Part 4

— Pikemmin päinvastoin; koska näet _stultorum est infinitus numerus_,[18] on myös äärettömän paljon niitä, jotka ovat huvikseen lukeneet mainitun historian. Muutamat heistä ovat kumminkin moittineet tekijän muistia heikoksi ja huonoksi, koska hän unohtaa sanoa, kuka oli se lurjus, joka varasti Sanchon aasin,[19] sillä sitä ei mainita siinä, missä se olisi pitänyt mainita, ja vain kertomuksen kulusta voidaan päätellä, että se häneltä varastettiin; mutta vähän ajan kuluttua näemme hänen jälleen ratsastavan samalla aasilla, vaikka ei kerrota, miten hän oli sen löytänyt. Sanotaan vielä, että kirjoittaja on unohtanut mainita, miten Sancho käytti ne sata dukaattia, jotka hän Sierra Morenassa löysi matkalaukusta, sillä hän ei puhu niistä enää milloinkaan, ja monet haluavat tietää, mitä hän niillä teki tai miten hän ne kulutti, ja tämä onkin eräs tärkeimpiä kohtia, joita teoksesta puuttuu.

Sancho vastasi:

— Herra Simson, minua ei nyt haluta käydä tekemään tiliä niistä asioista, sillä vatsaani kaivelee niin, että menehdyn tähän paikkaan, jollen virkistä itseäni parilla kulauksella viimevuotista viiniä. Minulla on sitä kotona, eukkoni odottaa minua; syötyäni tulen takaisin ja vastaan teidän armollenne ja koko maailmalle kaikkiin kysymyksiin, joita suvaitsette minulle esittää, koskivatpa ne sitten aasini katoamista tai sadan dukaatin kuluttamista.

Odottamatta vastausta ja virkkamatta mitään enempää hän lähti kotiinsa.

Don Quijote pyysi ja rukoili kandidaattia jäämään ja ottamaan osaa hänen vaatimattomaan ateriaansa. Kandidaatti suostui, jäi vieraaksi, ja tavalliseen ateriaan lisättiin vielä pari kyyhkystä. Pöydässä keskusteltiin ritariasioista, Carrasco noudatti isäntänsä ajatusten suuntaa, pidot päättyivät, he pitivät päivällisleponsa, Sancho palasi, ja aloitettua keskustelua ruvettiin taas jatkamaan.

Neljäs luku.

jossa Sancho Panza hälventää kandidaatti Simson Carrascon epäilykset ja vastaa hänen kysymyksiinsä sekä esitetään muita seikkoja, joita kannattaa tietää ja kertoa.

Sancho palasi Don Quijoten luo, jatkoi aikaisempaa keskustelua ja virkkoi:

— Herra Simson sanoi ihmisten haluavan tietää, kuka minulta varasti aasin, miten ja milloin, ja minä vastaan siihen näin: Sinä yönä, jolloin me Pyhää Veljeskuntaa paeten lähdimme Sierra Morenaan, kaleerivankien kanssa sattuneen seikkailun jälkeen, joka muodostui meille onnettomaksi, ja sen toisen seikkailun jälkeen, johon jouduimme kohdatessamme Segoviaan kuljetettavan ruumiin, me pysähdyimme, herrani ja minä, erääseen metsikköön, missä herrani nojasi peitseensä ja minä istuin harmoni selässä, molemmat möyhennettyinä ja uupuneina, kestämistämme taisteluista, ja aloimme nukkua kuin olisi allamme ollut monta höyhenpatjaa; varsinkin minä nukuin niin sikeästi, etten huomannut mitään, kun joku tuli luokseni ja pisti neljä kalikkaa aasin satulani neljään nurkkaan, niin että jäin niiden varaan kuin hevosen selkään, ja vei altani harmon.

— Sellainen seikka on sangen helppo, — virkkoi Don Quijote — eikä se ole mitään ennenkuulumatonta, sillä samoin kävi Sacripanten,[20] kun hän oli Albracaa piirittämässä ja kuuluisa varas Brunelo vei hevosen hänen altansa käyttäen samaa juonta.

— Tuli sitten aamu, — jatkoi Sancho — ja tuskin olin hiukan oikonut jäseniäni, kun kapulat altani kaatuivat ja minä pudota kömähdin maahan. Minä katselin, minne juhtani oli joutunut, mutta en löytänyt sitä mistään; silmiini nousivat kyynelet, ja minä aloin valittaa niin surkeasti, että meidän historiamme kirjoittaja, jollei hän ole sitä maininnut, saa varmaan uskoa jättäneensä pois hyvän asian. Kun sitten, en muista kuinka monen päivän kuluttua, matkustimme prinsessa Micomicónan kanssa, näin yhtäkkiä aasini ja huomasin, että sillä ratsasti mustalaiseksi pukeutunut Ginés de Pasamonte, se maantierosvo ja suuri konna, jonka herrani ja minä olimme vapauttaneet kaleeriketjusta.

— Erehdys ei ole siinä,—virkkoi Simson — vaan siinä, että kirjoittaja kertoo Sanchon ratsastaneen samaisella harmolla, ennenkuin se oli löytynyt.

— Siihen — sanoi Sancho — en osaa vastata muuta kuin että historian kirjoittaja on erehtynyt tai että kirjanpainaja on tehnyt työnsä huolimattomasti.

— Epäilemättä on niin laita, — sanoi Simson — mutta mihin joutuivat ne sata dukaattia? Menivätkö ne sen tien?

Sancho vastasi:

— Minä olen ne kuluttanut omaksi hyödykseni ja vaimoani ja lapsiani varten, ja niiden ansiota on, että eukkoni kärsivällisesti sietää kaikki ne matkat ja retket, joita olen tehnyt herra Don Quijoten palveluksessa; jos näet olisin niin pitkän ajan kuluttua palannut kotiin tuomatta ropoakaan ja ilman aasia, niin paha minut olisi perinyt. Ja jos nyt tahdotaan minulta vielä muuta tietoa, niin tässä minä olen valmiina vastaamaan vaikka itse kuninkaalle omassa presoonassaan, eikä kenelläkään ole oikeutta ruveta tutkimaan, toinko minä kotiin jotakin vai enkö tuonut, kulutinko vai enkö kuluttanut; jos näet minun noilla matkoilla saamani kepiniskut pitäisi minulle maksaa rahassa, niin nuo sata dukaattia eivät riittäisi puoliinkaan, vaikka joka iskusta maksettaisiin vain neljä maravedia, ja pistäköön kukin kätensä omaan poveensa älköönkä ruvetko väittämään valkoista mustaksi ja mustaa valkoiseksi, sillä toinen ei ole toista parempi eikä niinkään hyvä.

— Minä kyllä muistan — sanoi Carrasco — huomauttaa historian kirjoittajalle, ettei hänen pidä unohtaa, mitä kelpo Sancho on tässä sanonut, jos hän painattaa kirjansa uudestaan. Siitä se tulee melkoista arvokkaammaksi kuin se nyt on.

— Onko kirjassa muuta korjattavaa, herra kandidaatti? — kysyi Don Quijote.

— Luultavasti on, — vastasi hän — mutta ne seikat eivät varmaankaan ole niin tärkeitä kuin mainitsemani.

— Lupaako kirjailija ehkä toisen osan? — kysyi Don Quijote.

— Lupaa kyllä, — vastasi Simson — mutta hän sanoo, ettei ole vielä sitä löytänyt eikä tiedä kenellä se on joten emme voi varmaan sanoa, ilmestyykö se vai ei, ja niin hyvin tästä syystä kuin myös siksi, että muutamat sanovat: »Toiset osat eivät ole koskaan kelvollisia», ja toiset: »Don Quijoten jutuista on jo kirjoitettu riittämään asti», otaksutaan, ettei toista osaa tulekaan, vaikka toiset, jotka ovat luonnonlaadultaan pikemmin iloisen Jupiterin kuin synkän Saturnuksen sukua, sanovat: »Antakaa lisää niitä Quijoten juttuja; antakaa Don Quijoten käydä päälle ja Sancho Panzan pakista, kävi muuten miten kävi, sillä meitä se aina huvittaa.»

— Entä mitä kirjoittaja aikoo tehdä?

— Heti löydettyään historian, — vastasi Simson — jota hän etsii erinomaisen uutterasti, hän aikoo paikalla sen julkaista, ja häntä yllyttää siihen julkaisemisesta koituva hyöty enemmän kuin mikään ylistys.

Siihen virkkoi Sancho:

— Tekijä siis pitää silmällä vain rahaa ja hyötyä? Sittenpä olisi ihme, jos hänen yrityksensä onnistuisi, sillä hän ei varmaan tee muuta kuin hutiloi ja hutiloi kuin räätäli pääsiäisaattona, ja teokset, joita tehdään hätiköiden, eivät ole koskaan niin moitteettomia kuin niiden pitäisi olla. Varokoon se herra mauri tai mikä lieneekään, mitä tekee; minä ja minun herrani annamme hänelle kahmalot niin täyteen kaikenmoisia seikkailuja ja erilaisia tapahtumia, että hän voi sepittää sata uutta osaa eikä vain yhden. Se kelpo mies varmaan luulee, että me oljentelemme täällä laiskoina, mutta pidelköön hän vain kaviota, kun meitä kengitetään, niin kyllä näkee, mitä jalkaa me onnumme. Mutta minä sanon vain tämän: jos herrani noudattaisi minun neuvoani, niin me olisimme kulkeneet jo kauan aikaa tuolla vainioilla torjuen vääryyksiä ja kostaen solvauksia, niinkuin hyvin vaeltavien ritareiden tapa on.

Sancho oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun kuului Rocinanten hirnunta. Don Quijote piti sitä erinomaisen onnellisena enteenä ja päätti lähteä kolmen tai neljän päivän kuluttua uudelle retkelle. Hän ilmaisi aikomuksensa kandidaatille ja kysyi häneltä neuvoa, mihin seutuun hänen pitäisi aluksi matkustaa. Kandidaatti vastasi, että hänen mielestään oli paras lähteä Aragonian kuningaskuntaan ja Zaragozan kaupunkiin, missä muutaman päivän kuluttua oli määrä pitää erittäin juhlalliset turnajaiset pyhän Yrjön päivän kunniaksi ja missä hän voisi saavuttaa mainetta voittamalla kaikki aragonialaiset ritarit, mikä merkitsisi samaa kuin maailman kaikkien ritarien voittaminen. Hän ylisti Don Quijoten päätöstä erittäin kunnialliseksi ja miehuulliseksi, mutta kehoitti häntä olemaan enemmän varuillaan käydessään vaaroihin, koska hänen elämänsä ei kuulunut hänelle itselleen, vaan kaikille niille, jotka tarvitsivat hänen apuansa ja suojaansa onnettomuuksissa.

— Se juuri minua suututtaa, herra Simson; — virkkoi nyt Sancho — herrani näet hyökkää sataa asestettua miestä vastaan, niinkuin ahnas poikanulikka hyökkää sieppaamaan käsiinsä puoli tusinaa melooneja. Tuhat tulimmaista, herra kandidaatti! Tulee osata aikanaan hyökätä ja aikanaan peräytyä, eikä sovi aina huutaa: »Santiago, ja eteenpäin, Espanja!» Sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen kuullut sanottavan ja luulen herrani itsensä sanoneen, jollen väärin muista, että urhoollisuus on kahden äärimmäisyyden, pelkuruuden ja uhkarohkeuden keskivälillä. Ja jos kerran on niin laita, en tahdo nähdä hänen pakenevan aiheettomasti, mutta en myöskään hyökkäävän kimppuun, kun vihollisen ylivoima tekee yrityksen mahdottomaksi. Mutta ennen kaikkea tahdon sanoa herralleni, että hän saa minut mukaansa, jos aikoo minut mukaansa ottaa, ainoastaan sillä ehdolla, että hän itse pitää huolen kaikista taisteluista ja ettei minun velvollisuutenani ole muuta kuin pitää hänestä huolta, mitä hänen ruumiinsa puhtauteen ja ravitsemiseen tulee; siinä suhteessa minä näet teen, mitä ihminen voi tehdä. Mutta se, joka luulee minun tarttuvan miekkaan, vaikkapa vain kehnoja moukkia vastaan, joilla on varuksinaan kirveet ja rautalakit, luulee mahdottomia. Minä, herra Simson, en aio voittaa mainetta urhoollisena soturina, vaan parhaimpana ja uskollisimpana aseenkantajana, joka on milloinkaan palvellut vaeltavaa ritaria, ja jos herrani Don Quijote haluaa lukuisien ja hyvien palveluksieni korvaukseksi lahjoittaa minulle jonkin saaren niistä monista, joita hänen armonsa sanoo löytyvän ulkoa maailmalta, niin minä pidän sitä suurena armonosoituksena, mutta jollei hän minulle sitä anna, niin maailmassahan tässä ollaan, eikä ihmisen pidä eläessään luottaa kehenkään muuhun kuin Jumalaan, sitä enemmän, kun leipä varmaan maistuu minusta yhtä hyvältä ja kukaties paremmalta, vaikka en pääse käskynhaltiaksi, kuin jos siinä virassa olisin. Ja kukapa tietää, eikö itse piru pistä minulle jalkakamppia tuossa hallitushommassa, niin että kompastun ja kaadun ja tärvelen poskihampaani? Sanchoksi minä olen syntynyt ja Sanchona aion kuolla; mutta jos kaikesta tästä huolimatta taivas kaikessa hiljaisuudessa, ilman suurta vaivaa ja vaaraa toimittaa minulle jonkin saaren tai jotakin muuta semmoista, en sentään ole niin tyhmä, että sen hylkään, sillä sanoohan sananlasku: »Jos lehmä sulle tarjotaan, käy viipymättä ottamaan», ja lisäksi: »Jos onni sattuu potkimaan, niin hyvänäsi pidä vaan».

— Te puhutte, hyvä Sancho, — sanoi Carrasco — kuin professori; mutta luottakaa joka tapauksessa Jumalaan ja herra Don Quijoteen, joka varmaan lahjoittaa teille kuningaskunnan eikä vain saarta.

‒ Ei ole liian paljosta, jos ei liian vähästäkään; — vastasi Sancho — mutta minä voin sentään sanoa herra Carrascolle, ettei kuningaskunta joutuisi mihinkään rikkinäiseen säkkiin, jos herrani lahjoittaisi sen minulle; minä näet olen koetellut valtimoani ja huomannut itseni niin terveeksi, että voin hyvin hallita kuningaskuntia ja toimia saarien käskynhaltiana, ja olen sen muuten sanonut jo monta kertaa herralleni.

— Mutta muistakaa, Sancho, — sanoi Simson — että uusi virka tuo mukanaan uudet tavat; voisihan näet käydä niin, että te, käskynhaltiaksi päästyänne, ette enää tuntisi omaa äitiänne.

— Niin saattaa olla laita — vastasi Sancho — semmoisten, jotka ovat syntyneet ties missä pensaassa, mutta ei semmoisten, joilla on sielun ympärillä pari tuumaa vanhojen kristittyjen rasvoja, niinkuin minulla. Jos viitsitte minuun paremmin tutustua, tulette varmaan huomaamaan, etten minä voi olla kiittämätön kenellekään!

‒ Jumala sen suokoon, — sanoi Don Quijote — ja kohtahan se nähdään, kun tulee kysymykseen käskynhaltianvirka; minusta näyttää kuin se jo olisi silmieni edessä.

Niin sanottuaan hän pyysi kandidaattia, jos hänessä oli runollista suonta, suosiollisesti sepittämään joitakin säkeitä niistä jäähyväisistä, jotka hän aikoi sanoa valtiattarelleen Dulcinea Tobosolaiselle, ja sommittelemaan runon niin, että kunkin säkeen alkuun tulisi hänen nimeensä kuuluva kirjain, niin että lopuksi voitaisiin ensimmäisiä kirjaimia pitkin ylhäältä alaspäin lukea: _Dulcinea del Toboso_. Kandidaatti vastasi, ettei hän tosin kuulunut Espanjan kuuluisiin runoilijoihin, joita muuten sanottiin kaikkiaan olevan ainoastaan kolme ja puoli, mutta että hän siitä huolimatta sepittäisi runon sillä tavalla, vaikka sen kokoonpanossa olisi suuria vaikeuksia, koska nimessä oli seitsemäntoista kirjainta; jos näet hän kirjoittaisi neljä kastilialaista säkeistöä, joissa kussakin on neljä riviä, niin jäisi yksi kirjain, jos taas sellaisia säkeistöjä, joissa on viisi riviä ja joita mainitaan nimellä _décimas_ ja _redondillas_, niin puuttuisi kolme kirjainta; mutta kaikesta huolimatta hän lupasi parhaansa mukaan pistää yhden kirjaimen toisten lomaan, niin että nimi Dulcinea del Toboso sisältyisi neljään kastilialaiseen säkeistöön.

— Se on aivan välttämätöntä; — virkkoi Don Quijote — jollei näet nimi ole aivan ilmiselvä, ei kukaan nainen usko, että säkeet on sepitetty häntä varten.

— Sovittiin niin ja päätettiin vielä, että matkaan lähdettäisiin kahdeksan päivän kuluttua. Don Quijote vannotti kandidaattia pitämään asian omana tietonaan ja varsinkin olemaan siitä mainitsematta kirkkoherralle, parturille, sisarentyttärelle ja emännöitsijälle, jotta nämä eivät voisi mitenkään estää hänen kiitettävän ja miehuullisen päätöksensä toteutumista. Carrasco lupasi ottaa kaiken tämän huomioon. Sitten hän sanoi hyvästi ja kehoitti Don Quijotea tilaisuuden sattuessa lähettämään hänelle tietoa kaikista onnellisista tai onnettomista vaiheistaan. Niin he erosivat, ja Sancho lähti kotiin tekemään tarpeellisia valmistuksia retkeä varten.

Viides luku.

Sancho Panzan ja hänen vaimonsa Teresa Panzan henkevästä ja hupaisesta keskustelusta sekä muista autuaan muistamisen arvoisista tapahtumista.

Ehdittyään tähän viidenteen lukuun tämän historian kääntäjä sanoo pitävänsä sitä apokryyfisenä, koska Sancho Panza siinä puhuu semmoiseen tyyliin, jota hänen vähäinen ymmärryksensä ei tee todennäköiseksi, ja lausuu niin hienoja huomioita, ettei mitenkään voi katsoa hänen sellaiseen kyenneen. Tahtoen täyttää velvollisuutensa hän ei kumminkaan mielinyt jättää sitä kääntämättä, vaan jatkoi seuraavalla tavalla.

Sancho palasi kotiin niin tyytyväisenä ja hilpeänä, että hänen vaimonsa jo pyssynkantaman päähän huomasi hänen hyvätuulisuutensa ja katsoi olevan syytä kysyä:

— Mitä kuuluu, Sancho kulta, kun tulet noin iloisena?

Siihen vastasi Sancho:

— Eukkoseni, jos Jumala niin sallisi, olisin mielelläni vähemmän iloisen näköinen kuin olen.

— Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat, ukko kulta, — virkkoi Teresa — enkä tiedä, mitä tarkoitat, kun sanot, että olisit vähemmän iloinen, jos Jumala niin sallisi; vaikka näet olen tuhma, en kumminkaan tunne ketään, joka iloitsisi siitä, ettei ole iloinen.

— Näetkös, Teresa, — vastasi Sancho — minä olen iloinen siitä, että olen päättänyt palata isäntäni Don Quijoten palvelukseen, joka aikoo nyt lähteä kolmannen kerran etsimään seikkailuja, ja minä lähden jälleen hänen kanssaan, sillä sitä vaatii varattomuuteni ja se minua ilahduttava toivo, että kukaties löydän jälleen sata dukaattia samoinkuin ne, jotka on jo kulutettu; mutta toiselta puolen minua surettaa, että täytyy erota sinusta ja lapsista. Jos Jumala suvaitsisi antaa minulle ravinnon täällä kotona, minun tarvitsematta kastella jalkojani ja kulkea maita mantereita, mikä ei hänelle olisi vaikeata, koska hänen tarvitsee vain sitä tahtoa, niin selvää on, että iloni olisi kestävämpi ja arvokkaampi, sillä nyt siihen sekoittuu suru siitä, että täytyy sinut jättää. Sentähden sanoinkin, että iloitsisin, jos Jumala niin sallisi, etten olisi näin iloinen.

— Kuule, Sancho, — vastasi Teresa — ruvettuasi vaeltavan ritarin jäseneksi sinä puhut niin monimutkaisesti, ettei kukaan ihminen voi sinua ymmärtää.

— Riittää, kun Jumala minua ymmärtää, eukkoseni, — vastasi Sancho. — Hän ymmärtää kaikki, ja sillä hyvä. Ja huomaa nyt, ystäväni, että sinun tulee lähimpinä kolmena päivänä hoitaa hyvin harmoa, niin että se kykenee asepalvelukseen. Anna sille kaksinkertaiset appeet, pane kuntoon satula ja muut valjaat; me näet emme lähde häihin, vaan maailmaa kiertämään, me joudumme ottelemaan jättiläisten, louhikäärmeitten ja hirviöitten kanssa, kuulemaan sihinää, mylvintää, kiljuntaa ja ulvontaa, ja tämäkin olisi pelkkää leikkiä, jollemme joutuisi tekemisiin yanguesien ja noiduttujen maurien kanssa.

— Minä uskon hyvin, ukkoseni, — virkkoi Teresa — etteivät vaeltavat aseenkantajat syö leipäänsä ilmaiseksi, ja senvuoksi minä rukoilen rukoilemasta päästyäkin hyvää Jumalaa pelastamaan sinut semmoisesta onnettomuudesta.

— Minä sanon sinulle, vaimoni, — vastasi Sancho — että tahtoisin kuolla tähän paikkaan, jollen toivoisi aivan pian pääseväni saaren käskynhaltiaksi.

— Älähän toki, hyvä mies, — sanoi Teresa — kana saa elää, vaikka se nikottelee; elä sinäkin, ja piru vieköön kaikki maailman käskynhaltianvirat. Ilman semmoista virkaa sinä olet tullut äitisi kohdusta, ilman sitä olet elänyt tähän saakka, ja ilman sitä sinä menet tai sinut kannetaan hautaan, kun Jumala niin hyväksi näkee. Onhan niitä maailmassa paljonkin ihmisiä, jotka elävät ilman semmoista virkaa, elävät siitä huolimatta ja ovat ihmisiä niinkuin muutkin. Maailman paras mauste on nälkä, ja köyhät, joilta sitä ei koskaan puutu, nauttivat aina maukasta ruokaa. Mutta muista, Sancho, jos jokin onnenpotkaus kumminkin tekee sinusta käskynhaltian, älä unohda minua ja lapsiasi. Pidä mielessäsi, että pikku Sancho on jo täyttänyt viisitoista vuotta ja että nyt on aika lähettää hänet kouluun, jos hänen enonsa, apotti, haluaa tehdä hänestä kirkon miehen. Muista myös, ettei tyttäremme Mari Sancha kuole, vaikka hänet naitamme; minä näet aavistelen, että hän haluaa päästä naimisiin yhtä hartaasti kuin sinä käskynhaltiaksi, ja loppujen lopuksi onkin parempi nähdä tyttärensä köyhänä vaimona kuin rikkaana jalkavaimona.

‒ Epäilemättä, — vastasi Sancho — ja jos Jumala suo minulle hiukan käskynhaltianviran tapaista, min minä, eukkoseni, naitan Mari Sanchan niin hyvin, ettei hänen puheilleen pääse, jollei nimitä häntä armolliseksi rouvaksi.

— Ei, Sancho, — vastasi Teresa — naita hänet vertaiselleen, se on viisaampaa; jos riisut häneltä puukengät ja puet hänen jalkoihinsa tohvelit, riisut hänen harmaan sarkahameensa ja puet ylle vannehameen ja silkkisen alushameen ja teet Maijasta Doñan ja hänen armonsa, ei tyttö enää tunne itseänsä, vaan tekee joka askelella tuhat virhettä paljastaen vaivaisen karkean kudelmansa.

— Ole vaiti, hölmö; — sanoi Sancho — kun hän vain totuttelee pari kolme vuotta, niin herraskaisuus ja ylhäisyys sopii hänelle kuin valettu, ja jos ei sovi, niin mitä se haittaa? Kun hän vain on armollinen rouva, niin käyköön miten käy.

— Arvaa oma tilasi, Sancho, — vastasi Teresa — älä yritä kohota korkeammalle ja muista sananlaskua, joka sanoo: »Niistä naapurinpojan nenä ja ota hänet vävyksesi.» Olisihan se mainiota, jos voisin naittaa Mariamme jollekin kreivipöhkölle tai jollekin ritarivintiölle, joka kohtelisi häntä huonosti, jos sattuisi päähän pistämään, ja haukkuisi häntä moukaksi, talonpoikaistolloksi tai rohtimien loukuttajan tyttäreksi. Ei niin kauan kuin minä elän, hyvä mies. Sitäkö varten minä olen tyttäreni kasvattanut? Hanki sinä vain rahaa, Sancho, ja jätä naittaminen minun asiakseni; onhan täällä Lope Tocho,[21] Juan Tochon poika, roteva ja terve nuori mies; hänet me tunnemme, ja minä tiedän, että hän on tyttöön mieltynyt, ja hänen, vertaisensa kanssa tyttö olisi hyvissä naimisissa, saisi olla aina täällä lähellä, ja me olisimme kaikki yhdessä, vanhemmat ja lapset, lapsenlapset ja vävyt, ja Jumalan siunaus ja rauha olisi meidän kaikkien kanssa, Älä sinä mene häntä naittelemaan siellä hovissa ja ylhäisten palatseissa, niissä kukaan ei häntä ymmärrä eikä hän itsekään ymmärrä itseään.

‒ Kuule, sinä tyhmä elukka ja pirulaisen akka; ‒ sanoi Sancho — mitä sinä rupeat tässä minua kieltämään naittamasta tytärtäni jollekin, joka toimittaa minulle lapsenlapsia, joita nimitetään teidän armoksenne? Näetkös, Teresa, minä olen aina kuullut vanhempien ihmisten sanovan, että sillä, joka ei osaa käyttää hyväkseen suotuisaa tilaisuutta, ei ole lupa valittaa, jos tilaisuus menee ohi. Ei olisi viisasta, jos sulkisimme siltä oven nyt, kun se siihen koputtaa; purjehtikaamme vain eteenpäin siinä myötäisessä tuulessa, joka nyt meille puhaltaa.

Näiden lauseparsien ja Sanchon myöhemmin käyttämien vuoksi tämän historian kääntäjä piti koko tätä lukua apokryyfisenä.

— Etkö sinä ymmärrä, sinä tolvana, — jatkoi Sancho — kuinka hyvä on, jos minä osun johonkin tuottavaan käskynhaltianvirkaan, joka vetää meidät ylös loasta? Mari Sancha saa silloin mennä naimisiin kenen kanssa minä tahdon, ja sinä saat nähdä, kuinka ihmiset nimittävät sinua Doña Teresa Panzaksi, ja sinä saat istua kirkossa kauniilla silkkimatolla ja koreasti päärmätyillä pieluksilla kaikkien paikkakunnan aatelisnaisten kiusalla ja heistä mitään piittaamatta. Mitä maksaa jäädä aina ennalleen, lisääntymättä tai vähentymättä kuin kuva alttariliinassa! Mutta siitä ei nyt. puhuta enempää; Sanchicasta tulee kreivitär, sanoitpa mitä tahansa.

— Tiedätkö nyt, mitä puhut, hyvä mies? — virkkoi Teresa. — Minä pelkään sittenkin, että tyttäreni joutuu onnettomuuteen, jos hänestä tulee kreivitär. Sinä teet, mitä tahdot, teetpä hänestä sitten herttuattaren tai prinsessan, mutta sen minä sinulle sanon, ettei se koskaan tapahdu minun tahdostani ja minun luvallani. Minä olen, hyvä ystävä, aina pitänyt yhdenvertaisuudesta, enkä minä ole koskaan voinut sietää pöyhkeilyä, kun siihen ei ole ollut mitään syytä. Minulle annettiin kasteessa nimi Teresa, ei mitään sen lisäksi, ei lisiä, ei koruja eikä helyjä semmoisia kuin Don tai Doña. Isäni nimi oli Cascajo, ja minua nimitetään eukkonasi Teresa Panzaksi, vaikka oikeastaan pitäisi nimittää Teresa Cascajoksi, mutta kuninkaat määräävät, mitä laki tahtoo, ja minä tyydyn siihen nimeen, eikä siihen tarvitse panna eteen mitään Doñaa; se olisi minulle liian raskas kantamus, enkä minä tahdo antaa ihmisille mitään juorujen aihetta näyttäytymällä kreivittäreksi tai käskynhaltiattareksi puettuna, sillä he sanoisivat heti: »Katsokaa, kuinka kopeasti tuo sikopaimen astelee! Vielä eilen hän nyhti nyhtämistään rohtimia värttinästä ja kirkkoon mennessään hän oli vetänyt päänsä päälle hameenhelman, kun ei ollut harsoa, ja nyt hän kävelee vannehameessa solkineen ja koruineen, luullen kai, ettemme me häntä tunne.» Jos Jumala vain antaa minun säilyttää seitsemän tai viisi aistiani, tai kuinka monta niitä minulla onkaan, en aio syyttä suotta joutua semmoiseen pinteeseen. Sinä, rakas Sancho, voit mennä hankkimaan itsellesi käskynhaltianvirkoja tai saaria ja komeilla niin paljon kuin tahdot, mutta tyttäreni ja minä emme poistu tästä kylästä askeltakaan, niin totta kuin toivon äitini sielun nauttivan autuutta taivaassa. Sanotaanhan näet, että kunniallinen nainen pysyy kotonaan kuin jalkoja ei oliskaan, ja siveän tytön sanotaan pitävän työtä parhaana ilonaan. Lähde siis sinä vain seikkailemaan Don Quijotesi kanssa ja jätä meidät kovan onnemme nojaan, josta Jumala meidät kyllä auttaa, kun vain pysymme kunnollisina. Enkä minä totisesti tiedä, mistä se Don on tullut hänen nimensä eteen, sillä sitä ei ollut hänen vanhemmillaan enempää kuin isovanhemmillaankaan.