Part 3

— Tarkoitatko sinä, Sancho, — vastasi Don Quijote — etten ollut pahoillani, kun näin sinua poukotettavan? Jos se on mielipiteesi, älä sitä sano äläkä niin ajattele, sillä minulla oli silloin suurempi kärsimys sielussani kuin sinulla ruumiissasi. Mutta jätetään nyt tämä asia, tuleehan meillä vielä olemaan aikaa sitä pohtia ja päästä siitä selvyyteen, ja kerro nyt minulle, Sancho ystäväni, mitä ihmiset tällä paikkakunnalla minusta arvelevat. Mitä ajattelee minusta rahvas, mitä ajattelevat hidalgot ja mitä ritarit? Mitä he sanovat minun urhoollisuudestani, mitä sankariteoistani ja mitä minun hienosta käytöksestäni? Mitä mieltä he ovat siitä tehtävästä, johon olen ryhtynyt tahtoessani herättää uudelleen eloon ja tuoda takaisin maailmaan jo unohduksiin joutuneen ritarikunnan? Sanalla sanoen, minä pyydän sinua, Sancho, sanomaan minulle, mitä kaikesta tästä on tullut kuuluviisi, ja sinun tulee kertoa se minulle lisäämättä siihen mitään hyvää ja jättämättä siitä pois mitään pahaa. Uskollisten vasallien näet tulee ilmoittaa herroilleen täysi totuus oikeassa hahmossaan, imartelun sitä mitenkään lisäämättä tai minkään turhan arkuuden sitä vähentämättä. Sinun tulee tietää, Sancho, että ajat olisivat toisenlaiset, jos paljas totuus pääsisi ruhtinasten kuuluviin ilman imartelun valhepukua, ja että silloin mieluummin pidettäisiin toisia aikakausia rautaisina eikä tätä meidän aikaamme, joka minun mielestäni on nykyjään tunnettujen joukossa sittenkin kultainen. Olkoon tämä sinulle ohjeeksi, Sancho, jotta ilmoitat minulle älykkäästi ja vilpittömästi kaiken totuuden, mitä olet saanut tietää siitä, mitä sinulta kysyin.

— Sen teen varsin mielelläni, herrani, — vastasi Sancho — sillä ehdolla, ettei teidän armonne suutu siitä, mitä teille sanon, koska kerran pyydätte minua sanomaan ilkialastoman totuuden pukematta sitä muihin vaatteisiin kuin niihin, joissa se on tietooni tullut.

— Minä en suinkaan suutu — vastasi Don Quijote. — Voit puhua, Sancho, aivan vapaasti ja ilman minkäänlaisia verukkeita.

— No niin, ensiksi minulla on ilmoitettavana, — sanoi Sancho — että rahvas pitää teidän armoanne kaikkein suurimpana hulluna ja minua yhtä mielettömänä. Hidalgot sanovat, ettei teidän armonne ole pysynyt säätynsä rajoissa, vaan on pannut nimensä eteen sanan Don ja ruvennut julkeasti ritariksi, vaikka teillä on vain muutamia viiniköynnöksiä ja pari auranalaa maata, pieni läiskä edessä ja toinen samanlainen takana. Ritarit sanovat heistä olevan epämieluista nähdä hidalgojen asettuvan heidän rinnalleen, varsinkin semmoisten vaivaisten hidalgojen, jotka kiilloittavat kenkiään noella ja parsivat mustia sukkiaan viheriällä silkillä.

— Tuo ei koske minua, —sanoi Don Quijote ‒ sillä minä olen aina hyvissä pukimissa, en koskaan paikatuissa; kuluneet voivat vaatteeni kyllä olla, mutta niiden kuluminen johtuu pikemmin asetoimesta kuin pitkäaikaisesta käyttämisestä.

— Mitä sitten tulee teidän urhoollisuuteenne, hienoon käytökseenne, sankaritekoihinne ja valitsemaanne tehtävään, — jatkoi Sancho — ovat mielipiteet erilaiset. Toiset sanovat: »Hullu, mutta hupainen», toiset: »Urhoollinen, mutta huono-onninen», toiset: »Kohtelias, mutta kiusallinen» — ja niin he jaarittelevat sinne tänne puhuen niin paljon, ettei teidän armoonne enempää kuin minuunkaan jää yhtään tervettä paikkaa.

— Kuulehan, Sancho, — sanoi Don Quijote — hyvettä vainotaan aina, jos sitä on olemassa erittäin suuressa määrässä. Vain harvat kuuluisat miehet — jos kukaan heistä — ovat voineet välttää ilkeätä panettelua. Julius Caesaria, kaikkein uljainta, viisainta ja urhoollisinta sotapäällikköä, jo syytettiin kunnianhimoiseksi eikä oikein siistiksi enempää vaatetukseltaan kuin tavoiltaankaan. Aleksanterin, joka sai urotöistään Suuren nimen, sanotaan taipuneen juopotteluun. Herakleesta, joka suoritti kuuluisat suurtyönsä, kerrotaan, että hän oli irstas ja veltto. Don Galaorista, Amadis Gallialaisen veljestä, huhuillaan, että hän oli ylen riitainen, ja hänen veljensä väitetään itkeä tillittäneen liian herkästi. Niinmuodoin, oi Sancho, voivat minua koskevat panettelut, elleivät ne ole pahempia kuin sanoit, jäädä huomioonottamatta noiden monien oivallisia miehiä koskevien selväävien lausuntojen joukossa.

— Siinäpä se jutku juuri onkin, hitto soikoon! sanoi Sancho.

— Onko siis vielä jotakin? — kysyi Don Quijote.

— Eivät ne jätä häntääkään nylkemättä — sanoi Sancho. — Kaikki, mitä olen kertonut, on kuin herkkua, mutta jos teidän armonne haluaa tietää kaikki teistä liikkeellä olevat panettelut, niin minä tuon tänne heti jonkun, joka kertoo teille kaikki, niin ettei siitä puutu rahtuakaan. Eilen illalla näet tuli kotiin Bartolomeo Carrascon poika, joka on ollut Salamancassa opiskelemassa ja suorittanut siellä kandidaattitutkintonsa; minä menin toivottamaan häntä tervetulleeksi, ja hän sanoi minulle, että teidän armonne historian voi jo lukea eräästä kirjasta, jonka nimi on _Mielevä Hidalgo Don Quijote Manchalainen_, ja hän sanoo vielä, että minutkin mainitaan siinä omalla nimelläni Sancho Panzana ja samoin neiti Dulcinea Tobosolainen sekä muita seikkoja, joita meille on sattunut kahden kesken, niin että minä kauhistuneena tein ristinmerkin ja ihmettelin, kuinka tuo historian kirjoittaja voi kaikki niin tarkoin tietää.

‒ Saat uskoa, Sancho, — sanoi Don Quijote — että meidän historiamme tekijä on varmaan joku viisas noita; sellaisille näet ei ole mitään salattua asioissa, joista he haluavat kirjoittaa.

‒ Minä uskon mielelläni, — sanoi Sancho — että hän on viisas ja noita, sillä kandidaatti Simson Carrasco (se näet on mainitsemani miehen nimi) sanoo historian tekijän nimen olevan Cide Hamete Berenjena.[13]

‒ Se on maurilainen nimi — vastasi Don Quijote.

‒ Taitaa olla; — vastasi Sancho — minä näet olen kuullut sanottavan, että maurit pitävät semmoisista hedelmistä.

— Sinä, Sancho, — sanoi Don Quijote — et varmaan oikein ymmärrä tämän Ciden liikanimen merkitystä; Cide on arabiaa ja tarkoittaa herraa.

— Suittaa olla; — vastasi Sancho — mutta minä lähden nyt kiireen kaupalla hakemaan kandidaattia, jos teidän armonne haluaa, että tuon hänet tänne.

— Sinä tuotat minulle suurta iloa, ystäväni, — sanoi Don Quijote, — sillä se, mitä olet kertonut, tuntuu mielenkiintoiselta, enkä minä syö suupalasta, ennenkuin saan tiedon kaikesta.

— No niin, minä menen häntä hakemaan — vastasi Sancho.

Hän lähti isäntänsä luota ja meni etsimään kandidaattia, palasi hänen kanssaan vähän ajan kuluttua, ja heidän kolmen kesken sukeutui nyt erinomaisen hupainen keskustelu.

Kolmas luku.

Don Quijoten, Sancho Panzan ja kandidaatti Simson Carrascon hauskasta keskustelusta.

Don Quijote odotti syviin mietteisiin vaipuneena kandidaatti Carrascoa toivoen saavansa häneltä itseään koskevia tietoja, jotka Sanchon sanojen mukaan oli jo kirjaan painettu. Hän ei kuitenkaan voinut uskoa, että sellainen historia todella oli olemassa, koska hänen miekkansa oli vielä tahmea hänen surmaamiensa vihollisten verestä; kuinka siis hänen mainiot ritarilliset urotyönsä olisikaan jo ehditty julkaista? Mutta hän kuvitteli, että joku tietäjä, joko hänen ystävänsä tai vihollisensa, oli noituutta käyttäen julkaissut ne painosta: jos sen oli tehnyt jokin ystävä, niin hän oli varmaan tahtonut niitä ylistää ja koroittaa ne vaeltavien ritarien merkillisimpiä sankaritekoja korkeammalle, jos taas vihollinen, niin hän oli varmaan tahtonut ne tuhota ja alentaa ne alemmaksi kaikkein kehnoimpia tekoja, mitä milloinkaan on kirjoitettu kehnosta aseenkantajasta, vaikka (niin hän itsekseen arveli) kenenkään aseenkantajan urotöitä ei ollut koskaan kirjaan merkitty. Jos sellainen historia sittenkin oli todella olemassa, täytyi sen, vaeltavia ritareja kuvailevana, välttämättä olla hienotyylinen, suurenmoinen, mainio ja todenmukainen. Tämä ajatus häntä hiukan lohdutti, mutta lohdutuksen riisti häneltä taas se ajatus, että kirjan tekijä oli mauri, kuten voi päättää nimestä Cide, ja ettei maureilta voinut odottaa mitään totuudellisuutta, koska he kaikki ovat pettureita, väärentäjiä ja valehtelijoita. Hän pelkäsi kirjailijan käsitelleen hänen lemmenseikkojaan liian epähienosti, niin että siitä saattoi koitua haittaa ja vahinkoa hänen valtiattarensa Dulcinea Tobosolaisen siveyden maineelle; hän toivoi kirjoittajan kuvailleen hänen uskollisuuttaan ja sitä soveliaisuutta, jota hän aina oli noudattanut valtiattareensa nähden hylkäämällä kuningattaria, keisarinnoja ja kaikkiin eri säätyihin kuuluvia neitoja ja pitämällä kurissa luonnollisten viettiensä kiihkeyttä. Hän askarteli yhä näissä ja monissa muissa samanlaisissa kuvitteluissa, kun hänen luoksensa saapuivat Sancho ja Carrasco, jonka Don Quijote otti erittäin kohteliaasti vastaan.

Vaikka kandidaatin nimi oli Simson, ei hän ollut mikään kookas mies, mutta kyllä suuri pilkkakirves; hänen ihonsa ei näyttänyt terveeltä, mutta hänen ymmärryksensä oli erittäin hyvässä kunnossa; hän oli noin neljänkolmatta vuoden ikäinen, hänellä oli pyöreät kasvot, nykerö nenä ja iso suu, mikä kaikki ilmaisi, että hän oli luonnonlaadultaan kujeellinen ja piti kaikenlaisesta pilasta ja kepposista, kuten hän heti Don Quijoten luo saavuttuaan osoitti. Hän näet lankesi polvilleen ritarimme eteen ja lausui hänelle:

— Suvaitkoon teidän armonne, Don Quijote Manchalainen, minun suudella käsiänne, sillä pyhän Pietarin kaavun nimessä, joka on ylläni, vaikka olenkin suorittanut vain neljä alempaa tutkintoa,[14] teidän armonne on kaikkein suurimaineisimpia vaeltavia ritareita, mitä on ollut tai tulee olemaan koko maanpiirissä. Ylistetty olkoon Cide Hamete Benengeli, joka on kirjoittanut teidän suurten tekojenne historian, ja kaksin verroin ylistetty olkoon se uuttera tutkija, joka on toimittanut ne käännetyiksi arabiankielestä kastililaiseen kieliparteemme kaikkien ihmisten verrattomaksi huviksi.

Don Quijote käski hänen nousta ja sanoi:

— Onko siis totta, että minun historiani on olemassa ja että sen on kirjoittanut maurilainen tietäjä?

— Se on niin totta, herra, — sanoi Simson — että uskon varmaan tähän saakka painetun mainittua historiaa enemmän kuin kaksitoistatuhatta kappaletta;[15] jollei sitä uskota, niin asian voivat todistaa Portugali, Barcelona ja Valencia, missä kirjat on painettu, ja huhuillaanpa vielä, että sitä parhaillaan painetaan Antwerpenissäkin, ja minä aavistelen, ettei tule olemaan yhtäkään kansakuntaa eikä kieltä, johon sitä ei siirretä.

— Erään seikan — virkkoi nyt Don Quijote — täytyy erikoisesti ilahduttaa kunnollista ja etevää miestä, nimittäin sen, että hän jo eläessään näkee olevansa hyvässä maineessa eri kielikunnissa, painosta julkaistuna. Minä sanon hyvässä maineessa-, jos näet on laita päinvastoin, ei mikään kuolema voi olla niin kamala.

Jos on kysymyksessä hyvä maine ja hyvä nimi, sanoi kandidaatti — niin teidän armonne yksin vie voiton kaikista vaeltavista ritareista, sillä mauri on kielellään ja kristitty omallaan kokenut kuvailla meille erittäin elävästi teidän armonne jaloutta, teidän suurta rohkeuttanne käydessänne vaaroihin, kärsivällisyyttänne vastoinkäymisissä ja tyyneyttänne niin hyvin onnettomuuksissa kuin haavoittuessanne sekä teidän armonne ja armollisen neidin Doña Dulcinea Tobosolaisen ylen platonisen rakkauden siveyttä ja pidättyväisyyttä.

— Minä en ole milloinkaan kuullut — virkkoi nyt Sancho Panza — armollista neiti Dulcineaa mainittavan Doñaksi, vaan yksinkertaisesti neiti Dulcinea Tobosolaiseksi, joten historia tekee siinä kohdassa virheen.

— Tuo ei ole mikään tärkeä huomautus — vastasi Carrasco.

— Eipä suinkaan; — vastasi Don Quijote — mutta sanokaa minulle, herra kandidaatti: mihin sankaritekoihini siinä historiassa pannaan suurinta painoa?

— Siitä — vastasi kandidaatti — ollaan eri mieltä, sillä ihmisten maku on erilainen. Toiset pitävät parhaana seikkailua tuulimyllyjen kanssa, joita teidän armonne luuli sadalla käsivarrella varustetuksi Briareoksi ja jättiläisiksi, toiset kertomusta vanutusmyllystä, toista miellyttää niiden kahden sotajoukon kuvaus, jotka myöhemmin osoittautuivat kahdeksi lammaslaumaksi, joku kiittää parhaaksi seikkailua kuolleen ruumiin kanssa, jota vietiin Segoviaan haudattavaksi, jonkun mielestä on kaikkein etevin kertomus kaleerivankien vapauttamisesta, toinen arvelee, ettei mikään muu ole niin mainio kuin kertomus kahdesta benediktiinijättiläisestä sekä taistelusta urhoollisen biskajalaisen kanssa.

— Sanokaa minulle, herra kandidaatti, — virkkoi nyt Sancho — onko siinä myös se seikkailu yanguesien kanssa, jossa kelpo Rocinantemme teki mieli kalastaa kuivalla maalla?

— Ei tietäjä ole jättänyt mitään mustepulloonsa; — vastasi Simson — hän kertoo kaikki ja kaikki ihan pilkulleen, ne häränpyllytkin, joita kelpo Sancho heitti peitteen päällä, kun häntä poukotettiin.

— En minä peitteen päällä heittänyt häränpyllyä, — vastasi Sancho — mutta kyllä ilmassa, ja enemmän kuin olisi mieli tehnyt.

‒ Minun mielestäni — sanoi Don Quijote ei koko maailmassa ole yhtäkään inhimillistä historiaa, jossa kulku ei käy milloin ylös, milloin alas, ja varsinkin on niin laita historioissa, jotka käsittelevät ritariseikkoja; ne näet eivät mitenkään voi olla täynnä pelkkiä onnellisia tapauksia.

— Muutamat niistä, jotka ovat historian lukeneet, — vastasi kandidaatti — sanovat kumminkin, että heitä olisi ilahduttanut, jos sen kirjoittajat olisivat unohtaneet muutamia niistä lukemattomista pieksäjäisistä, joihin herra Don Quijote erinäisissä tilaisuuksissa joutui.

— Se rikkoisi historian todenmukaisuutta — vastasi Sancho.

— Ne olisi soveliaisuussyistä voinut jättää mainitsematta; — sanoi Don Quijote — jos näet tapaukset eivät muuta eivätkä vääristä historian todenmukaisuutta, ei ole mitään syytä niitä kirjoittaa, kun niistä koituu historian sankarille vahinkoa. Aeneas ei totisesti ollut niin hurskas kuin Vergilius hänet kuvailee, eikä Odysseus niin viisas kuin Homeros esittää.

Se on totta; — virkkoi Simson — mutta toista on kirjoittaa runoilijana, toista historioitsijana. Runoilija voi meille kertoa tai laulaa asioista, ei sellaisina kuin ne olivat, vaan sellaisina kuin niiden olisi pitänyt olla, mutta historioitsijan tulee niistä kirjoittaa, ei sellaisina kuin niiden pitäisi olla, vaan sellaisina kuin ne olivat, lisäämättä totuuteen mitään ja ottamatta siitä mitään pois.

Jos tuo herra maurilainen niin kovin harrastaa totuutta, — — sanoi Sancho — niin herrani saamien selkäsaunojen joukossa täytyy olla myös minun osakseni tullut kuritus, sillä hänen armonsa selästä ei otettu koskaan mittaa samalla ottamatta mittaa minun koko ruumiistani; mutta ei siinä minun mielestäni ole mitään ihmeteltävää, sillä itse isäntäni sanoo, että ruumiin jäsenen tulee saada osansa pään kivusta.

— Te olette juonipussi, Sancho — vastasi Don Quijote. — Teiltä ei totisesti puutu hyvää muistia, jos vain haluatte muistaa.

— Vaikka haluaisin unohtaakin saamani iskut, — sanoi Sancho — eivät siihen suostuisi mustelmat, jotka vielä näkyvät kylkiluillani.

— Ole vaiti, Sancho, — vastasi Don Quijote — äläkä keskeytä herra kandidaattia, jota pyydän jatkamaan esitystään siitä, mitä minusta tuossa mainitussa historiassa kerrotaan.

— Ja minusta myös, — sanoi Sancho — sillä sanotaanhan, että minä olen yksi sen tärkeimpiä presoonia.

— Persoonia, ei presoonia, hyvä Sancho — sanoi Simson.

— Joko taas saimme sanansaivartajan? — virkkoi Sancho. — Jos aiotte sillä viisillä jatkaa, emme ehdi loppuun eläessämme.

— Antakoon Jumala minulle huonon elämän, Sancho, — vastasi kandidaatti — jollette te ole historian toinen persoona, ja onpa niitäkin, jotka kuuntelevat teidän puhettanne mieluummin kuin koko kirjan mielevimmän henkilön esityksiä, vaikka on toisekseen niitäkin, jotka sanovat teidän olleen liian herkkäuskoisen, kun piditte täytenä totena sen saaren käskynhaltian virkaa, jonka teille lupasi tämä läsnäoleva herra Don Quijote.

— Aurinko ei ole vielä painunut aidan taakse, — sanoi Don Quijote — ja Sancho tulee iän lisääntyessä, vuosien hänelle antaman kokemuksen nojalla, yhä soveliaammaksi ja taitavammaksi käskynhaltiaksi kuin mitä hän nyt on.

— Jumaliste, herra, — sanoi Sancho — jollen nyt tällä iällä kykene hallitsemaan saarta, en kykene sitä hallitsemaan, vaikka tulisin niin vanhaksi kuin Metusalem. Koko onnettomuus on siinä, että tuo kirottu saari piileksii, en tiedä missä, eikä siinä, että minulta puuttuisi älyä sen hallitsemiseen.

— Jättäkää se Jumalan huomaan, Sancho; — sanoi Don Quijote — kaikki käy hyvin ja kukaties paremminkin kuin luulette, sillä puun lehtikään ei värähdä Jumalan tahtomatta.

— Se on totta; — virkkoi Simson — jos Jumala suo, niin Sancho saa hallittavakseen tuhat saarta eikä vain yhden.

‒ Minä olen nähnyt tässä maailmassa käskynhaltioita, sanoi Sancho — jotka eivät mielestäni kelpaa avaamaan minun kengännauhojani, mutta siitä huolimatta heitä nimitetään teidän ylhäisyydeksenne ja he saavat syödä hopealautasilta.

‒ Ne eivät ole mitään saaren käskynhaltioita, virkkoi Simson — vaan heillä on hallussaan jotakin helpommin käsiteltävää; niiden, jotka hallitsevat saaria, täytyy näet ainakin olla selvillä kieliopista.

‒ Kyllä minä kieltä osaan piestä, — sanoi Sancho mutta opista minä välitän viisi, koska en siitä mitään ymmärrä. Mutta jätetään tuo käskynhaltiajuttu Herran haltuun; hän asettakoon minut siihen paikkaan, jossa voi parhaiten minua käyttää; minä sanon vain teille, herra kandidaatti Simson Carrasco, että olen ollut sanomattoman iloinen siitä, että historian kirjoittaja on antanut minun puhua sillä tavalla, etteivät minusta kerrotut seikat tunnu pitkäpiimäisiltä, sillä minä lupaan kelpo aseenkantajana kunniasanallani, että olisin, jos hän olisi kertonut minusta seikkoja, jotka eivät ole oikein soveliaita minunlaiselleni vanhalle kristitylle, nostanut semmoisen metelin, että sen olisivat kuulleet kuurotkin.

— Sehän olisi ollut ihmetyö — vastasi Simson.

— Ihmetyö tai ei, samantekevää, — sanoi Sancho — mutta jokainen katsokoon tarkoin, miten puhuu tai kirjoittaa presoonista, ja älköön ladelko kaikenmoista sekamelskaa, mitä sattuu hänen päähänsä pälähtämään.

— Eräs seikka, josta mainittua historiaa moititaan, — sanoi kandidaatti — on se, että sen kirjoittaja on siihen sijoittanut kertomuksen, jonka nimi on _Mieletön uteliaisuus_ — ei siksi, että se olisi huono tai huonosti esitetty, vaan siitä syystä, ettei se siihen kuulu eikä ole missään tekemisissä hänen armonsa herra Don Quijoten historian kanssa.

— Lyönpä vetoa, — virkkoi Sancho — että se koiranpoika on pannut siinä kaikki ihan sekaisin.

— Siinä tapauksessa väitän minä, — sanoi Don Quijote — ettei minun historiani kirjoittaja ole ollut mikään tietäjä, vaan joku tietämätön suupaltti, joka on ryhtynyt sitä kirjoittamaan umpimähkään ja aivan harkitsematta, menipä sitten syteen tai saveen, niinkuin teki ubedalainen maalari Orbaneja, joka vastasi kerran, kun häneltä kysyttiin, mitä hän maalasi: »Mitä sattuu tulemaan.» Kerran hän maalasi kukon, mutta niin huonosti ja niin vähän kukonnäköisen, että hänen täytyi kirjoittaa isoilla kirjaimilla sen alle: »Tämä on kukko.» Samoin lienee laita minun historiani; tarvitaan erityisiä selityksiä, jotta se voitaisiin ymmärtää.

— Ei suinkaan; — vastasi Simson — se näet on niin selvä, ettei siinä kohtaa minkäänlaista vaikeutta. Sitä selailevat lapset, nuorukaiset sitä lukevat, miehet ymmärtävät sen, vanhukset kiittävät sitä, ja sanalla sanoen sitä käsittelevät, lukevat ja tuntevat kaikenlaiset ihmiset niin hyvin, että jonkin laihan hevoskaakin ilmestyttyä näkyviin heti sanotaan: »Kas, tuolla on Rocinante.» Mutta hartaimmin siihen ovat ihastuneet hovipojat: ei ole yhtäkään suuren herran eteishuonetta, jossa ei olisi »Don Quijoten»-kappaletta; jos toinen laskee sen kädestään, niin toinen heti ottaa sen, toiset sieppaavat sen, toiset pyytävät koreasti. Sanalla sanoen, mainittu historia on hupaisinta ja vaarattominta ajanvietettä, mitä toistaiseksi on nähty, sillä koko kirjassa ei ole yhtäkään sopimatonta sanaa, ei yhtään moitittavaa ajatusta eikä edes mitään siihen vivahtavaa.

— Jos kirjoittaisi toisin, — sanoi Don Quijote — ei kirjoittaisi totuutta, vaan valhetta, ja ne historiankirjoittajat, jotka käyttävät valhetta, pitäisi polttaa samoinkuin väärän rahan tekijät. Mutta minä en käsitä, mikä sai kirjoittajan käyttämään siinä asiaankuulumattomia novelleja ja kertomuksia, vaikka hänellä oli niin paljon kirjoitettavaa minun seikkailuistani. Hän ajatteli varmaan sananlaskua: »Vatsa täyteen, olipa sitten heiniä tai olkia.» Hän näet olisi tosiaan voinut saada vain minun ajatuksiani, minun huokauksiani, minun kyyneliäni, minun rehellisiä aikomuksiani ja minun uskaliaita tekojani kuvailemalla kokoon nidoksen, suuremman tai ainakin yhtä suuren kuin Tostadon kaikki teokset[16] yhteensä. Mikäli ymmärrän, herra kandidaatti, tarvitaan historiallisten teosten tai millaisten kirjojen tahansa kirjoittamiseen hyvää harkintakykyä ja kypsää ymmärrystä. Viehättävään leikinlaskuun ja hupaisten seikkojen esittämiseen vaaditaan suurta neroa: huvinäytelmän älykkäin hahmo on narri, sillä se, joka on olevinaan yksinkertainen, ei saa olla mikään narri. Historia on kuin pyhäkkö, sillä sen tulee olla todenmukainen, ja missä on totuus, siellä on Jumala, totuudessa; mutta siitä huolimatta on sellaista väkeä, joka kirjoittaa kirjoja ja syytää niitä yleisön keskuuteen kuin ne olisivat leivoksia.

— Ei ole niin huonoa kirjaa, — sanoi kandidaatti — ettei siinä ole jotakin hyvää.

— Se on varmaan totta, — vastasi Don Quijote — mutta usein sattuu, että henkilöt, jotka ovat teoksillaan voittaneet ja saavuttaneet ansaittua suurta mainetta, kerrassaan sen menettävät tai ainakin osittain sen tuhoavat julkaistessaan teoksensa painosta.

— Syynä on se, — sanoi Simson — että painettuja teoksia tutkitaan kaikessa rauhassa, joten niiden viat helposti havaitaan, ja niitä tutkitaan sitä tarkemmin, mitä suuremmassa maineessa niiden tekijä oli. Neroudestaan kuuluisia miehiä, suuria runoilijoita, mainehikkaita historioitsijoita kadehtivat aina tai ainakin useimmiten sellaiset, jotka pitävät toisten teosten arvostelemista huvinaan ja erinomaisena ajanvietteenä, vaikka eivät ole julkaisseet yhtäkään omaa teosta.

— Ei siinä ole mitään ihmeteltävää, — sanoi Don Quijote — sillä onhan olemassa paljon teologejakin, jotka eivät kelpaa saarnastuoliin, mutta erinomaisen hyvin havaitsevat, mitä toisten saarnoista puuttuu tai mitä niissä on liikaa.

— Aivan oikein, herra Don Quijote, — sanoi, Carrasco — mutta minun mielestäni sellaiset arvostelijat voisivat olla armeliaampia ja vähemmän saivartelevia, niin etteivät kiinnittäisi huomiota moittimassaan loistavassa teoksessa havaitsemiinsa tomuhiukkasiin; jos näet _aliquando bonus dormitat Homerus_,[17] niin heidän pitäisi ajatella, kuinka paljon hän on valvonut voidakseen antaa maailmalle teoksensa, joka on kirkas kuin päivä ja jossa on niin vähän hämäryyttä kuin suinkin mahdollista; ja voisihan olla niinkin laita, että seikat, mitkä heistä ovat moitittavia, ovatkin syntymämerkkejä, ja toisinaan vain kaunistavat kasvoja, joissa ovat. Senvuoksi minä väitän, että on sanomattoman vaarallista painattaa mitään kirjaa, koska on kerrassaan mahdotonta sepittää sitä sellaista, että se tyydyttäisi ja ilahduttaisi kaikkia lukijoita.

— Kirja, jossa kerrotaan minusta, — sanoi Don Quijote — on varmaan tyydyttänyt vain harvoja.