Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen II:1

Part 8

Chapter 83,111 wordsPublic domain

Sillävälin he olivat ehtineet ulos metsästä ja näkivät kolme maalaistyttöä, jotka olivat jo ehtineet aivan lähelle. Don Quijote katseli koko Toboson tietä ja nähdessään vain nuo kolme maalaistyttöä joutui hämmingin valtaan ja kysyi Sancholta, oliko hän eronnut naisista kaupungin ulkopuolella.

— Kuinka niin, kaupungin ulkopuolella? — sanoi Sancho. — Onko teidän armollanne silmät takaraivossa, kun ette näe, että ne ovat nuo, jotka tuossa tulevat säteillen kuin keskipäivän aurinko?

— Minä en näe, Sancho, — sanoi Don Quijote — muuta kuin kolme maalaistyttöä kolmen aasin selässä.

— Jumala minut pelastakoon perkeleen vallasta! — sanoi Sancho. — Onko mahdollista, että nuo kolme tasa-astujaa, vai miten niitä nimitetäänkään, jotka ovat valkoiset kuin vitilumi, näyttävät teidän armostanne aaseilta? Jumaliste, minä revin parran leuastani, jos se on totta!

— Mutta minä sanon sinulle, hyvä Sancho, — virkkoi Don Quijote — että ne ovat aaseja tai aasintammoja yhtä varmasti kuin minä olen Don Quijote ja sinä olet Sancho Panza; ainakin ne minusta aaseilta näyttävät.

— Hiljaa, armollinen herra, — sanoi Sancho — olkaa aivan vaiti, hierokaa silmiänne ja tulkaa osoittamaan kunnioitustanne sydämenne valtiattarelle, sillä hän on jo aivan lähellä.

Niin sanottuaan hän ratsasti eteenpäin ottamaan vastaan kolmea maalaistyttöä, astui maahan harmonsa selästä, tarttui erään tytön aasin päitsiin, painui polvilleen ja lausui:

— Kauneuden kuningatar, prinsessa ja herttuatar, suvaitkoon teidän korkeudellisuutenne ja suurellisuutenne sulkea armoonsa ja suosioonsa tämän teidän orjuuteenne annetun ritarin, joka seisoo tuossa kuin marmoripatsaaksi muuttuneena, aivan hämmentyneenä ja jäykistyneenä havaitessaan olevansa teidän ihanuutenne edessä. Minä olen hänen aseenkantajansa Sancho Panza, ja hän on monivaiheinen ritari Don Quijote Manchalainen, jota myös nimitetään Murheellisen hahmon ritariksi.

Nyt oli Don Quijotekin polvistunut Sanchon viereen ja katseli tuijottavin silmin ja hämmentynein katsein häntä, jota Sancho oli nimittänyt hänen kuningattarekseen ja valtiattarekseen, mutta huomatessaan siinä vain talonpoikaistytön, joka sitäpaitsi ei ollut ollenkaan sievä, vaan pyöreänaamainen ja nykerönenäinen, hän joutui hämmingin ja ihmetyksen valtaan eikä uskaltanut avata suutansa. Tytötkin hämmästyivät nähdessään nuo molemmat aivan erilaiset miehet polvillaan maassa ja huomatessaan, että he estivät heidän kumppaniaan ratsastamasta eteenpäin; mutta se, jota pidätettiin, aivan suloton ja äkäinen olento, virkkoi heille:

— Menkää hiiteen siitä tieltä ja päästäkää meidät menemään, meillä on kiire.

Siihen vastasi Sancho:

— Oi prinsessa ja koko Toboson valtiatar! Kuinka voi teidän jalo sydämenne olla heltymättä, kun näette tässä ylhäisen persoonanne edessä polvillaan vaeltavan ritarikunnan lujimman patsaan ja tukipylvään?

Toinen tyttö sanoi tuon kuultuaan:

— Minun tekee mieli sukia sinua, sinä appiukkoni aasi! Kas vain, tulevatko nyt herraskaiset pitämään pilanaan meitä maalaistyttöjä, luullen, että me emme osaa piestä kieltämme yhtä hyvin kuin he! Menkää tiehenne ja antakaa meidän mennä rauhassa, se on teille terveellisintä.

— Nouse, Sancho; — sanoi nyt Don Quijote — minä huomaan selvästi, että Onnetar, joka ei ole vielä saanut kyllikseen minua kiusata, on sulkenut kaikki tiet, joita pitkin voisi jotakin iloa tulla vaivaiseen sieluun, mikä ruumiissani asuu. Ja sinä, kaiken oivallisuuden huippu, mitä ihminen voi omakseen toivoa, inhimillisen rakastettavuuden täydellisyys, tämän sinua palvovan sydämen ainoa lääke — koska minua vainoava ilkeä noita on luonut silmiini pilvisen kaihin ja vain minun silmissäni, mutta ei toisten, muuttanut sinun verrattoman kauneutesi ja sinun ihanat kasvosi vaivaisen maalaistytön hahmoon, kenties samalla muuttaen minutkin jonkinlaiseksi hirviöksi, siten tehden minut inhoittavaksi sinun silmissäsi, älä sittenkään lakkaa minuun lempeästi ja rakkaasti katsahtamasta, sillä näethän jo siitä, että olen nöyrästi polvistunut sinun väärennetyn ihanuutesi eteen, kuinka hartaasti minun sieluni sinua palvoo.

— Turhia loruja! — vastasi tyttö. — Minäkö huolisin kuunnella tuommoista jaaritusta! Pois tieltä ja päästäkää meidät menemään, ja kiitoksia vain paljon.

Sancho väistyi syrjään ja laski hänet menemään, ylen iloisena siitä, että hänen juonensa oli niin hyvin onnistunut. Huomattuaan päässeensä vapaaksi se tyttö, joka oli näytellyt Dulcinean osaa, hoputti heti »taka-astujaansa» pistäen sitä kepin päähän kiinnitetyllä piikillä; niin että se lähti viilettämään pitkin lakeutta. Mutta tuntiessaan pistävän piikin, joka ärsytti sitä tavallista enemmän, aasi alkoi hyppiä ja potkia, niin että neiti Dulcinea kellahti tantereeseen. Sen nähtyään Don Quijote riensi luo häntä nostamaan ja Sancho asettamaan sijoilleen satulaa ja kiinnittämään sen hihnoja; satula näet oli vierähtänyt aasin vatsan alle. Kun satula oli jälleen paikoillaan ja Don Quijote oli aikeissa nostaa noidutun valtiattarensa juhdan selkään, vapautti tyttö hänet siitä vaivasta: hän peräytyi pari askelta, otti vauhtia, löi molemmat kätensä aasin lautasille ja kavahti satulaan kevyemmin kuin haukka jääden siihen istumaan hajareisin kuin mies. Silloin sanoi Sancho:

— Saakeli soikoon, tuo meidän armollinen valtiattaremme on vikkelämpi kuin hiirihaukka ja hän voisi opettaa taitavimmallekin cordobalaiselle tai meksikolaiselle, kuinka satulaan hypätään! Hän hyppäsi kuin lennossa satulan takakaaren yli ja nyt hän panee ilman kannuksia konkarinsa juoksemaan zeebran lailla. Eivätkä hänen hovinaisensakaan ole häntä huonompia; ne mennä viilettävät kaikki kuin tuuli.

Niin oli tosiaan laita; huomattuaan Dulcinean nousseen satulaan molemmat toiset riensivät hänen jälkeensä ja menivät menojaan kääntymättä katsomaan, ennen? kuin olivat ehtineet puolen penikulman päähän. Don Quijote seurasi heitä katseellaan ja huomattuaan, ettei heitä näkynyt, kääntyi sanomaan Sancholle:

— Huomaatko nyt, Sancho, kuinka noidat minua vihaavat? Ja katso, kuinka pitkälle heidän ilkeytensä ja kateutensa ulottuu, koska ovat tahtoneet ryöstää minulta senkin ilon, jonka olisin voinut saada päästessäni näkemään valtiattareni hänen omassa hahmossaan. Minä olen totisesti syntynyt onnettomien esikuvaksi ja kovan kohtalon nuolien tähtäystauluksi ja maalilaudaksi. Sinun tulee myös ottaa huomioon, Sancho, etteivät nuo petturit tyytyneet ainoastaan muuttamaan ja toiseen muotoon saattamaan Dulcineaani, vaan että he ovat muuttaneet hänet tuon maalaistytön alhaiseen ja rumaan hahmoon vielä riistäen häneltä senkin, mikä on ylhäisille naisille erikoisemmin ominaista, nimittäin hyvän tuoksun, joka johtuu siitä, että heidän ympärillään on aina ambraa ja kukkia. Sinun näet tulee tietää, Sancho, että minä, rientäessäni auttamaan Dulcineaa tasa-astujansa selkään (kuten sinä sanot, vaikka se minusta näytti aasintammalta), tunsin niin voimakkaan valkosipulin hajun, että se sai minut voimaan pahoin ja myrkytti minun sieluni.

— Voi teitä riiviöitä! — huusi nyt Sancho. — Voi teitä kirottuja ja katalia noitia, kunpa saisin nähdä teidät kaikki pistettyinä nuoraan kiduksistanne niinkuin silakat vitsaan! Paljon te tiedätte, paljon te taidatte ja paljon te teette. Olisihan pitänyt riittää, te konnat, kun muutitte valtiattaremme helminä hohtavat silmät korkkitammien väriomeniksi ja hänen kultaiset kutrinsa punaisen härän häntäjouhiksi, sanalla sanoen, kaikki hänen kauniit piirteensä mitoittaviksi; eihän teidän olisi tarvinnut riistää häneltä hyvää hajua, olisimmehan ainakin siitä voineet arvata, mitä tuon ruman kuoren alla piili, vaikka minä en totta puhuen nähnyt hänessä mitään rumaa, vaan pelkkää kauneutta, jota vielä koroitti ja teki täydelliseksi eräs hänen huulensa yläpuolella oikeanpuolisessa poskessa oleva syntymämerkki, joka muistutti viiksiä ja jossa oli seitsemän tai kahdeksan enemmän kuin kämmenen pituista vaaleata karvaa, kuin kultalankoja.

Koska kasvoissa olevat syntymämerkit — virkkoi Don Quijote — vastaavat ruumiissa olevia, täytyy Dulcinealla olla toinen samanlainen reidessä samalla puolella kuin kasvoissa; mutta karvat, jotka ovat niin pitkiä kuin sanoit, ovat kovin pitkiä syntymämerkin karvoiksi.

— Minä voin sittenkin vakuuttaa teidän armollenne, — vastasi Sancho — että ne näyttivät siihen paikkaan hyvin sopivan.

— Sen minä kyllä uskon, ystäväni, — virkkoi Don Quijote — sillä luonto ei ole tehnyt mitään osaa Dulcineassa muunlaiseksi kuin täydelliseksi ja moitteettomaksi; vaikka hänellä siis olisi sata mainitsemasi laista syntymämerkkiä, eivät ne hänessä olisi mitään syntymämerkkejä, vaan tekisivät hänet hohtavaksi kuin kuu ja säteileväksi kuin taivaan tähti. Mutta sano minulle, Sancho, oliko se satula, jonka sinä sijoitit paikoilleen ja joka minusta näytti aasin satulalta, oliko se tavallinen matala satula vai semmoinen, jossa on selkänoja?

— Ei ollut, — vastasi Sancho — vaan se oli karusellisatula, jossa oli niin upea peite, että se maksaa ainakin puoli kuningaskuntaa.

— Voi, etten minä nähnyt mitään tuosta kaikesta, Sancho! — sanoi Don Quijote. — Nyt minä sanon jälleen ja tulen sanomaan tuhat kertaa, että olen kaikkein onnettomin ihminen.

Sancho-veijarin oli vaikea pidättää nauruaan, kun hän kuuli niin hienosti petetyn herransa hullutukset. Keskusteltuaan vielä kauan aikaa he nousivat vihdoin jälleen juhtainsa selkään ja lähtivät kohti Zaragozaa, mihin toivoivat saapuvansa niin ajoissa, että voisivat olla mukana niissä komeissa juhlissa, joita tässä mainiossa kaupungissa joka vuosi vietetään. Ennenkuin sinne saapuivat, he kuitenkin joutuivat kokemaan niin monia suuria ja ennenkuulumattomia seikkoja, että ne kannattaa merkitä muistiin ja lukea, kuten tuonnempana saamme nähdä.

Yhdestoista luku.

Merkillisestä seikkailusta, joka sattui urhoolliselle Don Quijotelle hänen kohdatessaan KUOLEMAN VALTIOPÄIVIEN vaunut eli rattaat.

Don Quijote jatkoi matkaansa syvissä mietteissä ajatellen pahaa pilaa, jonka olivat hänelle tehneet noidat muuttaessaan hänen valtiattarensa Dulcinean maalaistytön rumaan hahmoon, ja voimatta keksiä mitään keinoa saadakseen hänet takaisin alkuperäiseen muotoonsa. Nämä mietteet saivat hänet niin suunniltaan, että hän huomaamattaan päästi valtoimiksi Rocinanten ohjakset, ja hevonen, joka huomasi olevansa vapaa, pysähtyi nyt joka askelella syömään niillä tienoilla kasvavaa vehmasta ruohoa. Vihdoin hänet herätti mielihauteistaan Sancho Panza sanoen hänelle:

— Armollinen herra, alakuloisuus ei ole eläimiä varten, vaan ihmisiä varten, mutta antautuessaan liiaksi sen valtaan ihmiset muuttuvat eläimiksi. Rohkaiskaa siis mielenne, kiristäkää Rocinanten ohjaksia, virkistykää ja herätkää ja olkaa niin hilpeä kuin vaeltavien ritarien tulee ja sopii. Mitä pirua tämä tietää? Mitä on tämä mielenmasennus? Olemmeko täällä vai olemmeko Ranskanmaassa? Vieköön saatana kaikki Dulcineat! Yhden ainoan vaeltavan ritarin hyvinvointi on arvokkaampi kuin kaikki maailman noituudet ja muodonmuutokset.

— Ole vaiti, Sancho — vastasi Don Quijote, eikä kovin heikolla äänellä. — Ole vaiti, sanon minä, äläkä solvaa tuota noiduttua neitoa, sillä minä yksin olen vikapää hänen onnettomuuteensa ja kovaan kohtaloonsa; hänen onnettomuutensa johtuu siitä, että ilkeät noidat minua kadehtivat.

— Samaa minä sanon; — vastasi Sancho — sillä voiko kenenkään ihmisen sydän olla vuodattamatta katkeria kyyneliä, jos on nähnyt hänet ennen ja näkee hänet nyt?

— Se sinun kelpaa sanoa, Sancho, — virkkoi Don Quijote — koska olet nähnyt hänet hänen ihanuutensa täydessä loistossa; noituus näet ei kyennyt himmentämään katsettasi eikä salaamaan sinulta hänen kauneuttaan, vaan sen myrkyllinen voima kohdistui yksin minuun ja minun silmiini. Kaikesta huolimatta minä huomasin erään seikan, Sancho, nimittäin sen, että kuvailit minulle huonosti hänen kauneuttaan. Ellen väärin muista, sanoit, että hänen silmänsä olivat kuin helmet; mutta helmillä näyttävät pikemmin merilahnain kuin ylhäisten naisten silmät, ja Dulcinean silmien täytyy luullakseni olla kuin viheriät smaragdit, mantelinmuotoiset, ja niiden yläpuolella täytyy olla kulmakarvojen sijassa kaksi sateenkaarta. Älä huoli puhua helmistä, kun puhut hänen silmistään, vaan säästä se ylistys hänen hampailleen; sinä taisitkin erehtyä, Sancho, ja sekoittaa silmät ja hampaat.

— Varsin mahdollista, — vastasi Sancho — sillä minua hämmensi hänen kauneutensa niinkuin teidän armoanne hänen rumuutensa. Mutta jättäkäämme tämä kaikki Herran haltuun; hän tietää kaikki, mitä tässä murheen laaksossa tapahtuu, tässä matoisessa maailmassa, missä elämme ja missä tuskin on mitään, johon ei sekaantuisi pahuutta, petosta ja konnuutta. Eräs seikka minua rasittaa, armollinen herra, enemmän kuin mikään muu, nimittäin ajatus, mitä keinoa teidän armonne voi pitää, jos voitatte jonkun jättiläisen tai toisen ritarin ja käskette hänen lähteä neiti Dulcinean ihanien kasvojen eteen; mistä hänet löytää silloin tuo jättiläisparka tai tuo voitettu vaivainen ja surkea ritari? Olen jo näkevinäni, kuinka he harhailevat Tobosossa kuin hassut etsien neiti Dulcineaa eivätkä tunne häntä paremmin kuin isä-vainajaani, vaikka kohtaisivat hänet keskellä raittia.

— On mahdollista, Sancho, — vastasi Don Quijote — ettei noituus sentään kykene estämään voitettuja ja valtiattareni luo lähetettyjä jättiläisiä ja ritareita tuntemasta Dulcineaa; voimmehan koettaa, näkevätkö he hänet vai ei, lähettämällä hänen luokseen pari ensimmäistä voitettua ja antamalla määräyksen, että heidän tulee palata minulle kertomaan, mitä ovat siinä suhteessa joutuneet kokemaan.

— Minun mielestäni, armollinen herra, — virkkoi Sancho — teidän ajatuksenne tuntuu hyvältä. Sitä juonta käyttäen me tulemme tietämään, mitä haluamme saada selville, ja jos on laita niin, että neiti Dulcinea piilee ainoastaan teidän armonne katseelta, niin onnettomuus koskee pikemmin teidän armoanne kuin häntä, jos neiti Dulcinea vain saa pysyä terveenä ja iloisena, voimme olla aivan tyytyväisiä ja siirtyä päivästä toiseen niin hyvin kuin taidamme, etsien seikkailujamme ja antaen ajan tehdä tehtäväänsä; se näet kykenee parhaiten lääkitsemään sekä tämän taudin että muita paljon vaikeampia.

Don Quijote aikoi vastata Sancho Panzalle, mutta samassa ajoivat mutkan takaa esiin rattaat täynnä mitä erilaisimpia ja eriskummaisimpia henkilöitä ja hahmoja. Ajomiehen virkaa hoitava muulien ohjaaja oli ruma paholainen. Rattaat olivat aivan avoimet, niissä ei ollut mitään reunaverhoja eikä katosta, niin että päivä pääsi paistamaan suoraan sisään. Ensimmäinen hahmo, jonka Don Quijote sai näkyviinsä, oli itse Kuolema, jolla sentään oli ihmisen kasvot; sen vieressä oli enkeli suurine, maalattuine siipineen; toisella puolella oli keisari, jolla oli päässään kultaiselta näyttävä kruunu; Kuoleman jalkojen edessä istui se jumala, jota nimitetään Cupidoksi, ilman silmien sidettä, mutta jousellaan, viinellään ja nuolillaan varustettuna; lisäksi oli siellä ritari, joka oli asestettu kiireestä kantapäähän, vain vailla ryntäyslakkia tai kypäriä, jonka sijassa hänellä oli tavallinen hattu, täynnä erivärisiä sulkia; sitäpaitsi kuului seurueeseen muitakin eri tavoin puettuja ja erinäköisiä henkilöitä. Nähdessään tuon kaiken niin äkkiarvaamatta Don Quijote hiukan säpsähti, ja Sanchon sydämen valtasi pelko; mutta Don Quijote ilahtui aivan kohta, sillä hän otaksui, että tässä tarjoutui hänelle jokin uusi ja vaarallinen seikkailu, ja niin ajatellen ja päättäen uhmata vaaraa, olipa se millainen tahansa, hän asettui rattaitten eteen ja lausui raikuvalla ja uhkaavalla äänellä:

— Ajomies, kuski tai perkele, mikä lienetkin, sano minulle viipymättä, kuka olet, minne menet ja mitä väkeä sinulla on siinä vaunurähjässäsi, joka muistuttaa pikemmin Kharonin venhettä kuin tavallisia ajoneuvoja.

Tuon kuultuaan perkele pysähdytti ajopelinsä ja vastasi leppoisasti:

— Armollinen herra, me olemme Angulo Pahan[30] seurueeseen kuuluvia näyttelijöitä; olemme esittäneet eräässä kylässä tuolla kummun takana tänä aamuna, kahdeksantena päivänä Kristuksen ruumiin juhlan jälkeen, hengellisen näytelmän nimeltä _Kuoleman valtiopäivät_, ja meidän pitää esittää se jälleen tänään iltapäivällä tuossa kylässä, joka näkyy tänne, ja koska toinen kylä on niin lähellä, tahdoimme säästyä riisuutumisen ja uuden pukeutumisen vaivoilta ja lähdimme matkaan niissä pukimissa, joissa näytelmää esitämme. Tämä nuorimies esittää Kuoleman osaa, tuo toinen on enkeli, tuo nainen, joka on naimisissa johtajan kanssa, on Kuningatar, tuo mies tuolla on Sotilas, tuo on Keisari, ja minä olen Paholainen ja eräs näytelmän päähenkilönä; esitän näet tässä seurueessa aina ensimmäisiä rooleja. Jos teidän armonne haluaa tietää vielä jotakin meistä, niin kysykää vain minulta; minä kyllä vastaan teille aivan täsmällisesti, sillä minä, joka olen piru, tiedän kaikki.

— Niin totta kuin olen vaeltava ritari — vastasi Don Quijote — otaksuin heti nämä vaunut nähtyäni, että minulle tarjoutui jokin melkoinen seikkailu, mutta nyt minä sanon, että ilmestyksiä täytyy käsin koskettaa, jos tahtoo huomata erehtyneensä. Menkää Jumalan nimeen, hyvät ihmiset, viettäkää juhlanne ja ajatelkaa, voitteko jättää minun tehtäväkseni jotakin, mistä teille voisi olla hyötyä. Minä teen sen varsin mielelläni ja aivan auliisti, sillä minä pidin naamiohuveista jo pienenä poikasena, ja nuoruudessa kaiveli mieltäni kaipaus, kun satuin näkemään kuljeksivia näyttelijöitä.

Heidän näin keskustellessaan sattui tulemaan eräs seurueeseen kuuluva mies, joka oli narrinpuvussa, yllään paljon tiukuja ja kepin päähän kiinnitettynä kolme täyteen puhallettua häränrakkoa. Lähestyessään Don Quijotea tämä naurettava hahmo alkoi heiluttaa keppiä, takoa tannerta rakoilla, hypähdellä ilmaan ja kilistellä tiukujaan, ja tuo ilkeä näky säikähdytti Rocinantea niin, ettei Don Quijote voinut sitä hillitä, vaan se pillastui ja alkoi kiitää pitkin kenttää nopeammin kuin olisi luullut sen kuivan luurangon kykenevän liikkumaan. Havaitessaan herransa olevan vaarassa viskautua tantereeseen Sancho hyppäsi harmonsa selkään ja riensi hänen avukseen niin nopeasti kuin voi; mutta hänen ehdittyään luo ritari makasi jo maassa ja hänen vieressään Rocinante, joka oli kaatunut herransa kanssa; sehän se oli yleensäkin Rocinanten riehaantumisen ja hänen uhkayritystensä loppu ja päätös.

Mutta Sancho oli tuskin ehtinyt jättää juhtansa rientääkseen auttamaan Don Quijotea, kun häränrakkoja heiluttava piru hyppäsi harmon selkään ja löi sitä rakoilla korville, niin että aasi tuosta säikähtäen ja peläten pauketta enemmän kuin iskujen aikaansaamaa kipua lähti kiitämään pitkin lakeutta kohti kylää, mihin näyttelijäseurue oli menossa juhlaesitystään järjestämään. Sancho näki harmonsa nelistävän ja näki maassa makaavan isäntänsä eikä tietänyt, kumpaan hätään hänen piti ensin kiiruhtaa, mutta hyvänä aseenkantajana ja uskollisena palvelijana hän sittenkin armahti ennemmin herraansa kuin juhtaansa, vaikka tunsikin sydäntäviiltävää kipua ja kuolemantuskaa joka kerta, kun näki rakkojen heilahtavan ilmassa ja sitten iskevän hänen harmoaan lautasille; Sancho näet olisi mieluummin antanut iskujen kohdata omia silmiään kuin pienintäkään karvaa aasinsa hännässä. Tämän hämmingin ja huolen alaisena hän saapui Don Quijoten luo, joka oli pahemmin runneltu kuin hänelle oli mieluista, auttoi hänet Rocinanten selkään ja sanoi hänelle:

— Armollinen herra, piru vei minun harmoni.

— Mikä piru? — kysyi Don Quijote.

— Se, jolla on ne häränrakot — vastasi Sancho.

— Kyllä minä haen sen takaisin, — virkkoi Don Quijote — vaikka hän piiloutuisi sen kanssa helvetin syvimpiin ja synkimpiin onkaloihin. Seuraa minua, Sancho; nuo vaunut liikkuvat hitaasti, ja minä annan sinulle menettämäsi harmon korvaukseksi niitä vetävät muulit.

— Ei teidän tarvitse nähdä semmoista vaivaa, armollinen herra, — vastasi Sancho — teidän armonne voi hillitä vihansa, sillä minusta näyttää, että piru on jo päästänyt harmon irti, ja se kyllä palaa isäntänsä luo.

Niin kävikin; piru näet oli ajanut kumoon harmolla, tahtoen matkia Don Quijotea ja Rocinantea. Hän kulki nyt jalkaisin kohti kylää, ja aasi palasi isäntänsä luo.

— On kumminkin täysi syy — sanoi Don Quijote kostaa tuon pirun sopimaton käytös jollekin vaunuissa olevalle, vaikkapa itse Keisarille.

‒ Älkää ajatelkokaan mitään semmoista, armollinen herra, — virkkoi Sancho — vaan noudattakaa minun neuvoani: älkää milloinkaan etsikö riitaa näyttelijöiden kanssa, sillä sitä väkeä suositaan kaikkialla. Minä olen nähnyt erään, joka oli vangittu kahdesta murhasta, pääsevän vapaaksi ilman minkäänlaisia kulunkeja. Teidän armonne tulee tietää, että tuota iloista ja hupaista väkeä suojelevat kaikki, että kaikki heitä suosivat, auttavat ja pitävät arvossa, varsinkin, jos he kuuluvat johonkin kuninkaalliseen tai etuoikeutettuun seurueeseen; siinä tapauksessa näet he tai ainakin useimmat heistä ovat asultaan ja käytökseltään kuin ruhtinaita.

-— Sittenkään — vastasi Don Quijote — tuo näyttelijä-piru ei saa päästä kerskumaan teostaan, vaikka koko ihmiskunta häntä suojelisi.

Niin sanottuaan hän palasi vaunujen luo, jotka olivat jo ehtineet aivan lähelle kylää, ja huusi huutamistaan:

— Pysähtykää, odottakaa, te iloinen ja hupainen joukkio; minä tahdon opettaa teille, kuinka pitää kohdella aaseja ja muita elukoita, joita vaeltavien ritarien aseenkantajat käyttävät ratsuinaan.

Don Quijote huusi niin äänekkäästi, että vaunuissa olevat kuulivat hänen sanansa ja ymmärsivät hänen tarkoituksensa. Nyt hyppäsi vaunuista alas Kuolema, sen jäljessä Keisari, sitten ajomies-Piru ja Enkeli, eivätkä Kuningatar ja Cupido-jumalakaan jääneet paikoilleen. He kaikki poimivat kiviä ja asettuivat riviin odottamaan Don Quijotea aikoen antaa hänen maistaa näitä teräviä terveisiä. Nähdessään heidät niin sotilaallisessa järjestyksessä, kädet kohotettuina ja valmiina linkoamaan kiviä häntä vastaan, Don Quijote pidätti Rocinanten ja harkitsi, kuinka voisi hyökätä heidän kimppuunsa turvaten omaa persoonaansa niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Hänen siinä miettiessään saapui hänen luokseen Sancho, joka havaitsi hänen aikovan käydä hyvin järjestettyä joukkoa vastaan ja sanoi hänelle:

— Olisi liian mieletöntä ryhtyä semmoiseen yritykseen. Muistakaa, armollinen herra, ettei tuommoisia pahaa ryöppyä vastaan ole maailmassa mitään muuta keinoa kuin ryömiä piiloon pronssisen kellon alle. On myös huomattava, että yksinäinen mies menettelee pikemmin uhkarohkeasti kuin urhoollisesti hyökätessään sotajoukkoa vastaan, jossa on itse Kuolema, jossa keisaritkin ottavat osaa taisteluun ja jota auttavat sekä hyvät että pahat enkelit. Ja jolleivät nämä syyt saa teitä pidättymään, niin tehköön sen se varma tieto, ettei noiden kaikkien joukossa ole yhtään ainoata vaeltavaa ritaria, vaikka he näyttävät kuninkailta, ruhtinailta ja hallitsijoilta.

— Nyt sinä osuit naulan päähän, Sancho, — sanoi Don Quijote — osuit niin hyvin, että minä voin ja että minun tuleekin luopua jo tekemästäni päätöksestä. Minähän en voi eikä minulla ole lupaa tarttua miekkaan, kuten olen jo monta kertaa sinulle sanonut, ketään sellaista henkilöä vastaan, jota ei ole ritariksi lyöty. On oma asiasi, Sancho, tahdotko kostaa loukkauksen, jota harmosi joutui kokemaan; minä kyllä autan sinua tästä paikaltani huudoilla ja hyvillä neuvoilla.

— Ei ole mitään syytä, armollinen herra, — vastasi Sancho — kostaa kenellekään, sillä hyvän kristityn ei sovi kostaa kärsimäänsä vääryyttä; sitäpaitsi minä kyllä saan harmoni luovuttamaan koston minun harkintani varaan, ja minun aikomukseni on elää rauhassa ne päivät, jotka taivas minulle vielä suo.

— Koska päätöksesi on sellainen, — virkkoi Don Quijote — sinä kelpo Sancho, sinä viisas Sancho, sinä kristillinen Sancho ja sinä vilpitön Sancho, niin annetaan noitten aaveitten mennä ja lähdetään jälleen etsimään parempia ja arvokkaampia seikkailuja; minusta tämä seutu näyttää semmoiselta, että täällä niitä varmaan tarjoutuu paljon ja varsin merkillisiä.