Part 16

Näin keskustellen he saapuivat poikasten ja monien muitten ympäröiminä linnaan, jonka parvekkeella herttua ja herttuatar jo olivat odottamassa Don Quijotea ja Sanchoa. Sancho ei halunnut lähteä herttuaa tervehtimään, ennenkuin oli toimittanut harmonsa talliin, sillä se oli, kuten hän sanoi, viettänyt majapaikassaan hyvin huonon yön. Sitten hän lähti tervehtimään herrasväkeä, painui polvilleen heidän eteensä ja sanoi:

— Minä, armollinen herrasväki, lähdin, koska teidän ylhäisyytenne niin tahtoi, ilman yhtään omaa ansiotani hallitsemaan teidän saartanne Baratariaa; paljaana minä sinne tulin ja paljas olen vieläkin, en ole menettänyt enkä voittanut. Siitä, olenko hallinnut hyvin vai huonosti, minulla on ollut todistajia ympärilläni, jotka saavat sanoa, mitä hyväksi näkevät. Minä olen ratkaissut epäilyksenalaisia kysymyksiä, langettanut tuomioita ja ollut koko ajan nälkään nääntymässä, koska niin on suvainnut asiat järjestää tohtori Pedro Tuima, saaren ja käskynhaltian lääkäri, jonka kotipaikan nimi on Puikipois. Viholliset hyökkäsivät meidän kimppuumme yöllä, ja saaren asukkaat sanovat, että he, jouduttuaan pahaan ahdinkoon, siitä selviytyivät ja saivat voiton minun urhoollisen käsivarteni avulla, ja suokoon Jumala heille menestystä niin totta kuin he totta puhuvat. Minä olen sanalla sanoen saanut tänä aikana tuta niitä rasituksia ja velvollisuuksia, jotka kuuluvat käskynhaltianvirkaan, ja olen puolestani havainnut, etteivät minun hartiani kykene niitä kantamaan ja ettei minun selkäni kestä niiden painoa ja etteivät ne ole semmoisia nuolia, jotka sopivat minun viineeni, ja sentähden minä, peläten, että käskynhaltianvirka voisi jättää minut, tahdoin jättää käskynhaltianviran, ja niin minä eilen aamulla poistuin saaresta, missä on kaikki samassa kunnossa kuin minun sinne tullessani, samat kadut, talot ja katot. En ole pyytänyt rahaa lainaksi keneltäkään enkä ole yrittänyt mitenkään hyötyä, ja vaikka ajattelin säätää muutamia hyödyllisiä asetuksia, en kumminkaan säätänyt mitään, koska pelkäsin, ettei niitä noudatettaisi; jos näet niin käy, on aivan sama, säätääkö ne vai jättääkö säätämättä. Minä lähdin, kuten sanoin, saaresta seurassani vain harmo, putosin luolaan ja kuljin sitä pitkin, kunnes tänä aamuna auringon noustua näin ulospääsyn. Mutta asia ei ollut sittenkään helppo; jollei taivas olisi lähettänyt luokseni herraani Don Quijotea, olisin varmaan jäänyt sinne maailman loppuun saakka. Niinpä siis, armollinen herra herttua ja rouva herttuatar, tässä nyt seisoo teidän käskynhaltianne Sancho Panza, joka sinä lyhyenä kahdeksan päivän aikana, jonka on ollut käskynhaltiana, on voittanut toimestaan sen varman vakuutuksen, ettei hänen tee ollenkaan mieli olla käskynhaltiana, ei saaressa eikä koko maailmassa, ja kun tämä nyt on tapahtunut, suutelen teidän armojenne jalkoja ja niinkuin pojat leikkiessään huutavat »hyppää pois ja päästä minut», niin hyppään minä ulos käskynhaltianvirasta ja astun herrani Don Quijoten palvelukseen; vaikka näet syön siinä virassa leipää pelolla ja vapistuksella, saan ainakin syödä kyllikseni, ja kun vain olen kylläinen, niin vähät minä välitän, olenko syönyt porkkanoita vai peltopyitä.

Siihen Sancho lopetti pitkän puheensa, jonka kestäessä Don Quijote oli alinomaa pelännyt, että hän lausuisi tuhansia hullutuksia; mutta huomatessaan Sanchon pääsevän puheensa päähän niinkin onnellisesti hän kiitti sydämessään taivasta. Herttua syleili Sanchoa ja sanoi olevansa murheellinen, että hän oli niin pian luopunut käskynhaltianvirastaan, mutta lupasi pitää huolta, että Sancho saisi hänen tiluksillaan toisen viran, josta olisi vähemmän vaivaa ja enemmän hyötyä. Herttuatarkin syleili Sanchoa ja käski kestitä häntä hyvin, koska oli aivan ilmeistä, että hän oli joutunut kovia kokemaan ja pahoin pidellyksi.

Kuudeskuudetta luku.

Hirmuisesta ja ennenkuulumattomasta taistelusta, johon kävivät Don Quijote Manchalainen ja lakeija Tosilos ensinmainitun puolustaessa kamarirouva Doña Rodriguezin tytärtä.

Herttua ja herttuatar eivät katuneet pilaa, jota olivat tehneet Sancho Panzasta antamalla hänelle käskynhaltianviran, sitä vähemmän, kun heidän hovimestarinsa saapui jo samana päivänä ja kertoi heille yksityiskohtaisesti melkein kaikki Sanchon noina päivinä lausumat ja suorittamat sanat ja teot ja lopuksi erityisellä huolella kuvaili hyökkäystä saareen, Sanchon pelkoa ja hänen poistumistaan, mikä heitä kelpo lailla huvitti. Sitten historia kertoo, että suunnitellun taistelun päivä koitti, ja herttua, joka oli kerran ja monta kertaa teroittanut lakeijansa mieleen, miten hänen piti menetellä Don Quijoten kanssa, jotta voittaisi hänet häntä surmaamatta tai edes haavoittamatta, käski ottaa peitsistä pois rautakärjet selittäen Don Quijotelle, ettei kristillinen mieli, jota hän piti kunnianaan, sallinut taistelua järjestettävän niin, että taistelevien henki joutuisi kovin suureen vaaraan, vaan että Don Quijoten tuli tyytyä siihen, että hän, herttua, luovutti hänelle vapaan taistelupaikan tiluksillaan, vaikka tuli siten rikkoneeksi pyhän Kirkolliskokouksen määräystä,[46] joka kieltää sellaiset kaksintaistelut; hän siis toivoi, ettei tätä ankaraa ottelua kehitettäisi äärimmilleen. Don Quijote vastasi, että hänen ylhäisyytensä sai järjestää asian yksityiskohdat aivan oman mielensä mukaan ja että hän tulisi kaikin puolin häntä tottelemaan. Kun siis tuo peloittava päivä oli saapunut ja herttua oli käskenyt rakentaa linnan edustalle tilavat telineet, joille asettuisivat taistelutuomarit ja molemmat syyttäjinä esiintyneet naiset, äiti ja tytär, oli kaikista paikoista ja kylistä koko lähiseudulta saapunut suunnattoman paljon väkeä katselemaan tätä ennennäkemätöntä taistelua; sellaista näet ei tosiaankaan ollut kukaan niillä mailla milloinkaan nähnyt eikä edes kuullut sellaisesta kerrottavan, eivät elossa olevat enempää kuin nekään, jotka olivat jo kuolleet.

Ensimmäisenä astui kentälle ja aitaukseen turnajaisten ohjaaja, joka tutki paikan ja kulki sen ympäri nähdäkseen, ettei siinä ollut mitään vilppiä eikä mitään piilotettua esinettä, johon voisi kompastua ja kaatua. Sitten tulivat molemmat naiset ja asettuivat paikoilleen, kasvoilla hunnut, jotka ulottuivat heidän silmilleen, vieläpä rinnoilleenkin. He näyttivät joutuvan melkoisen mielenliikutuksen valtaan nähdessään Don Quijoten jo olevan taistelutanterella. Vähän ajan kuluttua ilmaantui tanteren toiselle laidalle monilukuisien torvensoittajien seuraamana kookas lakeija Tosilos ratsastaen valtavalla hevosella, jonka alla maa vavahteli. Hänen kypärinsä silmikko oli suljettu, ja hän oli kokonaan verhottu raskaisiin ja loistaviin varuksiin, joissa hän tuskin kykeni hievahtamaan. Hevonen näytti olevan friisiläistä rotua, leveärintainen tumma kimo, ja sen etu- ja takajalkojen vuohisista riippui jokaisesta parinkymmenen naulan painoinen karvatukko. Herra herttua oli tarkoin teroittanut tämän urhean taistelijan mieleen, kuinka hänen piti menetellä urhoollisen Don Quijote Manchalaisen kanssa, ja hänelle oli huomautettu, ettei hän missään tapauksessa saanut ritaria surmata, vaan että hänen piti koettaa välttää ensimmäistä hyökkäystä, jotta ei joutuisi vaaraan aiheuttaa hänen kuolemaansa, joka oli varma, jos Tosilos hyökkäisi hänen kimppuunsa täyttä vauhtia. Tosilos ratsasti taistelutanteren ympäri ja saavuttuaan siihen kohtaan, missä naiset istuivat, katseli vähän aikaa sitä henkilöä, joka vaati häntä puolisokseen. Taistelumarsalkka kutsui Don Quijotea, joka oli jo saapunut tanterelle, ja esitti lakeijan kanssa naisille kysymyksen, suostuivatko he siihen, että Don Quijote Manchalainen kävisi puolustamaan heidän oikeuttaan. Naiset vastasivat myöntävästi ja vakuuttivat pitävänsä kaikkea, mitä hän tulisi asiassa tekemään, oikeana, hyvänä ja pätevänä. Sillävälin olivat herttua ja herttuatar sijoittuneet parvekkeelle, mistä voi nähdä taistelutanteren, jota ympäröi suunnaton väkijoukko haluten katsella tuota hirmuista ja ennenkuulumatonta ottelua. Taistelijat olivat sopineet, että Don Quijoten voittaessa hänen vastustajansa täytyisi naida Doña Rodriguezin tytär ja että hänen hävitessään hänen vastustajansa pääsisi vapaaksi lupauksesta, jonka vuoksi häntä syytettiin, tarvitsematta antaa mitään muuta korvausta. Turnajaisten ohjaaja sijoitti nyt taistelijat sivuttain aurinkoon, kummankin siihen paikkaan, missä heidän tuli olla. Rummut pärisivät, torvien toitotus täytti ilman, tanner vapisi jalkojen alla, katselijain sydämet olivat täynnä levottomuutta, toisten pelätessä ja toisten toivoessa asian onnellista tai onnetonta päättymistä. Don Quijote sulkeutui vihdoin koko sydämestään Herramme Jumalan ja neiti Dulcinea Tobosolaisen suojelukseen ja odotti, että annettaisiin merkki hyökkäykseen. Mutta lakeijamme oli aivan toisissa ajatuksissa; hän mietti ainoastaan sitä, minkä tässä kohta mainitsen.

Näyttää siltä, että hänen katsellessaan vihamielistä neitiä tämä tuntui hänestä ihanimmalta naiselta, mitä hän oli eläessään nähnyt, ja se pieni sokea poika, jota yleensä ja kaikkialla nimitetään Amoriksi, ei tahtonut päästää käsistään hänelle nyt tarjoutuvaa tilaisuutta saada haltuunsa eräs lakeijansielu ja liittää se voitonmerkkiensä luetteloon; hän siis lähestyi miestä aivan hiljaa, kenenkään häntä näkemättä, lasketti kahden kyynärän pituisen nuolen lakeija paran vasempaan kylkeen ja kerrassaan lävisti hänen sydämensä, ja sen hän voi tehdä kaikessa rauhassa, sillä Amor on näkymätön ja kulkee ulos ja sisään mistä haluaa, kenenkään voimatta vaatia häntä tilille teoistaan. Sanon siis, että hyökkäysmerkkiä annettaessa lakeijamme kerrassaan hurmaantuneena ajatteli sen naisen kauneutta, jonka oli jo tehnyt vapautensa valtiattareksi, eikä siis ollenkaan kuunnellut torventoitotusta, aivan toisin kuin Don Quijote, joka tuskin sen kuultuaan kävi hyökkäykseen ja syöksyi kohti vihollistaan niin vinhasti kuin Rocinante suinkin jaksoi juosta; ja nähdessään hänen syöksyvän päin hänen kelpo aseenkantajansa Sancho huusi raikuvalla äänellä:

— Jumala sinua johdattakoon, sinä vaeltavien ritarien kerma ja kukka! Jumala suokoon sinulle voiton, sillä oikeus on sinun puolellasi!

Vaikka Tosilos näki Don Quijoten hyökkäävän päin, ei hän hievahtanutkaan paikaltaan, vaan kutsui kovalla äänellä marsalkkaa ja hänen tultuaan kysymään, mitä hän tahtoi, sanoi hänelle:

— Hyvä herra, eikö tämä taistelu tapahdu sitä varten, että saataisiin selville, pitääkö minun naida tuo neiti vai ei?

— Epäilemättä — kuului vastaus.

— No niin, — sanoi lakeija — niinä pelkään tunnonvaivoja ja rasittaisin omaatuntoani kovin, jos lähtisin jatkamaan tätä taistelua; niinpä sanonkin, että tunnustan itseni voitetuksi ja haluan heti naida tuon neidin.

Marsalkka oli ihmeissään, kun kuuli, mitä Tosilos sanoi, ja vaikka hän oli eräs niistä, jotka olivat osallisina koko tässä juonessa, ei hän osannut vastata mitään. Don Quijote keskeytti hyökkäyksensä nähdessään, ettei hänen vihollisensa hyökännyt häntä vastaan. Herttua ei tietänyt, mikä oli syynä siihen, ettei taistelusta tullut sen enempää, mutta marsalkka meni hänen luokseen ja ilmoitti, mitä Tosilos oli sanonut, ja siitä herttua kovin hämmästyi ja suuttui. Sillävälin Tosilos meni sinne, missä Doña Rodriguez istui, ja huusi kovalla äänellä:

— Armollinen rouva, minä haluan naida tyttärenne enkä tahdo riidalla ja tappelulla saavuttaa, mitä voin saavuttaa kaikessa rauhassa ja ilman hengenvaaraa.

Urhoollinen Don Quijote kuuli sen ja lausui:

— Koska niin on laita, olen vapaa lupauksestani; menkää naimisiin onneksenne, ja koska Herramme Jumala on hänet teille suonut, siunatkoon hänet teille pyhä Pietari.

Herttua oli tullut alas linnan pihalle, astui lakeijan luo ja sanoi hänelle:

— Onko totta, ritari, että tunnustatte itsenne voitetuksi ja että haluatte mennä naimisiin tämän neidin kanssa omantuntonne vaatimuksesta?

— On kyllä, armollinen herra — vastasi Tosilos.

— Siinä hän tekeekin aivan oikein, — virkkoi siihen Sancho Panza — sillä parasta on antaa kissalle, minkä muuten hiiri vie, niin pääsee siitä vaivasta.

Tosilos yritti irroittaa kypäriänsä ja pyysi, että toiset tulisivat hänen avukseen, koska hän oli tukehtumaisillaan eikä voinut olla kauempaa suljettuna ahtaaseen häkkiinsä. Se riisuttiin häneltä tuota pikaa, ja hänen lakeijankasvonsa paljastuivat kaikkien katseltaviksi. Ne nähtyään Doña Rodriguez ja hänen tyttärensä huusivat täyttä kurkkua:

— Tämä on petosta; petostahan tämä on! Oikean sulhasen sijaan on pantu Tosilos, armollisen herra herttuan lakeija! Jumala ja kuningas tulkoot avuksi tämmöisessä ilkeydessä, jotta emme sano konnamaisuudessa!

— Älkää olko huolissanne, armolliset rouvat, — virkkoi Don Quijote — sillä tämä ei ole ilkeyttä eikä konnamaisuutta, ja jos olisikin, niin siihen ei ole ollut syynä herttua, vaan minua vainoavat katalat noidat, jotka, minulle tämän voiton kunniaa suomatta, ovat muuttaneet sulhasmiehenne kasvot tämän miehen naamaksi, jonka on väitetty olevan herttuan lakeija. Noudattakaa neuvoani ja menkää hänen kanssaan naimisiin ollenkaan välittämättä vihollisteni ilkeydestä, sillä te haluatte aivan varmaan saada juuri hänet puolisoksi.

Kuullessaan tuon herttua oli vähällä antaa koko kiukkunsa purkautua nauruksi ja sanoi:

— Seikat, joita herra Don Quijotelle sattuu, ovat niin erinomaisia, että melkein uskon, ettei tämä minun lakeijani ole minun lakeijani; mutta käyttäkäämme juonta ja viekkautta: siirtäkäämme häät kahden viikon päähän, jos niin haluatte, ja pitäkäämme tätä henkilöä, joka nyt saa meidät epäröimään, niin kauan vangittuna, sillä voihan sattua, että hän sinä aikana saa takaisin entisen hahmonsa; noitien karsaus Don Quijotea kohtaan ei näet voine kestää niin kauan, varsinkaan, kun heillä ei ole mitään sanottavaa hyötyä tällaisista muodonmuutoksista.

— Voi armollinen herra, — sanoi Sancho — noilla ilkiöillä on aivan yleisenä tapana muuttaa toiseen muotoon asioita, jotka koskevat isäntääni. Erään ritarin, jonka hän taannoin voitti ja jonka nimi oli Peiliritari, he muuttivat kandidaatti Simson Carrascoksi, joka on kotoisin kylästämme ja oli hyvä ystävämme, ja armollisen neidin Dulcinea Tobosolaisen ne ovat muuttaneet kömpelöksi maalaistytöksi, ja siitä syystä minä luulen, että tämä lakeija tulee kuolemaan ja elämään lakeijana kaiken ikänsä.

Siihen virkkoi Doña Rodriguezin tytär:

— Olkoon tämä, joka pyytää minua vaimokseen — mistä olen hänelle kiitollinen — kuka tahansa; minä tahdon mieluummin olla lakeijan laillinen vaimo kuin jonkun ritarin petetty rakastajatar, vaikka eihän se, joka minut petti, ollutkaan mikään ritari.

Lopulta nämä kaikki tarinat ja tapahtumat päättyivät siten, että Tosilos päätettiin pitää tallessa, kunnes nähtäisiin, miten hänen muodonmuutoksensa kävisi. Kaikki ylistivät huutaen Don Quijotea voittajaksi, mutta useimmat olivat pahoillaan ja alakuloisina siitä, etteivät nuo kaksi taistelijaa, joiden ottelua oli niin hartaasti odotettu, olleet hakanneet toisiaan kappaleiksi, aivan kuin katupojat ovat pahoillaan, kun heidän odottamansa hirsipuuhun tuomittu ei tulekaan, koska hänet on armahtanut joko vastapuoli tai oikeus. Väki lähti tiehensä, herttua ja Don Quijote palasivat linnaan, Tosilos suljettiin tyrmään, Doña Rodriguez ja hänen tyttärensä olivat erinomaisen iloisia havaitessaan, että juttu sittenkin tavalla tai toisella tulisi johtamaan avioliittoon, ja Tosilos toivoi sitä samaa.

Seitsemäskuudetta luku,

jossa kerrotaan, miten Don Quijote sanoi jäähyväiset herttualle ja mitä hänelle sattui herttuattaren kamarineidin, älykkään ja huiman Altisidoran kanssa.

Don Quijotesta tuntui jo soveliaalta luopua linnassa viettämästään joutilaasta elämästä, sillä hän kuvitteli, että hänen persoonaansa kovin kaivattiin, hänen salliessaan pidättää itseään eristettynä ja joutilaana ja ottamassa osaa niihin lukemattomiin pitoihin ja huveihin, joita herttua ja herttuatar järjestivät hänelle, vaeltavalle ritarille, ja hänestä tuntui kuin hän joutuisi tekemään taivaalle ankaraa tiliä tästä joutilaisuudesta. Niin hän eräänä päivänä pyysi herttualta ja herttuattarelta lupaa lähteä pois. He suostuivat hänen pyyntöönsä samalla vakuuttaen, että hänen lähtönsä kovin pahoitti heidän mieltään. Herttuatar antoi Sancho Panzalle tämän vaimon kirjoittamat kirjeet, Sancho kuunteli niitä itkeä tillittäen ja lausui:

— Kuka olisi osannut ajatella, että semmoiset suuret toiveet kuin ne, joita tieto minun käskynhaltiana-olostani sytytti eukkoni Teresa Panzan poveen, sammuisivat siihen, että minä nyt palaan ottamaan osaa isäntäni Don Quijoten surkeihin seikkailuihin? Olen kumminkin iloinen havaitessani, että Teresani käyttäytyi niinkuin hänen tuli ja sopi, koska hän lähetti tammenterhoja herttuattarelle; jollei hän olisi niitä lähettänyt, olisin ollut siitä pahoillani, ja Teresa olisi osoittanut kiittämättömyyttä. Lohdutuksenani on, että tätä lahjaa ei mitenkään voida nimittää lahjuksiksi, sillä minä olin jo käskynhaltiana, kun hän sen lähetti, ja on oikein ja kohtuullista, että ne, jotka saavat ottaa vastaan jonkin hyvän työn, osoittavat kiitollisuuttaan, vaikkapa vähäpätöisessäkin muodossa. Paljaanahan minä käskynhaltianvirkaan rupesin ja paljaana minä siitä lähden, niin että voin sanoa hyvällä omallatunnolla, mikä ei olekaan mikään pikkuasia: »Alastonna minä synnyin ja alaston olen, ei ole tullut häviötä enempää kuin voittoakaan.»

Näin puhui Sancho itsekseen lähtöpäivänä, ja Don Quijote, joka oli edellisenä iltana sanonut jäähyväiset herttualle ja herttuattarelle, ilmaantui aamulla varuksissaan linnanpihalle. Häntä katseli parvekkeelta koko linnanväki, ja herttua ja herttuatarkin tulivat ulos häntä näkemään. Sancho istui harmonsa selässä haarapusseineen, matkalaukkuineen ja eväineen erinomaisen tyytyväisenä, sillä herttuan hovimestari, hän, joka oli ollut Trifaldina, oli antanut hänelle pienen kukkaron, jossa oli kaksisataa kultadukaattia matkakustannuksia varten, ja tätä Don Quijote ei vielä tietänyt. Kun siis kaikki, kuten sanottu, parhaillaan häntä katselivat, koroitti herttuattaren muitten kamarirouvien ja kamarineitien keskeltä, jotka olivat kerääntyneet lähtöä katselemaan, huima ja älykäs Altisidora äänensä lausuen murheellisesti:

Oi kuule, ritari häijy, pidätä hiukkasen, älä kannusta kaakkias juoksuun noin hurjasti peläten.

Kas, ethän käärmettä julmaa sä pakene, uskoton, ei lammaskaan sua vainoo, — vain karitsa pieni se on.

Sinä hurmasit neidon kauniin — ei yhtään vertaista tään Diana vuorilla nähnyt, ei Venus metsissään.

_Mene hornan kuiluun, saattonas Barrabas, sinä julma Bireno[47] ja karkaava Aeneas_.

Ah hirviö, terävin kynsin sinä kannat mun sydäntäin, joka antaunut on sulle, sun katseestas värähtäin.

Viet myssyä kolme ja sukkain monikirjavat nauhat pois sinä polvista, hohtoa joitten ei marmori voittaa vois.

Kakstuhatta huokausta niin tulista myöskin sait, ett' ois ne polttaa voineet kakstuhatta Troiaa kait.

_Mene hornan kuiluun, saattonas Barrabas, sinä julma Bireno ja karkaava Aeneas_.

Asemiehesi Sanchon mieli niin kovaksi paatukoon, ett' iäksi Dulcinea jää lumottuun olentoon.

Sun rikostes rangaistuksen niin kärsiä saakoon hän, kuin vanhurskasten nähdään vuoks syntisten kärsivän.

Sinun hienot seikkailuretkes lopun kurjimman saakohon, unennäöksi jääköön riemus, nimes olkoon: Uskoton.

_Mene hornan kuiluun, saattonas Barrabas, sinä julma Bireno ja karkaava Aeneas_.

Nimes olkoon mainetta vailla Granadasta Lojaan, niin Sevillasta myös Marchenaan ja Lontoosta Englantiin.

Ja neljän kuninkaan kirjaa jos joskus sä tutkinet, sua ässä ja kuningas karttaa ja valttia löydä et.

Kun liikavarpaitas leikkaat, veri varpaasta vierähtää, kun sinulta hampaita viedään, niin juuret suuhusi jää.

_Mene hornan kuiluun, saattonas Barrabas, sinä julma Bireno ja karkaava Aeneas_.

Murheellisen Altisidoran tällä tavalla valittaessa tuskaansa Don Quijote katseli häntä koko ajan; sitten hän kääntyi sanaakaan vastaamatta Sanchon puoleen ja sanoi hänelle:

— Esivanhempiesi autuuden nimessä, rakas Sancho, minä vannotan sinua tunnustamaan minulle totuuden. Sano minulle, onko sinulla kukaties ne kolme myssyä ja ne sukkanauhat, joista tuo rakastunut neiti puhuu?

Siihen vastasi Sancho:

— Ne kolme myssyä minulla kyllä on, mutta sukkanauhoista ei aavistustakaan.

Herttuatar hämmästyi Altisidoran julkeutta; vaikka hän piti kamarineitiänsä huimana, veitikkamaisena ja hillittömänä, ei hän kumminkaan olisi uskonut, että tyttö rohkenisi olla näin julkea, ja hänen hämmästyksensä oli sitä suurempi, kun hän ei ollut osannut tätä pilaa odottaa. Herttua halusi jatkaa leikkiä ja sanoi:

— Minusta ei näytä oikealta, herra ritari, että te, nautittuanne tässä linnassani osaksenne tullutta hyvää kohtelua, olette rohjennut ottaa mukaanne ainakin kolme myssyä ja mahdollisesti vielä kamarineitini sukkanauhat. Tämä osoittaa huonoa sydäntä; se on teko, joka huonosti sopii teidän maineeseenne. Antakaa hänelle sukkanauhat takaisin; jollette niin tee, haastan teidät taistelemaan elämästä ja kuolemasta, ollenkaan pelkäämättä, että konnamaiset noidat muuttavat minut toiseen hahmoon tai vaihtavat kasvoni, niinkuin ovat vaihtaneet lakeijani kasvot, joka kävi kanssanne kaksintaisteluun.

— Jumala varjelkoon — vastasi Don Quijote minua paljastamasta miekkaani teidän kaikkein korkeinta persoonaanne vastaan, jolta olen saanut niin paljon suosionosoituksia. Myssyt minä annan takaisin, koska Sancho sanoo, että ne hänellä on, mutta sukkanauhoja minun on mahdoton palauttaa, sillä niitä en ole saanut minä enempää kuin hänkään, ja jos tämä teidän kamarineitinne suvaitsee tutkia piilopaikkojaan, niin hän varmasti ne löytää. Minä, armollinen herra herttua, en ole koskaan ollut varas enkä aio siksi tulla eläessäni, jollei Jumala minua kokonaan hylkää. Tämä kamarineiti puhuu, kuten hän itse sanoo, rakastuneena, mihin minä en ole syypää, ja niinmuodoin minun ei tarvitse anoa mitään anteeksi, ei häneltä eikä teidän ylhäisyydeltänne, jota hartaasti pyydän ajattelemaan itsestäni paremmin ja jälleen antamaan minulle luvan lähteä matkaan.

— Jumala suokoon, että matkanne on onnellinen, herra Don Quijote, — sanoi herttuatar — ja että saamme aina kuulla hyviä uutisia urotöistänne. Ja lähtekää nyt Jumalan nimeen, sillä mitä kauemmin viivyttelette, sitä enemmän kiihdätte tulta näiden teitä katselevien neitojen povissa; mutta minä tulen rankaisemaan kamarineitiäni, niin ettei hän tästä lähtien käyttäydy sopimattomasti, ei katseissaan eikä puheissaan.

— Minä pyydän sinua kuulemaan vielä yhden ainoan sanan, oi urhoollinen Don Quijote, — sanoi nyt Altisidora — ja se on tämä: minä pyydän sinulta anteeksi, että syytin sinua sukkanauhojen varastamisesta, sillä Jumalan ja oman sieluni nimessä, minullahan on ne ylläni, ja minä olen ollut yhtä hajamielinen kuin se, joka etsi aasia sillä ratsastaessaan.

— Enkö sitä sanonut? — virkkoi Sancho. — Minä se olenkin oikea poika salantajaksi! Jos minua olisi haluttanut niin tehdä, niin totisesti minulla olisi ollut siihen mainio tilaisuus ollessani käskynhaltiana.

Don Quijote taivutti päätään ja kumarsi herttualle ja herttuattarelle ja kaikille läsnäolijoille; sitten hän käänsi Rocinanten, Sancho seurasi häntä harmollaan, ja niin hän lähti pois linnasta suunnaten kulkunsa kohti Zaragozaa.

Kahdeksaskuudetta luku,

jossa kerrotaan, kuinka Don Quijotelle sateli seikkailuja niin paljon, että toinen oli toisen tiellä.

Päästyään avoimelle kentälle, missä Altisidoran lemmentouhu ei häntä vaivannut eikä rasittanut, Don Quijote tunsi olevansa oikein elementissään, hänen elämänvoimansa virkistyivät jälleen jatkamaan ritarillista tehtävää, ja hän kääntyi sanomaan Sancholle: