Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen II:2

Part 2

Chapter 23,107 wordsPublic domain

Oon Merlin, jonka isä tarun mukaan on ollut pimeyden ruhtinas (ja tähän valheeseen myös uskotaan); ma tunnen opit Zoroasterin, oon noitain mestari ja valtias; ei minuun pysty paino vuosisatain, ne vaikka peittävätkin mielellään työt sankareitten, joita rakastan. Ja vaikka sanotaankin, että noidat ain' ovat raakoja ja julmia, oon minä sentään lempeä ja hellä vain hyvää ihmisille tahtoen.

Kun syvän Hadeen kuiluss' alahalla ma uutterasti mietin, askaroin ja sommittelin merkkejäni juuri, niin kuulin, kuinka valittaen kutsui ihana Dulcinea Tobososta. Sain tietää, että lumottu hän oli: hän, ennen ylhäinen ja hieno nainen, nyt oli maalaistyttö kömpelö ja arka. Muu häntä sääliks kävi, siksi myös luurankoon rumaan puin henkeni, kun tutkinut ma olin tarkoin ensin, mik' apu lähteä vois kirjoistani ja mitä neuvoa vois moiseen hätään mun pirullinen noitatieteeni.

Oi Sinä, ihanne ja kaunistus sen joukon, joka teräspaitaa kantaa, Sa, majakka ja pohjantähti kirkas, tienviitta niiden, jotka velttoutta ja höyhenpatjain unteluutta pakoon päin vaaroja ja vastuksia nousten niin rohkeasti miekan kastaa vereen, ma Sulle puhun, urho pelvoton, jok' ylistyst' et koskaan kylliks saanut, oi urhoollinen, viisas Don Quijote, sa Manchan maine, tähti Espanjan: ihana Dulcinea saavuttaa voi entishahmon kyllä, mutta vain siten, että Sancho, asemiehes, nyt pakaroilleen piiskaniskuja saa kolmetuhatta ja kolmesataa ja sellaisella voimall', että niistä jää särky, kipu paikkaan paljaaseen. Näin kuuluu päätös noitain, joista sai alkuosakin neidon onnettomuus, — ja siksi saavuin, hyvä herrasväki.

— Hiisi vieköön! — virkkoi nyt Sancho. — Eipä vähän mitään; kolmetuhatta ruoskaniskua! Mutta minä en anna itselleni niitä kolmeakaan, enempää kuin kolmea tikariniskua. Piru periköön semmoisen lumouksesta päästämisen! En minä ymmärrä, mitä pakaroillani on noituuksien kanssa tekemistä! Jumaliste, jos herra Merlin ei ole keksinyt parempaa keinoa neiti Dulcinea Tobosolaisen lumouksesta päästämiseksi, niin olkoon lumouksessaan, kunnes kuolee!

— Minä otan teidät kiinni, — sanoi Don Quijote — te herra moukka ja sipulinsyöjä, ja sidon teidät johonkin puuhun niin alastomana kuin äitinne teidät synnytti ja annan teille, en sano kolmetuhattakolmesataa, vaan kuusituhattakuusisataa raippaa, ja ne kyllä istuvat niin lujassa, etteivät putoa pois, vaikka ravistelisitte itseänne kolmetuhattakolmesataa kertaa. Ja älkää huoliko vastata minulle sanaakaan, muuten riistän sielun ruumiistanne.

Tuon kuultuaan Merlin sanoi:

— Niin ei saa tapahtua; ne iskut, jotka kelpo Sanchon tulee saada, hänen tulee ottaa vastaan vapaaehtoisesti eikä pakosta ja ainoastaan milloin hän itse haluaa; hänelle näet ei ole määrätty mitään varmaa aikaa. Jos hän kuitenkin haluaa suorittaa katumusharjoituksensa näitten ruoskaniskujen puolella määrällä, niin hän voi sallia, että ne antaa hänelle jokin vieras käsi, vaikka se olisikin raskaanlainen.

— Minuun ei saa koskea mikään käsi, — vastasi Sancho — ei vieras eikä oma, ei raskas eikä keveä. Olenko kukaties synnyttänyt neiti Dulcinea Tobosolaisen, jotta pakaroittani pitää sovittaa, mitä hänen silmänsä ovat rikkoneet? Toisin on herrani ja isäntäni laita, sillä hän ja neiti Dulcinea ovat yhtä, ja koska hän lakkaamatta nimittää neitiä elämäkseen ja sielukseen, tuekseen ja turvakseen, niin hän voi ja hänen tuleekin piiskata itseänsä hänen tähtensä ja ryhtyä kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin päästääkseen hänet lumouksesta. Mutta minäkö itseäni piiskaisin? Pois se.

Sancho oli tuskin ennättänyt tuon sanoa, kun Merlinin hengen vieressä istuva hopeaharsoinen neito siirsi syrjään hienon hunnun ja paljasti kasvot, jotka näyttivät kaikista tavattoman kauniilta. Sitten hän kääntyi luontevan miehekkäästi suoraan Sancho Panzan puoleen ja lausui hänelle äänellä, joka ei ollut erittäin naisellinen:

— Oi sinä onneton aseenkantaja, sinä pölkkypää, sinä, jolla on sydän korkkipuuta ja muut sisukset piikiveä! Jos sinua käskettäisiin, sinä hävytön lurjus, syöksymään maahan korkeasta tornista, jos sinua vaadittaisiin, sinä ihmissuvun vihollinen, syömään tusina rupikonnia, kaksi tusinaa sisiliskoja ja kolme tusinaa käärmeitä, jos sinua yllytettäisiin surmaamaan omaa eukkoasi ja lapsiasi jollakin hirmuisen terävällä käyrämiekalla, ei olisi ihmekään, jos arkailisit ja ujostelisit, mutta kun pidät suurena asiana kolmeatuhattakolmeasataa ruoskaniskua, vaikka ei ole yhtäkään orpokodin poikaa, olipa hän kuinka heiveröinen tahansa, joka ei saa yhtä monta joka kuukausi, niin se ihmetyttää, hämmästyttää ja kauhistuttaa kaikkien kuuntelijoiden sääliväisiä sydämiä, ja myös kaikkien niiden, jotka aikojen kuluessa tulevat sen tietämään. Käännä, sinä kurja ja paatunut otus, käännä, sanon minä, nuo pelästyneet kissapöllön-silmäsi minun silmäteriini, joita on verrattu taivaan tuikkiviin tähtiin, niin saat nähdä, kuinka ne vuodattavat kyyneliä solkenaan ja virtanaan, uurtaen vakoja, teitä ja polkuja minun poskieni armaille niityille. Liikuttakoon mieltäsi, sinä konna ja ilkeä kuvatus, että kukoistavan nuoruuteni, joka on vasta toisella kymmenellä — olen näet täyttänyt yhdeksäntoista, mutta en vielä kahtakymmentä — täytyy riutua ja kuihtua kömpelön maalaistytön kuoren alla, ja jollen nyt näyttäydy sellaisena, niin se johtuu erityisestä armosta, jonka on minulle suonut tässä läsnäoleva herra Merlin vain siinä tarkoituksessa, että kauneuteni saisi sinut heltymään; murheellisen kaunottaren kyynelet näet muuttavat kalliot puuvillaksi ja tiikerit lampaiksi. Piiskaa, piiskaa paksuja lihojasi, sinä kesyttämätön peto, kannusta mielesi rohkeutta, joka yllyttää sinua vain syömään syötyäsikin, ja päästä vapauteen minun hieno hipiäni, lempeä luonnonlaatuni ja kauniit kasvoni. Ja jollet tahdo minun tähteni taipua ja suostua järkevästi toimimaan, niin tee se tuon ritariraukan tähden, joka seisoo vieressäsi, tarkoitan, herrasi tähden; sillä minä näen, että hänen sielunsa on jo poikkipuolin hänen kurkussaan, ei kymmenenkään tuuman päässä hänen huuliltaan, ja odottaa siinä sinun töykeätä tai lempeätä vastaustasi tullakseen suusta ulos tai painuakseen takaisin vatsaan.

Tuon kuultuaan Don Quijote tunnusteli kurkkuaan ja lausui herttuan puoleen kääntyen:

— Totisesti, armollinen herra, Dulcinea puhui totta: sieluni on poikkipuolin kurkussani kuin pähkinä jousessa.

— Mitä te asiasta arvelette, Sancho? — kysyi herttuatar.

— Minä sanon, armollinen rouva, — vastasi Sancho — mitä jo sanoin: piiskaamisesta minä sanon itseni irki.

— Teidän tulee sanoa irti, Sancho, eikä niinkuin sanotte — virkkoi herttua.

— Jättäköön teidän korkeutenne minut rauhaan; — vastasi Sancho — minä en ole nyt sillä tuulella, että välittäisin saivartelusta tai yhdestä kirjaimesta enemmän tai vähemmän: mieltäni hämmentävät niin nuo iskut, joita minulle pitäisi antaa tai joita minun pitäisi antaa itselleni, etten tiedä mitä sanoa tai mitä tehdä. Haluaisin kumminkin kuulla armolliselta neidiltä neiti Dulcinea Tobosolaiselta, missä hän on oppinut tuommoisen pyytämistavan. Hän tulee tänne ja pyytää minua piiskaamaan itseni vialle, haukkuu minua pölkkypääksi ja kesyttämättömäksi pedoksi ja nimittelee vielä monilla muilla rumilla nimillä, joita piru sietäköön. Onko minun pintani pronssia, ja koskeeko minuun rahtuakaan, pääseekö hän lumouksesta vai ei? Millaisen korin täynnä liinavaatteita, paitoja, myssyjä ja sukkia (vaikka enhän minä semmoisia käytä) hän on tuonut mukanaan minua suostuttaakseen? Ei muuta kuin haukkumasanan toisensa jälkeen, vaikka hyvin tietää täällä yleisesti käytetyn sananparren, että kullalla kuormitettu aasi kulkee helposti vuoren yli, että lahjat halkovat kallioita, että rukoile Jumalaa ja junttaa päälle, ja että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla? Entä sitten tämä minun herrani ja isäntäni, jonka pitäisi silittää selkääni ja hyvitellä minua, niin että tulisin pehmeäksi kuin kaltattu villa, hän uhkaa kiinni saatuaan sitoa minut alastomana puuhun ja antaa ruoskaniskuja kaksinkertaisen määrän. Mutta näiden armeliaitten herrojen tulee muistaa, etteivät he tahdo piiskattavaksi ainoastaan aseenkantajaa, vaan myös käskynhaltian, ja siitä on jo sentään suhta pois. Heidän tulee oppia, heidän tulee piru vieköön oppia oikein pyytämään, pyytämään taitavasti ja siivollisesti, sillä ajat eivät ole aina samanmoiset eivätkä ihmiset ole aina hyvällä tuulella. Minä olen harmiin pakahtumassa, koska huomaan viheriän nuttuni revenneen, ja nyt tullaan vaatimaan, että minun pitää vapaaehtoisesti piestä itseäni, vaikka olen niin kaukana kaikesta semmoisesta, että yhtä hyvin tahtoisin muuttua intiaaniksi.

— Totisesti, hyvä Sancho, — sanoi herttua — jos ette pehmene pehmeämmäksi kuin kypsä viikuna, ette milloinkaan pääse käskynhaltiaksi. Olisihan mainiota, jos minä lähettäisin saareni asukkaille julman ja kovasydämisen maaherran, joka ei helly neidon kyynelistä eikä älykkäitten, mahtavien vanhojen velhojen ja tietäjäin pyynnöistä! Sanalla sanoen, Sancho, teidän tulee joko itse piiskata itseänne tai antautua toisten piiskattavaksi; muuten ette pääse käskynhaltiaksi.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — enkö voisi saada kahden päivän ajatusaikaa harkitakseni, mikä on itselleni parasta?

— Ei, ei millään muotoa — virkkoi Merlin. — Nyt, tällä hetkellä ja tässä paikassa on päätettävä, kuinka tässä asiassa käy: joko niin, että Dulcinea palaa Montesinon luolaan ja maalaistytöksi, kuten ennen, tai niin, että hänet viedään nykyisessä hahmossaan Elysionin kentille, missä hän tulee oleskelemaan odottaen ruoskaniskujen lukumäärän täyttymistä.

— Kas niin, kelpo Sancho, — virkkoi herttuatar — rohkaiskaa nyt mielenne ja osoittakaa kiitollisuutta herra Don Quijotelle, jonka leivissä olette ollut ja jolle meidän kaikkien tulee olla alttiita ja myöntyväisiä hänen hyvän mielenlaatunsa ja jalojen ritaritöittensä tähden. Suostukaa, poikani, tähän kuritukseen, ja piru pirun periköön ja pelko lähteköön käpälämäkeen, sillä rohkeus voittaa kovan onnen, kuten itse hyvin tiedätte.

Siihen vastasi Sancho näillä asiaankuulumattomilla sanoilla, kääntyen kysymään Merliniltä:

— Kuulkaahan, armollinen herra Merlin, tullessaan tänne kuriirina piru toi isännälleni terveiset herra Montesinolta; hän näet käski Montesinon puolesta isäntäni odottaa häntä tässä, koska hän aikoi ryhtyä toimenpiteisiin neiti Dulcinea Tobosolaisen lumouksesta päästämiseksi; mutta toistaiseksi emme ole nähneet Montesinoa emmekä ketään hänen kaltaistaan.

Siihen vastasi Merlin:

— Hyvä Sancho, piru on tyhmä ja suuri lurjus. Minä lähetin hänet etsimään isäntäänne, mutta en tuomaan terveisiä Montesinolta, vaan itseltäni: Montesinos on näet yhä vielä luolassaan, missä hän miettii tai oikeammin odottaa lumouksesta vapautumistaan; on näet vielä häntä nylkemättä. Jos hän on teille jotakin velkaa tai jos teillä on jotakin selvitettävää hänen kanssaan, niin minä kuljetan hänet teidän luoksenne ja vien hänet minne haluatte. Mutta suostukaa nyt vihdoin tähän kuritukseen ja uskokaa minua: se tulee olemaan sangen hyödyllistä sekä sielullenne että ruumiillenne, sielulle senvuoksi, että teette sellaisen laupeudentyön, ja ruumiillenne, koska tiedän, että olette verevää lajia, joten pieni suonenisku ei suinkaan haittaa.

‒ Onpa maailmassa lääkäreitä, kun noidatkin ovat lääkäreitä; — vastasi Sancho — mutta koska kaikki minulle sitä samaa vakuuttavat, vaikka en itse sitä oikein älyä, niin sanon suostuvani antamaan itselleni ne kolmetuhattakolmesataa iskua, sillä ehdolla, että saan antaa ne itselleni milloin ja missä haluan ja ettei määrätä mitään varmoja päiviä ja aikoja; minä kyllä koitan päästä tästä velasta niin pian kuin suinkin, jotta maailma saa taas nauttia neiti Dulcinea Tobosolaisen kauneutta; hän näet todella näyttää olevan kaunis, vaikka luulin ihan päinvastoin. Ehtona tulee olla myös, ettei minun tarvitse piiskata itseäni verille ja että otetaan lukuun nekin lyönnit, jotka sattuvat vain hipaisemaan. Samoin vielä, että jos erehtyisin laskuissa, niin herra Merlinin, joka tietää kaikki, tulee pitää huolta laskemisesta ja ilmoittaa minulle, mitä puuttuu tai mitä on liikaa.

— Liioista ei tarvitse mitään ilmoittaa; — vastasi Merlin — kun näet olemme päässeet niin pitkälle, että mainittu luku on täysi, vapautuu neiti Dulcinea heti lumouksestaan ja tulee kiitollisena tapaamaan kelpo Sanchoa ja kiittämään, vieläpä palkitsemaankin häntä hänen hyvästä työstään. Teidän siis ei tarvitse olla huolissanne liioista enempää kuin puuttuvistakaan, ja Jumala minua varjelkoon ketään pettämästä hiuskarvankaan vertaa.

— Olkoon siis menneeksi, Jumalan nimeen! — sanoi Sancho. — Minä suostun omaan onnettomuuteeni, tarkoitan, että ryhdyn katumusharjoitukseen, mainituilla ehdoilla.

Sancho oli tuskin ehtinyt lausua viimeiset sanat, kun puhallussoittimet alkoivat jälleen soida ja kuului taas lukemattomia pyssynlaukauksia. Don Quijote lankesi Sanchon kaulaan suudellen lukemattomat kerrat hänen otsaansa ja poskiansa. Herttuatar ja herttua ja kaikki läsnäolevat ilmaisivat erinomaista tyytyväisyyttään, vaunut lähtivät liikkeelle, ja kaunis Dulcinea kumarsi ohikulkiessaan herttualle ja herttuattarelle ja niiasi syvään Sancholle.

Nyt lähestyi jo nopeasti herttainen ja hymyilevä aamunkoitto; niittyjen kukat aukenivat ja kohottivat päitään, ja purojen virtaava kristalli, valkoisten ja harmaitten piikivien välitse solisten, riensi maksamaan veroaan sitä odottaville virroille. Hilpeä maa, kirkas taivas, puhdas ilma, heleä valo, kukin erikseen ja kaikki yhdessä, osoittivat selvästi, että päivä, joka seurasi koittaren kintereillä, tulisi olemaan kirkas ja kaunis. Herttua ja herttuatar, tyytyväisinä metsästykseen ja älykkäästi ja onnellisesti suoritettuun suunnitelmaan, palasivat linnaansa aikoen jatkaa kepposiaan; ne näet huvittivat heitä enemmän kuin mikään oikea asia.

Kuudesneljättä luku,

jossa kerrotaan ihmeellinen ja ennenkuulumaton seikkailu kamarirouva Tuskallisen kanssa, jota muuten mainitaan kreivitär Trifaldin nimellä, ja esitetään kirje, jonka Sancho Panza kirjoitti vaimolleen Teresa Panzalle.

Herttualla oli eräs erittäin kujeellinen ja hupainen hovimestari, sama mies, joka oli näytellyt Merlinin osaa ja järjestänyt koko taannoisen seikkailun, sepittänyt säkeet ja harjoittanut erään paashin näyttelemään Dulcinean osaa. Isäntäväkensä avustamana hän kävi nyt järjestämään toista kepposta, joka oli hauskimpia ja merkillisimpiä mitä ajatella saattaa.

Herttuatar kysyi seuraavana päivänä Sancholta, oliko hän aloittanut katumusharjoituksen, joka hänen tuli suorittaa, jotta Dulcinea pääsisi lumouksestaan. Sancho sanoi aloittaneensa ja kertoi menneenä yönä lyöneensä itseään viisi kertaa. Herttuatar kysyi, millä hän oli itseään lyönyt. Sancho sanoi lyöneensä kämmenellään.

— Se on pikemmin taputtamista kuin kurittamista — virkkoi herttuatar. — Arvelen, ettei viisas Merlin tyydy semmoiseen hellittelyyn; kelpo Sanchon tulee käyttää jonkinlaista piikeillä tai solmuilla varustettua ruoskaa, niin että lyönnit tuntuvat, sillä vitsa lapsen viisahaksi, ja sellaisen ylhäisen naisen kuin Dulcinea Tobosolaisen vapautta ei osteta niin huokealla hinnalla. Sanchon tulee myös muistaa, että hyvät työt, jotka suoritetaan veltosti ja laimeasti, eivät ole ansiollisia eivätkä minkään arvoisia.[3]

Siihen vastasi Sancho:

— Antakoon teidän korkeutenne minulle jonkin sopivan ruoskan tai pampun, niin kyllä minä sillä itseäni peittoan, kun se vain ei tee kovin kipeätä; teidän armonne näet tulee tietää, että minulla, vaikka olenkin maatiaismies, on hipiä pikemmin pumpulia kuin aroheinää, eikä sentään passaa, että pieksen itseni riekaleiksi toisten tähden.

— Olkoon menneeksi; — vastasi herttuatar — minä annan teille huomenna ruoskan, joka teille hyvin sopii ja sopii myös teidän hienoon hipiäänne, aivan kuin ne molemmat olisivat sisaruksia.

Siihen sanoi Sancho:

— Rakas armollinen rouva, teidän korkeutenne tulee tietää, että olen kirjoittanut kirjeen eukolleni Teresa Panzalle kertoen hänelle kaikesta, mitä minulle on tapahtunut lähdettyäni hänen luotaan; minulla on kirje täällä povessani eikä siitä puutu enää muuta kuin allekirjoitus. Pyytäisin nyt teidän suuriälyisyyttänne lukemaan sen, sillä minusta tuntuu, että se sopii hyvin käskynhaltian tyyliin, tarkoitan siihen tapaan, miten käskynhaltioitten tulee kirjoittaa.

— Kuka sen on sommitellut? — kysyi herttuatar.

‒ Kuka muu sen olisi sommitellut kuin minä vaivainen syntinen itse? — vastasi Sancho.

‒ Entä oletteko itse sen kirjoittanutkin? — kysyi herttuatar.

— Mitä vielä; — vastasi Sancho — enhän minä osaa lukea enkä kirjoittaa, vaikka puumerkkini kyllä osaan piirtää.

— Katsotaan; — sanoi herttuatar — te varmaan osoitatte siinä eteviä ja päteviä luonnonlahjojanne.

Sancho veti povestaan avoimen kirjeen, herttuatar otti sen ja huomasi sen sisältävän seuraavaa:

Sancho Panzan kirje vaimolleen Teresa Panzalle.

»Vaikka selkähäni sain, herroiksi ma kuljin vain»; jos minulla nyt on hyvä saari hallittavana, niin hyvät paukut se minulle maksoi. Tätä sinä et tietenkään nyt ymmärrä, Teresa kulta; mutta kuulethan toiste. Sinun tulee tietää, Teresa, että olen päättänyt, että sinun tulee ajaa vaunuissa, mikä on niinkuin olla pitää, sillä muunlainen meno se on kuin nelinkontin ryömimistä. Sinä olet käskynhaltian rouva; katsohan, uskaltaako kukaan juoruta sinusta takanapäin! Minä lähetän sinulle tässä viheriän metsästyspuvun, jonka armollinen rouva herttuatar on minulle lahjoittanut; korjaa se niin, että siitä tulee hame ja liivi tyttärellemme. Isäntäni Don Quijote, mikäli olen näillä kulmilla kuullut sanottavan, on viisas hullu ja hupainen vähäjärkinen, ja sanotaan, etten minä ole paljon häntä huonompi. Me olemme käyneet Montesinon luolassa, ja viisas Merlin on saanut minut käsiinsä, jotta minä päästäisin lumouksesta Dulcinea Tobosolaisen, jota siellä kotipuolessa sanotaan Aldonza Lorenzoksi. Kolmellatuhannellakolmellasadalla raipalla, jotka minun tulee itselleni antaa, siitä luvusta vähentäen viisi, hän pääsee lumouksestaan niin vapaaksi kuin äiti, joka hänet synnytti. Älä kerro tästä mitään kenellekään, sillä jos panet kalusi katseltavaksi, niin toiset sanovat, että se on valkoinen, ja toiset, että se on musta. Muutaman päivän päästä minä lähden käskynhaltianvirkaan ja lähden sinne vakavasti aikoen tehdä rahaa, sillä minulle on sanottu, että kaikki uudet käskynhaltiat lähtevät virkaansa samaa toivoen; minä otan siitä hiukan pohtia ja lähetän sinulle sitten tiedon, pitääkö sinun tulla luokseni vai ei. Harmo voi hyvin ja lähettää sinulle paljon terveisiä, enkä minä aio sitä jättää, vaikka tekisivät minusta Suurturkin. Valtiattareni herttuatar suutelee tuhat kertaa käsiäsi; lähetä sinä hänelle kaksituhatta suudelmaa; ei näet ole olemassa mitään, mikä maksaa vähemmän ja on huokeampaa, kuten isäntäni sanoo, kuin sievä ja sovelias käytös. Jumala ei ole sallinut minun löytää toista matkalaukkua, jossa olisi ollut toiset sata dukaattia, niinkuin taannoin; mutta älä siitä huoli, Teresa kulta, sillä ei se pala, joka tornissa soittaa, ja käskynhaltianvirassa kaikki kyllä lopulta selviää; mutta suurta huolta on minulle tuottanut, että minulle sanotaan, että jos kerran sitä koetan, en voi enää haluani hillitä, ja jos niin on, niin asia ei käy minulle kovin huokeaksi, vaikka saavathan ne rujot ja rammatkin almuja hyvän virkatalon verosta, niin että sinä tulet rikkaaksi tavalla tai toisella ja elät kuin pellossa. Jumala sitä onnea sinulle suokoon niinkuin hän voi ja antakoon minulle terveyttä ja hyvää vointia sinua palvellakseni. Annettu tässä linnassa heinäkuun 20:nä 1614.

Sinun miehesi, käskynhaltia

Sancho Panza.»

Kirjeen luettuaan herttuatar sanoi Sancholle:

— Kahdessa seikassa kelpo käskynhaltia on hiukan harhateillä. Ensinnäkin siinä, että hän sanoo tai antaa ymmärtää, että hänelle on annettu maaherrakunta niistä ruoskaniskuista, jotka hänen tulee antaa itselleen, vaikka hän kieltämättä hyvin tietää, että puolisoni herttuan sen hänelle luvatessa kukaan ihminen ei aavistanut mitään semmoisesta lihankidutuksesta; toinen seikka on se, että hän osoittautuu kirjeessään kovin ahneeksi, ja minä toivon, ettei käy ohraisesti; sillä ahneus pussin puhkaisee, ja ahne käskynhaltia hallitsee huonosti oikeutta.

— En minä sitä tarkoita, armollinen rouva; — vastasi Sancho — ja jos kirje ei teidän armonne mielestä ole semmoinen kuin sen pitää olla, niin ei muuta kuin revitään se ja tehdään uusi, vaikka mahdollista on, että siitä tulee huonompi, jos se jätetään minun oman pääkoppani varaan.

— Ei, ei; — vastasi herttuatar — tämä on hyvä, ja minä haluan näyttää sen herttualle.

He lähtivät nyt puutarhaan, missä oli määrä aterioida sinä päivänä. Herttuatar näytti Sanchon kirjeen herttualle, jota se kovin huvitti. Sitten aterioitiin, ja kun ruoka-astiat oli korjattu pois ja oli nautittu hyvä kotva Sanchon hupaisista jutuista, kuultiin yhtäkkiä ylen surullinen huilun ääni ja kumean ja epävireisen rummun pärinä. Kaikki näyttivät säikähtävän tätä soraäänistä ja sotaista musiikkia, varsinkin Don Quijote, joka siitä kävi niin levottomaksi, että tuskin voi pysyä paikoillaan; Sanchosta ei ole muuta sanottavaa kuin että pelko ajoi hänet tavalliseen pakopaikkaan, nimittäin herttuattaren viereen tai hänen hameensa taakse; kuuluva ääni näet oli tosiaan ylen surullinen ja alakuloinen. Kaikkien jännittyneinä odottaessa nähtiin puutarhaan tulevan kaksi miestä, molemmat surupuvussa, joka oli niin pitkä, että viisti maata, ja tulijat löivät kahta suurta rumpua, jotka nekin olivat mustalla kankaalla päällystetyt. Heidän vieressään asteli pillipiipari, hänkin sysi- ja pikimusta samoinkuin toiset. Näiden kolmen jäljessä tuli jättiläismäinen hahmo, pikemmin kääritty kuin puettu mustaan kaapuun, jonka laahus oli suunnattoman pitkä. Kaapua kiersi vyötäisillä ja yli rinnan hankkilus, sekin musta, ja siitä riippui valtavan suuri mustakahvainen ja -huotrainen käyrämiekka. Hänen kasvojaan peitti läpinäkyvä musta huntu, jonka takaa paistoi tavattoman pitkä lumivalkoinen parta. Hän asteli rumpujen äänen tahdissa erittäin arvokkaasti ja tyynesti. Sanalla sanoen: hänen suuri kokonsa, juhlallinen käyntinsä, mustuutensa ja saattueensa todella saattoivat säikähdyttää kaikkia, jotka hänet näkivät tietämättä, kuka hän oli.

Hän siis saapui hitaasti ja juhlallisesti astellen luo ja polvistui herttuan eteen, joka toisten läsnäolevien kanssa seisoi häntä odottamassa; mutta herttua ei millään ehdolla sallinut hänen puhua, jollei hän sitä ennen noussut. Peloittava hahmo teki niin ja siirsi noustuaan hunnun kasvoiltaan paljastaen kaikkein kamalimman, pisimmän, valkoisimman ja tuuheimman parran, mitä ihmissilmät olivat milloinkaan nähneet, päästi sitten leveästä ja laajasta rinnastaan syvän ja sointuisan äänen, kiinnitti katseensa herttuaan ja lausui:

‒ Korkea ja suurivaltainen herra, minua mainitaan Trifaldin[4] Valkoparran nimellä. Minä olen kreivitär Trifaldin asepalvelua, hänen, jota nimitetään myös kamarirouva Tuskalliseksi ja jolta minä tuon teidän korkeudellenne viestiä, nimittäin pyyntöä, että teidän ylhäisyytenne suvaitsisi antaa hänelle luvan ja vapauden astua sisään ilmoittamaan huolensa, mikä on kaikkein ennenkuulumattomimpia ja ihmeellisimpiä, mitä kaikkein murheellisinkaan mieli on voinut maailmassa koskaan kuvitella. Ja hän tahtoo ensiksi tietää, asustaako tässä teidän linnassanne urhoollinen ja milloinkaan voittamaton ritari Don Quijote Manchalainen, jota etsimään hän on tullut jalkaisin ja paastoten Candayan kuningaskunnasta tänne teidän valtakuntaanne saakka, mitä sopii ja tuleekin pitää ihmeenä tai ilmettynä noituutena. Hän odottaa tämän linnoituksen tai huvilinnan portilla ja on valmis astumaan sisään heti teiltä suosiollisen luvan saatuaan. Olen puhunut.

Sitten hän ryki, siveli molemmin käsin partaansa ylhäältä alas asti ja odotti aivan rauhallisesti herttuan vastausta, joka kuului näin: