Part 16

— En tiedä, armollinen herra — vastasi Sancho. — Se on luultavasti jokin uusi enne, sillä eiväthän seikkailut ja onnettomuudet ala vähin merkein.

Hän koetti onneansa toisen kerran ja menestyi niin hyvin, että pääsi vapaaksi ylen suurta vaivaa tuottaneesta taakasta enemmittä äänittä ja pauhinoitta. Koska Don Quijoten hajuaisti kuitenkin oli yhtä herkkä kuin hänen kuulonsa ja koska Sancho seisoi siinä aivan hänen vieressään, niin että höyryt nousivat ylöspäin melkein kohtisuoraan, täytyi osan niistä välttämättä osua hänen sieraimiinsa, ja niin tapahduttua hän heti kävi pelastamaan nenäänsä sulkien sormillaan sieraimet ja lausuen sitten hiukan honottavalla äänellä:

— Minusta tuntuu, Sancho, että olet kovin peloissasi.

Niin olen, -— vastasi Sancho — mutta mistä teidän armonne sen huomaa nyt paremmin kuin ennen?

— Siitä, että sinä nyt haiset pahemmin kuin ennen, etkä suinkaan ambralta — vastasi Don Quijote.

Paljon mahdollista, — sanoi Sancho — mutta syy ei ole minun vaan teidän armonne, joka kuljettaa minua ajattomilla ajoilla ja tähän uppo-outoon tapaan.

Väisty nyt kolmen neljän askelen päähän, ystäväni, virkkoi Don Quijote (yhä vielä pidellen nenäänsä) ja ota tästä lähtien parempi vaari persoonastasi ja siitä, mitä olet minulle velkaa, tähän kunnioituksen puutteeseen on nähtävästi syynä se, että olen antautunut tuttavalliseen seurusteluun sinun kanssasi.

— Lyönpä vetoa — virkkoi Sancho — että teidän armonne luulee minun päästäneen... jotain, mitä ei olisi pitänyt.

— Se vain pahenee penkomisesta, Sancho ystäväni — vastasi Don Quijote.

Näissä ja muissa samanlaisissa keskusteluissa kuluttivat yön isäntä ja renki; mutta huomatessaan sitten aamun alkavan tulla hyvää vauhtia Sancho vapautti erittäin varovasti Rocinanten jalat ja suori housunsa. Havaitessaan olevansa jälleen vapaa Rocinante, joka tosin ei ollut luonnostaan suinkaan raisu, nähtävästi riehaantui ja alkoi kuopia maata — pystyyn nouseminen ja kahdella jalalla kirmaileminen näet (suokoon hän anteeksi tämän huomautuksen) oli hänelle aivan vierasta. Don Quijote piti havaitsemaansa Rocinanten liikahtelua hyvänä merkkinä ja arveli sen tarkoittavan että nyt oli käytävä peloittavaan seikkailuun. Aamu oli sillä välin valjennut, esineet näkyivät aivan selvästi, ja Don Quijote huomasi olevansa korkeiden kastanjapuiden alla, joiden varjossa on varsin pimeätä. Hän kuuli myös jyskeen yhä jatkuvan, mutta ei nähnyt mitään, mikä saattoi olla sen syynä, ja niin hän enempää viivyttelemättä kannusti Rocinantea ja sanoi jälleen jäähyväiset Sancholle käskien hänen odottaa siinä korkeintaan kolme päivää, kuten oli jo edellisellä kerralla sanonut, sekä huomauttaen että Sancho, ellei hän tuon ajan mentyä palaisi, saisi pitää varmana että Jumala oli suvainnut antaa hänen päättää päivänsä tässä vaarallisessa seikkailussa. Hän mainitsi jälleen viestin ja tervehdyksen, joka Sanchon piti viedä häneltä hänen valtiattarelleen Dulcinealle, ja sanoi ettei Sanchon tarvinnut olla huolissaan, mitä tuli hänen palvelustensa korvaamiseen, koska hän oli kotona ennen lähtöään tehnyt testamenttinsa, jossa Sancholle oli määrätty hänen palvelusaikansa mukainen täysi palkka; jos taas Jumala salli hänen suoriutua tästä vaarasta terveenä, vahingotta ja vioittumatta, Sancho voi katsoa luvatun saaren saamisen varmaakin varmemmaksi. Kuullessaan kelpo isäntänsä liikuttavat sanat Sancho alkoi jälleen itkeä ja päätti seurata häntä erkanematta, kunnes tämä tehtävä oli suoritettu ja loppuun saatettu.

Sancho Panzan kyynelten ja hänen kunnioitettavan käytöksensä nojalla tämän kertomuksen kirjoittaja otaksuu että hänen täytyi olla hyväsukuinen ja ainakin vanhaa kristittyä juurta. Hänen liikuttava käytöksensä hellytti hiukan isännän mieltä, ei kumminkaan niin, että hän olisi osoittanut minkäänlaista heikkoutta; hän päin vastoin salasi tunteensa niin hyvin kuin voi ja alkoi liikkua siihen suuntaan, mistä veden kohina ja jyske tuntuivat tulevan. Sancho seurasi häntä jalkaisin, taluttaen nyt niin kuin ainakin marhaminnasta aasiansa, alinomaista kumppaniaan suotuisissa ja onnettomissa kohtaloissa. Kuljettuaan hyvän matkaa kastanjain ja muiden varjoisain puiden välitse he saapuivat pienelle niitylle, muutamien korkeiden kallioiden alle, joilta syöksyi alas valtava vesiputous. Kallioiden juurella oli joitakin kehnoja rakennuksia, jotka näyttivät pikemmin talojen raunioilta kuin ihmisten asunnoilta, ja he huomasivat että tuon yhä jatkuvan jyskeen melu ja pauhu oli peräisin niistä. Rocinante säikkyi veden kohinaa ja jyskettä, mutta Don Quijote tyynnytteli sitä ja läheni vähitellen rakennuksia uskoutuen kaikesta sydämestään valtiattarensa haltuun, rukoillen häntä avukseen tässä hirvittävässä mainetyössä ja edesottamuksessa, sekä uskoi itsensä vielä ohimennen Jumalankin huomaan, jotta hän ei häntä unohtaisi. Sancho pysytteli hänen vierellään ja kurkotti kaulaansa minkä voi päästäkseen Rocinanten jalkojen välitse näkemään olisiko nyt jo havaittavana mikä häntä piti sellaisen jännityksen ja pelon vallassa.

He olivat kulkeneet vielä ehkä noin sata askelta, kun erään kallionulkoneman kierrettyään kirkkaasti ja selvästi näkivät ainoan mahdollisen syyn tuohon hirmuiseen ja heitä kauhistuttaneeseen jyskeeseen, joka oli pitänyt heitä ankarassa pelossa ja jännityksessä koko yön. Sen jyskeen sai aikaan (kunpa vain et harmistu ja suutu, oi lukijani!) kuusi vanutusmyllyn vasaraa vuorottaisilla iskuillaan.

Havaitessaan asianlaidan Don Quijote mykistyi ja jähmettyi ihan jäykäksi. Sancho katseli häntä ja näki hänen olevan aivan allapäin ja nolona. Don Quijote puolestaan katsahti Sanchoon ja näki hänen seisovan posket pullollaan ja suu täynnä naurua, johon hän nähtävästi oli tukehtumaisillaan, eikä hän, mielenapeudestaan huolimatta, voinut olla nauramatta Sancholle. Huomatessaan isäntänsä aloittavan Sancho purskahti nauramaan niin rajusti, että hänen täytyi pidellä kupeitansa, jottei siihen pakahtuisi. Hän lakkasi neljä kertaa ja aloitti aina uudestaan yhtä hillittömästi kuin ensimmäisellä kerralla, ja siitä Don Quijote julmistui, varsinkin kun kuuli hänen sanovan kuin ivaillen: — »Parahin Sancho, sinun tulee tietää että minä synnyin taivaan tahdon mukaan tähän rautakauteen perustaakseni siihen jälleen kultaisen eli kultakauden Minä olen se, jolle ovat varatut vaarat, suuret maineteot ja urotyöt...» Niin hän toisti kaikki tai ainakin enimmät niistä lausumista, joita Don Quijote oli esittänyt, kun he olivat ensimmäisen kerran kuulleet tuon peloittavan jyskeen.

Huomatessaan Sanchon ilvehtivän Don Quijote häpesi ja suuttui niin kovin, että kohotti peitsensä ja antoi hänelle kaksi sellaista iskua, ettei olisi tarvinnut milloinkaan maksaa palkkaa ainakaan Sancholle, ellei mahdollisesti hänen perillisilleen, jos ne olisivat osuneet päähän eikä selkään. Nähdessään saavansa pilastaan niin kirpeitä kokemuksia Sancho pelkäsi isäntänsä voivan vielä jatkaa ja sanoi hänelle erittäin nöyrästi:

— Tyyntykää, armollinen herra, sillä minä vain laskin leikkiä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.

— Vaikka te laskette leikkiä, minä en sitä tee -— vastasi Don Quijote. — Tulkaa tänne, te hupainen herra; luuletteko etten minä, jos tässä olisi näiden vanutusmyllyn vasaroiden asemesta ollut kysymyksessä jokin muu vaarallinen seikkailu, olisi osoittanut siihen ryhtymisen ja sen loppuun suorittamisen edellyttämää rohkeutta? Olenko minä, kukaties, vaeltavana ritarina velvollinen tuntemaan ja toisistaan erottamaan eri äänet sekä tietämään mitkä tulevat vanutusmyllystä, vai enkö? Voisihan sitä paitsi olla laita niin, kuten todella onkin, etten ole niitä eläessäni nähnyt niin kuin te, vaivainen moukka, niiden keskellä kasvaneena ja syntyneenä, varmaan olette niitä nähnyt. Ellette muuten usko, muuttakaa nuo kuusi vanutusvasaraa kuudeksi jättiläiseksi ja päästäkää ne kimppuuni yksitellen tai kaikki yhdessä, ja elleivät ne minun käsissäni makaa kohta töppöset taivasta kohti, saatte tehdä minusta pilaa niin paljon kuin haluatte.

— Riittäköön, herrani; — virkkoi Sancho — minä tunnustan pitäneeni hiukan hauskaa, liiallisesti. Mutta sanokoon teidän armonne nyt, kun olemme jälleen sovussa ja rauhassa, niin totta kuin Jumala teidät auttakoon kaikista sattuvista seikkailuista yhtä terveenä ja reippaana kuin tästä: eikö meidän kova pelkomme ollut naurettava ja eikö täydy nauraa senkin, joka kuulee siitä kerrottavan? Ainakin minun pelkoni; teidän armostannehan kyllä tiedän, ettei hän sitä tunne eikä tiedä mitä merkitsee pelko ja kauhistus.

— Myönnän kyllä — vastasi Don Quijote — että se, mitä meille on tapahtunut, on naurettavaa; mutta ei sitä pidä muille kertoa, sillä kaikki eivät ole niin älykkäitä, että voisivat osua oikeaan asioita arvostellessaan.

— Ainakin teidän armonne — virkkoi Sancho — osui oikeaan peitsellään, kun päähän tähdätty isku sattui selkääni, kiitos olkoon Jumalan ja vikkelän väistämiseni. Mutta se sikseen, perästäpähän kuuluu, ja minä olen kuullut sanottavan: »Se sinua oikein rakastaa, joka sinua itkettää» ja lisäksi että ylhäiset herrat, lausuttuaan palvelijalleen pahan sanan, tavallisesti lahjoittavat hänelle housuparin; vaikka toiselta puolen en tiedä mitä he yleensä antavat lyötyänsä, ellei ole seikka se, että ritarit selkäsaunan jälkeen lahjoittavat saaria tai mannermaalla sijaitsevia valtakuntia.

— Voisipa käydä niin onnellisesti, — virkkoi Don Quijote — että kaikki mitä sanot toteutuisi; ja suo nyt anteeksi mitä tässä tapahtui, sillä olethan älykäs mies ja tiedät ettei ihminen kykene vallitsemaan äkillisiä mielenliikutuksen puuskia, ja huomaa tästä lähtien eräs seikka, jotta pidätyt, ja varot puhumasta liikoja kanssani, sillä missään lukemassani ritarihistoriassa, joita on ollut määrättömästi, en ole milloinkaan havainnut yhdenkään aseenkantajan keskustelevan isäntänsä kanssa niin paljon kuin sinä keskustelet isäntäsi kanssa. Minä pidänkin sitä totisesti suurena virheenä sekä sinun taholtasi että omalta kohdaltani: sinun taholtasi, koska et osoita minulle riittävää arvonantoa, ja omalta kohdaltani, koska en huolehdi siitä, että minua enemmän arvostettaisiin. Tiedämmehän että Gandalin, Gallian Amadiin aseenkantaja, pääsi Mannersaaren kreiviksi, ja hänestä luetaan että hän aina puhutteli herraansa lakki kädessä, taivuttaen vartaloansa kumarrukseen _more turquesco_.[74] Entä mitä sanomme Gasabalista, Don Galaorin aseenkantajasta, joka oli niin vaitelias, että hänen ihmeellisen hiljaisuutensa erinomaisuuden tehostamiseksi hänen nimensä mainitaan vain kerran siinä yhtä pitkässä kuin todenmukaisessa historiassa. Kaikesta mitä olen tässä sanonut sinulle, Sancho, sinun tulee päätellä että on välttämättä erotettava toisistaan isäntä ja renki, herra ja palvelija sekä ritari ja aseenkantaja. Tästä päivästä lähtien meidän on siis kohdeltava toisiamme kunnioittavammin, ivallista pistelyä välttäen, sillä suutuinpa teihin miten tahansa, saviruukun käy kumminkin aina huonosti.[75] Lupaamani lahjat ja palkkiot tulevat aikanaan, ja elleivät tulekaan, niin ei ainakaan palkka jää saamatta, kuten jo sanoin.

— Kaikki, mitä teidän armonne sanoo, on hyvää, — virkkoi Sancho — mutta minun tekisi mieli tietää (siltä varalta, ettei lahjojen aika koskaan tulisi vaan täytyisi odottaa palkanmaksun aikaa), kuinka paljon vaeltavan ritarin aseenkantaja tienasi noina aikoina ja tehtiinkö sopimus kuukausiksi tai päiviksi, niin kuin muurarien kanssa.

— En usko — vastasi Don Quijote — että nuo aseenkantajat milloinkaan palvelivat määrätystä palkasta, arvaan heidän tyytyneen siihen, mitä heidän herransa suvaitsivat maksaa; ja määrätessäni kotiin jättämässäni sinetöidyssä testamentissa sinulle palkan tein sen tulevaisuuden varalta, koska en vielä tiedä, kuinka ritariuden käy näinä kohtalokkaina aikoinamme, enkä mielisi sieluni joutuvan toisessa maailmassa kärsimään vähäpätöisten seikkojen vuoksi. Sinun tulee näet tietää, Sancho, ettei tässä maailmassa ole toista niin vaaranalaista ammattia kuin seikkailevien ritarien.

— Se on totta, — sanoi Sancho — koska kerran tamppimyllyn junttain jyske voi häiritä ja saattaa levottomaksi teidän armonne laisen urhoollisen vaeltavan seikkailijan sydämen. Voitte kumminkin olla varma siitä, etten tästä puoleen avaa suutani laskeakseni leikkiä teidän armonne asioista muuten kuin teitä kunnioittaakseni isäntänäni ja syntyperäisenä herranani.

— Niin menetellen — virkkoi Don Quijote — tulet kauan elämään maan päällä, sillä lähinnä vanhempia tulee kunnioittaa isäntiä heidän sijaisinaan.

Yhdeskolmatta luku,

jossa kerrotaan Mambrinon kypärin takia koituneesta suurenmoisesta seikkailusta ja siitä, kuinka mainittu kypäri saatiin verrattomaksi voittosaaliiksi, sekä muista voittamattoman ritarimme kohdalle sattuneista seikoista.

Sillä välin alkoi sadella, ja Sancho ehdotti että he menisivät tamppimyllyyn; mutta Don Quijote oli alkanut loukkaavan pilanteon vuoksi inhota niitä niin kovin, ettei millään ehdolla suostunut sinne menemään, ja niin he oikealle kääntyen lähtivät etenemään tietä, jota eivät olleet edellisenä päivänä kulkeneet. Vähän ajan kuluttua Don Quijote havaitsi ratsastavan miehen, jolla oli päässä jokin kullalta hohtava esine, ja tuskin ehdittyään hänet nähdä hän kääntyi sanomaan Sancholle:

— Minusta näyttää, Sancho, ettei ole pätemätöntä sananlaskua, sillä ne ovat kaikki itse kokemuksesta, kaikkien tieteiden emolta saatuja lausumia, niin erittäinkin se joka kuuluu: »Kun ovi painuu kiinni, niin toinen aukenee.» Sanon tämän siksi, että onni, vaikka se viime yönä sulki meiltä pääsyn sinne, mihin pyrimme, pettäen meitä vanutusmyllyillä, nyt avaa selkoselälleen oven toiseen ja varmempaan seikkailuun; jos siis minun ei onnistu päästä siitä kulkemaan, on se oma syyni, enkä minä voi puolustautua vetoamalla siihen, etten juuri ensinkään tunne vanutusmyllyjä tai että yö on pimeä. Sanon tämän siksi, että tuolta tulee meitä vastaan, ellen erehdy, henkilö, jolla on päässään Mambrinon kypäri, johon nähden vannoin tietämäsi valan.

Katsokoon teidän armonne tarkoin mitä sanoo ja vielä tarkemmin mitä tekee, — sanoi Sancho — sillä minä pahoittelisin, jos kohtaisimme jälleen tamppimyllyjä, jotka vanuttaisivat meidät ihan tunnottomiksi.

— Mitä piruja sinä puhutkaan; — virkkoi Don Quijote — kypäristä hyppäät tamppimyllyyn!

— En minä mitään tiedä, — vastasi Sancho — mutta totisesti, jos saisin puhua yhtä paljon kuin ennen, niin ehkäpä mainitsisin sellaisia seikkoja, että teidän armonne huomaisi erehtyneensä siinä, mitä sanoo.

— Kuinka voisin erehtyä siinä, mitä sanon, sinä turhia tutkisteleva junkkari? — virkkoi Don Quijote. — Mitä, etkö näe tuota ritaria, joka tulee meitä vastaan ratsastaen kimohevosella, päässään kultakypäri?

— Näkyvissäni on ja silmiini kajastaa — vastasi Sancho — ainoastaan mies, joka ajaa aasilla, ruskeanharmaalla, tämän minun aasini karvaisella, ja jolla on päässä jotain kiiltävää.

— Se on juuri Mambrinon kypäri, — virkkoi Don Quijote. — Väisty nyt syrjään ja jätä minut kahden kesken hänen kanssaan, niin saat nähdä, kuinka päätän tämän seikkailun, sanaakaan sanomatta, jottei aikaa suotta kuluisi, ja hartaasti haluamani kypäri jää minun omakseni.

— Kyllä minä väistymisestä huolen pidän, — vastasi Sancho — mutta Jumala suokoon, sanon vieläkin, että tuo olisi meiramia[76] eikä mikään tamppimylly.

— Sanoinhan jo, veliseni, ettei teidän pidä ajatuksissannekaan enää jaaritella noista myllyistä, — virkkoi Don Quijote — sillä niin totta kuin... enempää sanomatta minä vanutan teidät hengiltä.

Sancho oli vaiti, koska pelkäsi isäntänsä panevan täytäntöön tuon uhkauksensa, joka sinkosi hänen suustaan kuin kuula.

Mitä tulee kypäriin, ratsuun ja ratsastajaan, jotka Don Quijote näki, seikka oli seuraavanlainen. Niillä tienoilla oli kaksi kyläkuntaa, toinen niin pieni, ettei siinä ollut myymälää eikä parturia, toisella, aivan lähellä sijaitsevalla sitä vastoin oli nämä molemmat. Niinpä suuremman kylän parturi toimi toisessakin milloin siellä oli iskettävä sairaan suonta täi ajeltava jonkun parta, ja siinä tarkoituksessa parturi nytkin oli matkassa, mukanaan messinkinen parranajovati. Hänen matkatessaan sattui sitten niin, että alkoi sataa, ja hän, tahtoen varjella tahraantumasta nähtävästi uutta hattuansa, pani päähänsä vadin, joka hohti kirkkauttaan puolen peninkulman etäisyyteen. Hän ratsasti ruskeanharmaalla aasilla, kuten Sancho sanoi, ja siitä syystä Don Quijote oli näkevinään kimohevosen, ratsumiehen ja kultakypärin; hän näet sovitti varsin vaivattomasti kaiken näkemänsä hulluihin ritarihaaveisiinsa ja harhaan osuviin aatoksiinsa. Nähdessään sitten ratsastaja paran saapuvan lähemmäksi hän hyökkäsi mihinkään puheisiin rupeamatta peitsi sojossa päin, Rocinanten pannessa parastaan, aikoen kerrassaan lävistää miehen, mutta huusi sentään hänen luokseen ehdittyään, vauhtiansa silti hiljentämättä:

— Puolustaudu, sinä vaivainen olento, tai luovuta vapaaehtoisesti se, mitä täydellä oikeudella omakseni vaadin.

Parturi, joka mitään arvaamatta ja ajattelematta yhtäkkiä näki tuon aaveen käyvän päälle, ei osannut väistää peitsen iskua muuten kuin pudottautumalla aasin selästä. Tuskin maahan ehdittyään hän kimposi pystyyn vikkelämmin kuin kuusipeura ja alkoi juosta viilettää pitkin lakeutta niin nopeasti, ettei tuulikaan olisi häntä saavuttanut. Vati jäi maahan, ja Don Quijote tyytyi siihen, sanoen pakanan menetelleen viisaasti ja jäljitelleen majavaa, joka metsästäjien kiivaasti ahdistamana hampaillaan puraisee poikki ja leikkaa irti sen, minkä luontaisen vaistonsa nojalla tietää olevan takaa-ajon aiheena. Hän käski Sanchoa ottamaan kypärin maasta; Sancho otti sen, piteli sitä käsissään ja sanoi:

— Se on totta totisesti hyvä parturinvati ja maksaa kahdeksan reaalia yhtä varmasti kuin yhden maravedin.

Hän antoi sen isännälleen, joka pani sen kohta päähänsä, käänteli sitä puoleen ja toiseen etsien silmikkoa ja kun ei sitä löytänyt sanoi:

— Sillä pakanalla, jonka mittojen mukaiseksi tämä kuuluisa kypäri aikoinaan taottiin, oli varmaan erittäin iso pää, ja pahinta on, että tästä puuttuu toinen puoli.

Kuullessaan parturinvatia toden teolla nimitettävän kypäriksi Sancho ei kyennyt pidättämään nauruansa; mutta samassa hän muisti isäntänsä suuttumuksen ja vaikeni äkkiä.

‒ Mitä sinä naurat, Sancho? — kysyi Don Quijote.

— Nauranhan vain — vastasi hän — ajatellessani, kuinka suuripäinen pakana on pitänyt omanaan tätä ryntäyslakkia, joka on kaikin puolin parturinvadin kaltainen.

- Arvaahan mitä minä luulen, Sancho? Että tämän mainion taikakypärin on täytynyt jonkin merkillisen sattuman nojalla joutua sellaisen henkilön haltuun, joka ei kyennyt sitä tuntemaan eikä arvostamaan ja havaittuaan sen olevan puhtainta kultaa nähtävästi sulatti toisen puolen, voidakseen käyttää hyväkseen sen hinnan, tehden toisesta puolikkaasta tämän, joka muistuttaa parturinvatia kuten sanot. Mutta olkoon sen asian laita miten tahansa; minulle joka sen tunnen, ei sen muuntaminen merkitse mitään, sillä minä korjautan sen ensimmäisessä paikassa, missä tapaan sepän, vieläpä niin, ettei se kypäri, jonka taontataidon jumala teki ja valmisti sodanjumalalle, ole parempi, eipä edes tämän veroinen. Toistaiseksi käytän sitä niin hyvin kuin voin, sillä parempi on jotain kuin ei mitään, varsinkin kun se hyvin riittää suojaamaan minua kivisateelta.

— Totta kyllä, — sanoi Sancho -— ellei kiviä heitetä lingolla, niin kuin niiden kahden sotajoukon välisessä taistelussa, jossa teidän armonne poskihampaat siunattiin sille tielleen ja särjettiin öljykannu, jossa ollut kirottu juoma sai minut oksentamaan maalle maksani ja keuhkoni.

— Sen menettämistä en paljonkaan murehdi, — sanoi Don Quijote — sillä tiedäthän, Sancho, että minulla on resepti muistissani.

— On se minullakin, — vastasi Sancho — mutta olkoon tämä viimeinen hetkeni, jos enää milloinkaan eläessäni sitä valmistan tai nautin. Varsinkin kun en aio antautua sellaisiin seikkoihin, jotka tekevät sen käyttämisen tarpeelliseksi, koska näet aion kaikilla viidellä aistillani varjella itseäni joutumasta haavoitetuksi tai haavoittamasta ketään toista. En sano mitään siitä, että voin joutua uudestaan poukotettavaksi, sillä sellaisia onnettomuuksia on vaikea ehkäistä, ja jos niitä kerran sattuu, ei ole muuta tekemistä kuin painaa pää hartioiden väliin, pidättää henkeänsä, ummistaa silmänsä ja antautua menemään, minne sallimus ja täkki ihmisen paiskaavat.

— Sinä olet huono kristitty, Sancho, — sanoi Don Quijote tuon kuultuaan — koska et milloinkaan unohda kerran kärsimääsi loukkausta. Tiedä siis että jalojen ja ylevämielisten henkilöiden tapana on olla välittämättä joutavista. Onko jalkasi rampautunut, kylkiluusi katkennut tai pääluusi rikkoutunut, koska et voi unohtaa tuota pilaa? Olihan se, asiaa syvällisesti harkiten, pelkkää pilaa ja huvia, ja minä, ellen olisi sitä siksi käsittänyt, olisin varmaan palannut ja tehnyt sinun puolestasi kostaessani pahempaa tuhoa kuin kreikkalaiset ryöstetyn Helenen vuoksi. Muuten, jos hän eläisi meidän päivinämme tai Dulcineani olisi elänyt niinä aikoina, hän ei varmaankaan olisi niin kuuluisa kauneudestaan kuin on.

Samalla hän veti syvän huokauksen lähettäen sen sitten päin pilviä. Sancho sanoi:

— Olkoon pilaa, kun kostosta ei kuitenkaan voi tulla totta, mutta kyllä minä tiedän mitä lajia ne olivat, todet ja leikit, ja tiedän myös etteivät ne milloinkaan haihdu muististani enempää kuin selästänikään. Mutta jääköön se sikseen, ja sanokaa te, armollinen herra, mitä teemme tälle kimohevoselle, joka näyttää ruskeanharmaalta aasilta ja jonka jätti oman onnensa nojaan tuo teidän armonne maahan paiskaama mies. Päättäen siitä, miten vikkelästi hän sai jalat allensa ja vilisti käpälämäkeen, hänellä ei näytä olevan halua koskaan palata sitä hakemaan. Ja partani nimessä, eikö se olekin hyvä harmo!

— Ei ole milloinkaan tapanani — virkkoi Don Quijote — ryöstää voittamiani, eivätkä ritarit yleensäkään riistä heiltä hevosia ja pakota heitä kulkemaan jalkaisin, ellei satu olemaan niin laita, että voittaja on taistelussa menettänyt oman ratsunsa, sillä siinä tapauksessa hänen on lupa ottaa voitetun hevonen, jonka hän on rehellisessä ottelussa saanut omakseen. Jätä siis, Sancho, tuo hevonen tai aasi tai miksi sen katsonetkin, sillä sen omistaja varmaan palaa sitä hakemaan, kunhan näkee että olemme menneet menojamme.

— Jumala tietää että mielelläni sen ottaisin — virkkoi Sancho — tai ainakin vaihtaisin siihen tämän omani, joka ei nähdäkseni ole yhtä hyvä. Ritarilait ovat totisesti ankaran ahtaat, koska eivät veny sen vertaa, että saisi vaihtaa aasin toiseen, mutta tekisipä mieleni tietää, saisinko vaihtaa edes valjaita.

— Sitä en aivan varmasti tiedä, — vastasi Don Quijote mutta epäiltävässä tapauksessa ja kunnes saan asiasta parempaa selkoa arvelen että voit vaihtaa, jos sinua siihen pakottaa äärimmäinen tarve.

— Se on niin äärimmäinen, — vastasi Sancho, etten niitä pahemmin kaipaisi, vaikka ne olisivat omaa selkääni varten.

Kun Sancho siten oli saanut asianomaisen luvan, tapahtui kohta _mutatio capparum_,[77] ja Sancho koristi aasinsa ylen uljaaksi myöntäen sille tässä perinnönjaossa erinomaisia etuja. Tämän tapahduttua he söivät eineekseen mitä oli jäänyt heidän muonamuulilta ryöstämästään saaliista ja joivat vettä purosta, joka käytti vanutusmyllyjä, kumminkaan kääntymättä näitä katselemaan: niin kovin he niitä inhosivat, koska ne olivat heitä pahasti peloittaneet.

Tyynnytettyään siten pahimman nälkänsä ja myös mielipahansa he nousivat ratsuilleen ja alkoivat — koska vaeltaville ritareille on varsin ominaista, etteivät he noudata mitään määrättyä uraa — varmaa kulkusuuntaa valitsematta liikkua, minne Rocinante mieli. Sen tahtoon tyytyi isäntä, vieläpä aasikin, joka sitä aina seurasi, menipä se minne tahansa, sulassa sovussa ja rakkaudessa. He tulivat kuitenkin takaisin valtamaantielle ja kulkivat sitä pitkin umpimähkään, ilman minkäänlaista suunnitelmaa.

Heidän siten matkatessaan sanoi Sancho isännälleen: