Part 17

— Armollinen herra, suvaitsetteko sallia että hiukan juttelen teidän kanssanne? Siitä lähtien kun annoitte minulle tuon ankaran vaitiolokäskyn, on vatsassani pilaantunut vähintään neljä hyvää ajatusta, mutta sen, joka nyt on kieleni kärjessä, en mielelläni antaisi mennä hukkaan.

Lausu se, — sanoi Don Quijote — mutta lyhyesti, sillä mikään esitys ei ole miellyttävä, jos se on kovin laaja.

Sanon siis, herra, — vastasi Sancho — että olen muutamina viimeksi kuluneina päivinä ajatellut, kuinka vähän voittoa ja ansiota on siitä, että kuljemme etsimässä näitä seikkailuja, joita teidän armonne hakee tällaisista erämaista ja teiden risteyksistä, missä, vaikka kaikkein vaarallisimmatkin saatettaisiin voitolliseen päätökseen, ei ole ketään niitä näkemässä tai kuulemassa, joten ne jäävät iäiseen unohdukseen sekä teidän armonne tarkoituksen että niiden oman arvon vahingoksi. Olisi siis mielestäni parempi (ellei teidän armonne katso paremmaksi toisenlaista menettelyä), jos lähtisimme palvelemaan jotakin keisaria tai muuta suurta hallitsijaa, joka käy jotain sotaa ja jonka palveluksessa teidän armonne voisi osoittaa urhoollisuuttansa, suuria voimiansa ja vielä suurempaa älyänsä; kun näet herra, jonka palveluksessa olisimme, tulisi tämän huomaamaan, täytyisi hänen välttämättä meitä palkita, kumpaakin ansionsa mukaan, eikä silloin varmastikaan puutu sitä, joka panee kirjaan teidän armonne urotyöt, iäisessä muistossa säilytettäviksi. Omista teoistani en puhu mitään, sillä ne eivät kumminkaan kohoa aseenkantaja-ammatin rajoja ylemmäksi, vaikka voin toiselta puolen sanoa ettei tekojeni, jos ritarilaitoksessa on tapana merkitä muistiin aseenkantajien urotöitä, minun nähdäkseni tarvitse jäädä rivien väliin.

— Et puhu huonosti, Sancho, — vastasi Don Quijote — mutta ennen kuin niin pitkälle päästään, on vaellettava kautta maailman, kuin koeteltavana, etsien seikkailuja, jotta joitakin niistä onnellisesti päätettyään saavuttaa kuuluisan nimen ja sellaisen maineen, että jonkun suuren hallitsijan hoviin saapuessaan on jo töistänsä tunnettu ritari ja että poikaset, tuskin ehdittyään nähdä sankarin tulevan kaupungin portista, heti juoksevat hänen jälkeensä ja kerääntyvät hänen ympärilleen huutaen: Tämä on Auringon ritari tai Lohikäärmeen ritari tai mikä lieneekään hänen vaakunamerkkinsä, jonka alla hän on suorittanut suuret urotyönsä. »Tämä on», sanovat he, »hän, joka voitti kaksintaistelussa julman jättiläisen, ylen väkevän Brocabrunon, hän, joka vapautti Persian Suurmamelukin pitkäaikaisesta lumouksesta, jossa hän oli ollut lähes yhdeksänsataa vuotta.» Niin he suusta suuhun toitottavat julki hänen tekojansa, ja poikasten ja muun väen melutessa ilmaantuu kuninkaallisen palatsinsa ikkunaan sen valtakunnan kuningas, joka ritarin nähdessään tuntee hänet hänen varuksistaan tai kilpimerkistään ja joutuu välttämättä lausumaan: »Hoi, kuulkaa! Lähtekööt kaikki ritarini, niin paljon kuin heitä on minun hovissani, ottamaan vastaan tuolla tulevaa ritariuden kauneinta kukkaa.» Tämän käskyn kuultuaan kaikki rientävät ulos, ja kuningas itse laskeutuu keskelle valtaportaita, sulkee hänet kiinteään syleilyyn, lausuu tervetulleeksi suudellen hänen kasvojaan ja kuljettaa hänet sitten kädestä pitäen korkean puolisonsa huoneeseen, missä ritari kohtaa kuningattaren ja prinsessan, hänen tyttärensä, joka tietenkin on kauneimpia ja kaikin puolin täydellisimpiä neitoja, mitä koko tunnetun maan avaroilta aloilta suurta vaivaa nähden saatetaan löytää. Sen jälkeen ja aivan heti tapahtuu niin, että prinsessa suuntaa katseensa ritariin ja ritari häneen, ja kumpikin pitää toista pikemmin jumalallisena kuin inhimillisenä olentona, ja niin he, tietämättä miten, joutuvat poulotuiksi ja kiedotuiksi rakkauden tiukkasilmuiseen verkkoon, sydämessään suuri huoli, koska eivät tiedä, kuinka pääsevät toisiansa puhuttelemaan ilmaistakseen ahdistuksensa ja hellät tunteensa. Sieltä ritari epäilemättä viedään johonkin upeasti sisustettuun palatsin saliin, missä, hänen riisuttuaan varuksensa, hänelle tuodaan kallisarvoinen purppuraviitta, jonka hän pukee ylleen; ja jos hän oli näyttänyt komealta varuksissa, niin yhtä komealta ja komeammalta hän varmaan näyttää ihomekossaan. Illan tultua hän aterioi kuninkaan, kuningattaren ja prinsessan kanssa, johon hänen katseensa on lakkaamatta suunnattu, muiden läsnä olevien sitä huomaamatta, ja prinsessa puolestaan katselee samoin häntä, yhtä varovasti, koska hän, kuten sanoin, on erittäin älykäs neito. Sitten korjataan pois ateriakalusto, ja äkkiarvaamatta astuvat salin ovesta sisään ruma pieni kääpiö ja kaunis nainen, joka astelee kääpiön jäljissä, jättiläinen kummallakin puolellaan. Siihen sisältyy erään ikivanhan tietäjän järjestämä seikkailu, jonka suorittajaa pidetään maailman parhaana ritarina.

Kuningas käskee sitten kaikkia läsnä olevia yrittämään, mutta sitä ei kykene päättämään ja loppuun suorittamaan kukaan muu kuin vieraana oleva ritari, jonka maine sen vuoksi melkoisesti kasvaa. Prinsessa on siitä kovin hyvillään ja pitää itseään onnellisena ja erinomaisesti palkittuna suunnattuaan ja keskitettyhän sydämensä aivoitukset niin korkeaan päämäärään. Ja kaikkein parasta on, että tämä kuningas tai hallitsija, tai mikä hän lieneekään, käy erittäin pitkällistä sotaa erästä toista, yhtä voimallista hallitsijaa vastaan, ja vieraileva ritari (vietettyään hänen hovissaan muutamia päiviä) pyytää häneltä lupaa päästä palvelemaan mainittuun sotaan. Kuningas suostuu siihen varsin mielellään, ja ritari suutelee kohteliaasti hänen kättänsä kiittäen saamastaan armonosoituksesta. Samana yönä hän sitten sanoo jäähyväiset valtiattarelleen prinsessalle puutarhassa, jonka puolella prinsessan makuuhuone sijaitsee, ristikon edustalla, missä on jo monet kerrat hänen kanssaan puhellut, välittäjänään ja uskottunaan eräs hovineiti, joka nauttii prinsessan erinomaista luottamusta. Ritari huokailee, prinsessa pyörtyy, hovineiti tuo vettä ja on kovin huolissaan, koska aamu lähestyy eikä hän, käskijättärensä hyvää mainetta ajatellen, mielisi nähdä että heidät yllätetään. Vihdoin prinsessa tulee jälleen tuntoihinsa ja ojentaa ristikon lomitse valkeat kätösensä, joita ritari suutelee tuhat tuhatta kertaa, kyynelillään niitä kostuttaen. He sopivat keskenään, miten tulevat antamaan toisilleen tietoa onnellisista ja onnettomista kohtaloistaan, ja prinsessa pyytää häntä viipymään niin vähän aikaa kuin suinkin mahdollista. Ritarin on se luvattava monin valoin, hän suutelee jälleen kätösiä ja sanoo jäähyväiset niin voimallisen liikutuksen vallassa, että on vähällä siihen menehtyä. Sieltä hän menee huoneeseensa, heittäytyy vuoteeseen, eron tuska estää häntä nukkumasta, hän nousee sangen varhain, menee sanomaan hyvästi kuninkaalle, kuningattarelle ja prinsessalle; hänen hyvästeltyään korkeat puolisot hänelle ilmoitetaan että neiti prinsessa on huonovointinen eikä voi ottaa vastaan; ritari ajattelee sen johtuvan eron tuskasta, hänen sydäntänsä kouristaa, ja hän on vähällä selvästi ilmaista oman sydämensä tuskan. Välittäjäneiti on läsnä, hän huomaa kaiken ja menee ilmoittamaan siitä valtiattarelleen, joka ottaa hänet vastaan kyyneliä vuodattaen ja sanoo erään kaikkein suurimmista huolistaan olevan sen, ettei hän tiedä kuka hänen ritarinsa on ja onko hän kuninkaallista sukua vai ei. Neiti vakuuttaa hänelle että ainoastaan kuninkaalliseen ja merkittävään sukuun kuuluva henkilö voi olla niin kohtelias, säädyllinen ja miehuullinen kuin hänen ritarinsa. Murheellinen prinsessa löytää tuosta lohdutusta; hän kokee tyyntyä, jottei antaisi vanhemmilleen aihetta epäluuloihin, ja näyttäytyy kahden päivän kuluttua julkisesti. Ritari on jo mennyt menojaan, hän taistelee sodassa, voittaa kuninkaan vihollisen, valloittaa useita kaupunkeja, lyö monta sotajoukkoa, palaa hoviin, kohtaa valtiattarensa tavanomaisessa paikassa, sovitaan siitä, että hän pyytää kuninkaalta prinsessaa puolisokseen korvaukseksi suorittamistaan palveluksista; kuningas ei tahdo antaa, koska hän ei tiedä kuka ritari on, mutta kaikesta huolimatta ritari saa prinsessan puolisokseen, joko hänet ryöstämällä tai millä muulla tavalla tahansa, ja prinsessan isä pitää sitä viimein suurena onnena, koska näet on saatu selville että ritarimme on urhoollisen kuninkaan poika, en tiedä mistä valtakunnasta, sillä en usko sitä löytyvän kartasta. Sitten kuningas kuolee, prinsessa perii kruunun, ja ritarista tulee kuningas käden käänteessä. Tällöin on asianmukaista palkita aseenkantajaa ja kaikkia niitä, jotka ovat häntä auttaneet kohoamaan niin korkeaan asemaan; hän naittaa aseenkantajansa eräälle prinsessan hovineidille, epäilemättä sille, joka oli toiminut välittäjänä hänen lemmenseikoissaan ja on erittäin mahtavan herttuan tytär.

— Pyydän niin tekemään, ja ilman yhtään vilppiä, sano Sancho — siitä minä pidän kiinni, sillä kaiken tuon täytyy tulla teidän armonne osaksi ihan kirjaimellisesti, koska nimenne on _Murheellisen hahmon ritari_.

— Älä sitä epäile, Sancho — virkkoi Don Quijote. Kertomallani tavalla ja esittämässä järjestyksessä vaeltavat ritarit kohoavat ja ovat kohonneet kuninkaiksi ja keisareiksi. Nyt täytyy vain vielä katsoa mikä kristittyjen tai pakanoiden kuningas käy sotaa ja omistaa kauniin tyttären; mutta sen seikan ajattelemiseen meillä on varmasti aikaa, koska, kuten sinulle jo sanoin, on ennen hoviin päätymistä hankittava mainetta muualla. Minulta puuttuu eräs toinenkin seikka: jos näet löytyykin sotaa käyvä kuningas, jolla on kaunis tytär, ja jos olenkin hankkinut itselleni uskomattoman maineen koko maailmassa, en tiedä kuinka saattaisi käydä ilmi että olen kuninkaallista sukua tai ainakin keisarin pikkuserkku; kuningas näet ei varmaankaan mieli antaa tytärtään vaimokseni, ellei hänellä sitä ennen ole varsin varmaa selkoa tuosta seikasta, vaikka mainetekoni epäilemättä sen ansaitsevat, ja niin minä pelkään tuon puutteen vuoksi menettäväni mitä käsivarteni on hyvin ansainnut. Totta kyllä, että olen vanhaan aatelissukuun kuuluva hidalgo, tilallinen ja varallinen, ja että minuun kohdistuvista solvauksista ja rikkomuksista on viidensadan soldon sakko, ja voisihan käydä niinkin, että historiaani kirjoittava tietäjä selvittelisi sukujohtoni ja polveutumisen! niin, että havaitsisin olevani viidennessä tai kuudennessa polvessa kuninkaan sukua. Teen näet tiettäväksi sinulle, Sancho, että maailmassa on kahdenlaista sukuperää: toiset johtelevat polveutumisensa ruhtinaista ja hallitsijoista, jotka aika on vähitellen rappeuttanut, niin että ne ovat loppuneet kärkeen, kuin kumoon käännetty pyramidi; toiset ovat alkuisin alhaisesta kansasta ja kohoavat aste asteelta, kunnes pääsevät herroiksi. Erotus on niin muodoin se, että toiset ovat olleet, mitä eivät enää ole, ja toiset ovat, mitä eivät ole ennen olleet, ja minä saattaisin kuulua edellisiin, joten tarkka tutkimus osoittaisi alkuperäni mahtavaksi ja maineikkaaksi, mihin kuninkaan, tulevan appeni, täytyisi tyytyä, jos taas on toisin laita, tulee prinsessan rakastaa minua niin hartaasti, että hän isästään välittämättä ja vaikka varmaan tietäisi minut vedenkantajan pojaksi, kumminkin ottaa minut herrakseen ja puolisokseen; ellei se käy päinsä, on paikallaan, että ryöstän ja vien minne parhaaksi näen; ajan tai kuoleman tehtäväksi jääköön hänen vanhempiensa närkästyksen lauhduttaminen.

— Paikallaan on myös — sanoi Sancho — se, mitä muutamat tunnottomat sanovat: »Älä pyydä armosta mitä voit viedä väkisin», vaikka oikeammin sopisi sanoa: »Parempi paeta päänmenoa kuin turvata hyvien ihmisten esirukouksiin.» Sanon tämän, koska siinä tapauksessa, ettei herra kuningas, teidän armonne appi, tahdo suostua luovuttamaan teille neiti prinsessaa, ei ole muuta neuvoa kuin ryöstää hänet ja siirtää toiseen paikkaan, kuten teidän armonne sanoo. Vahinko vain, että aseenkantaja parka, ennen kuin päästään sovintoon ja te saatte kaikessa rauhassa hallita valtakuntaa, saattaa joutua nuolemaan huuliansa, mitä palkitsemiseen tulee. Ellei kukaties hänen vaimoksensa määrätty välittäjäneiti karkaa prinsessan kanssa ja aseenkantaja vietä hänen seurassaan kovanonnen aikaa, kunnes taivas toisin säätää; uskon näet että hänen herransa voi hyvinkin antaa neidin hänelle heti paikalla lailliseksi aviovaimoksi.

— Kukapa sen voisi estää — virkkoi Don Quijote.

— Koska siis on niin laita, — vastasi Sancho — tulee meidän vain jättää itsemme Jumalan huomaan ja antaa kohtalon johtaa asian päätökseen parhain päin.

— Ohjatkoon sen Jumala — vastasi Don Quijote — niin kuin minä toivon ja niin kuin on tarpeellista sinulle, Sancho, ja kehno olkoon, ken itsensä kehnoksi katsoo.

— Niin tapahtukoon Jumalan nimeen; — sanoi Sancho — olenhan minä vanhoja kristityltä, ja se riittää päästäkseni kreiviksi.

— Siinä on liikaakin, — sanoi Don Quijote — ja vaikka et olisikaan, se ei haittaisi mitään, sillä ollessani kuningas voin hyvinkin antaa sinulle aateluuden sinun tarvitsematta sitä ostaa tai tehdä minulle mitään vastapalvelusta. Kun näet teen sinusta kreivin, niin sinä olet samassa ritari, ja sanokoot mitä tahansa, mutta armolliseksi herraksi niiden totisesti täytyy sinua nimittää, miten karvaalta tuntuneekin.

— Ja minä kyllä takaan että niiden täytyisi kunnioittaa sitä tritteliä! — sanoi Sancho.....

— Sinun tulee sanoa _titteli_ eikä _tritteli_ — huomautti hänen isäntänsä.

— Olkoon menneeksi — vastasi Sancho Panza. Tarkoitan että osaisin sovittaa sen ihan prikulleen, sillä niin totta kuin elän olin aikoinani erään veljeskunnan vahtimestarina, ja vahtimestarin munteerinki sopi minulle niin hyvin, että kaikki sanoivat että ulkonäöltäni kelpaisin sen saman veljeskunnan oltermanniksi. Kuinkas sitten, kun vedän selkääni herttuallisen kärpännahkaviitan tai prameilen kullassa ja päärlyissä kuin mikäkin ulkomaan kreivi. Olen varma siitä, että tulevat minua katsomaan sadan peninkulman päästä.

— Ei sinusta silloin näköä puutu, — sanoi Don Quijote — mutta kyllä sinun täytyy ajella partasi varsin usein; se näet on sinulla niin likainen, takkuinen ja hoidoton, että ellet raaputtele sitä veitsellä vähintään joka toinen päivä, näkyy jo pyssynkantaman päähän mikä olet miehiäsi.

— Mitäpä siinä muuta tarvitsee — sanoi Sancho — kuin ottaa oma parturi ja pitää sitä palkollisena talossaan? Ja jos siksi tulee, kuljetan häntä vielä perässäni, niin kuin suuret herrat tallimestariansa?

— Mistä sinä tiedät — kysyi Don Quijote — että suuret herrat antavat tallimestariensa kulkea jäljissään?

— Sen saatte kuulla — vastasi Sancho. — Olin tässä takavuosina kuukauden hallituskaupungissa ja näin siellä, kuinka erästä sangen pientä herraa, jota sanottiin sangen suureksi, seurasi ratsain mies, mihin ikänä hän menikin, niin että näytti ihan hänen häntäänsä kiinni kasvaneelta. Minä kysyin, minkä tähden tuo mies ei koskaan liikkunut hänen rinnallaan vaan aina perässä kulki. Minulle vastattiin että se oli hänen tallimestarinsa ja että suurten herrojen tapana oli pitää sellaista perässään. Siitä pitäen tiedän asian niin hyvin, ettei se ole milloinkaan minulta unohtunut.

— Myönnän että olet oikeassa — sanoi Don Quijote —ja että sinä voit samalla tavalla kuljettaa mukanasi parturiasi; eiväthän tavat ja pitämykset ole syntyneet kaikki yhdessä eikä niitä ole keksitty kerrallaan, niin että sinä voit olla ensimmäinen kreivi, joka antaa parturinsa kulkea jäljissään, ja onpa parranajo suurempikin luottamustoimi kuin hevosen satuloiminen.

— Parturijuttu jääköön minun huolekseni, — sanoi Sancho ja teidän armonne asiaksi jääköön katsoa että pääsette kuninkaaksi ja teette minusta kreivin.

— Niin tulee tapahtumaan — vastasi Don Quijote.

Katseensa kohottaessaan hän sitten näki mitä seuraavassa luvussa esitetään.

Kahdeskolmatta luku.

Kuinka Don Quijote vapautti suuren joukon onnettomia, joita heidän suostumustaan kysymättä kuljetettiin, minne he eivät mielineet mennä.

Cide Hamete Benengeli, arabialainen ja manchalainen historioitsija, kertoo tässä erittäin tärkeässä, ylevähenkisessä, seikkaperäisessä, viehättävässä ja kauniisti kuvaillussa historiassa että maineikkaan Don Quijote Manchalaisen ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan keskusteltua niin kuin yhdennenkolmatta luvun lopussa on kerrottu Don Quijote kohotti katseensa ja näki heidän kulkemaansa tietä saapuvan jalkaisin suunnilleen kaksitoista miestä, jotka oli kaulasta kiinnitetty toisiinsa pitkällä rautaketjulla kuin rukousnauhan helmet ja joilla oli kaikilla käsiraudat ranteissaan. Heidän kanssaan tuli vielä kaksi ratsumiestä ja kaksi jalankäyvää; ratsumiehillä oli rataslukkopyssyt ja jalkamiehillä keihäät sekä miekat. Heidät nähdessään sanoi Sancho Panza:

‒ Tuo on kaleerivankiketju; poikien on pakko marssia kaleerille, koska kuningas on käskenyt.

‒ Kuinka niin pakko? — kysyi Don Quijote. Onko mahdollista, että kuningas tekee väkivaltaa kenellekään?

‒ Enhän minä sitä sano, — vastasi Sancho sanon vain että ne ovat väkeä, joka on rikoksistaan tuomittu kuninkaan palvelukseen kaleereille, pakkotyöhön.

— Olipa kuinka tahansa, — virkkoi Don Quijote — nämä kuljetettavina olevat ihmiset eivät siis kumminkaan kulje omasta tahdostaan vaan pakosta.

— Niin on laita — sanoi Sancho.

— Silloinpa — sanoi hänen isäntänsä — minun sopii tässä käydä suorittamaan tehtävääni: torjumaan väkivaltaa ja auttamaan ja hoivaamaan hädänalaisia.

— Teidän armonne tulee ottaa huomioon — sanoi Sancho — ettei oikeus, nimittäin kuningas itse, tee tällaisille ihmisille väkivaltaa eikä vääryyttä vaan rankaisee heitä heidän rikoksistaan.

Kaleerivankiketju ehti nyt luo, ja Don Quijote pyysi erittäin kohteliain sanoin sen mukana kulkevia vartijoita suosiollisesti antamaan tietoa ja ilmoittamaan hänelle sen syyn tai ne syyt, joiden vuoksi noita ihmisiä siten kuljetettiin. Toinen ratsastava vartija vastasi että ne olivat kaleerivankeja, hänen majesteettinsa väkeä, menossa kaleereille, ja ettei hänellä ollut enempää sanottavaa eikä kysyjän tarvinnut enempää tietää.

— Siitä huolimatta — virkkoi Don Quijote — haluaisin kuulla heiltä kultakin erikseen mikä on syynä heidän onnettomuuteensa.

Saadakseen heidät ilmoittamaan mitä halusi hän liitti tähän lausumaansa toisia samanlaisia ja niin kohteliaita, että toinen ratsastava vartija sanoi hänelle:

Vaikka meillä on matkassamme vankiluettelo ja todistus kaikkien näiden pahantekijäin saamista tuomioista, emme voi tässä hukata aikaa ottamalla ne esiin ja niitä lukemalla: teidän armonne käyköön kysymään heiltä itseltään, ja he sanokoot, jos tahtovat; ja varmaan he tahtovatkin, koska ovat väkeä, joka mielellään tekee konnantöitä ja niistä puhuu.

Saatuaan tämän luvan, jonka olisi ottanut, vaikka sitä ei olisi annettukaan, Don Quijote ajoi ketjun luo ja kysyi ensimmäiseltä, minkä rikoksen tähden hän oli tässä surkeassa saattueessa. Mies vastasi olevansa siinä rakastumisen takia.

— Ettekö minkään muun tähden? — virkkoi Don Quijote. — Jos rakastumisesta tuomitaan kaleereille, minä olisin jo aikoja sitten ollut siellä soutajana.

— Ei se rakkaus ole sitä lajia kuin teidän armonne otaksuu; ‒ sanoi kaleerivanki ‒ minä näet mielistyin erääseen liinavaatteilla täytettyyn pesukoriin niin kovin, etten olisi vieläkään vapaaehtoisesti siitä luopunut, ellei esivalta olisi sitä minulta väkisin vienyt. Minut yllätettiin itse teossa, tunnustusta ei tarvinnut kiskoa irti kiduttamalla, juttu oli pian päätetty, minulle annettiin sata selkään, ja pääsin vielä kolmeksi täydeksi gurapeille, siinä kaikki.

— Mitä ovat gurapit? — kysyi Don Quijote.

— Gurapit ovat kaleereja — vastasi kaleerivanki.

Hän oli nuori, suunnilleen neljänkolmatta vuoden ikäinen mies ja sanoi olevansa kotoisin Piedrahitasta.

Don Quijote kysyi samoin toiselta, joka oli niin murheellinen ja masentunut, ettei vastannut sanaakaan; mutta ensimmäinen vastasi hänen puolestaan sanoen:

— Hän, hyvä herra, kuuluu kulkueeseen siksi, että hän on kanarialintu, tarkoitan laulaja ja musikantti.

— Kuinka niin? — virkkoi jälleen Don Quijote. — Joudutaanko kaleereille siitäkin syystä, että ollaan laulajia ja musiikkimiehiä?

— Joudutaan, herra, — vastasi vanki — sillä huonosti käy, jos laulaa pinteessä.

— Olen päin vastoin kuullut sanottavan — virkkoi Don Quijote — että joka laulaa, se hälventää vaivojansa.

— Tässä on aivan toisin laita, — virkkoi vanki — sillä se, joka kerran laulaa, saa ikänsä itkeä.

— Minä en tuota ymmärrä — sanoi Don Quijote.

Mutta toinen vartija selitti hänelle:

— Herra ritari, puhuessaan laulamisesta hädässä tämä _non santa_[78] väki tarkoittaa tunnustamista kidutettaessa. Tätä pahantekijää kidutettiin, ja hän tunnusti rikoksensa, nimittäin että oli nelijalkainen, mikä merkitsee karjan varasta, ja niin hänet, koska hän oli tunnustanut, tuomittiin saamaan kuusi vuotta kaleerivankeutta niiden kahdensadan raipan lisäksi, jotka hän on jo saanut selkäänsä. Hän kulkee aina mietteissään ja allapäin, sillä toiset rikoksentekijät, sekä vankilaan jääneet että tässä kuljetettavat, kohtelevat häntä huonosti, solvaavat, pilkkaavat ja halveksivat, koska hän tunnusti eikä uskaltanut jatkuvasti kieltää. He näet sanovat ettei kieltäminen vaadi suurempaa suunvaivaa kuin myöntäminen ja että rikoksentekijä on varsin onnellinen, jos hänen elämänsä tai kuolemansa on hänen oman kielensä varassa eikä riipu näkijöistä ja todistuksista: ja minä puolestani olen sitä mieltä etteivät he siinä pahasti erehdy.

— Se on minunkin käsitykseni — sanoi Don Quijote.

Hän siirtyi nyt kolmannen luo ja kysyi häneltä samoin kuin toisilta, ja mies vastasi viipymättä ja erittäin luontevasti:

— Minä menen viideksi vuodeksi gurapirouvien luo siksi, että minulta puuttui kymmenen dukaattia.

Annan varsin mielelläni kaksikymmentä — sanoi Don Quijote — vapauttaakseni teidät tästä harmista.

Se on minusta — vastasi vanki — kuin jos jokin meren aavalla ajelehtiva löytäisi taskustaan rahoja, mutta joutuisi kuitenkin kuolemaan nälkään, koska ei voi mistään ostaa mitä tarvitsee. Sanon tämän siksi, että olisin varmaan, jos minulla olisi oikeana ajankohtana ollut ne dukaatit, jotka teidän armonne nyt minulle tarjoo, voidellut niillä notaarin kynän ja kirkastanut syyttäjän järjen, niin että huomaisin nyt olevani keskellä Toledon Zocodoveria enkä tässä maantiellä, kytkettynä toisiin kuin koira; mutta Jumala on suuri: kärsivällisyyttä eikä mitään muuta.

Don Quijote siirtyi neljännen, kunnianarvoiselta näyttävän miehen luo, jonka valkoinen parta ulottui yli ryntäiden. Kuullessaan tiedusteltavan, miksi hän oli tänne joutunut, hän alkoi itkeä eikä vastannut sanaakaan; mutta viides vanki oli hänen tulkkinaan ja sanoi:

— Tämä arvoisa mies menee neljäksi vuodeksi kaleereille ratsastettuaan niin kuin ainakin, asianmukaisesti vaatehdittuna ja juhlasaatossa.

— Mikäli ymmärrän, — sanoi Sancho Panza — se merkitsee että hän on saanut häpeäkseen ratsastaa aasilla.

— Niin on laita, — virkkoi vanki — ja rikos, josta hän sai tämän rangaistuksen, on se, että hän oli välittänyt kauppoja, ihmiskauppojakin. Toisin sanoen, tarkoitan että tätä herraa viedään parittamisen takia ja sitä paitsi siksi, että hänessä on poppamiehen merkit.