Part 2

— Sevillan hullujenhuoneessa oli eräs mies, jonka hänen sukulaisensa olivat sinne toimittaneet, koska hän ei ollut täydellä järjellään. Hänet oli nimitetty kirkollisen oikeuden lisensiaatiksi Osunassa,[8] mutta vaikka hän olisi saanut sen arvon Salamancassa, olisi hän sittenkin monien mielestä pysynyt hulluna. Muutamia vuosia hullujenhuoneessa oltuaan tämä lisensiaatti alkoi uskoa olevansa viisas ja täysin järjissään ja kirjoitti siinä uskossa innokkaasti ja täysin ymmärrettävin lauseparsin arkkipiispalle pyytäen tätä pelastamaan hänet siitä kurjuudesta, missä hän oli, koska hän oli nyt Jumalan armosta saanut menettämänsä ymmärryksen takaisin, vaikka hänen sukulaisensa, saadakseen edelleen nauttia hänen omaisuuttaan, säilyttivät häntä siellä ja vastoin totuutta vaativat häntä olemaan hulluna kuolemaansa saakka. Lukuisien hyvin sommiteltujen ja ymmärtäväisten kirjeitten taivuttamana arkkipiispa kehoitti erästä kapellaaniansa ottamaan hullujenhuoneen esimieheltä tietoa, oliko se, mitä lisensiaatti oli hänelle kirjoittanut, totta, lupasi itsekin puhua mielipuolen kanssa ja päästää hänet vapaaksi, jos hän näyttäisi olevan täydellä järjellä. Kapellaani teki niin, ja hullujenhuoneen esimies vakuutti hänelle, että mies oli yhä mielipuoli; vaikka hän varsin usein puhui kuin hyvin ymmärtäväinen ihminen, esitti hän kuitenkin lopuksi typeryyksiä, jotka olivat yhtä suuria ja lukuisia kuin hänen aikaisemmat järkevät lausuntonsa, minkä voi heti havaita keskustellessaan hänen kanssaan. Kapellaani suostui tekemään tämän kokeen, hänet vietiin hullun miehen luo, hän puhui hänen kanssaan toista tuntia, ja koko sinä aikana hullu ei lausunut yhtäkään mahdotonta tai mieletöntä sanaa, vaan puhui päinvastoin niin järkevästi, että kapellaanin oli pakko uskoa, että tuo hullu oli viisas. Hullu sanoi muun muassa hullujenhuoneen esimiehen suhtautuvan häneen karsaasti, koska hän ei tahtonut menettää niitä lahjoja, joita sai potilaansa sukulaisilta, jotta sanoisi hänen yhä olevan hulluna, vaikka hänellä oli toisinaan järkeviäkin hetkiä. Sitäpaitsi hän sanoi suurimpana vihollisenaan tässä onnettomuudessa olevan juuri oman rikkautensa, sillä päästäkseen sitä nauttimaan hänen vihollisensa käyttivät petosta ja epäilivät armoa, jonka Jumala oli hänelle osoittanut muuttamalla hänet järjettömästä luontokappaleesta jälleen ihmiseksi. Sanalla sanoen, hän puhui niin taitavasti, että sai hullujenhuoneen esimiehen näyttämään epäilyttävältä, sukulaisensa ahneilta ja sydämettömiltä ja itsensä niin ymmärtäväiseltä, että kapellaani päätti ottaa hänet mukaansa, jotta itse arkkipiispa saisi hänet nähdä ja havaita hänen väitteensä ilmeiseksi todeksi. Tässä hyvässä uskossa kelpo kapellaani pyysi esimiestä toimittamaan lisensiaatille takaisin ne vaatteet, jotka hänellä oli ollut sairaalaan tullessaan. Esimies pyysi jälleen kapellaania harkitsemaan, mitä teki, koska lisensiaatti aivan varmaan oli yhä vielä mielipuoli. Esimiehen varoitukset ja pyynnöt, ettei hän veisi miestä mukanaan, eivät ollenkaan tehonneet kapellaaniin; esimies totteli huomatessaan, että arkkipiispa nimenomaan niin tahtoi; lisensiaatti puettiin omiin vaatteisiinsa, jotka olivat uudet ja moitteettomat, ja havaittuaan olevansa puettu niinkuin ainakin järkevä ihminen ja päässeensä vapaaksi hullun-tamineista hän pyysi kapellaania kristillisen rakkauden nimessä sallimaan hänen sanoa jäähyväiset entisille kumppaneilleen, mielenvikaisille. Kapellaani sanoi haluavansa itse lähteä mukaan näkemään laitoksessa olevia mielenvikaisia. He lähtivät tosiaan sinne ja heidän kanssaan erinäisiä muita henkilöitä, jotka sattuivat olemaan läsnä, ja tultuaan erään kopin luo, missä oli eräs raivohullu, joka kumminkin sattui juuri silloin olemaan tyyni ja rauhallinen, lisensiaatti sanoi tälle:

— Hyvä ystävä, ajattele, onko sinulla mitään tehtävää, jonka tahdot jättää minun toimekseni. Minä näet lähden nyt kotiin, sillä Jumala on äärettömässä hyvyydessään ja armossaan, ilman mitään omaa ansiotani, suvainnut antaa minulle järjen takaisin; minä olen nyt terve ja viisas, sillä kaikkivaltiaalle Jumalalle ei ole mikään mahdotonta. Uskokaa ja luottakaa tekin häneen; koska hän on kerran palauttanut minut entiseen tilaani, niin hän palauttaa siihen teidätkin, jos vain häneen luotatte. Minä kyllä muistan lähettää teille jotakin hyvää syötävää, ja syökää se kaikin mokomin; teidän näet tulee tietää, että minä, joka olen tuon kaiken kokenut, uskon puolestani kaikkien meidän hulluuksiemme johtuvan siitä, että vatsamme ovat tyhjät ja aivomme täynnä ilmaa. Rohkeutta vain, rohkeutta, sillä masentuminen onnettomuuksissa riuduttaa terveyttä ja johtaa kuolemaan.

Kaikki nämä lisensiaatin lauseet oli kuullut eräs toinen hullu, joka oli toisessa kopissa vastapäätä raivohullua; hän nousi vanhalta kaislamatolta, jolla hän makasi aivan alastomana, ja kysyi huutaen, kuka se oli, joka lähti tästä talosta terveenä ja viisaana. Lisensiaatti vastasi:

— Minä se olen, hyvä ystävä; minun näet ei tarvitse enää jäädä tänne, ja minä kiitän siitä äärettömästi taivasta, joka on osoittanut minulle niin suurta armoa.

— Harkitkaa hyvin, mitä sanotte, lisensiaatti, älkää antako pirun itseänne pettää, — sanoi hullu — älkää astuko askeltakaan, vaan jääkää rauhassa koppiinne, niin teidän ei tarvitse tulla tänne takaisin.

— Minä tiedän olevani terve, — vastasi lisensiaatti — eikä minun tarvitse enää kulkea tätä tietä.

— Tekö terve? — virkkoi hullu. — No hyvä, saadaanpa nähdä. Jumalan haltuun, mutta minä vannon teille Jupiterin nimessä, jonka majesteettia minä edustan täällä maan päällä, että sen ainoan synnin tähden, jonka Sevilla tekee tänään päästäessään teidät täältä pois ja pitäessään teitä viisaana, minä kuritan sitä niin ankarasti, että kurituksen muisto säilyy ajoista aikoihin, amen. Etkö sinä tiedä, sinä pieni, kurja lisensiaatti parka, että minä voin sen tehdä, koska, kuten sanoin, olen jyrisyttäjä Jupiter ja pitelen käsissäni sytyttäviä salamoita, joilla voin nyt, kuten ainakin, uhata ja hävittää koko maailman? Mutta minä lähetänkin tälle typerälle kaupungille yhden ainoan rangaistuksen, nimittäin sen, ettei siinä eikä sen ympäristössä ja lähiseuduilla saada sadetta kolmeen kokonaiseen vuoteen, joka aika lasketaan tästä päivästä ja siitä hetkestä, jolloin tämä uhkaus on lausuttu. Sinäkö muka olet vapaa, sinäkö terve, sinäkö viisas ja minä hullu, minä sairas ja minä vankina...? Minä mieluummin hirtän itseni kuin annan sadetta.

Läsnäolijat olivat tarkkaavasti kuunnelleet hullun huutoja ja puhetta, mutta lisensiaattimme kääntyi nyt kapellaanin puoleen, tarttui hänen käteensä ja sanoi hänelle:

— Älkää olko peloissanne, hyvä herra, ja älkää huoliko tämän hullun puheista; jos näet hän onkin Jupiter eikä anna sadetta, niin minä olen Neptunus, veden isä ja jumala, ja annan sadetta niin usein kuin minua miellyttää ja kuin tarpeellista on.

Siihen vastasi kapellaani:

— Kaikesta huolimatta, herra Neptunus, ei ole hyvä suututtaa herra Jupiteria. Jääköön siis teidän armonne koppiinsa; toiste, kun on sopivampaa aikaa ja tilaisuutta, palaamme teidän armoanne hakemaan.

Esimies ja kaikki muut läsnäolevat nauroivat, ja kapellaani oli vähällä suuttua; lisensiaatin vaatteet riisuttiin, hän jäi hullujenhuoneeseen, ja tarina on lopussa.

— Tämäkö siis, herra parturi, — virkkoi Don Quijote — on se kertomus, jota ette voinut olla esittämättä, koska se niin mainiosti sopi minuun? Herra parrankaapija, herra parrankaapija, kuinka sokea onkaan ihminen, joka ei näe, mitä on silmien edessä! Eikö teidän armonne tiedä, että vertaukset, jotka koskevat eri henkilöitten luonnollisia taipumuksia, heidän urhoollisuuttaan, kauneuttaan tai sukujuurtaan, ovat aina loukkaavia ja ettei niitä mielellään kuunnella? Minä, herra parturi, en ole mikään vedenjumala Neptunus enkä suinkaan vaadi ketään pitämään itseäni viisaana, jollen ole viisas; minä ahkeroin vain tehdä maailmalle ymmärrettäväksi, kuinka pahoin se erehtyy, kun se ei tahdo uudelleen perustaa keskuuteensa sitä autuasta aikaa, jolloin vaeltava ritarikunta täällä eli ja toimi. Mutta meidän turmeltunut aikakautemme ei ansaitse niin suurta onnea kuin nauttivat ne aikakaudet, jolloin vaeltavat ritarit pitivät velvollisuutenaan ja ottivat kannettavakseen kuningaskuntien puolustuksen, neitojen suojelemisen, orpojen ja alaikäisten auttamisen, ylpeitten kurittamisen ja nöyrien palkitsemisen. Useimpien nykyaikaisten ritarien ohi kulkiessamme kuulemme pikemmin damastin, kultakankaan ja muiden heidän pukuihin käyttämiensä kallisarvoisten kudosten kahinaa kuin heidän varuksiensa panssarirenkaitten helinää. Nyt ei ole enää yhtäkään ritaria, joka makaa ulkosalla kärsien sään tuimuutta, täysissä varuksissa kiireestä kantapäähän, ei ole myöskään ketään, joka jalkojaan jalustimista irroittamatta peitseensä nojaten vain hiukan uinahtaa, niinkuin oli vaeltavien ritarien tapana tehdä. Nyt ei ole enää ketään, joka syöksyy esiin tästä metsiköstä, tunkeutuu tuohon vuoriseutuun, kulkee sieltä melkein alinomaa myrskyävän ja kiivaasti aaltoilevan meren hedelmätöntä, autiota rantaa ja löydettyään sieltä pienen aluksen, jossa ei ole airoja, purjeita, mastoa eikä minkäänlaista köysistöä, pelottomin sydämin syöksyy siihen ja lähtee syvän meren leppymättömille aalloille, jotka toisinaan heittävät hänet taivaalle, toisinaan paiskaavat syvyyteen; mutta sitten, kun hän vähimmin sitä aavistaa, uhmatessaan vastustamatonta myrskyä, hän äkkiä huomaakin olevansa enemmän kuin kolmentuhannen peninkulman päässä siitä paikasta, missä hän alukseensa astui, ja kun hän sitten hyppää maihin kaukaiselle ja tuntemattomalle rannikolle, niin hänelle sattuu siellä seikkoja, joita kannattaa kirjoittaa muistiin, ei pergamentille, vaan pronssiin. Mutta meidän aikanamme voittaa unteluus uutteruuden, joutilaisuus työn, pahe hyveen, julkeus kunnon, teoria käytännön asetoimessa, joka on ollut elossa ja loistossa ainoastaan kulta-aikana ja vaeltavissa ritareissa. Jollette sitä usko, niin sanokaa minulle: kuka on ollut kunniallisempi ja urhoollisempi kuin suurimaineinen Amadis Gallialainen? Kuka älykkäämpi kuin Englannin Palmerin? Kuka taitavampi ja kätevämpi kuin Tirante Valkoinen? Kuka ritarillisempi kuin Kreikan Lisuarte? Kuka sai ja antoi enemmän miekaniskuja kuin Don Belianis? Kuka oli peloittavampi kuin Gallian Perión? Kuka uskalsi syöksyä vaaroihin useammin kuin Hyrkanian Felixmarte? Kuka oli vilpittömämpi kuin Esplandian? Kuka oli rohkeampi kuin Don Cirongilio Traakialainen? Kuka urhoollisempi kuin Rodamonte? Kuka varovampi ja viisaampi kuin kuningas Sobrino? Kuka uhkarohkeampi kuin Rinaldo? Kuka voittamattomampi kuin Roland, ja kuka käytökseltään hienompi ja kohteliaampi kuin Rüdiger, josta polveutuvat nykyiset Ferraran herttuat, kuten Turpin mainitsee Kosmografiassaan? Kaikki nämä ritarit ja monet muut, joita voisin mainita, herra kirkkoherra, olivat vaeltavia ritareita, kaikkien ritarien loistavimpia ja kunniakkaimpia edustajia. Heitä tai heidän kaltaisiaan tahtoisin olevan niiden, joita ehdotuksessani tarkoitin; jos he niitä olisivat, niin hänen majesteettinsa tulisi hyvin autetuksi, häneltä säästyisi paljon kulunkeja, ja turkkilainen saisi repiä partaansa. Kaikesta huolimatta minun kaiketi täytyy jäädä koppiini, koska kapellaani ei päästä minua pois, ja jos, kuten parturi sanoo, Jupiter ei anna sadetta, niin olenhan tässä minä, joka annan sataa milloin mieleni tekee. Sanon tämän siksi, että partavadin herra tietäisi minun ymmärtävän hänen tarkoituksensa.

— Totta totisesti, herra Don Quijote, — virkkoi parturi — minä en sitä tarkoittanut, tarkoitukseni oli hyvä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, eikä teidän armonne pidä siitä pahastua.

— Minä tiedän parhaiten itse, sopiiko minun pahastua vai ei — vastasi Don Quijote.

Nyt sanoi kirkkoherra:

— Vaikka en ole toistaiseksi voinut sanoa juuri mitään, haluaisin kuitenkin vapautua eräästä epäilyksestä, joka kaivelee ja kiusaa omaatuntoani ja joka heräsi minussa, kun tässä kuulin, mitä herra Don Quijote sanoi.

— Onhan herra kirkkoherralla oikeus tehdä paljon muutakin, — vastasi Don Quijote — joten voitte huoletta sanoa epäilyksenne; eihän ole hauskaa, jos omatunto ihmistä pitkät ajat vaivaa.

— Luvan saatuani — vastasi kirkkoherra — sanon, että epäilykseni on siinä, etten mitenkään voi saada itseäni uskomaan koko sen vaeltavien ritarien lauman, jonka teidän armonne, herra Don Quijote, on maininnut, todella olleen olemassa täällä maan päällä todellisina ihmisinä, jotka ovat olleet lihaa ja verta samoinkuin me, vaan olen pikemmin sitä mieltä, että tuo kaikki on keksintöä, tarua ja valhetta ja unennäköjä, joita ovat kertoneet vasta unestaan heränneet tai oikeammin vielä horroksissa olevat henkilöt.

— Siinä on toinen erehdys, — vastasi Don Quijote johon tekevät itsensä syypäiksi monet, jotka eivät usko, että sellaisia ritareita on ollut maailmassa; mutta minä olen usein monien eri henkilöiden kanssa ja eri tilaisuuksissa yrittänyt luoda totuuden valoa tähän aivan tavalliseen harhaluuloon, toisinaan kumminkaan saavuttamatta tarkoitustani, toisinaan taas sen saavuttaen nojautuen totuuden hartioihin. Tämä totuus on niin varma, että melkein voin sanoa nähneeni Amadis Gallialaisen omin silmin: hän oli kookas mies, kasvoiltaan vaalea, hänen partansa oli hyvin hoidettu, vaikka tosin musta, hänen katseensa samalla kertaa lempeä ja ankara, hän oli vähäpuheinen, hidas vihaan ja herkkä leppymään. Ja niinkuin tässä kuvailen Amadista, voisin luullakseni kuvailla ja esittää kaikki ne vaeltavat ritarit, jotka elävät historioissa koko maanpiirissä; koska näet uskon heidän olleen sellaisia kuin heidän historiansa kertovat, voidaan heidän suorittamistaan urotöistä ja heidän erikoisuuksistaan saada oikean päättelyn avulla selville heidän kasvojensa piirteet, heidän ihonsa väri ja heidän ruumiinrakenteensa.

— Kuinka suuri siis mahtoi olla jättiläinen Morgante teidän armonne mielestä, herra Don Quijote? — kysyi parturi.

‒ Mitä jättiläisiin tulee, — vastasi Don Quijote — on olemassa eri mielipiteitä, onko niitä ollutkaan maailmassa vai ei, mutta pyhä Raamattu, joka ei voi poiketa rahtuakaan totuudesta, osoittaa meille, että sellaisia on ollut, kertomalla meille historian tuosta julmasta filistealaisesta Goljatista, joka oli seitsemän ja puolen kyynärän pituinen, mikä on aivan suunnaton koko. Ja sitäpaitsi on Sisilian saaresta löydetty niin suuria käsivarren luita ja lapaluita, että niiden suuruus ilmeisesti osoittaa niiden omistajien olleen jättiläisiä ja tornin korkuisia, mikä on aivan varmaa, koska siitä asiasta saadaan selko mittaamalla. Sittenkään en voi täysin varmasti sanoa, kuinka suuri Morgante oli, mutta otaksun, ettei hän ollut kovin kookas. Minut saa niin otaksumaan se seikka, että huomaan siitä historiasta, jossa yksityiskohtaisesti kerrotaan hänen urotöistään, hänen nukkuneen monta kertaa kurkihirren alla, ja onhan niinmuodoin selvää, ettei hän voinut olla suunnattoman suuri, koska hän voi löytää rakennuksen, johon mahtui makaamaan.

— Niin on laita — virkkoi kirkkoherra.

Kirkkoherra kuunteli mielellään, kuinka hän lausui tuollaisia suuria hullutuksia, ja kysyi häneltä nyt, mitä hän arveli Montalbanin Rinaldon, Don Rolandin ja muiden Ranskan kahdentoista päärin kasvojen piirteistä, koska näet he kaikki olivat olleet vaeltavia ritareita.

— Mitä Rinaldoon tulee, — vastasi Don Quijote — uskallan väittää, että hänellä oli leveät ja punakat kasvot, vilkuilevat ja hiukan ulkonevat silmät, että hän oli tavattoman ärtyinen ja pikavihainen ja piti kaikenlaisista varkaista ja lurjuksista. Mitä taas tulee Rolandiin eli Rotolandoon eli Orlandoon (historiat näet mainitsevat häntä kaikilla näillä kolmella nimellä), olen sitä mieltä, vieläpä varmasti uskonkin, että hän oli keskikokoinen, leveäharteinen, hiukan vääräsäärinen, kasvoiltaan ruskea, että hänellä oli karhea parta, iho karvainen, katse uhkaava, että hän puhui vähän, mutta oli muuten sangen kohtelias ja hyvin kasvatettu.

— Jollei Roland ollut miellyttävämmän näköinen kuin teidän armonne sanoo, — virkkoi kirkkoherra — niin eipä ihmekään, että kaunis Angelica-neiti hylkäsi hänet ja vaihtoi siihen suloon, tulisuuteen ja rakastettavuuteen, joka varmaan oli ominaista haivenpartaiselle pikku maurille, jolle hän antautui; neiti teki varsin viisaasti hehkuessaan mieluummin lempeälle Medorolle kuin karulle Rolandille.

— Tuo Angelica, herra kirkkoherra, — vastasi Don Quijote — oli kevytmielinen, oikullinen ja sangen itsepäinen tyttö, joka täytti maailman sekä ajattelemattomien keppostensa että kauneutensa maineella. Hän hylkäsi tuhansia ylhäisiä herroja, tuhansia urhoollisia ja tuhansia lahjakkaita miehiä, tyytyen siloposkiseen pieneen hovipoikaan, jolla ei ollut yhtään varallisuutta eikä muuta mainetta kuin se, joka hänelle koitui ystävälle osoitetusta uskollisuudesta. Tämän naisen kauneuden suuri laulaja, kuuluisa Ariosto, ei uskaltanut tai ei halunnut laulaa enempää siitä, mitä tälle naiselle tapahtui hänen halveksittavalla tavalla antauduttuaan, sillä hänellä nähtävästi ei olisi ollut kerrottavana mitään erikoisen siveitä seikkoja, joten hän päättää esityksensä näihin säkeisiin:

Ja kuinka Kiinanmaan hän kruunun sai, paremmin laulaa joku muu sen kai.[9]

Ja tämä oli epäilemättä jonkinlainen ennustus, sillä runoilijat nimittävät itseään myös näkijöiksi tai ennustajiksi. Ja tuo ennustus toteutui niin hyvin, että myöhemmin eräs andalusialainen runoilija[10] on itkenyt ja laulanut hänen kyyneliään ja toinen, suurimaineinen ja verraton kastilialainen runoilija,[11] on laululla ylistänyt hänen kauneuttaan.

— Sanokaahan minulle, herra Don Quijote, — virkkoi nyt parturi eikö kaikkien niiden joukossa, jotka ovat häntä ylistäneet, ole ollut ketään runoilijaa, joka olisi kirjoittanut jonkin ivarunon tästä neiti Angelicasta?

— Uskon kyllä, — vastasi Don Quijote — että Sacripante tai Roland, jos he olisivat olleet runoilijoita, olisivat neidin saippuoineet; on näet ominaista ja luonnollista runoilijoille, joita heidän keksityt tai todelliset rakastettunsa ovat halveksineet, että he täyttä päätä kostavat ivarunoilla ja häväistyskirjoituksilla niille naisille, jotka he olivat valinneet ajatustensa valtiattariksi, vaikka sellainen kosto tietenkin on sopimaton jaloille luonteille; mutta toistaiseksi ei ole tullut tietooni mitään neiti Angelicasta sepitettyä häväistysrunoa, vaikka hän sai eläessään koko maailman kuohuksiin.

— Merkillistä! — sanoi kirkkoherra.

Samassa he kuulivat emännöitsijän ja sisarentyttären, jotka olivat vastikään poistuneet keskustelevien luota, huutavan ja meluavan pihalla, ja melun kuultuaan kaikki kiiruhtivat sinne.

Toinen luku.

jossa kerrotaan Sancho Panzan merkillisestä riidasta Don Quijoten sisarentyttären ja emännöitsijän kanssa sekä muista hupaisista seikoista.

Historia kertoo, että ne huudot, jotka Don Quijote, kirkkoherra ja parturi kuulivat, olivat sisarentyttären ja emännöitsijän, jotka pauhasivat Sancho Panzalle hänen pyrkiessään väkisin Don Quijoten luo. Naiset sulkivat häneltä oven ja huusivat:

— Mitä tuo maankiertäjä täältä hakee? Lähtekää heti kotiinne, hyvä mies, sillä juuri te viettelette herraamme ja hämmennätte hänen järkeänsä ja kuljetatte häntä kaikenlaisissa erämaissa.

Siihen vastasi Sancho:

— Saatanan emännöitsijä, minun järkeni se on hämmennetty, minut on vietelty ja minua on kuljetettu kaikenlaisissa erämaissa, mutta ei sinun isäntääsi. Hän se on minua laahannut mukanaan maailmalla, mutta te molemmat erehdytte, te teette laskun, jossa on puolet liikaa; hän se minut petoksella houkutteli lähtemään kotoa luvaten minulle saaren, jota yhä vielä turhaan odotan.

— Piru sinut periköön kaikkine Sancho — vastasi sisarentytär. — Ja saarinesi, kirottu mitä saaria ne sitten ovat? Ovatko ne jotakin syötävää, sinä ahmatti, sinä suursyömäri?

— Ei ne mitään syötävää ole, — vastasi Sancho — vaan hallittavaa ja hoidettavaa ja paremmat kuin neljä kaupunkia ja neljä pormestaria.

— Sittenkään sinä et pääse tänne, — sanoi emännöitsijä — sinä syntisäkki ja pahuuden tynnyri. Mene sinä hallitsemaan omaa taloasi, viljelemään peltopahasiasi ja lakkaa ajattelemasta kaikkia saaria.

Näiden kolmen henkilön sanasota huvitti kovin kirkkoherraa ja parturia, mutta Don Quijote, joka pelkäsi Sanchon voivan jaaritella liikoja ja lingota suustaan joukon ilkeitä typeryyksiä sekä koskettaa seikkoja, jotka eivät olisi eduksi hänen maineelleen, kutsui hänet luokseen, vaati molemmat naiset vaikenemaan ja päästämään hänet sisään. Sancho tuli, ja kirkkoherra ja parturi sanoivat hyvästi Don Quijotelle, jonka eivät enää uskoneet voivan tulla terveeksi, koska huomasivat, kuinka itsepintaisesti hän säilytti mielettömiä ajatuksiaan ja kuinka lujasti hänen päähänsä olivat piintyneet onnettomien ritarijuttujen typerät kuvitelmat. Kirkkoherra sanoi siis parturille:

— Saattepa nähdä, kuomaseni, että hidalgomme lähtee jälleen jahtiin, kun sitä vähimmin arvaamme odottaa.

— Sitä en ollenkaan epäile; — vastasi parturi — mutta minua ei ihmetytä niinkään ritarin hulluus kuin aseenkantajan yksinkertaisuus, sillä tämä uskoo tuohon saareensa niin varmasti, etten luule minkäänlaisten pettymysten saavan häntä siitä uskostaan luopumaan.

— Jumala heitä auttakoon — sanoi kirkkoherra. — Meidän tulee olla vain varuillamme nähdäksemme, mihin johtaa moisen ritarin ja moisen aseenkantajan hullutusten sekamelska; näyttää näet siltä kuin heidät olisi valettu samoihin kaavoihin ja kuin herran hulluudet eivät olisi rovonkaan arvoiset, jollei niihin liittyisi palvelijan typeryyksiä.

— Se on totta, — sanoi parturi — ja olisipa erittäin hauska tietää, mitä he molemmat nyt neuvottelevat.

— Minä vakuutan teille, — vastasi kirkkoherra — että sisarentytär ja emännöitsijä kertovat sen meille tuonnempana; eiväthän he ole sitä lajia, että voisivat olla kuuntelematta.

Sillävälin Don Quijote oli jäänyt Sanchon kanssa huoneeseensa kahden kesken ja sanoi nyt hänelle:

— Mieltäni pahoittaa kovin, Sancho, että sinä olet sanonut ja sanot yhä minun houkutelleen sinut pois mökistäsi, vaikka hyvin tiedät, etten minä itsekään ole jäänyt kotiin. Yhdessähän me tästä lähdimme, yhdessä matkustimme ja yhdessä retkeilimme. Me olemme jakaneet hyvän ja huonon onnen keskenämme; jos sinua on joskus poukotettu, niin minua on puitu sata kertaa; siinä koko etu, mikä minulla on ollut sinuun verraten.

— Ja sehän onkin oikeus ja kohtuus, — virkkoi Sancho — sillä onhan teidän armonne sanonut, että onnettomuudet ahdistavat enemmän vaeltavia ritareita kuin heidän aseenkantajiaan.

— Sinä erehdyt, Sancho, —sanoi Don Quijote — sillä sananlasku sanoo, että _quando caput dolet_... j.n.e.[12]

— Minä en ymmärrä muuta kieltä kuin omaani — vastasi Sancho.

— Minä tarkoitan, — virkkoi Don Quijote — että päätä kivistäessä kivistää kaikkia jäseniä, ja niinmuodoin, koska olen sinun herrasi ja isäntäsi, olen sinun pääsi, ja sinä minun palvelijanani olet minun jäseneni, ja siitä syystä täytyy kaiken pahan, joka kohtaa minua tai tulee minua kohtaamaan, tuntua sinusta tuskalliselta, samoinkuin sinun kärsimyksesi tuntuu minusta tuskalliselta.

— Niin pitäisi oikeastaan olla laita, — sanoi Sancho — mutta sillä kertaa, kun minua poukotettiin, minua, teidän jäsentänne, oli pääni pihamuurin toisella puolella ja katseli sieltä minkäänlaista kipua tuntematta, kuinka minä poukahtelin ilmoille. Ja jos siis jäsenet ovat velvolliset ottamaan osaa pään kipuun, niin pään täytyy myös olla velvollinen ottamaan osansa jäsenten kärsimyksistä.