Part 7

— Sitä minä juuri halusin tietää — virkkoi Sancho. — Sanokaa minulle nyt, mikä on suurempi asia: herättää kuollut vai surmata jättiläinen?

— Vastaus on selvä; — sanoi Don Quijote — kuolleen herättäminen on suurempi asia.

— Nyt te jouduitte kiikkiin — sanoi Sancho. — Niiden maine, jotka herättävät kuolleita, antavat näön takaisin sokeille, auttavat entiselleen rampoja ja tekevät terveiksi sairaita, joiden hautakammioissa palavat lamput ja joiden kappelit ovat täynnä hurskasta väkeä, polvistuneena rukoilemassa heidän pyhiä jäännöksiään, niiden maine, sanon minä, on parempi sekä tässä että tulevassa maailmassa kuin se maine, jonka kaikki pakanakeisarit ja vaeltajaritarit ovat jättäneet jälkeensä ja vielä tulevat jälkeensä jättämään.

‒ Minä myönnän senkin todeksi — vastasi Don Quijote.

‒ Tämä kunnia, tämä armo, nämä edut, tai miten niitä nimitetään, — virkkoi Sancho — kuuluvat pyhimysten ruumiille ja jäännöksille, joilla pyhän äitimme kirkon suostumuksesta ja luvalla on lamppuja, vahakynttilöitä, paariliinoja, kainalosauvoja, maalauksia, peruukkeja, silmiä ja sääriä, joilla he lisäävät hartautta ja koroittavat kristityn-mainettansa. Pyhimysten ruumiita tai heidän jäännöksiään kuninkaat kantavat olkapäillään, suutelevat heidän luittensa palasia, koristavat ja kaunistavat niillä rukouskammioitaan ja kalleimpia alttareitaan.

— Millainen päätelmä, Sancho, minun tulee mielestäsi tehdä kaikesta, mitä olet sanonut? — kysyi Don Quijote.

— Minä tarkoitan, — sanoi Sancho — että meidän tulee pyrkiä pyhimyksiksi, sillä siten saavutamme tavoittelemamme maineen pikemmin. Ajatelkaa, armollinen herra, että eilen tai toissapäivänä (kumpana hyvänsä, sillä pitkä aika ei siitä ole) julistettiin kaksi paljasjalkamunkkia pyhimyksiksi elikkä autuaiksi; ja nyt ihmiset pitävät erinomaisena onnena, jos saavat suudella ja koskettaa niitä rautaketjuja, joilla he olivat vyöttäneet ja kiduttaneet ruumistaan, ja näitä ketjuja kunnioitetaan kuulemma enemmän kuin Rolandin miekkaa, jota säilytetään herramme kuninkaan varushuoneessa, Jumala häntä varjelkoon. On siis laita niin, armollinen herra, että vähäpätöistä pientä munkkia, kuuluipa hän mihin munkkikuntaan tahansa, pidetään suuremmassa arvossa kuin urheata vaeltavaa ritaria. Jumalan luona vaikuttaa enemmän pari tusinaa ruoskaniskua omaan selkään kuin kaksituhatta peitseniskua, annettiinpa ne sitten jättiläisille, hirviöille tai louhikäärmeille.

— Kaikki tuo on totta; — vastasi Don Quijote — mutta me emme voi kaikki ruveta munkeiksi, ja Jumala kuljettaa omiansa taivaaseen useita eri teitä: ritarikuntakin on hengellinen järjestö; taivaan autuutta nauttimassa on pyhiä ritareita.

— Niin, — vastasi Sancho — mutta minä olen kuullut sanottavan, että taivaassa on enemmän munkkeja kuin maan päällä ritareita.

— Se johtuu siitä, — vastasi Don Quijote — että munkkeja on enemmän kuin ritareita.

— Paljon on maailmassa vaeltajia — sanoi Sancho.

— On kyllä, — vastasi Don Quijote — mutta harvat niistä ansaitsevat ritarin nimeä.

— Näitä ja muita samanlaisia puheita pitäen he kuluttivat yön ja seuraavan päivän. Heille ei tapahtunut mitään kertomisen arvoista, ja tämä harmitti kovin Don Quijotea. Seuraavana päivänä illansuussa he vihdoin saivat näkyviinsä Toboson suuren kaupungin. Sen näkeminen täytti Don Quijoten sielun riemulla, mutta Sanchon murheella; hän näet ei tuntenut Dulcinean taloa eikä ollut häntä eläessään nähnyt enempää kuin hänen herransakaan. Molemmat olivat siis kovin levottomat, toinen siksi, että toivoi pääsevänsä häntä näkemään, toinen siksi, ettei ollut milloinkaan häntä nähnyt, ja Sancho ei voinut käsittää, mitä tekisi, jos hänen herransa lähettäisi hänet Tobosoon. Don Quijote päätti kuitenkin mennä kaupunkiin vasta yön tullen. Odottaen oikeata hetkeä he pysyttelivät lähellä Tobosoa sijaitsevassa pienessä tammimetsässä ja määrätyn hetken tultua ratsastivat kaupunkiin, missä heille sattui seikkoja, joita kelpaa seikoiksi nimittää.

Yhdeksäs luku,

jossa kerrotaan, mitä lukija siitä löytää.

Oli puoliyö, ehkä hiukan ennen tai sen jälkeen, kun Don Quijote ja Sancho lähtivät metsästä ja ratsastivat Tobosoon. Kaupungissa vallitsi syvä hiljaisuus, sillä kaikki sen asukkaat olivat levolla ja nukkuivat kuin tukit, kuten on tapana sanoa. Yö oli puolikirkas, mutta Sancho olisi toivonut sen sysimustaksi, jotta olisi voinut tehdä pimeyden syyksi typeryytensä. Koko kaupungista ei kuulunut muuta kuin koirien haukuntaa, joka löi lukkoon Don Quijoten korvat ja ahdisti Sanchon sydäntä. Silloin tällöin huusi jokin aasi, siat röhkivät, kissat naukuivat, ja nämä eri äänet kaikuivat tavallista voimakkaampina hiljaisessa yössä. Rakastunut ritari piti tätä kaikkea huonona enteenä, mutta sanoi sentään Sancholle:

— Sancho poikaseni, johdata minut Dulcinean palatsiin; voihan sattua, että hän on meidän saapuessamme vielä valveilla.

— Mihin palatsiin minun pitää teidät johdattaa? — kysyi Sancho. — Se, jossa minä hänen korkeutensa näin, oli vain pieni mökki.

— Hän oli varmaan silloin vetäytynyt johonkin linnansa pieneen sivurakennukseen vastasi Don Quijote — huvitellakseen siellä yksinäisyydessä hovineitiensä kanssa, niinkuin ylhäisten naisten ja prinsessain tapa on.

— Armollinen herra, — sanoi Sancho jos te kaikista vastaväitteistäni huolimatta tahdotte sanoa, että neiti Dulcinean tupa on kuninkaallinen linna, niin onko tämä semmoinen vuorokauden aika, jolloin portti saattaa olla auki? Ja sopiiko meidän ruveta kolkuttimella paukuttamaan, kunnes kuullaan ja meille avataan, ja kaikki ihmiset säikähtävät ja tulevat levottomiksi? Olemmeko me nyt menossa koputtelemaan ilotyttöjen ovelle, niinkuin naistenmetsästäjät tekevät tullen kolkuttamaan ja vaatimaan sisäänpääsyä milloin hyvänsä, olipa kuinka myöhä tahansa?

— Ensiksi meidän täytyy löytää linna; — virkkoi Don Quijote — sitten minä kyllä sanon sinulle, Sancho, mitä meidän tulee tehdä. Mutta teroita katseesi, Sancho; jos oikein näen, niin tuo iso musta möhkäle, joka näkyy tänne saakka ja luo niin suuren varjon, on varmaan Dulcinean palatsi.

— Lähteköön teidän armonne näyttämään tietä; — vastasi Sancho — saattaa niin olla, mutta sittenkään en minä, vaikka näkisin sen omilla silmilläni ja koskettaisin sitä omin käsin, usko tuota enempää kuin uskon, että nyt on päivä.

Don Quijote ratsasti edellä ja kuljettuaan noin kaksisataa askelta tuli sen suuren rakennuksen luo, joka heitti heidän näkemänsä varjon, näki korkean tornin ja ymmärsi heti, ettei tämä rakennus ollut mikään linna, vaan paikkakunnan pääkirkko. Hän sanoi:

— Me olemme osuneet kirkkoon, Sancho.

Sen minä huomaan — vastasi Sancho. — Ja suokoon Jumala, että emme osu omaan hautaamme; ei näet ole mikään hyvä merkki, jos joutuu tähän vuorokauden aikaan harhailemaan hautausmaalle, sitä vähemmän, kun muistan teidän armonne sanoneen, jollen väärin muista, että sen neidin asunto on umpikujassa.

— Sinä kirottu hölmö! — huudahti Don Quijote. — Milloin olet nähnyt, että kuninkaallisia linnoja ja palatseja olisi rakennettu umpikujien varrelle?

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — maassa maan tavalla; täällä Tobosossa on ehkä tapana rakentaa palatsit ja suuret rakennukset semmoisten pienten kujien varsille. Siksi pyydän teidän armoltanne lupaa saada lähteä taloa etsimään eteeni sattuvilta kaduilta ja kujilta; onhan mahdollista, että löydän jostakin kulmasta tuon linnan, jonka jättäisin mielelläni koirien syötäväksi, koska meidän täytyy sen vuoksi harhailla niin kauan sinne tänne.

— Sancho, puhu kunnioittavasti asioista, jotka koskevat minun valtiatartani; — virkkoi Don Quijote — pysytellään sulassa sovinnossa eikä heitetä lasta pois pesuveden kanssa.

— Kyllä minä itseni hillitsen, — vastasi Sancho — mutta kuinka voin kärsivällisenä sietää, että teidän armonne vaatii minua, joka olen yhden ainoan kerran nähnyt armollisen neidin asunnon, yhä sen tuntemaan ja löytämään tien sinne sydänyöllä, vaikka sitä ei löydä teidän armonne itsekään, joka on varmaan nähnyt sen monta tuhatta kertaa?

— Sinä saat minut ihan epätoivoon, Sancho — sanoi Don Quijote. — Kuule, sinä kerettiläinen, enkö ole sanonut sinulle tuhat kertaa, etten ole milloinkaan eläessäni nähnyt verratonta Dulcineaa enkä koskaan astunut hänen palatsinsa kynnyksen yli, vaan että olen rakastunut häneen vain kuulemalta ja hänen kauneutensa ja älynsä suuren maineen nojalla?

— Nyt minä sen tiedän — vastasi Sancho — ja sanon, että koska teidän armonne ei ole häntä nähnyt, niin en ole minäkään.

— Se on mahdotonta; — virkkoi Don Quijote — ainakin olet minulle jo sanonut, että näit hänet välppäämässä vehniä silloin, kun toit minulle vastauksen kirjeeseen, jota hänelle viemään olin sinut lähettänyt.

— Älkää panko siihen painoa, armollinen herra; — vastasi Sancho — teidän näet tulee tietää, että minä tapasin hänet ja toin häneltä vastauksen vain kuulemalta, sillä minä tiedän neiti Dulcineasta yhtä vähän kuin voin lyödä kuuta korvalle.

— Sancho, Sancho, — virkkoi Don Quijote — leikki ajallansa, mutta toisin ajoin kaikki leikinlasku on sopimatonta ja loukkaavaa. Vaikka minä sanon, etten ole milloinkaan nähnyt sydämeni valtiatarta enkä keskustellut hänen kanssaan, ei sinun silti pidä sanoa, ettet sinäkään ole häntä puhutellut etkä nähnyt, koska asia on päinvastoin, kuten tiedät.

Näin keskustellessaan he näkivät ohitsensa kulkevan miehen kahden muulin kanssa ja päättelivät melusta, jonka maataviistävä aura sai aikaan, että hänen täytyi olla talonpoika, joka oli noussut ennen aamunkoittoa lähteäkseen työhön pellolle, ja niin olikin laita. Talonpoika tuli laulaen kansanlaulua, jossa sanotaan: »Huonosti kävi Ranskan poikain Roncesvalissa.»

— Minut saa tappaa, Sancho, — sanoi Don Quijote tuon kuullessaan — jos meille tapahtuu mitään hyvää tänä yönä. Etkö kuule, mitä tuo talonpoika laulaa?

— Kuulenhan minä, — vastasi Sancho — mutta mitä tekemistä on Roncesvalin ajolla meidän aikomuksemme kanssa? Olisihan hän voinut yhtä hyvin laulaa Calainósin romanssin;[27] se olisi aivan samantekevää meidän asiamme onnistumiselle tai epäonnistumiselle.

Sillävälin talonpoika saapui heidän luokseen, ja Don Quijote kysyi häneltä:

— Voitteko sanoa minulle, hyvä ystävä, jolle Jumala suokoon kaikkea onnea, missä päin täällä sijaitsee verrattoman prinsessan Doña Dulcinea Tobosolaisen palatsi?

— Herra, — vastasi mies — minä olen täällä vieras, olen ollut paikkakunnalla vain muutamia päiviä erään rikkaan talonpojan peltotyöläisenä. Tuossa vastapäätä olevassa talossa asuvat seurakunnan pappi ja lukkari; he molemmat tai jompikumpi heistä voi antaa teidän armollenne tietoa tuosta rouva prinsessasta, sillä heillä on kaikkien Toboson asukkaitten luettelo. Totta puhuen en kumminkaan usko, että koko paikkakunnalla asuu ketään prinsessaa, vaikka täällä on paljon niin ylhäisiä naisia, että jokainen heistä saattaa olla prinsessa kotonaan.

— Näitten joukossa, ystäväni, — sanoi Don Quijote — täytyy siis olla hänenkin, jota tässä tiedustelen.

— Mahdollista kyllä, — vastasi renki — mutta hyvästi nyt, päivä alkaa jo koittaa.

Hän hoputti muulejaan eikä kuunnellut enempiä kysymyksiä. Sancho huomasi herransa olevan mietteissään ja sangen tyytymättömänä ja sanoi hänelle:

— Armollinen herra, päivä koittaa, minkä ehtii, eikä ole hyvä, että aurinko löytää meidät kadulta; on parasta, että lähdemme ulos kaupungista ja että teidän armonne piiloutuu johonkin läheiseen metsikköön. Päivän tultua minä palaan tänne ja etsin kaupungin joka ainoasta kolkasta armollisen neidin taloa, linnaa tai palatsia, ja olisipa onnetonta, jollen sitä löytäisi, ja sen löydettyäni minä puhun hänen armonsa kanssa ja sanon hänelle, että teidän armonne on täällä odottamassa hänen käskyjään ja kehoitustaan tulla häntä näkemään hänen kunniansa ja maineensa siitä kärsimättä.

— Sinä, Sancho, — sanoi Don Quijote — lausuit muutamalla sanalla tuhansia oivallisia asioita. Minulle antamasi neuvo on tervetullut, ja minä suostun siihen varsin mielelläni. Tule, poikani, lähdetään etsimään paikkaa, mihin voin piiloutua, ja sitten sinä, kuten sanoit, voit palata etsimään, kohtaamaan ja puhuttelemaan valtiatartani, jolta toivon hänen älynsä ja kohteliaisuutensa vuoksi saavani ylen ihmeellisiä suosionosoituksia.

Sancho tahtoi saada isäntänsä pois kaupungista niin pian kuin suinkin, jottei hän huomaisi valheeksi sitä vastausta, jonka hän, Sancho, oli muka tuonut Dulcinealta Sierra Morenaan. Hän joudutti lähtöä niin, että he viipymättä kääntyivät kaupungista takaisin, ja kahdentuhannen askelen päässä he sitten kohtasivatkin metsikön eli lehdon, mihin Don Quijote piiloutui. Sancho palasi kaupunkiin puhuttelemaan Dulcineaa, ja tällä lähettiläsretkellä hänelle sattui seikkoja, jotka vetoavat uuteen tarkkaavaisuuteen ja uuteen luottamukseen.

Kymmenes luku,

missä kerrotaan siitä juonesta, jonka Sancho keksi noituakseen neiti Dulcinean, sekä muista yhtä naurettavista kuin todenperäisistäkin tapahtumista.

Alkaessaan kertoa, mitä tähän lukuun sisältyy, tämän suuren historian kirjoittaja sanoo, että olisi mielellään sivuuttanut nämä seikat vaieten, koska pelkää, ettei kukaan niitä usko; Don Quijoten hullutukset näet saavuttivat tällöin kaikkein suurimpien kuviteltavissa olevien hullutusten huipun ja rajan, menivätpä vielä pari pyssynkantamaa kauemmaksikin. Mutta tästä pelosta ja epäilyksestä huolimatta hän sittenkin lopulta merkitsi ne kirjaan aivan niinkuin ritari ne suoritti, lisäämättä historiaan totuuden hiventäkään ja ottamatta yhtäkään sellaista pois sekä vähääkään välittämättä siitä, että häntä voidaan syyttää valehtelijaksi. Hän olikin oikeassa, sillä totuus ei katkea, vaikka se kuinka ohenisi, ja se on aina valheen yläpuolella niinkuin öljy veden pinnalla. Hän siis jatkaa historiaansa ja kertoo, että Don Quijote, piilouduttuaan metsikköön, tammilehtoon tai viidakkoon suuren Toboson läheisyyteen, käski Sanchon palata kaupunkiin ja tulla hänen näkyviinsä vasta sitten, kun oli hänen puolestaan puhutellut hänen valtiatartaan ja pyytänyt tätä sallimaan hänen orjuuteensa annetun ritarin päästä kohtaamaan häntä sekä suvaitsemaan samalla antaa hänelle siunauksensa, jotta hän voisi toivoa valtiattarensa avulla saavansa aivan onnellisesti suoritetuiksi kaikki uhkayrityksensä ja vaaralliset seikkailunsa. Sancho lupasi tehdä niinkuin hänen käskettiin ja tuoda yhtä hyvän vastauksen kuin edellisellä kerralla.

— Mene, poikani, — virkkoi Don Quijote — äläkä hämmenny, kun joudut sen kauneuden auringon loistoon, jota nyt lähdet etsimään. Sinä olet onnellisin kaikista maailman aseenkantajista. Pidä mielessäsi äläkä anna muististasi häipyä, kuinka hän sinut ottaa vastaan: punastuuko hän, kun esität hänelle minun terveisiäni, muuttuuko hän levottomaksi ja rauhattomaksi kuullessaan minun nimeni, eikö hän voi jäädä istumaan pielukselleen, jos hän sinun saapuessasi on istumassa ylhäisellä paikallaan; jos hän taas on seisoallaan, niin katso tarkoin, nojautuuko hän milloin toiseen, milloin toiseen jalkaansa, toistaako hän kaksi vai kolme kertaa sinulle antamansa vastauksen, muuttaako hän sen lempeästä karuksi vai tylystä helläksi, nostaako hän kätensä hiuksiinsa niitä järjestääkseen, vaikka ne eivät ole epäjärjestyksessä, sanalla sanoen, poikani, tarkkaa kaikkia hänen tekojaan ja liikkeitään; jos näet kerrot ne minulle sellaisinaan, niin minä voin saada selville kaikki, mitä piilee hänen sydämensä syvyydessä, mitä minun rakkauteeni tulee. Sinun näet tulee tietää, Sancho, ellet sitä jo tiedä, että rakastuneitten kesken ovat ne ulkonaiset eleet ja liikkeet, joita heissä voidaan havaita, kun on kysymyksessä heidän rakkautensa, kaikkein varmimmat viestintuojat, jotka ilmoittavat, mitä heidän sielunsa sisimmässä tapahtuu. Mene, ystäväni, ja opastakoon sinua onni, joka on parempi kuin minun, ja päättyköön sinun retkesi toisin kuin minä pelkään ja odotan sen päättyvän jääden tänne synkkään yksinäisyyteen sinun poistuessasi.

— Minä menen heti ja tulen kohta takaisin, — sanoi Sancho — ja avartakaa te, armollinen herra, pientä sydäntänne, joka nyt ei taida olla pähkinää suurempi, ja muistakaa myös sananpartta, että rohkeus kovan onnen voittaa ja että siellä, missä ei ole liikkiöitä, ei ole koukkujakaan, joihin ne voisi ripustaa, ja sanotaanhan vielä niinkin, ettei voi koskaan tietää, mistä pensaasta jänis pemahtaa. Minä tarkoitan, että vaikka emme yöllä löytäneetkään armollisen neidin palatsia tai linnaa, uskon nyt päivän tultua sen löytäväni, kun kaikkein vähimmin arvaan, ja kun se kerran on löytynyt, niin antakaa minun pitää hänestä huoli.

— Totisesti, Sancho, — sanoi Don Quijote — sinä sovitat alinomaiset sananlaskusi niin hyvin siihen, mikä on kysymyksessä, että minä rukoilen Jumalaa suomaan minulle paremman onnen omissa aikeissani.

Hänen niin sanottuaan Sancho käänsi hänelle selkänsä ja hoputti harmoansa, ja Don Quijote jäi paikoilleen ratsunsa selkään varautuen jalustimiinsa ja nojaten peitseensä, mieli täynnä synkkiä ja sekavia ajatuksia. Mutta me jätämme hänet nyt siihen ja seuraamme Sancho Panzaa, joka lähti herransa luota yhtä hämmentyneenä ja mietteissään kuin tämä jäi paikoilleen, vieläpä siinä määrässä, että hän tuskin metsiköstä lähdettyään käänsi päätään, havaitsi Don Quijoten olevan näkymättömissä, astui juhtansa selästä maahan, istuutui erään puun juurelle ja alkoi keskustella itsensä kanssa tällä tavalla:

— Kuulkaahan nyt, Sancho veikko, minne teidän armonne on oikeastaan menossa? Menettekö etsimään jotakin kadottamaanne aasia? — En suinkaan. — No mitä te sitten etsitte? — Minä menen etsimään ilman vain erästä prinsessaa, joka on kauneuden aurinko ja taivas kaikkineen. — Mistä te luulette löytävänne tuon, mitä sanotte, Sancho? — Mistäkö? Toboson suuresta kaupungista. — Hyvä, ja kenen puolesta menette häntä etsimään? — Suurimaineisen Don Quijote Manchalaisen puolesta, joka torjuu kaikki vääryydet, antaa nälkäiselle juotavaa ja janoiselle syötävää. — Kaikki tuo on varsin hyvää. Mutta tiedättekö, missä hän asuu, Sancho? — Isäntäni sanoo, että hänen täytyy asua jossakin kuninkaallisessa palatsissa tai upeassa linnassa. — Oletteko ehkä nähnyt hänet joskus? — Me emme ole häntä nähneet milloinkaan, en minä eikä isäntäni. — Entä onko mielestänne viisasta ja oikeata, että tobosolaiset saavat tietää teidän olevan täällä ja aikovan saattaa heidän prinsessojaan päästä pyörälle ja tehdä heidän naisiaan levottomiksi, niin että miehet tulevat tänne ja paukuttavat kylkiänne, niin ettei teihin jää yhtään rikkomatonta luuta? — Siinä he totisesti tekisivät aivan oikein, jolleivät ota huomioon, että minä tulen lähettiläänä ja että »olette vain viestintuoja,[28] teitä ei siis syyttää voi». — Älkää siihen luottako, Sancho: manchalaiset ovat yhtä kiivaita kuin kunniastaan arkoja eivätkä salli kenenkään nousta nokalleen. Jos he saavat teistä vihiä, niin totisesti teidät paha perii. Piru siihen leikkiin käyköön, ottakoot muut selkäänsä, minä en ota. Minäkö tässä lähtisin vaaran paikkaan toisten huvin vuoksi! Sitäpaitsi on Dulcinean etsiminen Tobososta yhtä toivotonta kuin lähteä kyselemään Mariaa Ravennasta[29] tai kandidaattia Salamancasta. Piru, piru itse minut on tähän pinteeseen saattanut eikä kukaan muu!

Niin Sancho jutteli itsekseen ja lausui sitten päätöksensä näin: — No niin, kaikkiin vaivoihin on apu olemassa, lukuunottamatta kuolemaa, jonka ikeeseen meidän kaikkien täytyy taipua, vaikka kuinka vastaan hangoitellen, kun tämä elämä kerran päättyy. Minä olen huomannut tuhansista merkeistä herrani niin hulluksi, että hänet pitäisi sitoa, mutta enhän ole itsekään paljon häntä huonompi, vaan vielä vähäjärkisempi kuin hän, koska häntä seuraan ja palvelen, jos kerran sananlasku on oikeassa sanoessaan: »Sano minulle kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon kuka olet» tai se toinen, joka sanoo: »Ei ole veljesi se, joka veljeksesi syntyy, vaan se, jonka veljeksi valitset». Koska siis herrani on aivan varmaan hullu ja koska häntä vielä vaivaa semmoinen hulluus, että hän enimmäkseen luulee seikkoja aivan toisiksi kuin ne todellisuudessa ovat, valkoista mustaksi ja mustaa valkoiseksi, niinkuin nähtiin silloin, kun hän väitti, että tuulimyllyt olivat jättiläisiä ja kirkonmiesten muulit dromedaareja, lammaslaumat toistensa kimppuun hyökkääviä sotajoukkoja ja paljon muuta samanmoista, niin ei myöskään tule olemaan vaikeata hänelle uskotella, että joku maalaistyttö, ensimmäinen, joka täällä tielleni osuu, on neiti Dulcinea; ja jollei hän sitä usko, niin minä vannon sen, ja jos hän pitää päänsä, niin minä olen vielä itsepintaisempi ja sanon aina viimeisen sanan, kävi miten kävi. Ehkäpä juuri tämä itsepintaisuuteni vaikuttaa häneen niin, ettei hän enää lähetä minua tämmöisille asioille, kun näkee, kuinka huonosti minä ne toimitan, tai ehkä hän, kuten luulen, otaksuu, että joku ilkeä noita, eräs niistä, joiden hän väittää tahtovan saattaa häntä vahinkoon, on muuttanut neidin ulkonäön tuottaakseen herralleni huolta ja harmia.

Saatuaan valmiiksi tämän suunnitelman Sancho Panza tyyntyi, katsoi asiansa toimittaneensa ja jäi siihen paikkaan iltapuolelle saakka, jotta Don Quijote otaksuisi hänen ehtineen käydä Tobosossa, ja hänellä oli niin hyvä onni, että hän jälleen noustuaan ja aikoessaan astua harmonsa selkään näki kolme maalaistyttöä, jotka tulivat Tobososta häntä kohti ratsastaen aaseilla tai aasintammoilla — tämän historian kirjoittaja näet ei tässä kohden anna siitä selvää tietoa; luultavampaa kumminkin on, että ne olivat aasintammoja, koska maalaistytöt yleensä käyttävät niitä ratsuinaan; mutta meidän ei nyt tarvitse kuluttaa aikaa ottamalla tästä seikasta selkoa, sillä eihän se ole kovin tärkeä. Nähtyään tytöt Sancho lähti täyttä laukkaa etsimään herraansa Don Quijotea, joka hänen saapuessaan huokaili ja lausui lukemattomia lemmenvalituksia. Nähdessään aseenkantajansa Don Quijote kysyi:

— Mitä kuuluu, parahin Sancho? Saanko merkitä tämän päivän valkoisella vai mustalla?

— Parasta olisi, — vastasi Sancho — jos teidän armonne merkitsisi sen punaisella, niinkuin yliopiston ilmoitukset, jotta sen näkisivät selvästi kaikki, jotka joutuvat sitä katselemaan.

— Sinä siis tuot hyviä uutisia? — virkkoi Don Quijote.

— Niin hyviä, — vastasi Sancho — että teidän armonne ei tarvitse tehdä muuta kuin kannustaa Rocinantea ja ratsastaa ulos vainiolle kohtaamaan neiti Dulcinea Tobosolaista, joka tulee tapaamaan teidän armoanne kahden hovineitinsä kanssa.

‒ Hyvä Jumala! Mitä sanotkaan, parahin Sancho? huudahti Don Quijote. — Älä huoli minua pettää äläkä lievitä väärällä ilolla minun totista murhettani.

— Mitä hyötyä minulla olisi teidän armonne pettämisestä, — vastasi Sancho — varsinkaan, kun te aivan kohta saatte nähdä, että puhun totta? Kannustakaa ratsuanne, armollinen herra, ja tulkaa näkemään, kuinka valtiattaremme prinsessa saapuu kauniisti vaatetettuna ja koristettuna, sanalla sanoen semmoisena kuin hänen arvonsa edellyttää. Hänen hovineitinsä ja hän itse hohtelevat kultaa, heillä on yllään lukemattomia helminauhoja, jalokiviä, punatimantteja, kirjokankaita, joissa on toistakymmentä erilaista silkki- ja kultakirjausta toinen toisensa päällä; heidän hiuksensa aaltoilevat hartioille ja liehuvat kohdellen kuin auringon kultaiset säteet, ja, mikä parasta, he tulevat ratsastaen kolmella papurikolla taka-astujalla, joita parempia ei voi nähdä.

— Sinä tarkoitat varmaan tasa-astujia, Sancho?

— Ei sillä väliä, — vastasi Sancho — taka-astujia tai tasa-astujia; mutta ratsastivatpa millä tahansa, he näyttävät joka tapauksessa hienoimmilta neideiltä, mitä toivoa saattaa, varsinkin valtiattareni, prinsessa Dulcinea, joka kerrassaan huumaa ihmisen aistit.

— Lähdetään siis, Sancho-poikani, — vastasi Don Quijote — ja palkinnoksi tästä yhtä odottamattomasta kuin hyvästä uutisesta minä lupaan sinulle parhaan saaliin, jonka voitan omakseni ensimmäisessä sattuvassa seikkailussa, ja ellei se sinua tyydytä, lupaan sinulle ne varsat, jotka saan tänä vuonna tammoistani, jotka kuten tiedät käyvät kantavina kylämme yhteislaitumella.

— Minä otan mieluummin varsat, — sanoi Sancho sillä ei ole aivan varmaa, saatteko ensimmäisestä seikkailusta hyvää saalista.