Part 9

Hän käänsi ratsunsa. Sancho tarttui aasinsa päitsiin, Kuolema palasi vaunuihinsa koko lentävän eskadroonansa kanssa lähtien jatkamaan matkaansa, ja niin päättyi tämä hirmuinen seikkailu Kuoleman vaunujen kanssa aivan onnellisesti sen terveellisen neuvon vuoksi, jonka Sancho Panza oli antanut herralleen. Ja jo seuraavana päivänä sattui tälle erään rakastuneen vaeltavan ritarin kanssa uusi seikkailu, yhtä jännittävä kuin tämäkin.

Kahdestoista luku.

Merkillisestä seikkailusta, johon urhoollinen Don Quijote joutui pelottoman Peiliritarin kanssa.

Kun oli ehtinyt kulua se päivä, jona olivat kohdanneet Kuoleman, Don Quijote ja hänen aseenkantajansa viettivät yönsä muutamien korkeitten ja varjoisien puitten alla Don Quijoten nautittua Sanchon kehoituksesta muonavaroja, joita aasi kuljetti. Aterian aikana Sancho sanoi herralleen:

— Kuinka typerästi olisinkaan tehnyt, armollinen herra, jos olisin valinnut juomarahoikseni saaliin ensimmäisestä seikkailusta, jonka teidän armonne saattaa päätökseen, enkä olisi ottanut teidän kolmen tammanne varsoja! Parempi on totisesti pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.

— Jos vain olisit antanut minun hyökätä, niinkuin mieleni teki, olisi saaliiksesi jäänyt ainakin Keisarinnan kultainen kruunu ja Cupidon maalatut siivet; minä näet olisin ne temmannut, vaikka kuinka olisivat vastaan pyristelleet, ja olisin antanut ne sinulle.

— Näyttelevien hallitsijoitten valtikat ja kruunut — vastasi Sancho Panza — eivät ole milloinkaan olleet puhdasta kultaa, vaan katinkultaa tai läkkipeltiä.

‒ Se on totta; — virkkoi Don Quijote — eihän olisikaan järkevää, jos näyttelijäin korut olisivat oikeita, vaan niiden tulee olla valhekoruja ja vain näennäisiä, kuten näytelmä itsekin. Minä toivon, Sancho, että alat näytelmistä pitää ja suosia niitä ja niinmuodoin myös niitten esittäjiä ja sepittäjiä, sillä he kaikki tekevät yhteiskunnalle suurta hyötyä pitämällä alinomaa edessämme kuvastinta, jossa ihmiselämän vaiheet nähdään luonnon mukaan kuvattuina, eikä ole olemassa minkäänlaista vertauskuvallista esitystä, joka osoittaisi meille, mitä olemme ja mitä meidän tulee olla, havainnollisemmin kuin näytelmä ja näyttelijät. Ellet sitä usko, niin sano minulle: etkö ole nähnyt esitettävän mitään näytelmää, jossa esiintyy kuninkaita, keisareita ja paaveja, ritareita, ylhäisiä naisia ja muita erilaisia henkilöitä? Joku heistä esittää tappelupukaria, toinen petturia, tämä kauppiasta, tuo sotilasta, toinen yksinkertaista viisasta, toinen rakastunutta narria, ja näytöksen päätyttyä ja näyttelijöiden riisuttua pukunsa ovat kaikki esittäjät toistensa kaltaisia.

— Olenhan minä semmoisen nähnyt — vastasi Sancho. — Aivan samoin — virkkoi Don Quijote — on laita tämän maailman näyttämöllä, missä toiset ovat keisareita, toiset paaveja ja niissä, sanalla sanoen, esiintyvät kaikki henkilöt, joita näytelmässä yleensä voi esiintyä: mutta sitten, kun on päästy loppuun, toisin sanoen, kun elämä päättyy, riisuu kuolema heiltä kaikilta heidän erilaiset vaatteensa, ja he ovat haudassa toistensa kaltaiset.

— Mainio vertaus, — sanoi Sancho — vaikka ei aivan uusi, sillä minä olen kuullut sen monta kertaa ennen, samoinkuin vertauksen shakkipelistä, jossa jokaisella nappulalla on pelin kestäessä oma erikoinen tehtävänsä; pelin päätyttyä ne kaikki heitetään sekaisin samaan pussiin, niinkuin vainajat heitetään hautaan.

— Sinä, Sancho, — sanoi Don Quijote — muutut päivä päivältä yhä vähemmän yksinkertaiseksi ja yhä älykkäämmäksi.

— Niin kyllä, täytyyhän teidän armonne älystä jotakin tarttua minuunkin — vastasi Sancho. — Semmoinenkin maa, joka on luonnostaan hedelmätöntä ja kuivaa, voi ajan mittaan kantaa hyvää hedelmää, jos sitä lannoitetaan ja viljellään; minä tarkoitan, että seurustelu teidän armonne kanssa on ollut minun puutteellisen älyni hedelmättömän maaperän lannoitusta, ja se aika, jonka olen palvellut teitä ja ollut teidän seurassanne, on ollut sen viljelijä, ja niinmuodoin minä toivon kantavani hedelmää, joka on siunaukseksi, niin ettei se saata häpeään eikä pettymykseen niitä sivistyneen käytöksen uria, joita teidän armonne on raivannut minun hitaaseen ymmärrykseeni.

Don Quijote nauroi Sanchon mutkikkaille puheille, ja hänestä näytti olevan totta, mitä Sancho oli sanonut sivistymisestään, sillä hän puhui toisinaan niin taitavasti, että sitä täytyi ihmetellä, vaikka hän aina tai melkein aina tahtoessaan puhua oppineesti tai hienosti päätti puheensa syöksymällä yksinkertaisuutensa huipulta tietämättömyytensä syvään kuiluun; hienointa esitystapaa ja parasta muistia hän osoitti käyttäessään sananlaskuja, sopivatpa ne sitten käsiteltävään asiaan tai eivät, niinkuin tästä historiasta on jo varmaan nähty ja huomattu.

Näissä ja muissa keskusteluissa kului suuri osa yötä, ja Sanchon teki vihdoin mieli laskea alas silmiensä uutimet, kuten hän tapasi sanoa halutessaan nukkua. Hän siis riisui harmonsa valjaista ja päästi sen vapaasti liikkumaan mehevälle nurmelle. Rocinanten satulaa hän ei riisunut, sillä hänen herransa oli nimenomaan määrännyt, että heidän liikkuessaan ulkosalla poikkeamatta nukkumaan kurkihirren alle Rocinanten satulaa ei saanut milloinkaan riisua, koska vaeltavien ritareitten säätämä ja noudattama vanha pitämys oli sellainen, että sai ainoastaan irroittaa suitset ja ripustaa ne satulankaareen, mutta ei suinkaan riisua satulaa. Sancho siis menetteli siten päästäen hevosen samaan vapauteen kuin harmonsa. Tämän ja Rocinanten kesken vallitsi niin ainutlaatuinen ja horjumaton ystävyys, että erään polvesta polveen siirtyneen muistotiedon mukaan tämän todenperäisen historian kirjoittaja sepitti siitä asiasta kokonaisia lukuja, mutta ei niitä sitten ottanut teokseensa, koska tahtoi säilyttää sankarihistorian arvoa ja soveliaisuutta. Toisinaan hän kuitenkin jättää tämän päätöksensä huomioonottamatta ja kertoo, että molemmat eläimet, päästyään toistensa seuraan, alkoivat heti hieroa kupeitaan yhteen, että heidän siitä kyllikseen saatuaan ja siihen väsyttyään Rocinante laski kaulansa poikkipuolin harmon niskalle (niin että se ulottui toiselle puolelle kauemmaksi kuin kyynärän päähän) ja että molemmat sitten tuijottivat mietteliäinä maahan ja saattoivat seisoa niin kokonaista kolme päivää tai ainakin niin kauan kuin heitä ei häiritty eikä nälkä pakottanut heitä ravintoa etsimään. Niin, sanotaanpa vielä tekijän jättäneen jälkeensä kirjoitelman, jossa hän vertasi heidän ystävyyttään siihen, jonka yhdistämiä olivat Nisos ja Euryalos sekä Pylades ja Orestes, ja jos kerran niin on laita, voidaan helposti havaita ja yleisesti ihmetellä, kuinka luja tämä molempien rauhallisten eläinten ystävyys nähtävästi oli, häpeäksi ihmisille jotka osaavat niin huonosti pitää yllä keskinäistä ystävyyttä. Siitä syystä sanotaankin: »Ystävyys jo muuksi muuttui, leikin jätti, suotta suuttui», ja eräs laulaa: »Ystävä ystävälle piikin silmään jne.» Ja älköön kukaan ajatelko tekijän harhautuneen liian kauas aineestaan verratessaan näitten eläinten kesken vallinnutta ystävyyttä ihmisten ystävyyteen, sillä ihmiset ovat saaneet eläimiltä paljon hyviä ohjeita ja ovat oppineet heiltä monta tärkeätä seikkaa: haikaroilta peräruiskeen, koirilta oksentamisen ja kiitollisuuden, kurjilta valppauden, muurahaisilta viisaan huolenpidon tulevista tarpeista, norsuilta siveyden ja hevoselta uskollisuuden. Vihdoin Sancho paneutui nukkumaan korkkipuun alle, ja Don Quijote vaipui uneen valtavan tammen alla. Mutta jo vähän ajan kuluttua hänet herätti takaa kuuluva ääni, hän kavahti ylös, katseli ympärilleen, kuunteli, mistä ääni kuului, ja näki kaksi ratsastavaa miestä, joista toinen laskeutui alas satulasta sanoen toiselle:

— Astu alas, ystäväni, ja riisu hevosten suitset; minusta näyttää, että tässä on runsaasti ruohoa sekä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, jota lemmenaatokseni kaipaavat.

Niin sanottuaan hän samassa jo heittäytyi maahan pitkäkseen, ja hänen heittäytyessään makaamaan kalahtivat hänen varuksensa, mikä oli Don Quijotelle varma merkki, että hänen täytyi olla vaeltava ritari. Senvuoksi hän meni nukkuvan Sanchon luo, retuutti häntä käsivarresta, sai melkoista vaivaa nähden hänet hereille ja sanoi hiljaa:

— Sancho veikkoseni, nyt on tullut se seikkailu.

— Suokoon Jumala, että se päättyy hyvin — vastasi Sancho. — Mutta missä se on, armollinen herra, se armollinen rouva Seikkailu?

— Missäkö, Sancho? — virkkoi Don Quijote. — Käänny katsomaan, niin näet tuolla maassa makaavan vaeltavan ritarin, joka minun ymmärtääkseni ei ole kovin iloinen; minä näet näin hänen hyppäävän hevosen selästä ja paneutuvan pitkäkseen tehden kaikenlaisia murheellisia eleitä, ja hänen niin tehdessään hänen varuksensa kalisivat.

— Mutta mistä teidän armonne huomaa, että tämä on seikkailu? — kysyi Sancho.

— En minä tahdo väittää, — vastasi Don Quijote — että tämä on jo nyt täysi seikkailu, vaan tarkoitan, että se on seikkailun alku; tällä tavalla näet seikkailut aina alkavat. Mutta ole nyt hiljaa; minusta tuntuu, että hän virittää luuttua tai sitraa, ja hän aikoo varmaan jotakin laulaa, koska rykii ja puhdistaa kurkkuaan.

— Niin tekee totisesti, — vastasi Sancho — ja hän on varmaan rakastunut ritari.

— Eihän vaeltavien ritarien joukossa muunlaisia olekaan — sanoi Don Quijote. — Mutta kuunnellaan nyt, ehkä saamme, jos hän todella laulaa, kiinni langan päästä ja siten selville hänen aivoituksensa, sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu.

Sancho aikoi vastata isännälleen, mutta hänet esti siitä Metsänritarin ääni, joka ei ollut kovin huono eikä kovin hyväkään, ja molemmat kuuntelivat ja kuulivat hänen laulavan näin:

SONETTI.

Päämäärä neuvo, valtiatar, mulle, mua olijaa oman tahtos mukaan vain — en silloin harhateille koskaan tulle, kun tunnen, tiedän käskyjesi lain.

Jos tahdot, etten kertoa saa sulle palosta lemmen tuskain peittäväin, soi sanas elossa jo haudatulle, mut Amor itse puhuu puolestain.

Mun rinnassani riehuu hurja sota, oon joskus kova lailla timantin, taas pehmeä kuin vaha saatan olla.

Saat sydämeni, käteesi se ota ja piirrä siihen mitä tahdotkin: näät piirtos vielä viime tuomiolla.

Metsänritarin laulu päättyi huokaukseen, joka tuntui tulevan hänen sydämensä pohjasta, ja vähän ajan kuluttua hän virkkoi murheellisella ja raukealla äänellä:

— Oi sinä maailman kaunein ja kiittämättömin nainen! Kuinka onkaan mahdollista, sinä kaikkein jalosukuisin Casildea Vandalialainen, että sallit tämän sinun orjuuteesi annetun ritarin tuhoutua ja päättää päivänsä alinomaisilla harharetkillä ja ankaroissa ja vaikeissa vastuksissa? Eikö riitä, että olen pakottanut kaikki Navarran ja Leonin, kaikki Tartesson,[31] kaikki Kastilian ja vihdoin kaikki Manchan ritarit tunnustamaan sinut kauneimmaksi maan päällä?

— Se ei ole totta, — virkkoi nyt Don Quijote — minä olen manchalainen, mutta en ole vielä milloinkaan tuota tunnustanut, en voi enkä saakaan tunnustaa mitään, mikä niin toukkaa valtiattareni kauneutta; huomaathan siis, Sancho, että tuo ritari puhuu mielettömiä. Mutta kuunnelkaamme, ehkä hän ilmaisee enemmänkin.

— Aivan varmaan; — virkkoi Sancho — hän näet näyttää aikovan valittaa kokonaisen kuukauden yhteen menoon.

Niin ei kumminkaan käynyt, sillä kuullessaan läheltä puhetta Metsänritari lopetti valituksensa, nousi seisomaan ja lausui sointuisalla ja ystävällisellä äänellä:

— Kuka siellä? Mitä väkeä? Kuulutteko iloisten vai murheellisten joukkoon?

— Murheellisten — vastasi Don Quijote.

— Tulkaa siis minun luokseni — vastasi Metsänritari — ja olkaa varmat siitä, että tulette itse murheen ja alakuloisuuden luo.

Kuultuaan tuon ystävällisen ja sievän vastauksen Don Quijote meni hänen luokseen, ja Sancho teki samoin.

Valittava ritari tarttui Don Quijoten käsivarteen sanoen:

— Istuutukaa tähän, herra ritari; minä näet arvaan, että olette ritari ja kuulutte vaeltavaan ritarikuntaan, jo siitä, että kohtaan teidät tässä paikassa, missä seurananne on yksinäisyys ja öinen viileys, vaeltavien ritareitten luonnollinen vuode ja tavanomainen tyyssija.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Minä olen ritari ja kuulun mainitsemaanne ritarikuntaan, ja vaikka surut, onnettomuudet ja vastoinkäymiset ovat minun mielessäni kuin kotonaan, ei sieltä silti ole poiskarkoitettu toisten onnettomuuksiin kohdistuva myötätunto. Teidän laulustanne havaitsin, että tuskanne ovat lemmentuskia, minä tarkoitan, että ne johtuvat rakkaudestanne tuohon kauniiseen kiittämättömään, jonka valituksissanne mainitsitte.

Näin keskustellessaan he olivat jo istuutuneet maankamaralle hyvässä sovussa ja ystävyydessä, ollenkaan aavistamatta, että aikoisivat päivän koittaessa rikkoa toistensa pääkuoren.

— Oletteko tekin, herra ritari, — kysyi Metsänritari Don Quijotelta — ehkä rakastunut?

— Se on minun onnettomuuteni; — vastasi Don Quijote — vaikka oikeastaanhan pitäisi niin oivalliseen päämäärään tähdätyistä tunteista syntyviä kärsimyksiä katsoa pikemmin taivaan armoksi kuin onnettomuudeksi.

— Se on totta, — virkkoi Metsänritari — ja niin olisi laita, jolleivät järkeämme ja ymmärrystämme hämmentäisi ylenkatseen ilmaukset, jotka usein toistuessaan tuntuvat kostolta.

— Minun valtiattareni ei ole minua milloinkaan ylenkatsonut — vastasi Don Quijote.

— Ei totisesti; — lausui Sancho, joka seisoi heidän vieressään — valtiattaremme näet on lauhkea kuin lammas ja pehmeämpi kuin sula voi.

— Onko tuo teidän aseenkantajanne? — kysyi Metsänritari.

— On kyllä — vastasi Don Quijote.

— Minä en ole milloinkaan ennen nähnyt aseenkantajaa, — virkkoi Metsänritari — joka on rohjennut puhua, kun hänen herransa puhuu; katsokaahan vain tuota minun aseenkantajaani, joka on isänsä kokoinen, mutta ei ole tiettävästi milloinkaan avannut suutansa minun puhuessani.

— Niin totisesti, — sanoi Sancho — minä olen puhunut, ja minä saan puhua paremmankin kuin tuommoisen... Mutta jääköön sikseen, sillä pöyhimisestä se vain pahenee.

Metsänritarin aseenkantaja tarttui Sanchon käsivarteen ja sanoi hänelle:

— Lähtekäämme me molemmat semmoiseen paikkaan, missä voimme aseenkantajien tavalla keskustella mitä haluamme ja jättäkäämme nuo hyvät herramme kiihdyttämään toisiaan lemmentarinoilla; päivä näet varmaan koittaa, ennenkuin he ovat ehtineet loppuun.

— Mennään vain, — sanoi Sancho — ja minä sanon teidän armollenne, kuka olen, jotta saatte nähdä, että minä kuulun niiden kahdentoista aseenkantajan joukkoon, jotka ovat maailman kielevimpiä.

Niin molemmat aseenkantajat poistuivat, ja heidän kesken sukeutui keskustelu, joka oli yhtä hupainen kuin heidän herrojensa keskustelu oli vakava.

Kolmastoista luku,

jossa jatketaan kertomusta seikkailusta Metsänritarin kanssa ja esitetään molempien aseenkantajien välille sukeutunut järkevä, harvinainen ja miellyttävä keskustelu.

Ritarit ja aseenkantajat olivat nyt eronneet; viimeksimainitut kertoivat toisilleen elämänvaiheitaan, ensinmainitut lemmenseikkojaan; mutta historia kertoo ensiksi palvelijain keskustelun ja sitten isäntien puheet. Sanotaan siis, että aseenkantajien poistuttua vähän matkan päähän isännistään Metsänritarin aseenkantaja sanoi Sancholle:

— Meidän viettämämme ja elämämme elämä on vaivalloista, arvoisa herra. Me saamme tosiaan syödä leipämme otsamme hiessä, siten kokien erästä niistä kirouksista, jotka Jumala määräsi meidän ensimmäisille esivanhemmillemme.

— Sopii myös sanoa, — lisäsi Sancho — että me syömme sen ruumiimme vilussa, sillä kuka saakaan kärsiä enemmän hellettä ja enemmän pakkasta kuin vaeltavan ritarikunnan vaivaiset aseenkantajat? Ja asiat eivät olisi niinkään hullusti, jos saisimme edes riittävästi ravintoa, sillä suru vaivaa vähemmän, jos on suuhun pantavaa, mutta toisinaan voi sattua, että kuluu päivä ja parikin, jolloin emme saa suuhumme mitään muuta kuin tuulenviimaa.

— Kaiken tuon saattaisi sittenkin kestää ja sietää, — sanoi Metsänritarin aseenkantaja — jos voisi toivoa saavansa jotakin palkkaa; ellei näet vaeltava ritari, jonka palveluksessa aseenkantaja on, ole kovin kovaonninen, niin aseenkantaja saa ennemmin tai myöhemmin palkakseen ainakin jonkin sievän käskynhaltianviran jollakin saarella tai herttuakunnan, jota kelpaa näyttää.

— Minä — virkkoi Sancho — olen jo sanonut isännälleni, että tyydyn jonkin saaren käskynhaltian virkaan, ja hän on niin jalo ja antelias, että on luvannut minulle sen jo monet monituiset kerrat.

— Minä — sanoi Metsänritarin aseenkantaja — tyydyn siihen, että saan palveluksistani korvaukseksi jonkin tuomioherrakunnan, ja minun isäntäni onkin määrännyt minulle semmoisen ja aivan verrattoman!

— Teidän armonne isännän — virkkoi Sancho — täytyy siis olla kirkollinen ritari, koska hän voi lahjoittaa uskollisille aseenkantajilleen semmoisia etuja; minun isäntäni sitävastoin on pelkkä maallikko, vaikka kyllä muistan, että älykkäät, joskin nähdäkseni ilkeämieliset henkilöt, kerran yllyttivät häntä rupeamaan arkkipiispaksi; mutta hän tahtoi ruveta vain keisariksi, ja minä pelkäsin silloin kovin, että hänen tekisi mieli ruveta kirkonmieheksi, sillä minä en kelpaa kirkollisten palkkapitäjien haltiaksi; minun näet täytyy sanoa teidän armollenne, että vaikka olen ihmisen näköinen, olen kumminkin liian raadollinen kuuluakseni kirkonmiesten joukkoon.

— Teidän armonne varmaan erehtyy; — sanoi Metsänritarin aseenkantaja — saarten käskynhaltiain virat näet eivät ole aina parasta lajia. Niitä on hyvinkin hankaloita, toiset ovat vähätuottoisia, toiset ikäviä ja, sanalla sanoen, kaikkein oivallisin ja parhaiten järjestetty tuo sekin mukanaan raskaan taakan huolia ja vaikeuksia, jotka saa kannettavikseen se vaivainen, jonka osaksi semmoinen virka on tullut. Olisi paljon parempi, jos me, jotka tätä kirottua palvelusta harjoitamme, lähtisimme takaisin kotiin ja askartelisimme siellä hauskemmissa toimissa, esimerkiksi metsästäen ja kalastaen; sillä eihän maailmassa ole niin köyhää aseenkantajaa, ettei hän omista hevosluuskaa, paria jahtikoiraa ja ongenvapaa, joilla voi kuluttaa aikaansa kotikylässään?

— Ei minulta mitään semmoista puutu — vastasi Sancho. — Totta kyllä, että minulla ei ole hevosta, mutta minulla on aasi, joka on kaksi vertaa arvokkaampi kuin isäntäni ratsu. Käyköön minun huonosti jo ihan ensi vuonna, jos vaihdan aasia, vaikka minulle annettaisiin neljä vakkaa jyviä kaupanpäällisiksi. Teidän armonne ehkä luulee, että puhun leikkiä kiittäessäni harmoani; juhtani näet on väriltään harmaa. Eikä minulta jahtikoiriakaan puuttuisi, sillä niitä on minun kylässäni liikaakin, ja sitäpaitsi on metsästys kaikkein hauskinta, kun se tapahtuu toisten kustannuksella.

— Toden totta, herra aseenkantaja, — virkkoi Metsänritarin aseenkantaja — minä olen lujasti päättänyt heittää hiiteen näiden ritarien hullutukset ja palata kotikylään kasvattamaan pieniä lapsiani, joita minulla on kolme, kaikki koreita kuin itämaitten helmet.

— Minulla on kaksi, — sanoi Sancho — joita voisi näyttää vaikka paaville, varsinkin tyttöä, josta minä, jos Jumala suo, kasvatan kreivittären, vaikka tytön äiti kuinka vastaan hangoittelisi.

— Kuinka vanha on armollinen neiti, jota kasvatetaan kreivittäreksi? — kysyi Metsänritarin aseenkantaja.

— Viidentoista, hiukan enemmän tai vähemmän ‒ vastasi Sancho — mutta hän on pitkä kuin salko, raikas kuin huhtikuun aamu, ja voimaa hänellä on kuin työmiehellä.

— Jos hän on semmoinen, — vastasi toinen aseenkantaja — niin hän varmaan kelpaa kreivittäreksi tai vaikka nymfiksi viheriään metsään. Voi porttoa, voi portonpoikaa, kuinka roteva sen veitikan täytyykään olla!

Siihen vastasi Sancho hiukan vihoissaan:

— Ei hän ole mikään portto enempää kuin hänen äitinsäkään, ja jos Jumala suo, niin kummastakaan ei sitä tule niin kauan kuin minä elän. Puhukaa siis säädyllisemmin; minusta näet tuntuu, etteivät nuo teidän sananne ole oikein sopivia henkilölle, joka on seurustellut vaeltavien ritareitten kanssa, niinkuin teidän armonne.

— Huonostipa teidän armonne, herra aseenkantaja, ymmärtää minun kiitokseni ja ylistyksen!! — sanoi toinen. — Ettekö tiedä, että väkijoukko tapaa huutaa, kun joku ritari iskee areenalla komeasti härkää peitsellään tai kun joku muuten suorittaa hyvin tehtävänsä: »Voi porttoa, voi portonpoikaa, kuinka hyvin hän tekee tehtävänsä»? Se, mikä tuossa lauseessa näyttää solvaukselta, onkin erinomaista kiitosta, ja hylätkää te, hyvä herra, kaikki poikanne tai tyttärenne, jos he eivät tee töitä, jotka ansaitsevat semmoisia ylistystä.

— Sen minä teen, — vastasi Sancho ja sillä tavalla ja samasta syystä teidän armonne voisi nimittää lapsiani ja eukkoani miksi tahansa, sillä kaikki, mitä he tekevät ja sanovat, ansaitsee erinomaisesti semmoista kiitosta, ja voidakseni palata heitä näkemään pyydän Jumalaa vapahtamaan minut kaikesta perisynnistä, toisin sanoen pelastamaan minut tästä vaarallisesta aseenkantajan virasta, johon olen sortunut nyt jo toisen kerran; minua näet on siihen houkutellut sata dukaattia sisältävä kukkaro, jonka kerran löysin Sierra Morenan sydänmailta, ja nyt piru näyttää minulle milloin siellä, milloin täällä suurta kultarahoilla täytettyä kukkaroa, niin että minusta tuntuu kuin saisin sen tuossa paikassa käsiini, ottaisin sen haltuuni, veisin kotiin, antaisin rahoja lainaksi korkoa vastaan ja elelisin herroiksi; ja niin kauan kuin tuota ajattelen, tuntuvat minusta helpoilta ja siedettäviltä kaikki ne vaivat, joita minun täytyy kärsiä tuon mielipuolen isäntäni kanssa, joka, sen varmasti tiedän, on suurempi hullu kuin ritari.

— Juuri siitä syystä — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — sanotaan, että ahneus pussin puhkaisee; mutta jos isännistä puhutaan, niin koko maailmassa ei ole suurempaa hullua kuin minun isäntäni, sillä hän kuuluu niihin, joista sanotaan: »Vieraan taakka aasin selän katkaisee»; hän näet tekeytyy hulluksi hankkiakseen toiselle ritarille takaisin hänen menettämänsä järjen ja harhailee maita mantereita etsien jotakin, mikä luultavasti ei ole hänelle otollista, jos hän sattuu sen löytämään.

— Onko hän kukaties rakastunut?

— On, — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — Johonkin Casildea Vandalialaiseen, joka on samalla kertaa kaikkein kovin ja kaikkein haurain nainen, mitä koko maailmasta voi löytää; mutta ei hänen kovuutensa ole se kohta, niistä kenkä kipeimmin puristaa, vaan hänessä kiehuu ja kuohuu vielä pahempaa pirullisuutta, ja se tulee kyllä ilmi, ennenkuin on montakaan tuntia kulunut.

‒ Ei ole niin tasaista tietä, — virkkoi Sancho — ettei siinä olisi mitään kompastuskiveä tai estettä; naapurissa keitetään papuja, mutta meillä kattiloittain; ja hulluudella on enemmän seuralaisia ja kuokkavieraita kuin hyvällä älyllä. Mutta jos on totta, kuten sanotaan, että ystävä on vaivoissa lohdutukseksi, niin teidän armonne voi tuottaa minulle lohdutusta, koska te palvelette isäntää, joka on yhtä hullu kuin oma isäntäni.

— Hullu hän on, mutta urhoollinen, — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — ja suurempi pilkkakirves kuin hullu tai sankari.

— Toisin on minun isäntäni laita; — vastasi Sancho — hänessä näet ei ole jälkeäkään pilkkakirveestä, vaan hänen sydämensä on vilpitön kuin kapalolapsen: hän ei kykene tekemään pahaa kenellekään, vaan tekee hyvää kaikille, hänessä ei ole yhtään vilppiä, lapsi voi uskotella hänelle keskellä päivää, että on yö, ja tämän hänen yksinkertaisuutensa tähden minä hänestä pidän kuin silmäterästäni enkä voi jättää häntä, hulluttelipa hän kuinka paljon tahansa.

— Niin kyllä, minun herrani ja veljeni, — virkkoi Metsänritarin aseenkantaja — mutta sokean taluttaessa sokeaa ovat molemmat vaarassa langeta kuoppaan. Meidän on sittenkin paras peräytyä hyvässä järjestyksessä ja palata kotinurkillemme, sillä ne, jotka etsivät seikkailuja, eivät aina löydä hyviä.

Sancho syljeksi silloin tällöin, ja hänen sylkensä näytti tahmealta ja kuivanlaiselta. Sen nähtyään ja huomattuaan sanoi Metsänritarin sääliväinen aseenkantaja:

— Minusta tuntuu, että kielemme tarttuvat paljosta puhumisesta kitalakeen; mutta minulla on hevoseni satulankaaressa riippumassa lääkettä, joka auttaa erinomaisesti.