Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen II:2
Part 17
— Vapaus, hyvä Sancho, on kalleimpia lahjoja, mitä taivas on ihmisille suonut; sille eivät vedä vertoja ne aarteet, joita maa sisäänsä kätkee ja meri helmaansa salaa; vapauden samoinkuin kunnian tähden sopii ja tuleekin uskaltaa henkensä; vankeus sitävastoin on suurin onnettomuus, mikä voi ihmisiä kohdata. Sanon tämän, Sancho, siksi, että olet varmaan havainnut, millaista hekumallista ja yltäkylläistä elämää olemme viettäneet linnassa, josta nyt lähdemme. Mutta sittenkin minusta tuntui keskellä noita ylellisiä pitoja ja jäähdytettyjä juomia, että olin kuin nälkäänäkevä, koska en nauttinut niitä niin vapaasti kuin olisin nauttinut, jos kaikki olisi ollut omaani; velvollisuus korvata hyviä tekoja ja suosionosoituksia, joita on osakseen saanut, on näet kahle, joka estää sielua vapaasti liikkumasta. Onnellinen se, jolle taivas on antanut leivänkannikan hänen tarvitsematta siitä kiittää ketään muuta kuin taivasta itseään!
— Huolimatta kaikesta, mitä teidän armonne nyt sanoi, ‒ virkkoi Sancho — on väärin, jollemme ole puolestamme kiitollisia niistä kahdestasadasta dukaatista, jotka minulle antoi kukkaroineen päivineen herttuan hovimestari ja joita nyt kannan povellani kuin sydämen laastarina ja vahvistavana lääkkeenä kaiken sen varalta, mitä voi sattua; me näet emme suinkaan aina löydä linnoja, missä meitä kestitään, vaan voimme kenties osua majapaikkoihin, missä meitä piestään.
Näissä ja muissa samanlaisissa keskusteluissa molemmat vaeltajat, ritari ja aseenkantaja, liikkuivat eteenpäin. Kuljettuaan hiukan toista peninkulmaa he näkivät eräällä viheriällä niityllä ruohikossa noin tusinan miehiä, jotka olivat talonpoikaispuvuissa ja istuivat nuttujensa päällä aterioimassa. Heillä oli vierellään eräänlaisia valkoisia lakanoita, joilla he olivat jotakin peittäneet; lakanat olivat maasta koholla ja erillään toisistaan. Don Quijote lähestyi aterioitsevia, tervehti heitä ensin kohteliaasti ja kysyi sitten, mitä oli noitten liinojen alla. Eräs miehistä vastasi:
— Hyvä herra, näiden peitteitten alla on muutamia veistokuvia, jotka tullaan liittämään kylämme kirkossa rakenteilla olevaan alttariin; me kuljetamme niitä peitettyinä, jotta ne eivät menetä kiiltoaan, ja kannamme niitä olkapäillämme, jotta ne eivät säry.
— Jos suvaitsette, — vastasi Don Quijote — haluaisin mielelläni ne nähdä, sillä kuvat, joita kuljetetaan niin varovasti, ovat varmaan oivallisia.
— Ovatpa tietenkin! — vastasi mies. — Osoittaahan sen jo niiden hinta, sillä niiden joukossa ei totisesti ole yhtäkään, joka ei maksa kuudettakymmentä dukaattia ja jos teidän armonne haluaa nähdä, että niin on laita, niin odottakaa vähän, saatte nähdä sen omin silmin.
Mies nousi aterialtaan ja meni ottamaan pois peiton ensimmäisen kuvan päältä, joka esitti ratsastavaa Pyhää Yrjänää. Ratsun jaloissa kiemurteli louhikäärme, ja pyhä Yrjänä oli syöksemässä sen kitaan peistään niin tuimasti kuin ainakin häntä esittävissä kuvissa. Kuva hehkui kuin sula kulta, kuten sanotaan. Sen nähdessään Don Quijote sanoi:
— Tämä oli eräs kaikkein parhaita vaeltavia ritareita taivaallisessa sotajoukossa; hänen nimensä oli pyhä Yrjänä, ja hän oli sitäpaitsi neitojen suojelija. Katsotaanpa tätä toista.
Mies otti peitteen pois, ja näkyviin tuli ratsastava pyhä Martti, joka oli antamassa viittansa toista puolta köyhälle. Tuskin sen nähtyään Don Quijote virkkoi:
— Tämäkin ritari kuului kristittyihin seikkailijoihin, ja minä uskon, että hän oli vielä anteliaampi kuin urhoollinen, kuten voit nähdä, Sancho, siitä, että hän antaa puolet viittaansa köyhälle, ja tämä tapahtuu varmaan talviseen aikaan; jollei olisi niin laita, hän varmaan antaisi koko viitan, niin armelias hän oli.
— Ei suinkaan asia niin ollut, — sanoi Sancho vaan hän varmaan noudatti sananlaskua, joka sanoo, että kohtuus hyvä kaikessa, makkarassakin.
Don Quijote nauroi ja pyysi ottamaan pois seuraavan peitteen, jonka alta tuli näkyviin Espanjan Suojeluspyhimys. Hän oli ratsun selässä, kädessä verinen miekka, hän ajoi kumoon maureja syöksyen heidän päittensä ylitse, ja hänet nähdessään Don Quijote lausui:
— Tämä on oikea ritari Kristuksen sotajoukoista: hänen nimensä on pyhä Jaakko Mauriensurma, hän on kaikkein urhoollisimpia pyhimyksiä ja ritareita, mitä on ollut maailmassa ja nyt on taivaassa.
Sitten otettiin jälleen pois peite, ja sen alta tuli näkyviin pyhä Paavali putoamassa ratsultaan, kaikkine yksityisseikkoineen, joita yleensä kuvataan hänen kääntymistään esittäviin alttaritauluihin. Nähdessään hänet niin ilmielävänä, että olisi luullut Kristuksen todella hänelle puhuvan ja Paavalin vastaavan, Don Quijote sanoi:
— Tämä oli kaikkein suurin vihollinen, mitä Herramme Jumalan kirkolla oli hänen aikanaan, ja kaikkein voimallisin puolustaja, mitä sillä tulee milloinkaan olemaan; hän oli eläessään vaeltava ritari ja pysyi pyhänä taistelijana hamaan kuolemaan saakka, uupumattomana työmiehenä Herran viinamäessä, kansojen opettajana, joka oli saanut oppinsa taivaasta,[48] missä hänen mestarinaan ja opettajanaan oli itse Jeesus Kristus.
Useampia kuvia ei ollut; siksi Don Quijote käski ne jälleen peittää ja sanoi niiden kuljettajille:
— Olen katsonut hyväksi enteeksi, rakkaat veljet, että olen nähnyt, mitä olen nähnyt, sillä nämät pyhät miehet harjoittivat samaa tointa, jota minä harjoitan, nimittäin asetointa, vaikka minun ja heidän kesken on se ero, että he olivat pyhimyksiä ja taistelivat taivaallisella tavalla, minä sitävastoin olen syntinen ihminen ja taistelen inhimillisellä tavalla. He valloittivat taivaan väkisin, sillä taivaan valtakuntaan voidaan hyökätä,[49] minä taas en toistaiseksi tiedä, mitä voin valloittaa suurellakaan vaivalla; mutta jos valtiattareni Dulcinea Tobosolainen sattuisi sentään vapautumaan vaikeuksista, joiden alaisena on, niin onneni olisi parempi, mieleni pääsisi tasapainoon, ja minä voisin ohjata askeleni paremmalle tielle kuin se, jota nyt vaellan.
— Jumala sen kuulkoon, ja piru olkoon kuuro — virkkoi siihen Sancho.
Miehet ihmettelivät sekä Don Quijoten ulkomuotoa että hänen puhettaan eivätkä ymmärtäneet puoltakaan siitä, mitä hän tarkoitti. He lopettivat ateriansa, nostivat kuvat olkapäilleen, sanoivat hyvästi Don Quijotelle ja lähtivät jatkamaan matkaansa.
Sanchosta tuntui jälleen kuin ei hän olisi milloinkaan herraansa oikein tuntenut, hän ihmetteli, mitä kaikkea tämä tiesi, ja hänestä näytti, ettei maailmassa ollut yhtään historiaa eikä tapahtumaa, jota hän ei tuntenut kuin viittä sormeaan ja säilyttänyt uskollisesti muistissaan. Sancho sanoi:
— Totisesti, armollinen herra isäntäni, jos sitä, mitä meille tänään on tapahtunut, sopii nimittää seikkailuksi, niin se on ollut kaikkein lempeimpiä ja suloisimpia, mitä meille on koko vaelluksemme kestäessä sattunut: me olemme selviytyneet siitä joutumatta piestyiksi ja ollenkaan pelästymättä, emme ole paljastaneet miekkaamme, ruumiimme eivät ole kellahtaneet maahan, emmekä ole joutuneet näkemään nälkää. Kiitetty olkoon Jumala, joka on sallinut minun nähdä semmoista omin silmin.
— Sinä puhut hyvin ja oikein, Sancho; — sanoi Don Quijote — mutta sinun tulee ottaa huomioon, etteivät viikot ole veljeksiä eivätkä kulu samalla tavalla; ja sitä, mitä rahvas yleensä nimittää enteiksi ja mikä ei perustu mihinkään luonnolliseen syyhyn, tulee ymmärtäväisen ihmisen pitää onnellisena sattumana ja sellaisena arvostella. Joku sellainen taikauskoinen nousee aamulla, lähtee ulos, kohtaa jonkun Pyhän Franciskuksen munkkikunnan veljen, kääntyy ja palaa Antiinsa kuin olisi kohdannut aarnikotkan. Toinen, joku Mendoza,[50] kaataa epähuomiossa suolaa pöydälle, ja tuosta valahtaa heti hänen sydämeensä syvä alakuloisuus, ikäänkuin luonto olisi velvollinen ilmoittamaan tulevaisia onnettomuuksia mainitunlaisilla joutavilla seikoilla. Järkevän kristityn ihmisen ei pidä saivarrellen pyrkiä saamaan selkoa siitä, mitä taivas aikoo tehdä. Scipio astuu maihin Afrikassa, kompastuu hypätessään maihin, hänen sotamiehensä pitävät tuota huonona enteenä, mutta hän syleilee maan kamaraa ja sanoo: »Sinä et pääse minulta pakoon, Afrika, sillä minä pidän sinua lujasti sylissäni.» Minulle, Sancho, on siis ollut erinomainen sattuma, että olen tullut kohdanneeksi nuo kuvat.
— Sen kyllä uskon; — vastasi Sancho — mutta nyt pyytäisin teidän armoanne sanomaan minulle, mistä johtuu, että espanjalaiset, aikoessaan lähteä johonkin taisteluun, huutavat avukseen tuota pyhää Jaakkoa Mauriensurmaa näillä sanoilla: »Santiago ja kiinni Espanja!»[51] Onko Espanja kukaties irti, niin että se pitää panna kiinni, vai mitä merkillistä hommaa se on?
— Sinä olet ylen typerä, Sancho; — vastasi Don Quijote — muista, että tuon suuren punaristiritarin[52] on Jumala antanut Espanjalle maan suojeluspyhimykseksi ja varjelijaksi, varsinkin niissä ankaroissa otteluissa, joita espanjalaisilla on ollut maurien kanssa, ja siksi he huutavat häntä avukseen ja puolustajakseen kaikissa aloittamissaan taisteluissa, ja onpa niissä monta kertaa nähty hänen itsensä kumoavan ja kaatavan, hävittävän ja surmaavan Hagarin poikien joukkoja; ja tämän seikan todistukseksi voisin mainita sinulle paljon esimerkkejä, joita kerrotaan todenperäisissä espanjalaisissa historioissa.
Sancho vaihtoi puheenaihetta ja sanoi isännälleen:
— Minua, armollinen herra, ihmetyttää herttuattaren kamarineidin Altisidoran julkeus. Hänet oli varmaan pahoin haavoittanut ja lävistänyt tuo, jota mainitaan Amorin nimellä. Hänenhän sanotaan olevan melkein sokea poika, joka kaihestaan tai paremmin sanoen sokeudestaan huolimatta osuu aina maaliinsa, jos valitsee maalikseen ihmisen sydämen, olipa tämä maali kuinka pieni tahansa, osuu siihen ja sen kerrassaan puhkaisee nuolillaan. Olen myös kuullut sanottavan, että tyttöjen siveys ja häveliäisyys katkaisee lemmennuolien kärjen ja tylsyttää ne, mutta tässä Altisidorassa ne näyttävät pikemmin teroittuvan kuin tylsyvän.
— Ota huomioon, Sancho, — virkkoi Don Quijote — ettei Amor menettele toimissaan hienotunteisesti eikä pysyttele järjellisissä rajoissa, vaan on samanluontoinen kuin kuolema, joka hyökkää yhtä hyvin kuninkaitten korkeihin linnoihin kuin paimenten mataloihin majoihin, ja että se, otettuaan sydämen täysin valtaansa, ensi työkseen karkoittaa siitä kaiken pelon ja häveliäisyyden. Juuri siksi Altisidorakin ilmaisi julkeasti tunteensa, jotka nostavat poveeni pikemmin hämminkiä kuin sääliä.
— Sehän on selvää julmuutta! — sanoi Sancho. Ennenkuulumatonta kiittämättömyyttä! Omasta puolestani voin sanoa, että neidin lausuma pieninkin lemmensana olisi minut kukistanut ja tehnyt hänen alamaisekseen. Voi koiranpoika, millainen kivisydän, millainen pronssipovi, ja sielu selvää muurisavea! Mutta minä en voi ymmärtää, mitä se neiti näki teidän armossanne semmoista, mikä sai hänet niin antautumaan ja alistumaan. Missä on se komea ulkonäkö, se reippaus, se sievyys, missä ne kasvot, missä nämä mainitsemani seikat erikseen tai kaikki yhdessä, jotka saivat hänet rakastumaan; olen näet totta totisesti monta kertaa pysähtynyt katselemaan teidän armoanne kantapäästä aina ylimmän hiuskarvan huippuun, mutta näen ainoastaan seikkoja, jotka ovat pikemmin omansa peloittamaan kuin rakastuttamaan, ja olenhan sitäpaitsi kuullut sanottavan, että kauneus on ensimmäinen ja etevin ominaisuus, joka sytyttää rakkautta, ja koska teidän armossanne ei yhtään kauneutta ole, en ymmärrä, mihin se raukka rakastui.
— Sinun tulee tietää, Sancho, — vastasi Don Quijote — että on olemassa kahdenlaista kauneutta, nimittäin sielun ja ruumiin kauneutta; sielun kauneus loistaa ja ilmenee ymmärryksessä, kunniallisuudessa, jalossa toiminnassa, anteliaisuudessa ja moitteettomassa käytöksessä, ja kaikki nämä ominaisuudet voivat olla rumassa ihmisessä; ja katseen kiintyessä tähän kauneuteen, eikä ruumiin kauneuteen, siitä yleensä syntyy kiihkeä ja ylivoimainen rakkaus. Minä, hyvä Sancho, tiedän kyllä, etten ole kaunis, mutta tiedän myös, etten ole muodoton, ja arvokkaalle miehelle riittää, ettei hän ole mikään hirviö, jotta häntä voidaan hellästi rakastaa, jos hänellä vain on mainitsemani sielunlahjat.
Näissä puheissa ja keskusteluissa he saapuivat erääseen metsikköön, joka oli vähän matkan päässä tiestä, ja Don Quijote havaitsi äkkiarvaamatta kietoutuneensa viheriästä langasta kudottuun verkkoon, joka oli kiinnitetty puitten väliin. Ollenkaan käsittämättä, mitä tämä saattoi merkitä, hän sanoi Sancholle:
— Minusta näyttää, Sancho, että tästä verkosta sukeutuu kaikkein merkillisimpiä seikkailuja, mitä kuvitella saattaa. Vietäköön minulta henki, jolleivät minua vainoavat noidat aio kietoa minua siihen estääkseen matkaani, ikäänkuin kostoksi siitä ynseydestä, jota olen osoittanut Altisidoralle. Mutta tietäkööt he, että minä, vaikka nämä verkot eivät olisi viheriästä langasta punotut, vaan kaikkein kovimmista timanteista, ja olisivat vielä lujemmat kuin se, johon seppien mustasukkainen jumala kietoi Venuksen ja Marsin, hajoittaisin ne ikäänkuin ne olisivat meriheinistä tai pumpulilangoista kudotut.
Kun hän sitten aikoi mennä eteenpäin ja repiä verkon kokonaan, astui puitten välistä yhtäkkiä hänen näkyviinsä kaksi erinomaisen kaunista paimentyttöä; ainakin he olivat paimentyttöjen vaatteissa, lukuunottamatta sitä, että heidän nuttunsa ja hameensa olivat hienoa brokadia, tarkoitan, että heidän hameensa olivat kaikkein hienointa kultakudelmaa. Heidän hiuksensa valuivat vapaina hartioille, ja niiden kultainen hohto voi kilpailla auringon säteitten kanssa; hiuksia koristi kaksi seppelettä, jotka olivat viheriästä laakerista ja punaisesta amarantista sidotut. Iältään he eivät näyttäneet olevan alle viidentoista eikä yli kahdeksantoista.
Tuo oli näky, joka sai Sanchon ihmeisiinsä, Don Quijoten jännityksen valtaan, auringon pysähtymään juoksussaan heitä katselemaan ja loi kaikkien neljän ympärille ihmeellisen hiljaisuuden. Ensimmäisenä alkoi vihdoin puhua toinen paimentyttö, joka lausui Don Quijotelle:
— Pysähtykää, herra ritari, älkää repikö näitä verkkoja, joita ei ole tähän jännitetty teidän vahingoksenne, vaan meidän huviksemme; ja koska tiedän, että tulette kysymään, miksi ne on tähän asetettu ja keitä me olemme, tahdon sen teille ilmoittaa muutamalla sanalla. Eräässä kylässä, joka sijaitsee noin kahden peninkulman päässä täältä ja jossa on paljon ylhäistä väkeä ja paljon hidalgoja ja rikkaita henkilöitä, sopivat erinäiset sukulaiset ja ystävät keskenään, että me, heidän poikansa, vaimonsa ja tyttärensä, naapurit, ystävät ja sukulaiset, tulisimme huvittelemaan tähän paikkaan, joka on miellyttävimpiä koko seudussa, ja että koko seura muodostaisi uuden idyllisen Arkadian, missä me tytöt esiintyisimme paimentyttöinä ja nuoret miehet paimenina. Me olemme opetelleet kaksi paimennäytelmää; toisen niistä on sepittänyt kuuluisa runoilija Garcilaso, toisen on kirjoittanut mainio Camões omalla portugalinkielellään, mutta me emme ole niitä vielä esittäneet. Me saavuimme tänne eilen, olemme pystyttäneet lehvien alle muutamia telttoja, semmoisia, joita nimitetään matkateltoiksi, runsasvetisen puron rannalle, joka kostuttaa kaikkia näitä niittyjä; viime yönä kiinnitimme puitten väliin nämä verkot viekoitellaksemme typeriä lintuja, jotta ne pitämämme melun säikähdyttäminä niihin lentäisivät. Jos te, armollinen herra, haluatte tulla vieraaksemme, niin teidät otetaan vastaan kohteliaasti ja ystävällisesti, sillä nyt ei tänne päästetä huolta ja alakuloisuutta.
Hän vaikeni eikä virkkanut enempää. Don Quijote vastasi hänelle:
— Ihana neiti, Aktaion ei varmaankaan ollut niin ihastunut ja hämmästynyt äkkiarvaamatta nähdessään Dianan kylpevän aalloissa kuin minä nähdessäni teidän kauneutenne. Minä ylistän teidän huvienne aihetta ja kiitän ystävällisistä kohteliaisuuksistanne, ja jos voin jollakin tavalla teitä palvella, voitte huoleti minua käskeä, varmasti luottaen siihen, että tulen teitä tottelemaan, sillä minun toimenani on juuri osoittaa kiitollisuutta ja tehdä hyvää kaikenlaisille ihmisille, varsinkin niin ylhäisille kuin teidän henkilönne näyttävät olevan; ja jos nämä verkot, jotka varmaan sulkevat piiriinsä vain pienen alueen, kiertäisivät koko maanpiiriä, niin minä etsisin uusia maailmoita voidakseni kulkea niiden kautta näitä rikkomatta; ja jotta luottaisitte näihin liioitteleviin lupauksiini, tietäkää, ettei lupauksen antaja ole kukaan vähäisempi kuin Don Quijote Manchalainen, jos hänen nimensä ehkä on ehtinyt teidän kuuluviinne.
— Voi rakas ystäväni, — sanoi nyt toinen paimentyttö toverilleen — ajattele, kuinka suuri onni on tullut osaksemme! Näetkö tämän herran, joka on edessämme? No niin, sinun tulee tietää, että hän on maailman urhoollisin, rakastunein ja käytökseltään hienoin ritari, jollei ole pettäväinen se hänen urotöistään kertova painosta ilmestynyt historia, jonka olen lukenut. Lyönpä vetoa, että tämä kelpo mies, joka saapuu hänen kanssaan, on muudan Sancho Panza, hänen aseenkantajansa, jolle ei hupaisuudessa kukaan vedä vertoja.
— Siinä on perää; — sanoi Sancho — minä olen juuri teidän armonne mainitsema vekkuli ja aseenkantaja, ja, tämä herra on minun isäntäni, se historiassa mainittu ja kuvattu Don Quijote Manchalainen.
— Ah! — virkkoi toinen. — Pyydetään, hyvä ystävä, hartaasti häntä jäämään, sillä vanhempamme ja veljemme ovat siitä varmaan sanomattomasti hyvillään. Olenhan minäkin kuullut kerrottavan hänen urhoollisuudestaan ja rakastettavuudestaan aivan samaa kuin sinä äsken mainitsit; ja ennen kaikkea sanotaan, että hän on kaikkein lujin ja luotettavin rakastaja, mitä tunnetaan, ja että hänen naisensa on muudan Dulcinea Tobosolainen, jolle koko Espanjassa myönnetään kauneuden kunniapalkinto.
— Siihen onkin täysi syy, — virkkoi Don Quijote — mikäli ei teidän verraton kauneutenne saata seikkaa epäilyksenalaiseksi. Mutta älkää huoliko vaivautua, armolliset neidit, minua pidättämään, sillä kutsumukseni välttämättömät velvollisuudet eivät salli minun missään levätä.
Samassa tuli siihen paikkaan, missä nämä neljä henkilöä olivat, toisen paimentytön veli, samoin paimeneksi puettuna, aivan yhtä upeassa asussa kuin molemmat paimentytöt. Nämä kertoivat hänelle, että heidän seurassaan oleva henkilö oli urhoollinen Don Quijote Manchalainen ja toinen hänen aseenkantajansa Sancho, jonka nuori mies jo tunsi, koska oli lukenut heidän historiansa. Muhkea paimen tervehti heitä kohteliaasti ja pyysi heitä lähtemään hänen kanssaan heidän teltoilleen; Don Quijoten täytyi suostua, ja niin he lähtivät. Samassa läheni meluava ajojoukko, ja verkot täyttyivät erilaisista linnuista, jotka verkkojen värin pettäminä eksyivät vaaraan, jota aikoivat välttää. Paikalle keräytyi neljättäkymmentä henkilöä, jotka olivat kaikki upeissa paimenten ja paimentyttöjen puvuissa, ja kaikki saivat heti tietää, keitä olivat Don Quijote ja hänen aseenkantajansa, mikä heitä kovin ilahdutti koska he jo tunsivat heidän historiansa. Keräännyttiin telttojen luo, missä oli katettu upeat, runsaat ja siistit pöydät. Don Quijotea kunnioitettiin luovuttamalla hänelle paras paikka; kaikki katselivat häntä ja olivat ihmeissään hänet nähdessään. Kun sitten ruoka-astiat oli vihdoin korjattu pois, koroitti Don Quijote erittäin juhlallisesti äänensä ja lausui:
— Vaikka muutamat väittävät, että ihmisten tekemiin suurimpiin synteihin kuuluu ylpeys, väitän minä, että pahin kaikista on kiittämättömyys, ja ajattelen näin väittäessäni yleistä sananpartta: että helvetti on täynnä kiittämättömiä. Tätä syntiä olen minä, mikäli se on ollut minulle mahdollista, koettanut välttää siitä lähtien, kun olen kyennyt järkeäni käyttämään, ja jollen voi palkita niitä hyviä tekoja, joita minulle tehdään, toisilla hyvillä teoilla, asetan niiden sijaan ainakin hartaan halun niitä suorittaa, ja jollei tämä riitä, teen ne yleisesti tunnetuiksi; sillä henkilö, joka kertoo hänen osakseen tulleista hyvistä töistä ja tekee ne tiettäviksi, olisi myös valmis niitä korvaamaan toisilla samanlaisilla, jos hän vain voisi; useimmiten näet ne, jotka saavat, ovat vähäpätöisempiä kuin ne, jotka antavat, ja niinmuodoin on Jumala kaikkein ylinnä, koska hän on kaikkein ylimmäinen antaja, eivätkä ihmisen lahjat voi milloinkaan vetää vertoja Jumalan antimille, niin ääretön ero on niiden välillä; mutta tätä kykenemättömyyttä ja puutteellisuutta korvaa sentään tavallaan kiitollisuus. Kiitollisena suosiosta, jota minulle on täällä osoitettu, mutta kykenemättä siihen vastaamaan samalla mitalla, minä siis pysyttelen oman kykyni ahtaissa rajoissa, tarjoan mitä voin ja mitä minulla on omaa satoa, ja sanon siis, että tulen kahden kokonaisen päivän kuluessa keskellä tätä Zaragozaan johtavaa maantietä puolustamaan ketä vastaan hyvänsä sitä väitettä, että nämä tässä paimentyttöjen valhepuvuissa esiintyvät neidit ovat maailman kauneimpia ja hienoimpia neitejä, lukuunottamatta vain verratonta Dulcinea Tobosolaista, minun aivoitusteni ainoata valtiatarta, tämä sanottuna kaikkien minua kuuntelevien suosiollisella luvalla.
Sancho, joka oli erittäin tarkkaavasti kuunnellut hänen sanojaan, puhkesi tuon kaiken kuultuaan äänekkäästi puhumaan ja lausui:
— Onko mahdollista, että maailmassa voi olla henkilöitä, jotka uskaltavat väittää ja vannoa, että tämä minun herrani on hullu? Sanokaa te, arvoisa paimenherrasväki: onko ketään maalaispappia, olipa hän kuinka viisas ja oppinut tahansa, joka kykenisi sanomaan, mitä isäntäni on sanonut, tai ketään vaeltavaa ritaria, olipa hänen urhoollisuutensa maine kuinka suuri hyvänsä, joka voisi tarjoutua tekemään, mitä isäntäni on tässä luvannut tehdä?...
Don Quijote kääntyi Sanchon puoleen ja sanoi hänelle, kasvot vihaa hehkuen.
— Onko mahdollista, oi Sancho, että maan päällä voi olla ketään henkilöä, joka väittäisi ettet sinä ole hölmö sisältä samoinkuin päältäkin, ja lisäksi ties millaisilla ilkeyden ja lurjusmaisuuden ripsuilla kaunistettu. Kuka sinua käskee sekaantumaan minun asioihini ja tutkistelemaan, olenko viisas vai hullu? Ole vaiti äläkä vastaa mitään, vaan satuloi Rocinante, jos satula on riisuttu; me lähdemme panemaan täytäntöön lupaustani, ja koska oikeus on täysin minun puolellani, voi ennakolta katsoa voitetuiksi kaikki, jotka tahtovat ryhtyä vastarintaan.
Ankaran vihan vallassa ja harmiansa selvästi ilmaisten hän hyppäsi ylös istumapaikastaan jättäen kaikki läsnäolijat ihmettelemään ja saaden heidät epäröimään, oliko häntä pidettävä hulluna vai viisaana. Kun sitten oli yritetty suostutella häntä luopumaan sellaisesta haasteesta, koska kaikki täysin tunnustivat hänen hyväntahtoisen mielihalunsa, joten ei tarvittu mitään uusia todistuksia hänen urheutensa osoitukseksi, kun näet se, mitä hänen historiassaan oli hänen urotöistään kerrottu, täysin riitti, Don Quijote pysyi siitä huolimatta päätöksessään, nousi Rocinanten selkään, otti kilven käsivarrelleen, tarttui peitseensä ja asettui keskelle valtamaantietä, joka kulki lähellä viheriää niittyä. Sancho seurasi häntä harmollaan, ja heidän jäljessään tulivat kaikki paimenjoukkoon kuuluvat henkilöt haluten nähdä, mihin hänen uhkarohkea ja ennenkuulumaton tarjoumuksensa johtaisi.
Asetuttuaan, kuten jo sanoin, keskelle tietä Don Quijote vapisutti ilmaa seuraavanlaisilla sanoilla:
— Te kulkijat ja matkustavaiset, ritarit, aseenkantajat, jalkaisin ja ratsain liikkuvat, jotka kuljette tätä tietä tai tulette sitä kulkemaan näinä kahtena seuraavana päivänä! Tietäkää, että Don Quijote Manchalainen, vaeltava ritari, on asettunut tähän puolustamaan väitettä, että maailman kaiken kauneuden ja rakastettavuuden voittaa se kauneus ja rakastettavuus, jolla on sijansa näillä niityillä ja näissä lehdoissa asuvissa nymfeissä, lukuunottamatta sieluni valtiatarta Dulcinea Tobosolaista. Käyköön siis päin, ken on toista mieltä, minä odotan häntä tässä.