Part 3

— Kelpo asepalvelija Trifaldin Valkoparta, me olemme jo monta päivää sitten saaneet kuulla armollisen rouvan kreivitär Trifaldin onnettomuudesta, hänen, jota noidat nimittävät kamarirouva Tuskalliseksi. Te, hämmästyttävä kamarijunkkari, voitte kernaasti sanoa hänelle, että hän saa tulla sisään ja että täällä on urhea ritari Don Quijote Manchalainen, jalomielinen ritari, jolta hän varmaan voi toivoa kaikkea mahdollista suojaa ja apua, ja samoin voitte hänelle sanoa minun puolestani, että jos hän avustustani tarvitsee, hän varmaan sitä saa, sillä minä olen velvollinen sitä hänelle antamaan jo senvuoksi, että olen ritari, jonka asiana ja tehtävänä on suoda apuaan kaikenlaisille naisille, erittäinkin leskirouville, jotka ovat joutuneet kärsimään vahinkoa ja surua, kuten hänen armonsa laita varmaan on.

Tuon kuultuaan Trifaldin taivutti polvensa maahan, antoi pillipiiparille ja rummunlyöjille merkin soiton aloittamiseen ja poistui sitten puutarhasta saman musiikin tahdissa ja yhtä juhlallisesti kuin oli tullut, jättäen kaikki ihmettelemään ulkomuotoaan ja ryhtiään. Herttua kääntyi nyt sanomaan Don Quijotelle:

— Suurimaineinen ritari, ilkeyden ja tietämättömyyden pimeys ei lopultakaan voi peittää eikä himmentää urheuden ja miehuuden valoa. Sanon tämän siksi, että teidän hyvyytenne on ehtinyt viettää tässä linnassa tuskin viikkoakaan, kun teitä jo tullaan etsimään etäisistä ja maan äärillä sijaitsevista maista; eikä vallasvaunuissa tai dromedaareilla ratsastaen, vaan jalkaisin ja paastoten saapuvat tänne surulliset ja huolenalaiset, luottaen siihen, että saavat teidän urhoolliselta käsivarreltanne apua huoliinsa ja vaivoihinsa, mikä kaikki on teidän suurten urotöittenne ansiota, joiden maine kiertelee koko tunnetussa maailmassa.

— Armollinen herra herttua, — vastasi Don Quijote — toivoisin nyt olevan tässä läsnä sen siunatun hengenmiehen, joka taannoin ruokapöydässä osoitti sellaista ynseyttä ja vihamielisyyttä vaeltavia ritareita kohtaan, jotta hän saisi omin silmin nähdä, ovatko mainitut ritarit maailmassa tarpeellisia; nyt hän varmaan saisi kouraantuntuvasti havaita, etteivät ylenmäärin murheelliset ja lohduttomat henkilöt lähde tärkeissä tapauksissa ja suunnattomissa onnettomuuksissa etsimään apua oppineilta, ei kyliensä suntioilta eikä sellaisilta ritareilta, jotka eivät tule milloinkaan pääsemään oman kylänsä rajoja kauemmaksi, ei joutilaalta hovimieheltä, joka mieluummin utelee uusia juoruja kerrottavakseen ja levitettäväkseen kuin pyrkii suorittamaan tekoja ja urotöitä toisten kerrottaviksi ja kirjaan merkittäviksi. Huolten lievitystä, apua hädässä, suojaa neidoille ja lohdutusta leskille ei saada miltään muilta henkilöiltä paremmin kuin vaeltavilta ritareilta, ja siitä, että itse kuulun heidän joukkoonsa, minä kiitän taivasta lukemattomat kerrat ja katson hyvin käytetyksi jokaisen vaikeuden ja vaivan, joka voi tielleni osua tässä kunniakkaassa toimessa. Tulkoon siis tuo kamarirouva ja pyytäköön mitä mielii; minä kyllä annan hänelle hänen kaipaamaansa apua käsivarteni voimalla ja miehuullisen henkeni pelottomalla päättäväisyydellä.

Seitsemäsneljättä luku,

jossa jatkuu mainio seikkailu kamarirouva Tuskallisen kanssa.

Herttua ja herttuatar olivat kovin mielissään, kun näkivät, kuinka alttiisti Don Quijote suostui heidän suunnitelmaansa, ja Sancho virkkoi nyt:

— Minä toivon hartaasti, ettei tämä armollinen kamarirouva millään tavalla estä minua pääsemästä käskynhaltiaksi lupauksen mukaan; muistan näet erään toledolaisen apteekkarin, joka jaaritteli kuin kottarainen, sanoneen, ettei mikään asia voi hyvin menestyä, jos kamarirouvat siihen sekaantuvat. Herra varjelkoon, kuinka se apteekkari pani kamarirouvat pataluhiksi! Koska siis kaikki kamarirouvat ovat kiusallisia ja hävyttömiä, olipa heidän säätynsä ja arvonsa mikä tahansa, niin minä ajattelen, millaisia ovatkaan tuskalliset, jommoiseksi on sanottu tuota kreivitär Kolmilievettä eli Kolmihäntää! Meidän puolessa näet liepeet ja hännät, hännät ja liepeet ovat yhtä kaikki.

‒ Vaikene, hyvä Sancho; — sanoi Don Quijote — koska näet tämä armollinen kamarirouva saapuu minua etsimään niin kaukaisista maista, ei hän suinkaan kuulu niihin, joita apteekkarilla oli luettelossaan, varsinkaan, kun hän on kreivitär ja koska kreivittäret, kamarirouvina palvellessaan, palvelevat kuningattaria ja keisarinnoja, mutta ovat kotonaan ylhäisiä naisia, joilla on palvelijoinaan toisia kamarirouvia.

Siihen virkkoi läsnäoleva Doña Rodriguez:

— Armollisella rouva herttuattarella on palveluksessaan kamarirouvia, jotka voisivat olla kreivittäriä, jos onni olisi heille suopea; mutta laki on niinkuin luetaan, ja älköön kukaan puhuko pahaa kamarirouvista, varsinkaan vanhoista ja naimattomista; vaikka näet en itse olekaan semmoinen, voin varsin hyvin käsittää ja arvata, kuinka paljon paremmassa asemassa on naimaton kamarineiti kuin sitä virkaa tekevä leskirouva, ja se, joka meitä kalvaa, ei säästä toisiakaan.

— Kaikesta huolimatta — virkkoi Sancho — on apteekkarini mielestä kamarirouvissa niin paljon kalvamista, että taitaa olla parempi jättää velli hämmentämättä, vaikka se pohjaan palaisi.

— Aseenkantajat ne meitä aina hämmästelevät; — vastasi Doña Rodriguez — häärivät aina eteishuoneissa kuin peikot ja vaanivat jokaista askeltamme vapaina hetkinään, joita on paljon, kuluttavat aikaansa meistä juoruamalla, puhuvat pahaa vielä kuolleista luistamme ja tärvelevät hyvän maineemme. Mutta minä lähetän terveiset niille liikkuville puupölkyille, että kirvelipä heitä miten tahansa, me elämme sittenkin maailmassa ja ylhäisissä taloissa, vaikka lopulta kuolisimme nälkään ja peittäisimme mustaan nunnanpukuun hienon tai ryppyisen hipiämme, niinkuin juhlakulkueen ohi liikkuessa peitetään tunkio korealla matolla. Totisesti, jos minun sallittaisiin ja jos sattuisi tilaisuutta, niin todistaisin sekä läsnäoleville että koko maailmalle, ettei ole yhtään sellaista hyvettä, joka ei ole kamarirouvissa kuin kotonaan.

— Minä uskon, — sanoi herttuatar — että kelpo Doña Rodriguez on oikeassa ja sangen oikeassa; mutta hänen on paras odottaa sopivaa aikaa puhuakseen itsensä ja muiden kamarirouvien puolesta, saattaakseen häpeään tuon ilkeän apteekkarin huonot ajatukset ja temmatakseen juurineen pois saman mielipiteen suuren Sancho Panzan povesta.

Sancho virkkoi siihen:

— Siitä lähtien, kun olen ollut aikeissa ruveta käskynhaltiaksi, olen luopunut kaikista joutavista aseenkantaja-houreista enkä välitä kaikista maailman kamarirouvista vähän vähääkään.

He olisivat luultavasti jutelleet kamarirouvista enemmänkin, elleivät olisi kuulleet pillipiiparin ja rumpalien alkavan jälleen soittaa, mistä arvasivat kamarirouva Tuskallisen olevan tulossa. Herttuatar kysyi herttualta, oliko ehkä soveliasta lähteä häntä vastaan, koska hän oli kreivitär ja ylhäinen henkilö.

— Mikäli hän on kreivitär, — ehätti Sancho vastaamaan ennen herttuaa — olen kyllä sitä mieltä, että teidän korkeuksienne sopii mennä häntä vastaanottamaan, mutta mikäli hän on kamarirouva, ei minun mielestäni kannata paikaltaan hievahtaa.

‒ Kuka sinun käskee siihen sekaantua, Sancho? — sanoi Don Quijote.

‒ Kukako käskee, armollinen herra? — vastasi Sancho. — Minä käsken itse ja voin sen tehdä, koska olen aseenkantaja, joka on oppinut kaikki kohteliaisuuden säännöt teidän armonne koulussa, joka on kaikkein kohteliain ja sivistynein ritari, mitä on koko sivistyneessä maailmassa, ja olenhan kuullut teidän armonne sanovan, että näissä asioissa tulee yhtä paljon vahinkoa liiasta kuin liian vähästä, ja vähästä viisas yskän ymmärtää.

— Niin on laita kuin Sancho sanoo; — virkkoi herttua — katsotaan nyt, miltä tuo kreivitär näyttää, ja sen mukaan voimme sitten arvioida, kuinka suurta kohteliaisuutta hänelle on osoitettava.

Samassa tulivat puutarhaan pillipiipari ja rumpalit samoinkuin edellisellä kerralla.

Ja tähän kirjan tekijä lopetti tämän lyhyen luvun aloittaen uuden, missä jatkuu sama seikkailu, joka on merkillisimpiä koko historiassa.

Kahdeksasneljättä luku,

jossa esitetään, mitä kamarirouva Tuskallinen kertoi kovasta kohtalostaan.

Murheellisten soittoniekkojen jäljessä asteli nyt puutarhaan noin kaksitoista kamarirouvaa, kahdessa rivissä ja kaikki avaroissa nunnanpuvuissa, jotka näyttivät olevan vanutettua villakangasta, sekä ohuissa, valkoisissa musliinihunnuissa, jotka olivat niin pitkät, että peittymättä jäi vain hameenhelmus. Heidän jäljessään tuli kreivitär Trifaldi, jota talutti asepalvelija Trifaldin Valkoparta, puettuna pörhistämättömään mustaan boijiin, joka oli niin erinomaisen hienoa, että pörhistämisen jälkeenkin olisi joka-ainoa nukkamykkyrä ollut Martosin isojen herneitten kokoinen. Häntä eli laahus, tai miten sitä tahdomme nimittää, oli kolmijakoinen, ja liepeitä kantamassa oli kolme samoin surupukuista paashia. Koko puku muodosti liepeitten kolmen terävän kulman kanssa silmiinpistävän mittausopillisen kuvion, ja senvuoksi kaikki, jotka tuon kolmijakoisen laahuksen näkivät, johtuivat ajattelemaan, että hänen nimensä oli juuri siitä syystä kreivitär Trifaldi, kuin olisi sanottu: kreivitär Kolmiliepeinen. Benengeli sanookin, että todella oli niin laita ja että hänen oikea nimensä oli kreivitär Sudenheimo, koska hänen kreivikunnassaan oli paljon susia, ja että häntä olisi mainittu kreivitär Ketunheimon nimellä, jos siellä olisi sattunut susien asemesta olemaan kettuja, koska niillä seuduilla ylhäiset yleensä ottavat itselleen nimen siitä tai niistä olioista, mitä heidän tiluksillaan on runsaimmin; mutta tämä kreivitär oli uutta laahusmuotia suosien luopunut Sudenheimon nimestä ja valinnut nimen Trifaldi eli Kolmiliepeinen.

Kaksitoista kamarirouvaa ja heidän emäntänsä liikkuivat nyt eteenpäin juhlallisessa kulkueessa, kasvoilla mustat hunnut, ei niin läpinäkyvät kuin Trifaldinilla, vaan niin tiheät, ettei niiden takaa kuultanut mitään. Tämän kamarirouvasaattueen ilmaannuttua täysin näkyviin herttua, herttuatar ja Don Quijote nousivat seisomaan, ja kaikki hitaasti etenevän kulkueen katselijat noudattivat heidän esimerkkiään. Kamarirouvat pysähtyivät ja muodostivat kunniakujan, jota pitkin lähti etenemään rouva Tuskallinen, yhä Trifaldinin taluttamana. Sen nähtyään herttua, herttuatar ja Don Quijote astuivat noin kaksitoista askelta ottaakseen hänet vastaan. Hän polvistui ja lausui pikemmin karhealla ja käheällä kuin vienolla ja sointuisalla äänellä:

— Älkööt teidän korkeutenne osoittako tälle palvelijallenne, tarkoitan palvelijattarellenne, niin suurta kohteliaisuutta; minä näet olen niin tuskallinen, etten kykene puolestani vastaamaan niinkuin tulee, koska merkillinen ja ennenkuulumaton onnettomuuteni on riistänyt minulta ymmärryksen ja vienyt sen, en tiedä minne, mutta nähtävästi hyvin kauas; sillä mitä enemmän sitä etsin, sen vähemmän sitä löydän.

— Mieletön olisi se henkilö, armollinen rouva kreivitär, vastasi herttua — joka ei teidän persoonastanne havaitsisi arvoanne, joka ilman enempiä tutkimuksia varmaan ansaitsee kaiken kohteliaisuuden kerman ja kaiken moitteettoman käytöksen kukan.

Hän tarttui tulijan käteen, nosti hänet seisomaan ja vei hänet tuolille herttuattaren viereen, joka myös otti hänet vastaan erittäin kohteliaasti. Don Quijote oli vaiti, ja Sancho oli menehtyä uteliaisuuteen halutessaan nähdä kreivitär Trifaldin ja jonkun hänen kamarirouvansa kasvot; mutta se oli mahdotonta, jolleivät he vapaaehtoisesti poistaneet huntuja kasvoiltaan. Kaikkien hiljaa ja sanattomina odottaessa, kuka vaitiolon lopettaisi, kamarirouva Tuskallinen teki sen näin sanoen:

— Minä uskon varmaan, suurivaltaisin armollinen herra, ihanaisin armollinen rouva ja kaikkein älykkäimmät läsnäolijat, että minun sanomaton huoleni tulee saamaan teidän ylen urhoollisissa sydämissänne yhtä ystävällisen kuin jalomielisen ja tuskaisen vastaanoton; se näet on semmoinen, että se voi liikuttaa marmorilohkareita, sulattaa timantteja ja pehmentää maailman paatuneimmankin sydämen teräksisen pinnan; mutta ennenkuin se tulee julkisesti teidän kuuluviinne (jotta en sanoisi korviinne), haluaisin, että minulle tehtäisiin tiettäväksi, onko tässä kerhossa, kokouksessa ja seurassa kaikkein kirkastetuin ritari Don Quijote Manchalaisin ja hänen kaikkein aseenkantajallisin Panzansa.

‒ Panza — virkkoi Sancho, ennenkuin kukaan muu ehti vastata — on tässä, ja samoin Don Quijotellisin, ja te, kaikkein tuskallisin kamarirouvallisin, sanokaa vain, mitä teillä on mielellisintä, sillä kaikki me olemme valmiita ja mitä alttiillisimpia olemaan teidän kaikkein palvelijallisimmat palvelijanne.

Samassa Don Quijote nousi seisomaan, osoitti puheensa kamarirouva Tuskalliselle ja lausui:

— Jos teidän huolenne, ahdistuksenalainen armollinen rouva, voi toivoa jotakin apua jonkun vaeltavan ritarin urhoollisuudesta tai voimatöistä, niin minä tässä olen valmis käyttämään palvelukseenne kaikki, tosin heikot ja vähäiset kykyni. Minä olen Don Quijote Manchalainen, jonka toimena on auttaa kaikenlaisia hädänalaisia, ja jos kerran on niin laita, kuten todella onkin, niin teidän, armollinen rouva, ei tarvitse tavoitella suosiota eikä pitää pitkiä esipuheita, vaan te voitte suoraan ja kursailematta kertoa onnettomuuksistanne, sillä teitä kuuntelevat tässä henkilöt, jotka osaavat ainakin tuntea myötätuntoa, jos ehkä eivät voikaan teitä auttaa.

Tuon kuultuaan kamarirouva Tuskallinen näytti aikovan heittäytyä Don Quijoten jalkojen eteen ja heittäytyikin sitten, yritti kiertää käsivartensa niitten ympärille ja sanoi:

— Minä heittäydyn näitten jalkojen ja näitten säärien eteen, oi voittamaton ritari, koska ne ovat vaeltavan ritarikunnan perustukset ja pylväät; minä tahdon suudella näitä jalkoja, joiden askelista riippuu pelastuminen onnettomuudestani, oi sinä urhoollinen vaeltaja, jonka todelliset urotyöt jättävät kauas jälkeensä ja himmentävät Amadis-, Esplandian- ja Belianis-ritareitten tarumaiset teot!

Sitten hän lähti Don Quijoten luota, kääntyi Sancho Panzan puoleen, tarttui hänen käsiinsä ja sanoi:

— Oi sinä uskollisin kaikista aseenkantajista, jotka ovat palvelleet vaeltavaa ritaria nykyisinä tai menneinä aikoina, sinä, jonka oivallisuus on suurempi kuin Trifaldinin, tässä läsnäolevan seuralaiseni parta! Sinä voit syystäkin ylpeästi väittää suurta Don Quijotea palvellessasi samalla palvelevasi tutkimattomalla tavalla kaikkien niiden ritareitten laumaa, jotka ovat maailmassa aseita käytelleet. Minä vannotan sinua kaiken sen nimessä, mitä olet kaikkein uskollisimmalle kunnollisuudellesi velkaa, rupeamaan hyväksi välittäjäksi minun ja isäntäsi kesken, jotta hän heti käy antamaan apuansa tälle kaikkein nöyrimmälle ja kaikkein onnettomimmalle kreivittärelle.

Siihen vastasi Sancho:

— Se seikka, armollinen rouva, että minun oivallisuuteni on yhtä pitkä ja suuri kuin teidän kamarijunkkarinne parta, ei minua paljoa liikuta; jos vain sieluni parta ja viikset[5] ovat reilassa, kun tästä elämästä erkanen, niin kaikki hyvin; näistä tämän maailman parroista minä vähät välitän; mutta ilmankin noita teidän puijattujanne ja pyyteinänne minä kyllä kehoitan herraani (jonka tiedän minusta paljon pitävän, varsinkin nyt, kun hän minua tarvitsee muutamassa hommassa) auttamaan ja tukemaan teidän armoanne niin hyvin kuin suinkin voi. Vetäköön teidän armonne esiin huolensa; kertokoon sen meille ja jättäköön meidät omaan oloomme; kyllä tässä sovitaan.

Herttua ja herttuatar olivat nauruun pakahtua kuunnellessaan hänen puheitaan, koska hyvin tunsivat koko seikkailun juonen, ja ylistivät hiljaa mielessään Trifaldin älyä ja teeskentelytaitoa. Trifaldi istuutui taas ja lausui:

— Kuuluisaa Candayan[6] kuningaskuntaa, joka sijaitsee suuren Trapobanan ja Etelämeren välillä, kaksi peninkulmaa Kap Komnrinin tuolla puolen, haihtui kuningatar Doña Maguncia, herransa ja puolisonsa, kuningas Archipielan leski. He olivat tässä avioliitossaan saaneet ja siittäneet prinsessa Antonomasian, kruununperijättären. Mainittu prinsessa Antonomasia kasvoi minun hoidossani ja johdollani, koska minä olin hänen äitinsä vanhin ja ensimmäinen kamarirouva. Tapahtui sitten, että päivien tullen ja päivien mennen pikku Antonomasia tuli neljäntoista vuoden ikäiseksi ja niin moitteettoman kauniiksi, ettei luonto mitenkään enää kyennyt hänen kauneuttansa lisäämään. Entä oliko hän sitten kehno älyltänsä? Kaikkea muuta; hän oli yhtä ymmärtäväinen kuin kaunis, oli kaikkein kaunein maailmassa ja on vieläkin, jollei kateellinen sallimus ja karsaat kohtalottaret ole katkaisseet hänen elämänsä lankaa. Mutta ei varmaankaan; sillä taivas ei suinkaan salli tehtävän maalle vääryyttä, joka olisi yhtä suuri kuin jos rypäle poimittaisiin raakilona viinitarhan kauneimmasta viiniköynnöksestä. Tähän kauneuteen, jota kankea kieleni ei osaa riittävästi ylistää, rakastui lukematon joukko ruhtinaita, sekä kotimaisia että vieraita, ja niiden joukossa uskalsi eräs hovissa oleva tavallinen aatelismies suunnata ajatuksensa tähän kauneuden taivaaseen luottaen nuoruuteensa ja muhkeuteensa, moniin kykyihinsä ja miellyttäviin ominaisuuksiinsa sekä sieviin ja onnellisiin sielunlahjoihinsa; minä näet sanon teidän korkeuksillenne, jollette pane pahaksenne, että hänen soittaessaan kitara alkoi puhua, ja sitäpaitsi hän oli runoilija ja oivallinen tanssija ja osasi tehdä linnunhäkkejä niin taitavasti, että olisi yksin niitä tekemällä voinut ansaita elatuksensa, jos olisi pahaan puutteeseen joutunut. Kaikki nämä ovat ominaisuuksia ja etuja, joilla voi kaataa kumoon vuoren, hennosta tyttölapsesta puhumattakaan. Mutta koko hänen sievyytensä ja miellyttävyytensä ja kaikki hänen viehättävät ominaisuutensa ja kykynsä olisivat vain vähän tai ei ollenkaan häntä auttaneet hänen käydessään valloittamaan pikku prinsessani varustusta, jollei hän, se hävytön lurjus, olisi ensiksi viekkaasti kukistanut minua. Se konna ja sydämetön maankiertäjä tahtoi ensin voittaa minun suosioni ja lahjoa minut, jotta minä huonona päällikkönä luovuttaisin hänelle puolustamani linnoituksen avaimet. Sanalla sanoen, hän imarteli minun mieltäni ja kukisti tahtoni, en tiedä millaisilla koruilla ja helyillä, joita hän minulle lahjoitti. Mutta suurimpana syynä kukistumiseeni ja lopulliseen antautumiseeni olivat muutamat säkeet, joita kuulin hänen laulavan eräänä iltana istuessani ristikkoikkunassani sen kadun puolella, missä hän seisoi. Ne kuuluivat, jollen väärin muista, näin:

Tään haavan, julman sielunvaivan, löi vihollinen hurmaavin, ja että oikein kärsisin, sen polte säilyi salaa aivan.[7]

Tuo säkeistö tuntui minusta mainiolta, ja hänen äänensä oli minulle kuin hunajaa, ja jälkeenpäin, huomattuani, millaiseen onnettomuuteen jouduin näiden ja toisten samanlaisten säkeitten vuoksi, olen tullut siihen vakaumukseen, että hyvästä ja kunnollisesti järjestetystä valtiosta pitäisi karkoittaa runoilijat, kuten Platon neuvoi tekemään, ainakin rivot runoilijat, koska he kirjoittavat säkeitä, ei semmoisia kuin ne, jotka kertovat Mantuan markiisista ja huvittavat ja itkettävät lapsia ja naisia, vaan rikkiviisaita runoja, jotka tunkeutuvat sieluun kuin sileät okaat sytyttäen sen kuin salama, vaatteita polttamatta. Kerran hän taas lauloi:

Saavu, kuolema, niin salaa, tule huomaamatta vain, etten kuolinriemuissain elämään mä innoin palaa.[8]

Ja vielä muita samanlaisia säkeitä ja runoja, jotka laulettuina meitä hurmaavat ja luettuina ihastuttavat.

Mutta miten meidän käykään, kun he alentuvat sepittämään eräänlaisia säkeitä, joita silloin Candayassa yleisesti suosittiin ja joita mainitaan _seguidillain_[9] nimellä? Siinä sydän rinnassa hypähteli, ne kutkuttivat nauramaan, hykähdyttivät ruumista ja huumasivat kaikki aistit. Senvuoksi sanon, armollinen herrasväki, että semmoiset säesepot pitäisi täydellä syyllä karkoittaa Sisiliskojen saarille.[10] Mutta syy ei oikeastaan ole heidän, vaan niiden yksinkertaisten, jotka heitä kiittävät, ja niiden hölmöjen, jotka heitä uskovat, ja jos minä olisin ollut niin uskollinen hoitaja kuin minun olisi pitänyt olla, eivät hänen joutavanpäiväiset juttunsa olisi minuun tehonneet enkä minä olisi uskonut todeksi tällaisia puheita: »Minä elän kuollen, minä hehkun pakkasessa, minä värisen tulessa, minä toivon toivotonna, minä lähden ja jään», ja muita samanlaisia mahdottomuuksia, joita heidän teoksissaan vilisee. Entä sitten, kun lupaavat meille Arabian feeniks-linnun, Ariadnen seppelen,[11] auringon orhit, Etelän helmet, Tibarin kullan ja Pancayan[12] palsamin? Silloin he vasta oikein päästävät kynänsä pillastumaan, sillä eihän heidän ole vaikea luvata, mitä eivät milloinkaan aio eivätkä voi täyttää. Mutta mihin nyt eksynkään? Oi minua onnetonta! Mikä hulluus, mikä mielettömyys yllyttää minua kertomaan toisten virheistä, vaikka minulla on niin paljon kertomista omistani? Oi minua onnetonta, sanon vielä kerran! Minua eivät voittaneet hänen säkeensä, vaan oma yksinkertaisuuteni, minua eivät suostuttaneet laulut, vaan oma kevytmielisyyteni; suuri tietämättömyyteni ja varomattomuuteni avasivat tien ja raivasivat polun Don Clavijolle;[13] se näet on mainitsemani ritarin nimi. Ja niin hän sitten pääsi minun avullani kerran ja monta kertaa, ei pettämänsä, vaan minun pettämäni Antonomasian makuuhuoneeseen hänen todellisena puolisonaan; vaikka näet olen syntinen ihminen, en olisi milloinkaan sallinut hänen, jollei hän ollut valtiattareni oma puoliso, koskettaa edes hänen kengänanturaansa. Ei, ei, niin ei saa käydä, minä en ryhdy mihinkään semmoiseen hommaan, jollei sitä ennen ole solmittu avioliittoa! Tässä jutussa oli yksi ainoa vika, ja se oli säädyn erilaisuus, sillä Don Clavijo oli tavallinen aatelismies, ja prinsessa Antonomasia oli valtakunnan perijätär. Joitakin aikoja tämä sekava juttu säilyi salassa ja minun ovelan varovaisuuteni peitossa, kunnes minusta näytti, että sitä alkoi yhä enemmän ilmaista eräänlainen Antonomasian vartalossa havaittava pyöristyminen. Tämä pelko sai meidät kaikki kolme kokoontumaan salaiseen neuvotteluun, niissä päätettiin, että Don Clavijo, ennenkuin tämä ikävä asia tulisi ilmi, pyytäisi Antonomasiaa Vikaarilta[14] vaimokseen kirjallisen naimalupauksen nojalla, jonka prinsessa oli hänelle antanut ja jonka minä olin älykkäästi sommitellut niin sitovaksi, etteivät Simsoninkaan voimat olisi kyenneet sitä rikkomaan. Tarpeellisiin toimenpiteisiin ryhdyttiin, Vikaari sai nähdä sitoumuksen, ripitti prinsessan, joka ilman muuta tunnusti asian, ja käski jättää hänet erään suuressa arvossa pidetyn hovituomarin hoiviin...

Siihen virkkoi Sancho:

‒ Candayassakin siis on hovituomareita, runoilijoita ja seguidilloja, ja minä uskallan senvuoksi vannoa, että uskon maailman olevan joka puolelta yhtä ja samaa. Mutta pitäkää nyt kiirettä, armollinen rouva Trifaldi; on jo myöhä, ja minä tahtoisin kuolemakseni saada kuulla, kuinka tämä pitkä historia päättyy.

— Sen teen mielelläni — vastasi kreivitär.

Yhdeksäsneljättä luku,

jossa Trifaldi jatkaa hämmästyttävää ja merkillistä historiaansa.

Jokainen Sanchon lausuma sana huvitti herttuatarta yhtä paljon kuin se harmitti Don Quijotea. Tämä käski Sanchon olla vaiti, ja Tuskallinen jatkoi sanoen:

— Vihdoin, kun prinsessa monien kysymysten ja vastausten jälkeen yhä piti päänsä luopumatta aikaisemmasta selityksestään ja sitä mitenkään muuttamatta, lausui Vikaari tuomionsa Don Clavijon eduksi luovuttaen prinsessan hänen lailliseksi puolisokseen, minkä prinsessa Antonomasian äiti, kuningatar Doña Maguncia, pani niin pahakseen, että saimme haudata hänet kolme päivää myöhemmin.

— Hän siis varmaan kuoli — virkkoi Sancho.

— Totta kai! — vastasi Trifaldin. — Ei Candayassa haudata eläviä, vaan kuolleita.