Part 15

— Tiedäthän sinä, hyvä ystäväni ja naapurini Sancho Panza, kuinka se ilmoitus ja julistus, jonka hänen majesteettinsa käski kuuluttaa kansalaisiani vastaan, sai meidät kaikki pelon ja kauhun valtaan: ainakin minä pelkäsin niin kovin, että minusta tuntuu kuin olisin jo ennen sen ajan päättymistä, joka meille myönnettiin poistuaksemme Espanjasta, saanut omassa persoonassani ja lapsissani kokea rangaistuksen koko ankaruuden. Minä siis ryhdyin toimenpiteisiin, menetellen mielestäni niinkuin ainakin viisas mies (nimittäin niinkuin mies, joka tietää, että häneltä riistetään määrättynä aikana koti, missä hän asuu, ja joka senvuoksi hankkii itselleen toisen, mihin voi muuttaa), ryhdyin, sanon, toimenpiteisiin lähteäkseni kylästämme yksin, ilman perhettäni, etsiäkseni jotakin paikkaa, mihin voisin sen viedä mukavasti ja hätäilemättä, siis toisin kuin muut maastamuuttavat; minä näet ymmärsin varsin hyvin ja samoin ymmärsivät kaikki vanhimpamme, etteivät, nuo käskyt olleet mitään tyhjiä uhkauksia, kuten muutamat sanoivat, vaan todellisia lakeja, jotka pantaisiin aikanaan täytäntöön; ja minua pakotti niin uskomaan se seikka, että tunsin meikäläisten tuhoisat ja mielettömät suunnitelmat, jotka olivat laadultaan semmoisia, että hänen majesteettinsa näytti minusta noudattaneen jumalallista mieleenjohdatusta toteuttaessaan niin rohkean päätöksen, ei niin, että olisimme kaikki olleet syyllisiä, sillä joukossamme oli muutamia lujia ja vilpittömiä kristityltä; mutta heitä oli niin vähän, etteivät he kyenneet vastustamaan niitä, jotka eivät olleet kristittyjä, eikä suinkaan ollut hyvä kasvattaa käärmettä povellaan antamalla vihollisten asua omassa talossa. Sanalla sanoen, meitä rangaistiin oikeudenmukaisesti ajamalla meidät maanpakoon,[44] mikä muutamista näytti lempeältä ja lievältä rangaistukselta, mutta meistä itsestämme kaikkein kamalimmalta, mitä meille voitiin määrätä. Olimmepa missä tahansa, aina me itkemme ja kalpaamme Espanjaa, sillä olemmehan kuitenkin täällä syntyneet, ja tämä on meidän oikea isänmaamme; me emme saa missään osaksemme semmoista kohtelua kuin onnettomuudessamme toivomme, ja Berberiassa ja kaikkialla Afrikassa, missä uskoimme saavamme hyvän vastaanoton ja ystävällisen kohtelun, meitä loukataan ja ahdistetaan enemmän kuin missään muualla. Me emme ole oikein tajunneet onneamme, ennenkuin sen menetimme, ja meissä elää melkein kaikissa niin harras halu päästä takaisin Espanjaan, että useimmat niistä, jotka osaavat maan kieltä, kuten minä (ja niitä on paljon), palaavat tänne ja jättävät vaimonsa ja lapsensa vieraalle maalle oman onnensa nojaan. Niin kovin he rakastavat Espanjaa, ja nyt minä ymmärrän ja saan kokea, kuinka totta on, mitä sanotaan: että isänmaanrakkaus on suloinen. Minä lähdin, kuten sanoin, kotikylästämme, saavuin Ranskaan, missä meidät otettiin hyvin vastaan, mutta tahdoin sentään katsella kaikkia muitakin maita. Niin siirryin Italiaan ja sieltä Saksaan, ja minusta tuntui, että siellä voi elää vapaammin, koska sen maan asukkaat eivät välitä niin paljoa monista joutavista pikkuseikoista: kukin elää niinkuin haluaa, sillä suurimmassa osassa maata vallitsee omantunnonvapaus. Minä asetuin asumaan erääseen kylään lähelle Augsburgia ja liityin sitten näihin pyhiinvaeltajiin, joista monet pitävät tapanaan lähteä joka vuosi Espanjaan käydäkseen tämän maan pyhissä paikoissa, joita he pitävät omana Intianaan, paikkana, missä varmimmin voi saada ansiota ja voittoa. He vaeltavat melkein kaikkialla maassa, eikä ole yhtään ainoata kylää, mistä he eivät lähde kylläisinä ja saatuaan janonsa sammutetuksi, kuten sanotaan, ja vieden vielä mukanaan rahoja ainakin yhden reaalin; ja matkansa suoritettuaan he ovat saaneet kokoon toistasataa taalaria puhdasta säästöä. Sen he vaihtavat kullaksi ja sijoittavat rahat joko onttoihin pyhiinvaeltajan-sauvoihinsa tai paikattuihin kaapuihinsa tai vievät jotakin muuta keinoa käyttäen saaliinsa ulos valtakunnasta kuljettaen sen kotimaahansa huolimatta raja-asemien ja satamapaikkojen vahdeista, jotka heitä tarkastavat. Nyt on aikomukseni, Sancho, noutaa täältä aarre, jonka ennen lähtöäni kaivoin maahan ja jonka voin löytää ilman mitään vaaraa, koska se on kylän ulkopuolella, ja sitten aion Valenciasta kirjoittaa vaimolleni ja tyttärelleni, joiden tiedän oleskelevan Algeriassa, tai lähteä heidän luokseen ja keksiä jotakin keinoa kuljettaakseni heidät johonkin Ranskan satamaan ja sieltä Saksaan, missä sitten odotamme, mitä Jumala tahtoo meille tehdä. Minä näet tiedän aivan varmaan, että tyttäreni Ricota ja vaimoni Francisca Ricota ovat katolisia kristittyjä, ja vaikka en itse olekaan yhtä ehdottomasti kristitty, on minussa kuitenkin enemmän kristittyä kuin mauria, ja minä rukoilen aina Jumalaa, että hän avaisi ymmärrykseni silmät ja opettaisi minut tietämään, kuinka minun tulee häntä palvella. Minua ihmetyttää vain se, etten tiedä, minkätähden vaimoni ja tyttäreni lähtivät mieluummin Berberiaan kuin Ranskaan, missä olisivat voineet elää kristittyinä.

Siihen virkkoi Sancho:

— Näetkös, Ricote, se ei varmaankaan riippunut heistä itsestään, sillä heidät vei mukanaan vaimosi veli Juan Tiopieyo, ja hän, ollen nähtävästi oikea mauri, lähti maahan, jota piti parhaimpana. Tiedänpä kertoa sinulle enemmänkin: luulen näet, että tulet turhaan etsimään, mitä olet maahan kaivanut, sillä me saimme kuulla, että lankomieheltäsi ja vaimoltasi oli otettu paljon helmiä ja suuri summa kultarahoja, jotka tarkastettaessa heiltä löydettiin.

— Se on kyllä mahdollista; — virkkoi Ricote — mutta minä tiedän, Sancho, etteivät he ole koskeneet siihen, mitä kaivoin maahan, sillä minä en ilmoittanut heille, missä se oli, koska pelkäsin jotakin onnettomuutta. Jos siis sinä, Sancho, haluat lähteä kanssani ja auttaa minua kaivamaan sitä ylös ja saattamaan sen varmaan talteen, niin annan sinulle kaksisataa taalaria, joilla voit täyttää tarpeitasi; minä näet kyllä tiedän, että sinulla on niitä paljon.

— Sopisihan se tehdä; — vastasi Sancho — mutta minä en ole ollenkaan ahne; muutenhan en olisi tänä aamuna laskenut käsistäni virkaa, jossa olisin voinut hankkia asuntooni kultaiset seinät ja päästä puolen vuoden kuluessa syömään hopeaisista astioista. Senvuoksi ja myös siitä syystä, että minusta tuntuu kuin pettäisin kuningastani, jos auttaisin hänen vihollisiaan, en lähtisi kanssasi, vaikka antaisit lupaamasi kahdensadan taalarin asemesta tässä heti paikalla neljäsataa käteistä.

‒ Mistä virasta sinä olet luopunut, Sancho? — kysyi Ricote.

‒ Minä olen luopunut erään saaren käskynhaltianvirasta, — vastasi Sancho — ja se olikin semmoinen saari, ettei toista sen vertaista hevin löydetä.

— Entä missä se saari sijaitsee? — kysyi Ricote.

— Missäkö? — virkkoi Sancho. — Kahden peninkulman päässä tästä, ja sen nimi on Baratarian saari.

— Älä nyt joutavia, Sancho; — sanoi Ricote — saarethan ovat meren selällä, eihän manterella mitään saaria ole.

— Kuinka niin? — virkkoi Sancho. — Minä vakuutan sinulle, hyvä Ricote, että lähdin sieltä tänä aamuna, ja vielä eilen minä sitä hallitsin kuin poika, ihan mieleni mukaan; mutta siitä huolimatta minä sen jätin, sillä käskynhaltianvirka tuntui minusta vaaralliselta.

— Mitä sinä olet siinä virassa ansainnut? — kysyi Ricote.

— Minä olen ansainnut, — vastasi Sancho — että olen tullut tietämään, etten kelpaa käskynhaltiaksi, jollei kysymyksessä ole karjalauma, ja että ne rikkaudet, joita semmoisissa hallitusviroissa ansaitaan, vaativat ihmistä luopumaan levosta ja unesta, vieläpä ravinnostakin, sillä käskynhaltioitten täytyy saaressaan tyytyä vähiin ruokiin, varsinkin, jos heillä on lääkäreitä, jotka pitävät huolta heidän terveydestään.

— Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat, Sancho, — sanoi Ricote — mutta minusta tuntuu, että kaikki, mitä sanot, on hullutusta, sillä kuka sinulle antaisi saaria hallittaviksi? Eikö maailmassa ollut miehiä, jotka kelpaavat käskynhaltioiksi paremmin kuin sinä? Älä nyt jaarittele joutavia, Sancho, vaan käytä järkeäsi ja harkitse, haluatko lähteä kanssani, kuten sinulle sanoin, auttaaksesi minua kaivamaan ylös piilottamaani aarretta (se on toden totta niin suuri, että sitä sopii aarteeksi nimittää), niin minä annan sinulle niin paljon, että sinulla on mistä elää, kuten jo sanoin.

— Sanoinhan jo sinulle, Ricote, — vastasi Sancho — etten halua; ole iloinen, etten ilmianna sinua, jatka matkaasi Jumalan nimeen ja salli minun jatkaa omaa matkaani; minä näet tiedän, että oikein saatu menee niinkuin on tullutkin, mutta väärin saatu vie hiireen saajankin.

— En viitsi inttää, Sancho — sanoi Ricote. — Mutta sanohan minulle: olitko kotona kylässämme, kun sieltä lähti vaimoni, tyttäreni ja lankomieheni?

— Olinpa niinkin, — vastasi Sancho — ja voin sinulle sanoa, että tyttäresi oli niin kaunis, että koko kylän väki lähti häntä katsomaan, ja kaikki he sanoivat, että hän oli sorein olento koko maailmassa. Hän itki ihan yhtenään ja syleili kaikkia ystävättäriään ja tuttaviaan ja kaikkia, jotka tulivat häntä näkemään, ja kaikkia hän pyysi, että sulkisivat hänet Jumalan ja pyhän Neitsyen suosioon, ja pyysi niin hartaasti, että sai minutkin itkemään, vaikka en minä tavallisesti ole kovin herkkäitkuinen. Ja olipa siinä totisesti useita semmoisia, joiden teki mieli piilottaa hänet ja ryöstää hänet matkalla, mutta siitä heitä pidätti se, että pelkäsivät rikkoa kuninkaan käskyä. Kaikkein kiihkeimmältä näytti Don Pedro Gregorio, se nuori rikas tilanomistaja, jonka hyvin tunnet; hänen sanotaan tyttärestäsi paljon pitäneen, ja tyttäresi lähdettyä ei häntäkään ole enää näkynyt kylässämme, ja me kaikki luulemme, että mies lähti hänen jälkeensä ryöstääkseen hänet; mutta toistaiseksi ei ole saatu siitä mitään varmaa tietoa.

— Minä jo aina pahoin pelkäsin, — sanoi Ricote — että tuo nuori herra rakasti tytärtäni, mutta luotin Ricotan kunnollisuuteen enkä ollut enempää huolissani, vaikka tiesin hänen tyttäreeni kiintyneen; olethan näet sinäkin, Sancho, varmaan kuullut sanottavan, että moriskotytöt ovat harvoin, jos milloinkaan, suostuneet lemmensuhteisiin vanhojen kristittyjen kanssa, ja minun tyttäreni, joka luullakseni pyrki enemmän olemaan kristitty kuin rakastunut, ei suinkaan ole välittänyt tuon herra tilanomistajan liehittelystä.

— Jumala sen suokoon, — vastasi Sancho — sillä muuten kävisi molempien huonosti. Mutta päästä minut nyt tästä lähtemään, hyvä Ricote; minä näet aion ehtiä vielä tänä iltana sinne, missä herrani Don Quijote oleskelee.

— Jumalan haltuun, parahin Sancho; kumppanini alkavat jo liikahdella, ja meidänkin on aika lähteä jatkamaan matkaa.

He syleilivät toisiaan, Sancho nousi harmonsa selkään, Ricote tarttui vaeltajansauvaansa, ja niin he erosivat.

Viideskolmatta luku.

Seikoista, joita Sancholle sattui matkalla, ja muista asioista, jotka ovat niin merkillisiä, ettei paremmasta apua.

Sancho oli viipynyt Ricoten seurassa niin kauan, ettei hän mitenkään voinut ehtiä samana päivänä herttuan linnaan, vaikka saapuikin puolen peninkulman päähän siitä. Silloin näet hänet yllätti yö, joka tuli sangen pimeänä. Oli kumminkin keskikesä, joten Sancho ei ollut tuosta huolissaan, vaan poikkesi tieltä aikoen odottaa aamua. Mutta hänen onneton ja kova kohtalonsa sääti niin, että hän, etsiessään paikkaa, mihin voisi parhaiten sijoittua, putosi harmoineen päivineen syvään ja aivan pimeään luolaan, joka sijaitsi muutamien ikivanhain rakennusten jäännösten keskellä. Pudotessaan hän huusi sydämestään avuksi Jumalaa luullen, ettei pysähtyisi ennenkuin kadotuksen syvimmässä pohjassa. Niin ei kumminkaan käynyt, sillä harmo mäiskähti maahan noin kolmen sylen syvyydessä, ja Sancho istui sen selässä nyrjähdyttämättä mitään jäsentään ja muutenkaan vahingoittumatta. Hän tunnusteli koko ruumistaan ja pidätti henkeään saadakseen selville, oliko jäänyt terveeksi, vai oliko jokin kohta murskautunut, ja huomattuaan olevansa eheä, että kaikki jäsenet olivat tallella ja terveys aivan moitteeton, hän kiitti kiittämistään Herraa Jumalaa siitä armosta, jota hän oli hänelle osoittanut; hän näet oli varmasti uskonut särkyneensä tuhansiksi sirpaleiksi. Hän tunnusteli käsillään myös luolan seinämiä saadakseen selville, oliko mahdollista päästä sieltä toisten auttamatta, mutta huomasi, että ne olivat joka puolelta ihan sileät ja ettei niissä ollut yhtään kohtaa, mihin olisi voinut tarttua kiinni. Siitä Sancho kovin huolestui, varsinkin, kun kuuli harmon surkeasti valittavan, mikä ei ollutkaan ihmeteltävää, sillä se ei suinkaan valittanut suotta, vaan oli totisesti pahoin loukkaantunut. »Voi onnetonta», virkkoi nyt Sancho Panza, »kuinka aavistamattomia seikkoja voikaan sattua joka askelella niille, jotka elävät tässä matoisessa maailmassa! Kuka olisi voinut arvata, että mies, joka vielä eilen istui valtaistuimellaan saaren käskynhaltiana, komentaen palvelijoitaan ja alustalaisiaan, joutuisi jo tänään haudatuksi luolaan kenenkään ihmisen tulematta häntä auttamaan, yhdenkään palvelijan tai alustalaisen rientämättä vetämään häntä sieltä pois? Tänne meidän täytyy nääntyä nälkään, minun ja juhtani, jollemme kuole jo sitä ennen, harmo saamistaan iskuista ja minä mielipahasta. Minä en tule ainakaan olemaan yhtä onnellinen kuin oli herrani Don Quijote Manchalainen laskeutuessaan siihen noiduttuun Montesinon luolaan, missä hän tapasi väkeä, joka kestitsi häntä paremmin kuin häntä kestittiin omassa talossaan, niin että hän kerrassaan näyttää päässeen katettuun pöytään ja pöyhittyyn vuoteeseen. Siellä hän näki kauniita ja miellyttäviä ilmestyksiä, mutta minä saan luultavasti nähdä täällä vain konnia ja käärmeitä. Voi minua onnetonta! Mihin ovatkaan hullut haaveeni minut johtaneet! Täältä vedetään ilmoille luuni, kun taivas sallii, että minut löydetään, minun paljaat, valkoiset ja nakerretut luuni, ja kelpo harmoni luut niitten kanssa, ja siitä kukaties havaitaan, keitä olemme, havaitsevat ainakin ne, joilla on selko siitä, ettei Sancho Panza eronnut milloinkaan aasistaan eikä hänen aasinsa milloinkaan Sancho Panzasta. Sanon vielä kerran: voi meitä poloisia, että kova kohtalomme ei ole sallinut meidän kuolla kotipaikallamme ja omaistemme luona; vaikka siellä ei olisi ollut mitään apua onnettomuuteemme, olisi sentään ollut joku, joka olisi sitä surrut ja olisi kuoleman hetkellä silmämme sulkenut! Voi sinä kumppanini ja ystäväni, kuinka huonosti olenkaan palkinnut sinun hyvät palveluksesi! Anna minulle anteeksi ja rukoile kohtaloa niin hyvin kuin suinkin osaat, että se pelastaisi meidät tästä surkeasta ahdistuksesta, johon olemme yhdessä joutuneet, niin minä lupaan panna päähäsi laakeriseppelen, jotta olet aivan kuin seppelöity runoilija, ja antaa sinulle kaksinkertaisen määrän apetta.»

Niin valitti Sancho Panza, ja hänen aasinsa kuunteli häntä vastaamatta sanaakaan; niin suuressa tuskassa, ja ahdistuksessa se raukka oli. Kun sitten oli kulunut koko yö surkeassa itkussa ja valituksessa, koitti vihdoin päivä, jonka valossa ja loistossa Sancho havaitsi, että oli kerrassaan mahdotonta päästä tästä luolasta toisten auttamatta. Hän alkoi jälleen valittaa ja huutaa nähdäkseen, sattuisiko joku kuulemaan, mutta hän oli kuin huutavan ääni korvessa, sillä koko siinä seudussa ei ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi voinut huutoja kuulla, ja nyt hän piti itseään lopullisesti menneenä miehenä. Harmo makasi kuono pystyssä, ja Sancho Panza auttoi sitä niin, että sai sen jaloilleen, vaikka se tuskin kykeni seisomaan; sitten hän otti eväspussista, joka oli joutunut saman kovan kohtalon alaiseksi, kappaleen leipää ja antoi sen aasilleen, joka ei ollut siitä pahoillaan. Sancho sanoi sille, ikäänkuin se olisi hyvinkin puhetta ymmärtänyt:

— Ei hätää kovaa käsissä, jos viel' on leipää säkissä.

Samassa hän havaitsi luolan toisessa päässä aukon, joka oli niin suuri, että ihminen mahtui siitä kulkemaan kumartuen ja ryömimällä. Sancho Panza kiiruhti sinne, kyyristyi kokoon, ryömi aukkoon ja näki, että sen takana oli avara onkalo, ja hän voi sen nähdä, koska katosta, jos sitä katoksi voi sanoa, lankesi sisään auringonsäde, jonka valossa sen voi selvästi havaita. Hän näki myös, että aukko laajeni ja johti toiseen avaraan luolaan, ja sen huomattuaan hän palasi takaisin aasinsa luo ja alkoi kivellä raivata pois maata aukosta saaden sen aivan pian niin laajaksi, että aasi siitä helposti mahtui, kuten sitten tapahtuikin. Sancho tarttui aasin marhamintaan ja alkoi vaeltaa eteenpäin luolassa nähdäkseen, löytäisikö ulospääsyn joltakin suunnalta. Toisinaan hän liikkui pimeässä, toisinaan valossa, mutta ei milloinkaan pelkäämättä. »Jumala kaikkivaltias minua auttakoon!» lausui hän itsekseen. »Tämä minulle onneton seikkailu olisi paremmin sopinut isäntäni Don Quijoten mainioksi seikkailuksi. Hän olisi varmaan pitänyt näitä kuiluja ja luolia kauniina kukkatarhoina ja Galianan[45] palatseina ja olisi toivonut pääsevänsä tästä pimeydestä ja ahdingosta jollekin kukkaniitylle; mutta ininä onneton, neuvoton ja pelonalainen ajattelen joka askelella, että jalkojeni alle avautuu yhtäkkiä toinen vielä syvempi kuilu, joka kerrassaan minut nielaisee. Mutta tervetuloa vain, onnettomuus, jos yksin tulet.» Sillä tavalla ja näissä mietteissä hän otaksui kulkeneensa hiukan enemmän kuin puoli peninkulmaa, kun vihdoin havaitsi himmeää valoa, joka näytti päivänvalolta ja lankesi sisään jostakin aukosta osoittaen hänelle, että tämä tie, jota hän oli jo pitänyt tienä haudantakaiseen elämään, sittenkin johti lopulta ylös maan pinnalle.

Siihen hänet jättää Cide Hamete Benengeli palaten kertomaan Don Quijotesta, joka iloisena ja tyytyväisenä odotti määrättyä aikaa päästäkseen taistelemaan sen kunnottoman kanssa, joka oli riistänyt kunnian Doña Rodriguezin tyttäreltä, aikoen kostaa sen vääryyden ja solvauksen, joka tälle oli katalasti tehty. Sattui sitten, että hän, ratsastettuaan eräänä aamuna ulos harjoittelemaan, mitä hänen oli tehtävä tuona ratkaisevana hetkenä, johon otaksui joutuvansa lähipäivinä, kannusti Rocinantea lyhyeen laukkaan tai hyökkäykseen ja ajoi sen niin lähelle erästä kuoppaa, että ratsu olisi varmaan siihen pudonnut, jollei ratsastaja olisi kaikin voimin kiristänyt ohjaksia. Hän sai sentään hevosen pysähtymään, ettei pudonnut, ajoi sitten maahan astumatta hiukan lähemmäksi, katseli tuota syvennystä ja siinä katsellessaan kuuli sieltä kovaa huutoa. Hän kuunteli tarkkaavasti ja kuuli huutajan sanovan: »Hoi te siellä ylhäällä! Onko siellä ketään kristittyä ihmistä, joka huutoni kuulee tai ketään armeliasta ritaria, joka säälii vaivaista syntistä, joka on joutunut elävältä haudatuksi, onnetonta käskynhaltiaa, joka on hallituksensa päättänyt?»

Don Quijote oli kuulevinaan Sancho Panzan äänen ja oli senvuoksi kovin ihmeissään. Hän koroitti ääntään niin paljon kuin voi ja huusi:

— Kuka on siellä alhaalla? Kuka siellä valittaa?

— Kuka täällä onkaan ja kuka muu täällä valittaakaan — kuului vastattavan — kuin kovaonninen Sancho Panza, joka syntiensä ja onnettomuutensa tähden joutui Baratarian saaren käskynhaltiaksi, kuuluisan ritarin Don Quijote Manchalaisen entinen aseenkantaja!

Tuon kuultuaan Don Quijote ihmetteli kaksin verroin, ja hänen hämmästyksensä vielä lisääntyi, kun hän tuli ajatelleeksi, että Sancho Panza varmaan oli kuollut ja että hänen sielunsa oli tuolla alhaalla kiirastulen vaivoissa. Tätä kuvitelmaansa noudattaen hän sanoi:

— Minä vannotan sinua kaiken sen nimessä, minkä nimessä voin sinua vannottaa katolisena kristittynä, että sanot minulle, kuka olet, ja jos olet kiirastulessa kärsivä sielu, niin sano minulle, mitä tahdot minun hyväksesi tekevän; koska näet tehtävänäni on auttaa ja tukea niitä, jotka tässä maailmassa kärsivät hätää, tahdon myös tukea ja auttaa niitä, jotka ovat hädänalaisia toisessa maailmassa eivätkä voi itse itseään auttaa.

— Jos niin on laita, — kuului vastattavan — niin teidän armonne, joka minulle puhuu, on varmaan herrani Don Quijote Manchalainen, ja äänestä päättäen te ette voikaan olla kukaan muu.

— Minä olen Don Quijote, — vastasi Don Quijote — hän, joka on valinnut tehtäväkseen tukea ja auttaa eläviä ja kuolleita heidän hädässään. Sano siis minulle, kuka olet sinä, joka saat minut tällaisen hämmingin valtaan; jos näet olet aseenkantajani Sancho Panza ja jos paholaiset eivät ole sinua vieneet, vaan olet Jumalan laupeuden tähden kiirastulessa, niin meidän pyhällä äidillämme roomalaiskatolisella kirkolla on riittävät keinot vapahtaa sinut tuskista, joita nyt kärsit, ja minä puolestani koetan häntä siihen kehoittaa niin hartaasti kuin suinkin osaan. Puhu siis suoraa kieltä ja sano minulle, kuka olet.

— Minä vannon — kuului vastattavan — minkä nimessä ja kenen syntymän kautta tahansa, herra Don Quijote Manchalainen, että olen aseenkantajanne Sancho Panza ja etten ole kuollut vielä ikipäivinäni, vaan olen heittänyt käskynhaltianvirkani semmoisten syitten ja seikkojen tähden, joiden kertomiseen tarvitaan enemmän aikaa, ja nyt minä tässä viime yönä putosin tähän luolaan, missä vieläkin makaan, ja kanssani on harmo, joka varmaan todistaa puheeni oikeaksi, sillä se on suuremmaksi varmuudeksi tässä ihan vieressäni.

Ja mitä ollakaan: näyttää siltä kuin aasi olisi ymmärtänyt Sanchon puheen, sillä se alkoi samassa huutaa niin kovasti, että koko luola raikui.

— Mainio todistaja! — sanoi Don Quijote. — Tuon huudon minä tunnen kuin olisin itse sen siittänyt, ja kuulenhan minä sinunkin äänesi, rakas Sancho. Odota, minä lähden tästä herttuan linnaan, joka on aivan lähellä, ja tuon sieltä jonkun vetämään sinut ylös tästä kuilusta, johon syntisi nähtävästi ovat sinut langettaneet.

— Menkää tosiaan, armollinen herra, — sanoi Sancho — ja palatkaa pian ainoan Jumalan nimessä, sillä minä en kestä sitä enää, että olen täällä elävältä haudattuna ja pelkoon menehtymässä.

Don Quijote jätti hänet ja lähti linnaan kertomaan herttualle ja herttuattarelle, miten Sancho Panzan oli käynyt. Se heitä melko lailla ihmetytti, vaikka he hyvin ymmärsivät, että hänen oli täytynyt pudota; he näet tunsivat hyvin luolan, joka oli ollut siellä ikimuistoisista ajoista; mutta he eivät voineet käsittää, kuinka Sancho oli jättänyt käskynhaltianvirkansa heidän saamatta mitään tietoa hänen tulostaan. Viimein lähdettiin paikalle, mukana köydet ja nuorat, ja monen miehen väellä ja suurella vaivalla Sancho Panza ja harmo vedettiin pimeydestä päivän valkeuteen. Sen näki muudan ylioppilas, joka sanoi:

— Kaikkien huonojen käskynhaltioitten pitäisi lähteä viroistaan niinkuin tämä syntinen nyt nousee syvyyden kuilusta, nälkään menehtymässä, kelmein kasvoin ja luullakseni ilman yhtään kolikkoa.

Sancho kuuli sen ja sanoi:

— Siitä on nyt kahdeksan tai kymmenen päivää, hyvä veli morkkaaja, kun minä rupesin hallitsemaan minulle annettua saarta, ja koko sinä aikana en ole ollut hetkeäkään kylläinen, en edes leivästä; minua ovat vainonneet lääkärit, ja viholliset ovat murskanneet luuni, eikä minulla ole ollut tilaisuutta hankkia itselleni mitään vääryydellä enempää kuin oikeudellakaan, ja jos on niin laita, kuten todella onkin, en olisi mielestäni ansainnut joutua sieltä pois tällä tavalla; mutta ihminen päättää ja Jumala säätää, ja Jumala parhaiten tietää, mikä on kullekin parasta, ja tapahtukoon kaikki aina ajallaan, ja älköön kukaan sylkekö liemeen, sillä moni luulee löytävänsä kinkun, missä ei ole kinkunkoukkuakaan, ja Jumala kyllä ymmärtää tarkoitukseni, ja riittäköön tämä, en sano enempää, vaikka kyllä osaisin.

— Älä nyt suutu, Sancho, äläkä pahastu siitä, mitä kuulet, muuten tästä ei tule loppuakaan. Lähde nyt vain pois hyvällä omallatunnolla, ja sanokoot mitä tahtovat, sillä yhtä mieletöntä on yrittää sitoa panettelijoiden kieliä kuin sulkea veräjällä vainiota. Jos käskynhaltia poistuu virastaan rikkaana, sanotaan, että hän on ollut varas, ja jos hän eroaa siitä köyhänä, sanotaan, että hän on ollut mitätön mies ja vähämielinen.

— Se ainakin on varmaa, — vastasi Sancho — että niiden täytyy tällä kertaa pitää minua pikemmin hölmönä kuin varkaana.