Part 1

MIELEVÄ HIDALGO DON QUIJOTE MANCHALAINEN II:2

Kirj.

Miguel De Cervantes Saavedra

Espanjankielestä suomentanut

J. Hollo

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.

SISÄLLYS:

Neljäsneljättä luku, jossa kerrotaan kuinka saatiin tieto, miten verraton Dulcinea Tobosolainen piti vapautettaman lumouksestaan, mikä on tämän kirjan mainioimpia seikkailuja.

Viidesneljättä luku, missä jatkuu kertomus Don Quijotelle tuodusta Dulcinean lumouksesta vapauttamista koskevasta tiedosta, sekä muista ihmeellisistä tapahtumista.

Kuudesneljättä luku, jossa kerrotaan ihmeellinen ja ennenkuulumaton seikkailu kamarirouva Tuskallisen kanssa, jota muuten mainitaan kreivitär Trifaldin nimellä, ja esitetään kirje, jonka Sancho Panza kirjoitti vaimolleen Teresa Panzalle.

Seitsemäsneljättä luku, jossa jatkuu mainio seikkailu kamarirouva Tuskallisen kanssa.

Kahdeksasneljättä luku, jossa esitetään, mitä kamarirouva Tuskallinen kertoi kovasta kohtalostaan.

Yhdeksäsneljättä luku, jossa Trifaldi jatkaa merkillistä ja hämmästyttävää historiaansa.

Neljäskymmenes luku. Asioista, jotka koskevat tätä seikkailua ja tätä merkittävää historiaa.

Yhdesviidettä luku. Kertomus Tappiniekan tulosta ja tämän pitkällisen seikkailun loppu.

Kahdesviidettä luku. Neuvoista, joita Don Quijote antoi Sancho Panzalle, ennenkuin tämä lahti saaren käskynhaltiaksi, sekä muista hyvin harkituista seikoista.

Kolmasviidettä luku. Kuinka Don Quijote vielä neuvoi Sancho Panzaa.

Neljäsviidettä luku. Kuinka Sancho Panza kuljetettiin käskynhaltiaksi ja Don Quijotelle linnassa sattuneesta merkillisestä seikkailusta.

Viidesviidettä luku. Kuinka suuri Sancho Panza otti saaren haltuunsa ja kuinka hän alkoi sitä hallita.

Kuudesviidettä luku. Hirmuisesta tiuku- ja kissametelistä, joka säikähdytti Don Quijotea lemmenseikkailussa rakastuneen Altisidoran kanssa.

Seitsemäsviidettä luku, jossa jatketaan kertomusta siitä, miten Sancho Panza hoiti käskynhaltianvirkaa.

Kahdeksasviidettä luku. Mitä Don Quijotelle sattui herttuattaren kamarirouvan Doña Rodriguezin kanssa, sekä muita tapauksia, joita kannattaa kirjaan merkitä ja ikuisessa muistossa säilyttää.

Yhdeksäsviidettä luku. Mitä Sancho Panzalle sattui hänen ollessaan kiertomatkalla saaressa.

Viideskymmenes luku, missä mainitaan, keitä olivat ne noidat ja kiusaajahenget, jotka paukuttelivat kamarirouvaa ja nipistelivät ja kynsivät Don Quijotea, ja kerrotaan, mitä sattui hovipojalle, joka vei kirjettä Sancho Panzan vaimolle Teresa Sanchalle.

Yhdeskuudetta luku. Lisää Sancho Panzan käskynhaltiana-olosta ja muista hupaisenlaisista tapahtumista.

Kahdeskuudetta luku, missä kerrotaan seikkailusta toisen kamarirouva Tuskallisen eli Ahdistuksenalaisen kanssa, jota muuten mainitaan Doña Rodriguezin nimellä.

Kolmaskuudetta luku. Murheellisesta lopusta ja päätöksestä, jonka sai Sancho Panzan käskynhaltiana-olo.

Neljäskuudetta luku, missä käsitellään seikkoja, jotka koskevat tätä historiaa eikä mitään muuta.

Viideskuudetta luku. Seikoista, joita Sancholle sattui matkalla, ja muista asioista, jotka ovat niin merkillisiä, ettei paremmasta apua.

Kuudeskuudetta luku. Hirmuisesta ja ennenkuulumattomasta taistelusta, johon kävivät Don Quijote Manchalainen ja lakeija Tosilos ensinmainitun puolustaessa kamarirouva Doña Rodriguezin tytärtä.

Seitsemäskuudetta luku, jossa kerrotaan, kuinka Don Quijote sanoi jäähyväiset herttualle ja mitä hänelle sattui herttuattaren kamarineidin, älykkään ja huiman Altisidoran kanssa.

Kahdeksaskuudetta luku, jossa kerrotaan kuinka Don Quijotelle sateli seikkailuja niin paljon, että toinen oli toisen tiellä.

Yhdeksäskuudetta luku, missä kerrotaan Don Quijotelle sattuneesta erinomaisesta tapauksesta, jota sopii seikkailuna pitää.

Kuudeskymmenes luku. Siitä, mitä Don Quijotelle sattui hänen ollessaan matkalla Barcelonaan.

Yhdesseitsemättä luku. Siitä, mitä Don Quijotelle sattui hänen saapuessaan Barcelonaan, sekä muista seikoista, jotka ovat pikemmin todenperäisiä kuin mieleviä.

Kahdesseitsemättä luku, missä kerrotaan taiotun pään kanssa sattuneesta seikkailusta ja muista vähäpätöisistä seikoista, joita ei sovi kertomatta jättää.

Kolmasseitsemättä luku. Kertomus siitä, kuinka huonosti Sancho Panzan kävi hänen käydessään kaleereilla, ja ihmeellisestä seikkailusta kauniin moriskotytön kanssa.

Neljässeitsemättä luku, missä kerrotaan seikkailusta, joka tuotti Don Quijotelle enemmän huolta kuin kaikki aikaisemmin häntä kohdanneet.

Viidesseitsemättä luku, missä mainitaan, kuka Hohtavan kuun ritari oli, ja kerrotaan Don Gregorion vapauttamisesta sekä muista seikoista.

Kuudesseitsemättä luku, missä kerrotaan, mitä saa nähdä, kun sen lukee, tai kuulla, kun sen itselleen luetuttaa.

Seitsemässeitsemättä luku. Kertomus siitä, miten Don Quijote päätti ruveta paimeneksi ja viettää maalaiselämää lupaamansa vuoden ajan, sekä muista todella hupaisista ja oivallisista tapahtumista.

Kahdeksasseitsemättä luku. Don Quijotelle sattuneesta karheasta seikkailusta.

Yhdeksässeitsemättä luku. Kaikkein merkillisimmästä ja ihmeellisimmästä seikkailusta, mitä Don Quijotelle sattui koko tämän suuren historian aikana.

Seitsemäskymmenes luku, joka seuraa yhdeksättäseitsemättä ja käsittelee seikkoja, jotka ovat välttämättömiä tämän historian ymmärtämiseksi.

Yhdeskahdeksatta luku. Mitä Don Quijotelle ja hänen aseenkantajalleen Sancholle sattui heidän palatessaan kotikyläänsä.

Kahdeskahdeksatta luku. Kuinka Don Quijote ja Sancho saapuivat kotikyläänsä.

Kolmaskahdeksatta luku. Enteistä, joita Don Quijote havaitsi kotikyläänsä tullessaan, ja muista tapahtumista, jotka kaunistavat tätä suurta historiaa ja lisäävät sen arvoa..

Neljäskahdeksatta luku. Kuinka Don Quijote sairastui, teki testamenttinsa ja kuoli.

Selityksiä.

Neljäsneljättä luku,

jossa kerrotaan, kuinka saatiin tieto, miten verraton Dulcinea Tobosolainen piti vapautettaman lumouksestaan, mikä on tämän kirjan mainioimpia seikkailuja.

Herttua ja herttuatar nauttivat kovin keskustelusta Don Quijoten ja Sancho Panzan kanssa, ja päätettyään toteuttaa aikomuksensa ja tehdä ritarille joitakin kepposia, joissa olisi seikkailujen leimaa ja näköä, he käyttivät aiheenaan niitä seikkoja, joita Don Quijote oli heille kertonut Montesinon luolasta, saadakseen juonensa mainiosti onnistumaan (mutta herttuatar ei ihmetellyt mitään muuta niinkuin sitä, että Sancho saattoi olla kyllin yksinkertainen lopulta uskoakseen Dulcinea Tobosolaisen todella olevan lumottuna, vaikka hän itse oli ollut noitana ja keksinyt koko juonen). Annettuaan siis palvelijoilleen määräyksen, mitä kaikkea heidän piti tehdä, he ottivat kuusi päivää myöhemmin Don Quijoten kanssaan ajometsästykseen, mukanaan niin suuri määrä metsästäjiä ja pyssymiehiä, ettei kruunatulla kuninkaalla olisi voinut olla enempää. He antoivat Don Quijotelle metsästyspuvun ja Sancholle samanlaisen, kaikkein hienoimmasta viheriästä verasta tehdyn. Mutta Don Quijote ei halunnut pukea sitä ylleen, koska sanoi olevansa velvollinen lähimpinä päivinä palaamaan ankaraan asetoimeen, jota harjoittava ei mitenkään voinut kuljettaa mukanaan kirstuja ja kaappeja. Sancho sitävastoin otti, mitä hänelle annettiin, aikoen myydä sen ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa.

Kun siis odotettu päivä oli saapunut, puki Don Quijote ylleen varuksensa, Sancho verhoutui uuteen pukuunsa ja liittyi metsästäjäjoukkoon ratsastaen harmollaan, josta ei tahtonut luopua, vaikka hänelle hevosta tarjottiin. Herttuatar ilmaantui näkyviin upeassa asussa, ja Don Quijote talutti kohteliaisuuden ja säädyllisyyden vaatimuksia noudattaen hänen ratsuansa suitsista, vaikka herttua ei tahtonut siihen suostua. Vihdoin he saapuivat kahden sangen korkean vuoren välissä sijaitsevaan metsikköön, missä sijoituttiin paikoilleen, järjestettiin väijytykset ja ketjut, jaettiin väki eri puolille ja aloitettiin sitten metsästys suurella melulla, huutaen ja hihkuen, niin ettei toinen voinut kuulla toisen puhetta koirain haukkuessa ja metsästystorvien raikuessa.

Herttuatar astui maahan ja asettui, terävä metsästyskeihäs kädessään, paikkaan, mistä tiesi villisikojen tavallisesti hyökkäävän esiin. Herttua ja Don Quijote astuivat hekin maahan ja sijoittuivat hänen viereensä. Sancho asettui heidän kaikkien taakse, yhä ratsastaen harmollaan, jota ei uskaltanut jättää, koska pelkäsi sille sattuvan jotakin onnettomuutta. He olivat tuskin ennättäneet sijoittua ketjuun, sivuillaan lukuisa joukko palvelijoita, kun näkivät metsästä hyökkäävän koirien ahdistaman ja metsästäjien takaa-ajaman valtavan suuren metsäkarjun, joka syöksyi heitä kohti hampaitaan hioen, torahampaat paljaina ja kita vaahdossa. Sen nähtyään Don Quijote otti kilven käsivarrelleen, tarttui miekkaansa ja lähti sitä kohti. Samoin teki herttua, metsästyskeihäs kädessään; mutta herttuatar olisi ennättänyt ennen muita, jollei herttua olisi häntä siitä estänyt. Sancho, nähdessään tuon peloittavan eläimen, jätti harmon oman onnensa nojaan, pötki pakoon, minkä ennätti, ja yritti kiivetä korkeaan tammeen, kumminkaan onnistumatta. Ehdittyään keskitiehen hän näet tarttui oksaan kokiessaan kiivetä latvaan saakka, mutta pahaksi onneksi oksa katkesi, ja Sancho jäi pudotessaan johonkin oksantynkään riippumaan pääsemättä siitä maahan. Havaitessaan olevansa sellaisessa pinteessä, huomatessaan viheriän metsästysnuttunsa repeävän ja ajatellessaan vielä, että tuo kamala peto, jos se saapuisi luo, voisi yltää häneen, hän alkoi parkua niin ankarasti ja rukoilla apua niin hartaasti, että kaikki, jotka hänen huutonsa kuulivat, mutta eivät häntä nähneet, luulivat hänen joutuneen jonkin pedon raadeltavaksi. Hirmuisia torahampaitaan välkyttävän metsäkarjun lävistivät vihdoin lukuisat metsästyskeihäät, joita ojennettiin sitä kohti, ja Don Quijote, kääntyessään katsomaan sinnepäin, mistä Sanchon huudot kuuluivat (hän näet oli ne tuntenut aseenkantajansa huudoiksi), näki Sanchon riippuvan tammesta pää alaspäin, ja siinä vieressä seisoi harmo, joka ei ollut jättänyt kovaonnista isäntäänsä. Cide Hamete sanookin, että hän vain harvoin näki Sancho Panzan ilman harmoa: niin harras ystävyys ja luottamus liitti heitä toisiinsa.

Don Quijote tuli luo ja auttoi Sanchon alas, ja Sancho, huomattuaan päässeensä irti ja seisovansa jälleen maan kamaralla, katseli revennyttä metsästysnuttuansa aivan murheellisena; hän näet piti semmoista vaatekappaletta kokonaisen säteritilan arvoisena. Valtavan suuri metsäkarju nostettiin nyt muulin selkään, poltettiin rosmariinin ja myrtin oksilla ja kuljetettiin voittosaaliina suurten telttojen luo, jotka oli pystytetty keskelle metsikköä. Sinne oli jo järjestetty pöydät ja ateria, niin runsas ja suurenmoinen, että siitä hyvin saattoi huomata, kuinka ylhäinen ja antelias isäntä oli. Sancho näytti herttuattarelle nuttunsa repeämiä ja sanoi:

— Jos tässä oltaisiin jänis- tai lintujahdissa, niin nuttuni ei olisi käynyt näin huonosti. Minä en ymmärrä, mitä huvia voi olla siitä, että odotetaan eläintä, joka voi ihmisen tappaa, jos pääsee tokaisemaan torahampaillaan. Muistan kuulleeni laulettavan vanhaa laulua, jossa sanotaan:

Karhu sinut syököön kuin suuren Favilan.

— Favila oli goottilaiskuningas, — sanoi Don Quijote — jonka karhu söi hänen ollessaan metsästämässä.

— Sitähän minä tässä sanonkin; — vastasi Sancho — minun mielestäni ei ruhtinaitten ja kuninkaitten pitäisi antautua semmoisiin vaaroihin pelkän huvin vuoksi, jonka minusta nähden ei pitäisi olla mitään huvia, koska siinä vain yritetään tappaa eläintä, joka ei ole tehnyt mitään pahaa.

— Te varmaan erehdytte, Sancho, — vastasi herttua sillä suuren riistan pyynti on kuninkaille ja ruhtinaille soveliaampaa ja tarpeellisempaa kuin mikään muu ruumiinharjoitus. Metsästys on kuin sotaa: siinä käytetään sotajuonia, viekkautta ja väijytyksiä, jotta voidaan voittaa vihollinen joutumatta itse vahinkoon, siinä kestetään ankaraa kylmyyttä ja sietämättömintä hellettä, joutilaisuus ja uni häiriytyy, voimat vahvistuvat, ja sitä harjoittavan ihmisen jäsenet tulevat notkeiksi; sanalla sanoen, se on tointa, jota voidaan harjoittaa kenenkään saamatta siitä vahinkoa ja monen huviksi; ja parasta vielä, ettei sitä voi harjoittaa kuka tahansa, kuten muita metsästyslajeja, lukuunottamatta haukkajahtia, joka sekin kuuluu yksinomaan kuninkaille ja suurille herroille. Muuttakaa siis mielipidettänne, hyvä Sancho, ja harjoittakaa käskynhaltiaksi tultuanne metsästystä, niin saatte nähdä, että teille koituu siitä satakertainen hyöty.

— Sitä en tee; — vastasi Sancho — hyvä käskynhaltija pysyy kotonaan, kuin olisi koipi katkennut. Olisihan mainiota, jos ne, joilla on hänelle asiaa, tulisivat matkasta uupuneina häntä tapaamaan, ja hän olisikin metsässä huvittelemassa! Siinähän menisi koko käskynhaltianvirka päin hiiteen! Totisesti, armollinen herra, jahti ja huvitukset ovat pikemmin tyhjäntoimittajia kuin käskynhaltioita varten. Minä aion kiduttaa aikaani suurina juhlina pelaamalla korttia ja pyhäisin pelaamalla keilaa, sillä tuo metsästyshomma ei sovi minun asemaani, eikä omatuntoni siihen tyydy.

— Suokoon Jumala, että niin käy, Sancho, sillä sanomisesta tekemiseen on pitkä matka.

— Olkoon kuinka pitkä tahansa; — virkkoi Sancho — hyvää maksajaa ei pantti rasita, eikä auta varhainen nouseminen, jos Jumala apunsa kieltää, ja maha se jalkoja kannattaa eikä jalat mahaa; minä tarkoitan, että jos Jumala minua auttaa ja minä teen hyvissä meiningeissä, mitä minun tehdä pitää, niin varmasti hallitsen paremmin kuin jahtihaukka. Joka ei usko, pistäköön sormen suuhuni, niin saa nähdä, osaanko purra vai en!

— Jumala ja kaikki hänen pyhimyksensä sinut kirotkoot, kirottu Sancho — sanoi Don Quijote. ‒ Koska koittaakaan, kuten olen jo monta kertaa sanonut, se päivä, jolloin kuulen sinun lausuvan selvän ja järkevän lauseen ilman sananparsia! Teidän ylhäisyytenne jättäköön tuon hölmön omaan oloonsa, sillä hän jauhaa teistä hengen, ei kahden, vaan kahdentuhannen sananlaskun välissä, joita hän esittää niin sopivasti ja oikealla hetkellä, että Jumala hänelle terveyttä suokoon, tai minulle, jos viitsin häntä kuunnella.

— Vaikka Sancho Panzalla on sananlaskuja enemmän kuin kreikkalaisella komendöörillä,[1] — sanoi herttuatar — ei niitä silti sovi halveksia, sillä ne ilmaisevat ajatusta ytimekkäästi. Omasta puolestani voin sanoa, että ne huvittavat minua enemmän kuin muut, vaikkapa taitavammin ja sopivammissa tilaisuuksissa käytetyt.

Näissä ja muissa mielenkiintoisissa keskusteluissa he lähtivät teltasta metsään tarkastamaan muutamia odotuspaikkoja ja metsästysasemia, ja niin kului päivä ja tuli ilta. Ei ollut kumminkaan valoisaa ja hiljaista, kuten olisi voinut odottaa näin keskellä kesää; mutta illan puolihämärä oli erittäin otollinen herttuan ja herttuattaren aikeen toteuttamiselle. Kun näet yö lähestyi, alkoi hiukan ennen pimeän tuloa koko metsä äkkiä näyttää kuin joka puolelta tuleen syttyneeltä, ja kohta senjälkeen kuultiin eri tahoilta, milloin lähempää, milloin kauempaa, lakkaamatonta torventoitotusta ja muuta sotaista soittoa, kuin olisi metsän läpi liikkunut lukuisia ratsujoukkoja. Tulen loimo ja sotaisten soittimien rämy häikäisi ja huumasi läsnäolevien, vieläpä kaikkien metsässä olevien silmiä ja korvia. Sitten kuului loppumattomiin maurien _lelilí_,[2] torvet ja sarvet raikuivat, rummut pärisivät ja huilut vihelsivät, melkein yhtaikaa, niin keskeytymättä ja kiivaasti, että olisi täytynyt olla kuuro, jollei olisi kuuloaan menettänyt niin monien soittimien sekaisin pauhatessa. Herttua hämmästyi, herttuatar säpsähti, Don Quijote oli ihmeissään, Sancho Panza vapisi, ja nekin, jotka asian tiesivät, joutuivat pelon valtaan. Säikähdys toi mukanaan syvän hiljaisuuden, ja samassa saapui piruksi puettu kuriiri; hänellä oli torven asemesta valtavan suuri ontto sarvi, josta lähti kumea ja kaamea ääni.

— Hei, hyvä kuriiri, — huusi herttua — kuka olette, minne menette, ja mitä sotaväkeä on tuo, joka näyttää kulkevan tämän metsän halki?

Siihen vastasi kuriiri kammottavalla ja huikealla äänellä:

— Minä olen piru ja tulen etsimään Don Quijote Manchalaista. Tänne saapuva väki on kuusi noitajoukkoa, jotka kuljettavat riemusaatossa verratonta Dulcinea Tobosolaista. Hän saapuu lumottuna ja hänen kanssaan uljas ranskalainen Montesinos, joka tulee Don Quijotelle ilmoittamaan, kuinka mainittu neiti voidaan lumouksesta vapauttaa.

— Jos olette piru, kuten sanotte ja kuten ulkomuotonne osoittaa, niin teidän olisi jo pitänyt tuntea mainitsemanne ritari Don Quijote Manchalainen, koska hän on teidän edessänne.

— Jumalan ja omantuntoni nimessä — vastasi Piru — en tullut sitä huomanneeksi; ajatukseni liikkuivat niin monissa eri seikoissa, että unohdin pääasian, jonka vuoksi olen tänne tullut.

— Tämä paholainen — sanoi Sancho — on varmaan kelpo mies ja hyvä kristitty; jollei olisi, ei hän vannoisi Jumalan ja omantuntonsa nimessä. Alanpa uskoa, että helvetissäkin täytyy olla kunnon ihmisiä.

Paholainen kääntyi nyt, ratsunsa selästä astumatta, sanomaan Don Quijotelle:

— Sinun luoksesi, Leijonaritari (jospa näkisin sinut niiden kynsissä), lähettää minut kovaonninen, mutta miehuullinen ritari Montesinos käskien minun tuoda terveisiä ja sanoa sinulle, että sinun tulee odottaa häntä siinä paikassa, missä sinut kohtaan, koska hän kuljettaa mukanaan henkilöä, jota mainitaan Dulcinea Tobosolaisen nimellä, ja tulee sinulle ilmoittamaan, mitä on tehtävä, jotta hän pääsisi lumouksestaan. Ja koska olen tullut vain tätä varten, en saa viipyä tässä kauempaa; minunlaiseni paholaiset olkoot kanssasi, ja hyvät enkelit tätä herrasväkeä varjelkoot.

Niin sanottuaan hän puhalsi valtavaan sarveen, kääntyi ja lähti pois mitään vastausta odottamatta.

Kaikki joutuivat jälleen ihmetyksen valtaan, varsinkin Sancho ja Don Quijote; Sancho senvuoksi, että huomasi kaiken totuuden uhalla tahdottavan pitää Dulcineaa lumottuna, ja Don Quijote siksi, ettei vieläkään päässyt varmuuteen, olivatko hänen Montesinon luolassa kokemansa seikat todellisia vai ei. Hänen näitä mietteitä hautoessaan herttua kysyi häneltä:

‒ Aikooko teidän armonne herra Don Quijote jäädä odottamaan?

‒ Miksi en jäisi? — vastasi hän. — Minä odotan tässä pelotonna ja urhoollisena, vaikka koko helvetti hyökkäisi kimppuuni.

‒ Ja minä puolestani, jos näen vielä toisen pirun ja kuulen samanmoista sarven mörinää, odotan tässä yhtä varmasti kuin Flanderissa — virkkoi Sancho.

Yö oli sillävälin yhä pimennyt, ja metsässä alkoi väikkyä lukuisia valoja, niinkuin maan kuivat haihtumat väikkyvät taivaalla näyttäen meidän silmissämme lentotähdiltä. Samassa kuului kamalaa melua, kuin härkärattaitten jämeiden pyörien räminää, lakkaamatonta vihlovaa kitinää, jota susien ja karhujen kerrotaan pakenevan, jos sattuvat paikalle. Kaiken tämän melskeen lisäksi tuli vielä jotakin muuta, mikä kaikui kaiken yli: tuntui todella siltä kuin metsässä olisi kaikilla neljällä suunnalla ollut yhtaikaa käynnissä neljä eri taistelua, sillä toiselta taholta kuului peloittavan tykkitulen kumea jyske, toiselta pyssyjen alinomainen pauke, läheltä kuului taistelevain huutoja ja kauempaa kaikui jälleen maurien _lililí_. Sanalla sanoen: torvien, sarvien, häränsarvien, huilujen, rumpujen, tykkien, pyssyjen äänet ja ennen kaikkea rattaitten peloittava räminä muodostivat yhdessä niin sekavan ja kaamean melun, että Don Quijoten täytyi kerätä koko rohkeutensa voidakseen sitä sietää. Mutta Sanchon rohkeus raukesi, ja hän kaatui pyörtyneenä herttuattaren hameen laahustimelle. Herttuatar otti hänet vastaan ja käski kiireesti pirskottaa vettä hänen kasvoihinsa. Niin tehtiin, ja hän tuli tajuihinsa parahiksi, kun eräät rattaat saapuivat paikalle vinkuvin pyörin.

Rattaitten eteen oli valjastettu neljä laiskaa härkää, joiden kaikkien selässä oli musta loimi; jokaiseen sarveen oli sidottu iso palava tuohus, ja ylimpänä rattailla oli korkea istuin, missä istui kunnianarvoinen ukko, jonka vitivalkoinen parta ulottui vyönsijaa alemmaksi. Hänellä oli yllään musta parkkumiviitta; koska näet rattaat olivat kirkkaasti valaistut, voi selvästi nähdä ja erottaa kaikki, mitä niissä oli. Ajomiehinä oli kaksi rumaa pirua, joiden vaatteet olivat samaa parkkumia ja joiden naamat olivat niin hirvittävän rumat, että Sancho ne kerran nähtyään ummisti silmänsä, jottei näkisi niitä toista kertaa. Kun siis rattaat olivat saapuneet luo, nousi kunnianarvoisa ukko korkealta istuimeltaan seisomaan ja lausui raikuvalla äänellä:

— Minä olen tietäjä Lirgandeo.

Sitten rattaat vierivät eteenpäin, eikä ukko virkkanut enää sanaakaan. Senjälkeen saapuivat toiset samanlaiset vaunut, joissa istui istuimellaan toinen ukko. Hän käski pysähdyttää ja lausui yhtä juhlallisesti kuin edellinen:

— Minä olen tietäjä Alquife, Urganda Tuntemattoman hyvä ystävä.

Hänkin ajoi eteenpäin.

Sitten tulivat taas toiset vaunut samaan tapaan, mutta niissä ei istunut valtaistuimella mikään ukko, kuten edellisissä, vaan ruma, roteva mies, joka perille saavuttuaan nousi seisomaan samoinkuin toiset ja lausui vielä karkeammalla ja pirullisemmalla äänellä:

— Minä olen noita Arkalaus, Amadis Gallialaisen ja koko hänen sukukuntansa verivihollinen.

Hän ajoi eteenpäin. Vähän matkan päässä sieltä nämät kolmet rattaat pysähtyivät. Niiden pyörien kamala melu taukosi, ja kohta kuului toinen ääni, joka ei ollut mitään melua, vaan suloista ja sointuisaa musiikkia. Siitä Sancho ilahtui pitäen sitä hyvänä merkkinä ja sanoi herttuattarelle, jonka luota ei hetkeksikään hievahtanut:

‒ Armollinen rouva, missä on musiikkia, siellä ei hätää mitään.

‒ Ei myöskään siellä, missä on valoa ja kirkkautta — vastasi herttuatar.

Siihen virkkoi Sancho:

— Valoa lähtee tulestakin ja kirkkautta polttorovioista, kuten voimme nähdä siitä, mitä ympärillämme on, ja saattaisi käydä niin, että ne meidät polttaisivat; mutta musiikki on aina ilon ja juhlan merkki.

— Se pian nähdään — sanoi Don Quijote, joka oli kuullut koko keskustelun.

Hän sanoikin oikein, kuten seuraava luku osoittaa.

Viidesneljättä luku,

missä jatkuu kertomus Don Quijotelle tuodusta, Dulcinean lumouksesta vapauttamista koskevasta tiedosta, sekä muista ihmeellisistä tapahtumista.

Nyt he huomasivat, että heitä kohti saapuivat miellyttävän musiikin tahdissa semmoiset ajoneuvot, joita nimitetään triumfivaunuiksi. Niitä vetämässä oli kuusi harmaata, mutta valkoisilla loimilla peitettyä muulia. Jokaisen muulin selässä istui katumuksentekijä, hänkin valkoisissa vaatteissa ja pidellen käsissään suurta palavaa vahasoihtua. Vaunut olivat kaksi, jopa kolmekin kertaa edellisiä suuremmat ja niiden sivuistuimilla ja samoin korkeimmilla istuinpaikoilla näkyi vielä kaksitoista katumuksentekijää lumivalkoisissa vaatteissa ja jokaisella kädessään palava soihtu, mikä näky sai katselijan samalla kertaa ihmettelemään ja kauhistumaan. Korkealla valtaistuimella istui neito verhottuna lukemattomiin hopeaharsoihin, joissa kiilsi kaikkialla kultakoruja saaden hänen pukunsa näyttämään ainakin loistavalta, jollei kallisarvoiselta. Hänen kasvojansa peitti hieno huntu, jonka läpinäkyvän kudoksen takaa kuulsivat ihmeen suloiset tytön kasvot. Niiden kauneuden ja nuoruuden voi varsin hyvin erottaa kirkkaassa valaistuksessa, ja ne eivät näyttäneet kahtakymmentä vuotta vanhemmilta eikä seitsemäätoista vuotta nuoremmilta. Hänen vieressään istui maataviistävään viittaan kääriytynyt hahmo, jonka päätä peitti musta huntu. Mutta vaunujen pysähdyttyä herttuan, herttuattaren ja Don Quijoten eteen puhallussoittimet samassa lakkasivat soimasta ja kohta senjälkeen myös vaunuissa soineet harput ja luutut, viittaan verhoutunut hahmo nousi, levitti viitan reunaa kummaltakin puolelta, otti hunnun päästään ja näyttäytyi itse kuoleman hahmossa, rumana luurankona. Don Quijote oli siitä harmissaan, Sanchoa peloitti, ja herttua ja herttuatarkin näyttivät hiukan säpsähtävän. Tämä elävä kuolema nousi seisomaan, suoristitte ja lausui verrattain uneliaalla äänellä ja hiukan tahmein kielin seuraavaa: