittaessaan), peräytyi ottaakseen vauhtia ja tällä kertaa hiukan kauemmaksi, koska näki vastustajansa niin tekevän, ja niin he sitten, minkään torven tai sotaisen soittimen antamatta hyökkäysmerkkiä, käänsivät yhtaikaa ratsunsa, ja koska Hohtavan kuun ritarin ratsu oli nopeampi, hän kohtasi Don Quijoten kahden kolmanneksen päässä hyökkäysradalla ja syöksyi häntä vastaan, kumminkaan koskettamatta häntä peitsellään, jota näytti tahallaan pitävän kohotettuna, niin tuimasti, että kumosi Rocinanten ja Don Quijoten suin päin maahan. Hän kiiruhti heti Don Quijoten luo, laski peitsenkärjen kypärinsilmikon eteen ja lausui:

— Te olette voitettu, ritari, ja vainajakin, jollette lausu tunnustustanne kaksintaistelumme ehtojen mukaan.

Don Quijote, joka oli loukkaantunut ja huumaantunut, vastasi heikolla ja raukealla äänellä, joka kaikui kuin haudasta, koska hän ei kohottanut kypärinsä silmikkoa:

‒ Dulcinea Tobosolainen on maailman kaunein nainen, ja minä olen onnettomin ritari maan päällä, eikä ole oikein, että heikkouteni saattaa häpeään tämän totuuden. Iske peitselläsi, ritari, ja vie minulta henki, koska olet jo riistänyt minulta kunnian.

‒ Sitä en suinkaan tee; — vastasi Hohtavan kuun ritari — eläköön, eläköön himmentymättömänä neiti Dulcinea Tobosolaisen kauneuden maine. Minä tyydyn siihen, että suuri Don Quijote lähtee kotikyläänsä yhdeksi vuodeksi tai määräämäkseni ajaksi, niinkuin sovimme, ennenkuin kävimme tähän taisteluun.

Kaiken tuon kuulivat varakuningas ja Don Antonio sekä monet muut läsnäolevat ja kuulivat myös Don Quijoten vastaavan, että hän tunnollisena ja rehellisenä ritarina täyttäisi kaikki muut vaatimukset, kun häneltä vain ei vaadittaisi mitään, mikä olisi vahingoksi Dulcinealle. Tuon tunnustuksen kuultuaan Hohtavan kuun ritari käänsi ratsunsa, kumarsi kohteliaasti varakuninkaalle ja ratsasti lyhyttä laukkaa kaupunkiin.

Varakuningas käski Don Antonion lähteä hänen jälkeensä ja ottaa kaikin mokomin selville, kuka hän oli. Don Quijote nostettiin maasta, hänen silmikkonsa avattiin ja huomattiin, että hän oli aivan kalpea ja hiessään. Rocinante oli niin huonossa kunnossa, ettei kyennyt paikaltaan liikahtamaan. Syvän surun ja murheen valtaama Sancho ei tietänyt, mitä sanoa tai tehdä: kaikki, mitä oli tapahtunut, tuntui hänestä kuin unennäöltä, ja koko asia oli kuin pelkkää noituutta. Hän näki herransa voitettuna ja velvoitettuna olemaan kokonaisen vuoden aseisiin tarttumatta; hän ajatteli, että hänen isäntänsä urotöitten maine oli himmentynyt ja hänen uusiin lupauksiinsa liittyvät toiveet rauenneet kuin tuhka tuuleen. Hän oli tuskallisen epätietoisuuden vallassa, jäisikö Rocinante rammaksi vai ei ja tulisivatko hänen herransa kaikki jäsenet paikoilleen; vaikka hänestä tuntui, että olisi jo suuri onni, jos hänen päässään tulisivat kaikki ruuvit paikoilleen. Lopuksi Don Quijote kuljetettiin kaupunkiin kantotuolissa, jonka varakuningas haetti, ja varakuningas palasi itsekin kaupunkiin haluten saada tietää, kuka oli Hohtavan kuun ritari, joka oli saattanut Don Quijoten niin surkeaan tilaan.

Viidesseitsemättä luku,

missä mainitaan, kuka Hohtavan kuun ritari oli, ja kerrotaan Don Gregorion vapauttamisesta sekä muista seikoista.

Don Antonio Moreno seurasi Hohtavan kuun ritaria ja häntä itseään seurasi, jopa ahdistikin, joukko katupoikia, kunnes jäivät piirittämään erästä kaupungissa olevaa majataloa, johon Don Antonio meni. Hän meni sinne haluten saada tietää, kuka tuo ritari oikeastaan oli. Aseenkantaja tuli ottamaan ritaria vastaan ja auttamaan häntä varuksien riisumisessa; sitten ritari meni erääseen alakerran huoneeseen ja hänen kanssaan Don Antonio, joka oli ylen utelias saamaan hänestä selkoa. Huomattuaan, ettei tämä herra jättänyt häntä rauhaan, Hohtavan kuun ritari virkkoi hänelle: